Tällä kertaa Movie Monday paneutuu animaatioiden maailmaan. Kyseinen maailma ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu, mikä näkyy myös tämän blogin arvosteluissa, sillä täältä löytyy arvostelut ainoastaan viidestä animaatioelokuvasta, joista kaksi on 1001-elokuvia ja edustavat sitä perinteistä Disney-piirrosjälkeä, yksi on Shrek ja kaksi muuta edustaakin sitten tätä aikalailla nykyaikaisinta animaatiojälkeä; animaatiosarjojen arvosteluja sentään löytyy useampiakin. Ei minulla mitään animaatioita vastaan ole, mutta ei vain ole tullut liiemmin katseltua, kun nykyään on niin paljon muutakin katseltavaa. Mikään perustavaalaatua oleva vastustus ei siis ole estämässä minua ostamasta piirrettyjä/animaatioita, mutta kun menen leffakaupoille, harva animaatio on jossain muualla kuin lastenelokuvien joukossa ja ainakin lähi-Anttilassa se hyllyrivi tulee kierrettyä normaalisti vähintään yhden "korttelin" takaa. Jos niistä lukuisista kiinnostavista piirretyistä eksyisi muiden ale-elokuvien joukkoon, varmasti niitäkin tulisi otettua mukaan enemmän. Jos elokuvassa on jotain kiinnostavaa, niin aivan sama, onko se toteutettu live actionina tai animaationa, vaikka toisaalta nykyvalossa ei haittaisi, jos niissä olisi jotain aikuisiakin kiinnostavaa materiaalia. Vaan millainen onkaan se menneisyyspuoli?

En muista Topin ja Tessun tarinaa lainkaan, mutta sillä on erityinen paikka minun sydämessäni. En ole nyt lainkaan varma siitä, mikä on ensimmäinen leffateatterissa näkemäni elokuva, mutta Topi ja Tessu on ensimmäinen, jonka muistan käyneeni katsomassa. Kaiken lisäksi Topi ja Tessu on ainoa elokuva, jonka muistan nähneeni Rauman toisessa elokuvateatterissa, joka "pian" sen jälkeen menikin sitten konkurssiin, joten siksikin se on jäänyt mieleen, kuten myös se, että kävin katsomassa elokuvan siskoni kanssa. Tämän jälkeen animaatiot ainakin leffateatterien osalta jäi lyhyeen, sillä minusta tuli syystä tai toisesta jo hyvin nuorena dubbausvastainen henkilö ja koska kaikki uudet Disney-piirretyt tulivat Raumalle vain dubattuina, en koskaan oikein innostunut niistä, vaikka olisin halunnut nähdä teatterissa ainakin sellaiset elokuvat kuin Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja ja Herkules. Kaikki nämä elokuvat ovat edelleen näkemättä. Nyt taas ajankohtaisen  Leijonakuninkaankin taisin pakotettuna katsoa koulun tunnilla.

Totta kai joskus teinivuosina tuli sitten sekin vaihe eteen, että kaikki animaatio(elokuva)t tuntuivat jollain tapaa lapsellisilta, mutta en tiedä, onko kiittäminen Simpsoneita ja South Parkia, mutta jossain vaiheessa siitäkin vaivasta pääsin eroon. Ei minua edelleenkään kiinnosta kaikki menestysanimaatiot, mutta selvästi enemmän kuin silloin joskus. Ennen kuin lopetin elokuvien katsomisen tv:stä, sieltä tuli silloinkin vain dubatut versiot niistä piirretyistä, joten ne jäi väliin ja nykyään tosiaan tulee hankittua niin paljon elokuvia, että sinne joukkoon vain harvoin mahtuu animaatioita. Leffateatterin puolella sentään tulee niitä katseltua edes silloin tällöin ja nythän siis viimeisin näkemäni animaatio onkin Tintin seikkailut ja seuraavana vuorossa onkin luultavasti Saapasjalkakissa. Tykkään DreamWorksin animaatiojäljestä ja uusi Tinttikin oli visuaalisesti huikea, mutta kyllä haluaisin nähdä enemmänkin uusia klassisella Disney-piirrostyylillä tehtyjä elokuvia. Harmi, että se Prinsessa ja sammakko jäi silloin näkemättä.

Vuoden ensimmäisen Movie Monday -haasteen kimppuun. Tällä kertaa kysellään ei-englanninkielisten mestariteosten perään. Tähän kohtaan olisin voinut hyvin vastata melkoista suosiota (ainakin leffamaailmassa) nauttineet Juhlat tai Ystävät hämärän jälkeen, mutta kun kumpikaan niistä ei tullut ensimmäisenä mieleen (ja lisäksi käsittelin Juhlia edellisessä Movie Monday -haasteessa), niin en kokenut tarpeelliseksi nostaa niitä tämän enempää esille. Ei, minä lähden sen sijaan kauas itään. Yksi syy, miksi lähdin 1001 elokuvaa -kirjan elokuvien kimppuun ei ollut vain se, että näen mahdollisimman paljon klassikoita, vaan se, että näen niitä hyvin laajalti eri puolilta maailmaa ja näin ollen eteeni on tullut tapauksia yhdestä jos toisestakin suomalaisesta näkökulmasta melko eksoottisistakin maista. No, Japani ei ehkä tänä päivänä ole ehkä enää sieltä eksoottisimmasta päästä, mutta sieltä tuli mieleen elokuva, joka ainakin minua ilahdutti suuresti. Tämä elokuva oli Ja sitten syödään eli alkuperäisnimeltään Tampopo.

Kerroin arvostelussani, ettei oma makuaistini ole kummoinen, minkä vuoksi minusta ei saisi kulinaristia tekemälläkään, joten en uskonut, että syömisestä kertova elokuva voisi viedä niinkin paljon mukaansa kuin mitä tämä elokuva teki. Elokuva kertoo täydellisen nuudelikeiton valmistamisyrityksistä, mikä on aiheensakin puolesta jo hyvin absurdi ja makuhermoja enemmän koko elokuva kutkuttikin enemmän nauruhermoja, sillä nauraa tämän elokuvan aikana sai ja paljon ja puhtaasti positiivisessa hengessä. En nyt sisällöstä mitenkään erityisen paljon enää muista, mutta sen muistan, että tämä on yksi positiivisimmista yllätyksistä, mikä minulle on tämän 1001-projektin tiimoilta tullut vastaan ja tilannetta parantaa vain se, etten varmastikaan tietäisi koko elokuvasta mitään ilman koko projektia. Siitä on nyt pari vuotta aikaa, kun viimeksi olen tämän katsonut, mutta nyt kun tämä elokuva tuli taas esille, niin tekisipä toden teolla päästä katsomaan tämä taas. Jo se, että tästä käytetään IMDB:ssä nimitystä nuudeliwestern, nostaa minussa halun päästä katsomaan tämä taas, jotta muistaisin, että miksi. Nautittava elokuva kerta kaikkiaan ja jos joskus järjestän ruokaleffamiitin, tämä elokuva tulee ihan taatusti olemaan yksi katsottavista elokuvista.

Jätin ihan tarkoituksella osallistumatta vuoden viimeiseen Movie Monday -haasteeseen, koska tiesin käsitteleväni elokuvavuotta 2011 tässä yhteenvedossa, vaikkakin kovin listanomaisesti, mutta kuitenkin. Jälleen kerran on aika summata mennyt vuosi ja vähän ehkä puhua tästäkin vuodesta jättäen inhottavia vihjeitä tulevaisuuteen. Sen pidemmittä puheitta: näin kului elokuvavuosi 2011 allekirjoittaneella.

Leffatietokanta

Jos aloittaisi vaikka tuttuun tapaan leffatietokannasta, niin sen kartunta viime vuoden osalta on tällä hetkellä hieman ongelmallinen, sillä en ole päivittänyt sitä nyt muutamaan viikkoon, vaikka senkin jälkeen olen elokuvia tilannut, mutta kun kaikki tilaukset eivät ole vielä tulleet, niin en ole noita jo tulleita pistänyt vielä tietokantaan. Jos nyt sitten oletettaisiin, että nuo parikymmentä jo tilattua tuotetta kuuluisi tilauspäivästä huolimatta tämän vuoden kartuntaan, niin silloin viime vuonna tietokannan koko oli kaiken kaikkiaan 876 nimikettä. Kartuntaa viime vuonna tuli näin 154 (vertailun vuoksi 2010 tuli 157 ja 2009 241). Vuoden ensimmäisiä ostoksia olivat Ihmemies MacGyver -kaudet ja tietokantaan merkitty viimeinen ostos oli Isänmaan toivot -sarja (ihan oikeasti viimeiset ostokset olivat kasa jatko-osia). Elokuvia on 760, tv-sarjoja 103 ja musiikki-dvd:itä edellisen vuoden tapaan 13. Se tietokannoista. Ihan näin sivuhuomiona jotenkin pelottavaa on ajatella, että minulla on jo tyyliin puolet tänä vuonna katsottavaksi tulevista elokuvista hankittuna, sillä katsomattomia elokuvia ja tv-sarjoja on yli 128, eikä tässä luvussa ole vielä edes nämä joulukuun hankinnat. TV-sarjojen osalta tunnen olevani varsinkin pulassa, kun niitä tulee jatkuvasti lisää, mutta yhdenkin kauden katsomiseen menee ihan hiivatisti aikaa.

Project 1001

Katsottuja 1001-elokuvia tuli kaiken kaikkiaan 61 ja yhteensä niitä on katsottuna 198. Jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että vuosi 2011 tulee olemaan jonkinasteinen huippuvuosi, sillä 1001-elokuvia tuli ovista ja ikkunoista, mutta syksyllä aloittamani jatko-osien hamstraus ja niiden katsominen taisi ainakin osaltaan pilata tämän mahdollisuuden, vaikkakaan ei ehkä ihan täysin nekään. Täyttymättä jäi siten 200 katsotun 1001-elokuvan raja, mutta jos sitten ensi vuonna niin ylittyisi sekin raja kuin myöskin olisi sitten se todellinen huippuvuosi. Mahdollisuudet ovat jälleen kuitenkin olemassa. Alun alkaenhan tavoitteena oli saada katsottua 200 1001-leffaa kolmessa vuodessa (100 ekana, 50 seuraavina vuosina), joten nyt jäätiin siitä hieman. Sitten taas ekan vuoden perusteella määritelty 60 leffaa/vuosi -tahti on ylitetty ihan komeasti. Tänä vuonna ylittyy varmasti tuo 250 raja eli se alkuperäisen tahtisuunnitelman raja ylittyy tänä vuonna. Keskimääräinen tahti on ollut nyt 66 elokuvaa per vuosi eli jos samalla tahdilla mentäisiin loppuun asti, koko projekti kestäisi 15 vuotta eli vielä 12 vuotta. Vaikka viime vuonna näinkin yhden 1001-elokuvan Finnkinossa, niin tätä vuotta ovat leimanneet 1001-elokuvien näkeminen isolta kankaalta niin Sodankylässä, Helsingin Bio Rexissä kuin niinkin eksoottisessa paikassa kuin Eurassa sijaitsevassa Kauttuan kuvassakin. 2010 koin takaiskun Äiti ja huora -elokuvan kohdalla, mutta nyt viime vuonna siihen joukkoon liittyi listan viimeinen (katsomaton) Z-kirjaimella alkava elokuva Zu früh, zu spät. Kumpaakaan näistä ei ole vielä julkaistu dvd:llä, joten saatan joutua tyytymään mahdolliseen tv-esitykseen.

Blogitekstit

Tänä vuonna arvostelua saivat osakseen 236 elokuvaa, vaikka todellisuudessa jokunen elokuva tuli nähtyä enemmän, mutta niistä "ylimääräisistä" oli jo arvostelut olemassa. Tämän lisäksi tuli katsottua 16 tv-sarjaboksia, kun alkuvuodesta tuli katsottua Simpsoneita, kesällä tuli katsottua MacGyveria ja nyt on taas Beverly Hills 90210:t katselussa. Nyt tänä vuonna sarjojen arvosteleminen ainakin vähän vähenee, kun noissa BH90210-bokseissa menee vielä koko kevät ja useimmat niistä on arvosteltu aiemmin. Kokonaisuudessaan arvosteluja taitaa olla kasassa nyt 817, mikäli laskelmat pitää paikkaansa ja sehän tietää sitten sitä, että tänä vuonna saavutettaneen tuhannen arvostelun rajapyykki. Kiitos osin Movie Mondayn sekä 30 Days of Movies -haasteen, tänä vuonna päivänvalon on nähnyt peräti 63 yleisluontoista postausta, kun aiempina vuosina niitä oli kertynyt yhteensä 10.

Muu kehitys

Tänä vuonna olen tosissani huomannut sen tosiasian, että niin elokuvat kuin blogikin ovat syönyt sen verran hyvin aikaa, että "kaikelle muulle" ei ole tahtonut jäädä aina niin aikaa ja blogi alkoi liikaa vaikuttaa siihen, milloin elokuvia katson. Jos blogi oli esimerkiksi katki, niin silloin oli leffankatseluhalut vähissä, joskin syksyllä pidemmän katkon osuessa aika kului varasuunnitelman toteuttamiseen, joka ei sitten toteutunutkaan. Muutenkin varsinkin matkustusviikonloppujen kynnyksellä huomasin, että en viitsi katsoa elokuvaa matkaa edeltävänä iltana, koska en kuitenkaan ehtisi tehdä siitä arvostelua. Vähän tylsää, mutta minkäs teet? Toisaalta sitten näinäkin päivinä voisi katsella jotain vanhoja. Kuitenkin jotta aikaa riittäisi muuhunkin, niin tein nyt syksyllä sellaisen periaatteellisen päätöksen, että "virkamiehistän" elokuvien katselua siltä osin, että pääosin katson niitä su-to ja niinpä arvostelut ilmestyisivät aikavälillä ma-pe ja kun suurimman osan arvosteluista saan kirjoitettua ruokatunnin aikana töissä, niin siinä mielessä ylimääräistä aikaa ei hirveästi niihin mene. Viikonloppuisin kotona niitä ärsykkeitä on vaan niin paljon, että arvostelujen teko joskus vain venyy ja venyy, mikä joskus on haitannut muita viikonloppusuunnitelmia ainakin vähän. Sallin kuitenkin itseni poiketa tästä päätöksestä aina kun siltä tuntuu, mikä tarkoittaa yleensä festareiden jälkeisiä viikkoja sekä itse blogin osalta myös tätä vuosikoostetta; nytkin tämä ja ensi viikonloppu kuluu jo arvosteltujen elokuvien katsomiseen, koska niiden jatko-osia on tulossa katseluun. Niin ja kun The Iron Lady tulee teattereihin, en todellakaan aio odottaa viikonlopun yli, vaan menen katsomaan heti kun mahdollista (silti vähän toivon, että sitä näytettäisiin ennakkonäytöksenä viikolla)! Pääasia, että suurin osa viikonlopuista menee johonkin muuhun kuin leffoihin. Joka tapauksessa niitä leffattomia viikonloppuja on tässä ollut sen verran monta, että olen jo pannut merkille, että pelaamiseen ja tv-sarjoihin riittää ihan eri tavalla aikaa kuin ennen muista satunnaisista aktiviteeteista puhumattakaan.

Tilastotietoja

Sitten tilastotietojen pariin. Suunta on ollut tänäkin vuonna pääosin nouseva ja lisää kävijöitä on kertynyt kohdassa kuin toisessa. Suluissa viimen vuoden määrä.

Jälleen kerran iso kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte käydä ja vaikuttaa näin ollen näidenkin tilastojen syntymiseen. Toivottavasti käytte jatkossakin. :)

Elokuvavuosi 2011

Hetken mietin, josko olisi jakanut tämän omaksi postikseen, mutta mennään ainakin vielä tänä vuonna näin. Tässä on siis tämän vuoden elokuvatarjonta minun osaltani. Osa elokuvista on saatettu julkaista jo edellisten vuosien aikana, mutta saanut ensi-iltansa Suomessa/Porissa vasta tänä vuonna. Festarielokuvista olen valinnut ne elokuvat mukaan, jotka muistan saaneen virallisen ensi-iltansa tänä vuonna myös Suomessa, mutta pääosin festarileffat on jätetty listan ulkopuolelle. Teatterielokuvia tuli katsottua 42, kun 2010 niitä tuli katsottua 28, joten kiinnostavien elokuvien joukko oli varsin suuri, vaikka jotkin elokuvista pettymyksiä lopulta olivatkin. Tähän vielä päälle ne (muut) festarileffat, niin johan sitä ollaan. Toki on myönnettävä, että on joukossa sellaisiakin elokuvia (ainakin Hyvä poika ja Veljekset), joita en olisi käynyt katsomassa normiohjelmistossa leffateatterissa, mutta nämä ovat ehdottomassa vähemmistössä. Lista on nytkin pistejärjestyksessä, mutta saman pistemäärän saaneiden joukossa elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä. Valitettavasti yhtään viiden tähden elokuvaa ei joukkoon mahtunut, kun viime vuonna niitä oli kolme. 4,5 pisteen leffoja sen sijaan tuli sentään kaksi eikä useammatkaan olleet kaukana, kun viime vuonna niitä oli vain yksi.

2012

Mitäs kuuluu sitten tähän vuoteen? No, jos suunnitelmat menevät putkeen, niin saattaapa luvassa olla toistaiseksi tämän blogin suurin muutos, joka ei varsinaisesti liity blogin ulkonäköön. Tämä muutos tapahtunee joskus kesällä tai syksyllä, joten ainakin näin alkuvuosi mennään tutuin kuvioin vielä. Tuohon muutokseen liittyy vielä jotain pieniä kysymysmerkkejä, mutta aika varmalta kyseinen muutos tällä hetkellä näyttää. 1001-elokuvia tosiaan katellaan tänäkin vuonna runsaasti ja tuleepa se tuhannes arvostelukin jossain vaiheessa. Kesällä sitten saakin vuoron jälleen uusi kesäprojekti ja kun tähän mennessä kesäprojekteina ovat olleet Frendit ja Ihmemies MacGyver, niin mikäpä mahtaakaan olla seuraava kesäprojekti? ;) Sen verran sanottakoon, etten usko selviäväni siitä ihan kesän puitteissa, mutta se on pientä. Myös tänä vuonna kutsuvat Night Visions niin huhtikuussa kuin loppuvuodesta sekä Sodankylän elokuvajuhlat, joihin on tullut jo varattua sekä lentoliput että hotellihuonekin. Useimmat viime vuonna katsomistani jo arvostelun saaneista elokuvista tuli katsottua sen vuoksi, että samaan sarjaan kuuluvia jatko-osia tuli katsomisvuoroon, mutta oli mukana pari sellaistakin tapausta, jotka halusin muuten vain nähdä uudestaan ja luulenpa, että myös tänä vuonna tulee enemmän sellaisia tapauksia, kun tuleehan syksyllä blogin "avaamisesta" jo neljä vuotta ja siten voi alkaa tehdä mieli katsoa enemmänkin jo aiemmin katsottuja (ja arvosteltuja) leffoja uudestaan, mutta kuinka paljon näitä sitten tulee, se jää nähtäväksi.

Allekirjoittanut kiittää vielä kerran kaikkia blogissa käyneitä, kommentoijia kuin myös tämän megakatsauksen läpi kahlanneita. Vuoden päästä saattaa olla vuosikoosteen suhteenkin uudet kujeet, mutta sen koosteen koostumus on vielä hyvin epävarmalla pohjalla. Aika näyttää. Hauskaa elokuvavuotta 2012 kaikille! :)

T: Sivustakatsoja

Kävin tuossa ennen joulua katsomalla elokuvan Neds, johon tuli saatua yksityisnäytös, kun salissa ei ollut ketään muita (toinen kerta, kun näin tapahtui) ja se herätti siinä mielessä ajatuksia, että päätin kirjoittaa tämän postin, kunhan löydän siihen aikaa, ja kunhan saisin ajatuksiani kokoon ja nyt molemmat ehdot ovat täyttyneet. Kaikki tässä postissa ilmituodut ajatukset eivät tulleet mieleen nimenomaan tuosta elokuvakokemuksesta, vaan näitä aatoksia on kertynyt pitkin syksyä, mutta koska kaikki tavalla tai toisella limittyvät toisiinsa, käyn niitä läpi tässä kerralla.

Olen elokuvateatterissa hyppimisen suhteen jonkinlainen heavyuser, vaikken nyt ihan kaikkea minäkään käy katsomassa ja esimerkiksi kevättalvella saattaa olla kuukausienkin taukoja elokuvissa käymisessä (heikko tarjonta yleisin syy). Kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka joka tiistai suuntaa kulkunsa Finnkinon sivuille tarkastamaan seuraavan elokuvaviikon ohjelmiston. Usein tuleekin koettua pettymyksiä, kun se ja se elokuva ei tulekaan (vielä) Poriin asti. Olenkin monet kerrat kironnut - myös täällä - Porin Finnkinon alimpaan manalaan, kun jokin elokuva ei ole tullut ajallaan; kerran lähdin peräti Tampereelle vain leffan takia ensi-iltaviikonloppuna, kun en malttanut odottaa. Tänä syksynä kuitenkin tuli sekin sitten ymmärrettyä, että olen saattanut olla ehkä hieman kohtuuton näissä kirouksissani, vaikka toki jonkin mielenkiintoisen elokuvan tulemattomuus harmittaa. Sekään ei tunnu kivalta, että joutuu oikeasti jonkin ei-suomalaisen/-Hollywood -tuotoksen kohdalla jännittämään, tuleeko kyseistä elokuvaa ylipäätään koko kaupunkiin. Kuitenkin tänäkin vuonna olen käynyt elokuvissa täällä Porissakin monenkymmentä kertaa ja parhaimmillaan katsottavana on ollut kahdeksan elokuvaa kahden viikon aikana ja viime vuonnakin taisi osua yhtä pitkälle ajanjaksolle seitsemän leffaa, joten eipä Porinkaan Finnkinon tarjonta ihan hanurista voi olla, vai mitä?

Niin ja sitten kun ajattelee näitä Nedsin kaltaisia enemmän marginaalissa olevia elokuvia, jotka eivät väkeä vedä, niin onko ihmekään, jos tänne ei ihan jokainen leffa tule? Toki minulla on kyseisen elokuvan kävijämääristä vain yhden näytöksen kokemus, mutta kaipa sekin jotain osviittaa antaa. Finnkinokin on loppujen lopuksi liikeyritys ja eihän se vissiin kovin kannattavaa ole näyttää elokuvia, joissa käy vain kourallinen katsojia, vaikka sitä kuinka voisikin haluta näyttää kaiken maailman elokuvia. Onhan siinä ollut juttuja, paljonko pitäisi olla katsojia, jotta leffa pääsisi seuraavalle esitysviikolle, mutta siitä en tähän hätään muista lukeneeni, mitkä ovat ne katsojaluvut, joilla saataisiin välittömät kulut maksettua. Niin ja riittäisikö edes "välittömät kulut", vaan onko ajatuksena se, että jokaisen näytettävän elokuvan kohdalla olisi kiva saada niin ja niin paljon tuottoa? Mahdollistaako juuri muiden elokuvien menestymiset (katsojien osalta) myös näiden pienempien produktioiden pyörittämisen? Eli jos teatteriin tulee elokuva, joka vetää katsojia illasta toiseen, niin silloin myös saattaisi olla taloudellisessa mielessä riskittömämpää ottaa tuntemattomampia elokuvia esitettäväksi (näin ehkä palvellen sitä marginaalisempaakin yleisöä), kun ne kulut olisi jo katettu niillä megamenestyksillä. Tai näin ainakin minä maalaisjärjellä ajattelisin, mutta kokonaisuudessaan kaikki liiketaloudelliset jutut ovat niin monimutkaisia, etten minä niistä selkoa ota. Toki pienten ja megamenestysten väliin jää sitten ne keskisuuret leffat, joiden usein varmaan tiedetäänkin vetävän "tietyn määrän" kävijöitä, mutta useamman megamenestysleffan osuminen samoille viikoille voisi luoda tilaa niille pienemmillekin elokuville, sikäli mikäli vain kulut saataisiin katettua niillä isoimmilla. Näin ainakin teoriassa, mutta mites se käytäntö? Kuitenkin näin jonkinasteisena heavyuserina tietenkin toivon näkeväni paljon erilaisia elokuvia myös Porissa, mutta kun johonkin harrastukseen menee oikein kunnolla sisälle, niin väkisinkin tulee niitä pettymyksiä vastaan. Kaikkea ei voi saada.

Lisäksi toimiihan täällä Porissakin Kinokellari (Finnkinon tiloissa), joka näyttää vuosittain parikymmentä leffaa lauantaimatineana ja niin paljon kuin tekisikin mieli saada vähän myös niitä klassikoita mukaan, niin olen kiitollinen siitä, että pääsen näkemään niitä marginaalisempia uutuuksia sitten siinä, jos ei normaaliohjelmistoon ole kerran päässyt. Siitäkin huolimatta, etten nyt kyseisenä syksynä ehtinyt käydä yhdessäkään, vaikka kiinnostavia elokuvia oli puolentusinaa. Tällä hetkellähän jännään nyt sitä, että tuleeko Shame ja Poikani Kevin Porissa normaaliohjelmistoon, Kinokellariin vai lainkaan, mutta aika näyttää. Ottaen huomioon sen, että Nedsin esityksessä ei muita ollut, niin elokuvaa edeltäneen trailerin perusteella Poikani Kevin näytti vähän samanlaatuiselta tavaralta, joten en nyt tiedä, onko esityksen tuominen tänne valtavirtaviihteen ystävien Poriin (kärjistys) järin kannattavaa. Shamen trailerin olen sentään nähnyt jo kahdesti eri esitysten yhteydessä, joten sikäli se saattaisi tullakin. Molempien kohdalla olen tänne tulemisen suhteen kuitenkin varautunut iloisiin yllätyksiin.

Niin ja olen nyt syksyn aikana huomannut senkin seikan, että tämä tyytymättömyys paikalliseen leffatarjontaan ei ole ainakaan täällä Suomessa kovinkaan paikallinen ilmiö, vaan siitä kärsitään isommissakin kaupungeissa. Asia tuli mieleen, kun luin Suomen Kuvalehden sivuilta Kalle Kinnusen kirjoituksen suomalaisten elokuvissa käymisestä. Sen lisäksi, että Kinnunen valittelee sitä, että suomalaiset eivät ole elokuvakansaa, hän mainitsee enemmän tai vähemmän harmikseen tukun elokuvia, jotka eivät koko maassa pääse teatterilevitykseen, vaan tulevat suoraan dvd:lle. Eli toisin sanoen heikko elokuvatarjonta on kovin suhteellinen käsite, sillä täällä minä kaipailen isompien kaupunkien ohjelmistoon tulevia elokuvia, kun taas siellä isommissa kaupungeissa kaipaillaan niitä elokuvia, jotka eivät tule edes sinne (festivaalien ulkopuolella). Niinpä niin. Nykyisessä leffakunnossani olen vain iloinen, että en ollut samanlainen leffafriikki silloin, kun Raumalla asuin, vaikka sieltä pois muuttaessani yksi ilon aiheista olikin se, että pääsin paremman leffatarjonnan pariin. Tosin nykyäänhän Rauman Iso-Hannussakin menee ihan kiitettävä määrä elokuvia (suhteutettuna siihen, että siellä on vain kaksi salia) ja koinpas kerran sellaisenkin ihmeen sattumalta eksyessäni sivuille, että siellä meni yhden viikon aikana useampi elokuva kuin Porissa, vaikka näytösten absoluuttinen määrä olikin pienempi.

Mutta se tästä aiheesta. Huomenna pistetään tää leffavuosi pakettiin.

Tämänkertainen Movie Monday -haaste käsittelee iloisia yllätyksiä. Itsehän mietin aluksi, että jos kirjoittaisi vaikka Ben-Hurista tai Arabian Lawrencesta, jotka olivat lajityypiltään sellaisia, että ennakkoon olin ajatellut, että mahdanko niistä paljon kostua, varsinkin kun ainakin jälkimmäisen kohdalla tiesin kyseisen leffan olevan pitkä; Ben-Hurin tapauksessa pitkä kesto tuli ainakin pienenä yllätyksenä. Näille yhteistähän on se, että molemmat on tullut katsottua nimenomaan 1001-projektin puitteissa, ja kyseisessä projektissahan on tullut (onneksi) katsottua paljon sellaisiakin elokuvia, joita en normaalisti katsoisi. Projektin oppaana kulkevasta 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjasta on toistaiseksi noussut kuitenkin esiin yksi näitäkin kahta mainittua elokuvaa suurempi yllätys ja tämä yllätys oli Thomas Vinterbergin dogma 95 -elokuva Juhlat.

En ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt yhtäkään dogma 95 -säännöillä tehtyä elokuvaa, enkä edes tiennyt niistä säännöistä yhtään mitään, mitä nyt muistaakseni olin tämän elokuvan katsomisajankohtana jo lukenut jonkun kyseisten sääntöjen kehittäjän (Vinterbergin tai jonkun vähemmän tunnetun) kommentit jostain lehdestä siitä, että oikeastihan kyseiset säännöt kehiteltiin vain siksi, että saataisiin markkinoitua halvalla tehtyjä elokuvia paremmin, mikä tieto ei ainakaan nostanut fiiliksiä. Melko avoimin mielin olin lähtenyt tätä elokuvaa katsomaan, joten varsinaisesti en ollut liian varautunut Juhlien suhteen, joskin elokuva kyllä osoittautui paremmaksi kuin olin kuvitellutkaan. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pistin elokuvan pyörimään ja huomasin elokuvan olevan kuvattu käsivaralta, niin pieni tuskanparahdus taisi päästä tai jos tuo on hieman liioittelua, niin ainakin se ajatus kävi mielessä, että "mitähän tässäkin nyt taas tulee". Pian elokuvan alkamisen jälkeen unohdin kokonaan koko kuvaustavan ja uppouduin täysin elokuvan tarinaan, joka pääsikin kunnolla vauhtiin vasta Christianin puheen myötä ja sen jälkeen elokuva olikin yhtä (sic!) juhlaa.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö minulla olisi omat epäilykseni muiden dogma 95 -elokuvien suhteen, mutta toivon mukaan saan niidenkin kohdalla yllättyä iloisesti.

Olen pitänyt taukoa taas näihin haasteisiin osallistumisesta, vaikka haasteeseen #23 pitikin vastata, että katsokaa 2:37, mutta koska en sillä viikolla ehtinyt/jaksanut/muistanut, ja koska en jaksa myöhemmin palata edellisten viikkojen haasteisiin, niin jäi tekemättä (niinpä tein sen tässä aluksi). Nyt kuitenkin on aika vastailla tähän haasteeseen, jossa tunnustetaan synnit ja sivistymättömyys tiettyjen leffojen näkemättömyyden suhteen ja hävetään silmät päästämme...  Paitsi, että minä en häpeä mitään.

Olen puhunut tästä jo kerran aiemminkin, joten pientä toistoa saattaa nyt tulla. Voin paljastaa tässä kuuntelevani Klamydiaa ja jos jotkin bändin lauluista tuovat oman asennemaailmani mieleen, niin Kellokorttielämää, Se ei kuulu sulle sekä Tyhmä ja hullu, josta otsikossakin on pätkä. Nämä kaikki laulut kertovat itsenäisestä elämästä ja minulle oma itsenäisyys on hyvin tärkeä osa elämääni, ja vaikka en voikaan olla kaikilta osin niin itsenäinen kuin haluaisin (elämän realiteetit, kuten työnteko, on tietty otettava huomioon), niin kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka kuuluu tässä asiassa sinne äärilaitaan. Tätä itsenäisyysajattelua sovellan myös leffaharrastuksessanikin, ja siten minulle on se ja sama, jos minulla on tiettyjä klassikkoelokuvia näkemättä, enkä häpeä myöskään tunnustaa asiaa, jos joskus kysytään, vaikka jotkut sitä päivittelisivätkin ääneen, kuten yllä linkitetyssä tekstissä mainitun Kauriinmetsästäjän kohdalla. Maailma nyt vain sattuu olemaan niin täynnä elokuvia, että niiden kaikkien klassikoiden(kaan) näkeminen on lähes mahdotonta puhumattakaan siitä, että "klassikon" voi määritellä niin monin tavoin.

Jotenkin nämä päivittelijät olettavat automaattisesti, että jos katsoo paljon elokuvia, on täytynyt katsoa paljon elokuvia aina eli toisin sanoen itselle rakas harrastus ei ole saanut olla niin sanotusti myöhäissynnynnäistä. Niinpä elokuvien katselun on kärjistettynä pitänyt alkaa tyyliin samana päivänä kuin on tähän maailmaan ulos pullahtanut. Näinhän ei suinkaan ollut minun laitani, vaan vielä viitisen vuotta sitten olin minäkin aika keskivertokuluttaja elokuvien suhteen ja aikoinaan pelit olivat oman harrastuslistani kärkipäässä ja ajankäytön suhteen sellaisissa lukemissa, mihin elokuviin käyttämäni aika kalpenee huomattavasti. Ennen kuin leffaharrastus pääsi kunnolla vauhtiin, minulle tärkein elokuvien katselupaikka oli Maikkarin maanantaileffa ja vaikka en silloinkaan katsonut läheskään kaikkia sen leffapaikan elokuvia, niin varmasti keskimääräistä useammin ja kauas jäivät esimerkiksi niin TV2:n launtaileffapaikka, Maikkarin viikonloppuleffat puhumattakaan Nelosen Viikonlopun leffaputkista. Tuo maanantaileffapaikka keskittyi (ellen väärin muista) ainakin kouluvuoden aikana useimmin uudempiin elokuviin ja kesänkin elokuvat olivat usein taattuja massayleisölle maistuneita hittielokuvia, vaikka eivät niin uusia olisi enää olleetkaan, joten kyllähän minä tykkäsin. Poikkeuksia aina oli, mutta maanantaileffan lisäksi saatoin katsoa yleensä yhden leffan sitten viikonloppuna ja siihen mun leffaviikot usein jäivätkin, vaikka muistankin toisinaan hyödyntäneeni Filmtownin "7 leffaa 7 päivää" -tarjouksiakin. Esimerkiksi Yle Teeman tultua kuvioihin meni vuosia, ennen kuin katsoin yhtäkään elokuvaa sitä kautta. Heti jos elokuvassa oli edes jotain poistyöntävää (esim. aihe), usein jätinkin sen sitten väliin, oli kyse kuinka klassikkoelokuvasta tahansa. Itse asiassa tuolloin en edes ajatellut mitään klassikkojuttuja, vaan jos elokuva tuntui kiinnostavalta, meni katseluun. Jos ei, niin ei mennyt. No, tilanne on ainakin vähän muuttunut myöhemmin.

Minä olen vielä nuori, minulla on aikaa katsoa paljonkin elokuvia elämäni aikana, joten miksi minun pitäisi pitää kiirettä tiettyjen elokuvien suhteen? En ymmärrä. Silloin kun katselin elokuvia vielä tv:stä, niin monituisia klassikoiksi määriteltävissä olevia leffoja on jäänyt katsomatta ihan vain sillä perusteella, että "ehtiihän sitä myöhemminkin" ja sen sijaan tehnyt jotain muuta, kuten esimerkiksi pelannut pelejä senkin ajan tai mennyt aiemmin nukkumaan, jos tällainen klassikko on tullut niin myöhään. Ei minulla ole ollut leffankatselufiilis aina päällänsä, joten ei se klassikoidenkaan näkeminen ole ollut niin kiireellistä. Viime vuosina, kun oma klassikkoleffoista innostuminen on ollut käynnissä, tv:n kautta on tullut monia klassikoita, mutta koska pyrin välttämään tietoisestikin leffojen katsomista tv:n kautta, niin en ole pitänyt niin tärkeänä katsoa niitä edes silloin. Kyllähän tässä (toivottavasti) ehtii niitä useimpia vielä joskus katsomaan. Ei kaiken tarvitse olla sarjaa "kaikki mulle nyt heti". Toivon mukaan katselen elokuvia runsain määrin vielä vuosikymmentenkin päästä ja ainakin minä toivon, että niillekin vuosikymmenille mahtuisi vielä sellaisia klassikkoelokuvia, joita en olisi vielä edes nähnyt. Vai pitäisikö vanhempien elokuvien osalta tuleville ikävuosille jättää vain ne ei-klassikot?

Siitä huolimatta, että minulla on kirja 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä kerran elämässään, en allekirjoita kirjan otsikkoa. En edes leffafanien joukossa. Jos joidenkin lajityyppien elokuvat eivät pääsääntöisesti iske, miksi katsoa niitä? Vain yleissivistyksen vuoksi? Minä en ottanut tuon kirjan elokuvien katselua projektiksi siksi, että kokisin, että minun olisi pakko nähdä ne kaikki, koska olen leffafani, vaan siksi, että olen kiinnostunut kartuttamaan leffayleissivistystäni myös vanhoilla elokuvilla/klassikoilla, ja siksi, että tuo on laajuutensa vuoksi mitä kiehtovin projekti; jos kirjassa olisi ollut vain (esim.) 101 elokuvaa, sen kirjan leffat olisi käyty läpi ihan liian nopeasti, joten en olisi välttämättä edes kiinnostunut kirjasta. Ja vaikka itse olenkin innokas kartuttamaan leffatietouttani vanhojenkin elokuvien osalta, ymmärrän täysin, että kaikki leffafanitkaan eivät sellaisia ole, vaan katsovat (pääsääntöisesti) lähinnä uudempia tuotoksia ja se heille toki sallittakoon. Jos elokuva(tutkimust)a voisi opiskella Helsingin yliopistossa pääaineena, hakisin sinne heti, mutta pelkästään sivuaineopintomahdollisuuden vuoksi en pääkaupunkiseudulle lähtisi. En todellakaan katso, että muiden pitäisi olla samanlaisia leffahulluja kuin minä (ja minäkään en ole edes pahimmasta päästä) ja pitäisi olla samalla tavalla kiinnostunut elokuvan historiasta, vaan omaksukoot jokainen juuri sen verran tietoa elokuvista kuin haluavat. It's fine with me.

Mistä pääsemmekin sitten viimein John Wayneen, joka tuolla postin ylälaidassakin komeilee. Noir sanoi oman haastevastauksensa kommenteissa, että ei oikein tahtoisi kestää sitä, että joku jättää tiettyjä elokuvia katsomatta vain genrensä vuoksi, mutta minä puolestani kestän sen varsin hyvin ja ymmärränkin niitä/meitä ihmisiä oikein hyvin. Itsehän en ole nähnyt viielä yhtäkään John Waynen elokuvaa, mistä nousi hiljattain hyvin pieni poru eräällä leffafoorumilla, mutta tämähän seikka ei luonnollisesti ole minun vikani, vaan Waynen, sillä mitäs on herra näytellyt pelkissä* länkkäreissä, joita minua ei lähtökohtaisesti hirveästi nappaa katsella? Toki viime vuosina näkemäni harvat länkkärit ovat olleet yllättäenkin ihan mukiinmeneviä, mutta kuitenkaan en ole saanut niistä niin paljon irti kuin moni muu leffafani johtuen juuri siitä, että länkkäriteema ei vain iske minuun täydellä tehollaan. Toki en itsekään sokeasti ole jättämättä tiettyjä leffagenrejä väliin, enkä tekisi niin ilman 1001 elokuvaa -projektiakaan. Kuitenkin jos minua ei esimerkiksi länkkärit ja romanttiset komediat pääsääntöisesti kiinnosta (poikkeuksia toki aina on), niin miksi tuhlata niihin hirveästi aikaa?

Yksikään Tähtien sota -elokuva (näin vain esimerkkinä) ei ole sellainen, että ne olisi mielestäni pakko katsoa, jos leffoja harrastaa, mutta jos scifistelyt eivät vain kerta kaikkiaan iske. Tiettyhän tällaisten merkkitapausten näkeminen on aina vain hyvästä ja ehkä jopa suotavaa, mutta en minä vain osaa nähdä sitäkään minkäänlaisena pakkona; ehkä olen vain asian suhteen turhan ääriliberaali, mene ja tiedä. Jos on vaihtoehtona katsoa elokuva genrestä, joka on enemmän sitä omaan makuun sopivaa, ja genrestä, jonka elokuvista noin yleensä ei innostu ja siten on suurempi todennäköisyys pettyä, miksi olisi valittava jälkimmäinen genretapaus? Kuten niin monesta muustakin, niin minusta ensimmäinen Die Hard -leffa on lajityyppinsä valioita, mutta miksi ihmisen, joka ei toimintaleffoja harrasta, pitäisi väen väkisin se katsoa tai katsoessaan ymmärtää sen arvon jonain muunakin kuin tavanomaisena toimintapläyksenä (mitä se ei minusta todellakaan ole)? Tietenkin jos tosiaan paljon elokuvia katsoo, niin näihin kokeiluihin voi olla henkisellä tasolla helpompi valmiimpia, mutta jos niistä itseään miellyttävistä genreistä löytyy kateltavaa yllin kyllin, niin jos ei huvita tehdä tällaisia kokeiluja, no big deal! Kukin taaplatkoon leffapolkunsakin tyylillään.

Pidän hyvin mahdollisena, että joskus katson vielä lännenelokuvia, jotka iskevät kuin miljoona volttia ja ehkä saavat siten minut muuttamaan mieleni niiden suhteen, mutta kun tähän asti näkemäni länkkärit ovat olleet lähinnä tasoa "ihan ok tai hieman parempia", niin miksi varta vasten hakeutuisin niiden pariin, kun tarjolla on elokuvia lähtökohtaisesti kiinnostavammistakin genreistä? Toki jokainen harha-askel niistä mieluisimmista genreistä on oman leffasivistykseni kannalta vain hyväksi, mutta voin elää elämääni tyytyväisenä riippumatta siitä, että ihan joka vuosi ei tule länkkäreitä tahi muitakaan pienemmän mielenkiinnon kohteena olevien lajityyppien elokuvia katsottua.

Kaiken maailman "OMG!!1 LOL! Jätkä katsoo leffoja, mutta ei ole nähnyt sitä ja sitä leffaa" -elitistit saisivat kyllä painua kotiinsa!

*Tiedän toki, että Wayne on tehnyt vähän muutakin, mutta länkkäripainotteinenhan se hänen uransa eittämättä oli.

Älkää huoliko, kyllä ne arvostelut vielä tänne tulee.

Ensimmäinen Night Visions on nyt sitten koettu ja oli kyllä sellainen kokemus, että pakko päästä taas uudestaan. Mietin keskiviikkona ja vielä hieman torstainakin, että onko tämä sittenkään minun festivaalini, mutta loppujen lopuksi pidin festarista aika paljon ja se lauantain ja sunnuntain välinen yö oli aivan mahtava, vaikka ihan kaikista elokuvista en sitten loppujen lopuksi pitänytkään, mutta suurimmasta osasta elokuvista jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis, vaikka joistakin toki vain piirun verran. Pari leffaa alkupäivinä, kolme sitten perjantaina ja la-sun maratoni oli oikein hyvä yhdistelmä, vaikka mielessä kävikin, että seuraavina vuosina voisin jättää ainakin pari ekaa päivää väliin, ellei  tule sitten joitain "must see" -leffoja eteen. Lauantaina kävin kyllä vieraissa katsomassa Valkoisen peuran Bio Rexin synttäreillä, mutta muuten pysyttiin tiukasti NV:n parissa. Muutamat leffatkin tuli hommattua festareilta, kuten myös Night Visions -paitakin. Join kyllä pääyön aikana kahvin jos toisenkin jo ennen kuin edes alkoi väsymisen ensi merkit näkyä (ennaltaehkäisevää toimintaa siis) ja hyvin jaksoinkin aamuun asti. Oikeastaan vasta viimeisen leffan Lady Terminatorin aikana alkoi väsymys hieman painaa, mutta ei silloinkaan pahasti, eikä nuokkuminenkaan ollut lähellä. Leffan jälkeen sitten kävelin Elielinaukiolle, lähdin Vantaalle ja sekin matka meni vain pienen väsymyksen painaessa ja majapaikassa jaksoin vielä syödäkin ennen muutaman tunnin päiväunia, jonka jälkeen häivyin sitten kohti Poria.

Kuten jo jossain arvostelussa mainitsinkin, niin suurin osa festivaalin ohjelmistossa olleista leffoista ja niiden tekijöistä oli minulle uppo-outoja, joten tämä toimi pienenä yleissivistävänä tapahtumana (paras tapa imeä itselleen lisää tietoa ) ja tätä sivistämistä voi hyvin jatkaa tulevillakin festareilla. I have so much to learn! Hieman spoilina kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että vaikka IMDB:n pisteet ovatkin nelosen luokkaa (no, siellä onkin annettu vasta 14 ääntä), niin minulle festivaalin ehdoton helmi oli Deadball, joka oli aika täydellinen viihdepaketti. Jouduin kyllä kuuntelemaan leffan jälkeen omatuntoni ääntä ja pohtimaan, olisinko antanut elokuvalle yhtä paljon pojoja, jos olisin nähnyt sen kotioloissa eli vaikuttiko muun yleisön reaktio myös minuun, mutta vaikka en voikaan varmasti tietää vastausta, niin arvioin kyllä, että oli kyllä niin minun makuuni sopivaa absurdia menoa, ja niinpä olisin kotioloissakin varmaankin antanut vähintään neljä pojoa, joten sain sielulleni rauhan. Muita huippuleffoja olivat Bronx Warriors, Hobo with a Shotgun ja The Woman. Ihan pohjanoteerauksia ei ollut, vaikka Ator - taisteleva kotka lähelle pääsikin ja muita vähän vähemmän miellyttäviä elokuvia olivat John Carpenterin The Ward sekä Lady Terminator, mutta muuten kyllä tarjonta oli ihan kivaa. Näiden kaikkien elokuvien arvosteluja alkaa sitten hiljalleen tippua tällä viikolla ja jos minä jotain leffoja tällä viikolla katson (kotona), niin niitä jo arvosteltuja, joita tässä on jo jonkin ajan tehnyt mieli katsella uudestaan.

Tällä kertaa Movie Monday -haaste liikkuu "uusien" näyttelijäsuosikkien maailmassa, ja jos oli edellinen haaste verrattain helppo, niin oli kyllä tämäkin. Okei, Amanda Seyfriedistä olen tykännyt molemmissa elokuvissa, jotka häneltä olen nähnyt, joten hänkin olisi voinut sopia tähän kategoriaan, mutta se ei poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, etten todellisuudessa miettinyt tähän kuin yhtä vaihtoehtoa ja kyseessähän on kukas muu kuin tässä hiljattain kahdessakin elokuvassa loistanut ja minua viihdyttänyt Ryan Gosling.

En yleensä jaksa toistaa itseäni, mutta kaivetaanpas tämä seuraava Driven arvostelusta:

Oikeasti! Kuka tämä herra Ryan Gosling oikein kuvittelee olevansa? Okei, näin hänet tässä pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa muutaman vuoden takaisessa Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa, mutta silloin taisin keskittyä enemmän Goslingin hahmoon kuin Goslingiin itsensä. Tämän jälkeen herra vietti muutaman vuoden hiljaiseloa ja alkanut nyt viime vuodesta lähtien näkymään yhdessä jos toisessakin enemmän tai vähemmän laatuelokuvassa, vaikka näistä Hullu Hölmö Rakkaus onkin ainoa häneltä näkemäni ja nyt olen jo valmis tituleeraamaan häntä allekirjoittaneen uudeksi suosikkinäyttelijäkseni. Hän oli nimittäin uskottava pelimiehenä edellä mainitussa Hullu Hölmö Rakkaus -elokuvassa ja hän oli toden totta uskottava myös tässä elokuvassa luunkovana Kuskina. Kuski ei tosiaan hirveästi tunnetiloja näyttänyt, mutta silti Goslingin olemuksesta, tai pitäisikö sanoa hänen silmistään, sai aika hyvin selvää, mitä Kuski kulloinkin ajatteli, vaikka päälle päin olikin melkoinen viilipytty. Tämä elokuva oli täysin Kuskin hahmon ympärille rakennettu ja se oli täysin oikea ratkaisu, sillä niin loistava Goslin roolissaan oli.

Näin. Gosling on tosiaan melko muuntautumiskykyisen oloinen näyttelijä ja hän sopi niin Hullu Hölmö Rakkaus -kaltaiseen romanttiseen komediaan kuin myös piinkovaksi Kuskiksi Drive-leffaan ja mitä tuossa katselin noita vanhoja kuvia hänestä, niin myös Lars ja se ainoa oikea -leffassakin oli esiintynyt edukseen. Näiden mainittujen leffojen roolihahmot ovat olleet hyvin erityyppisiä, mutta hyvin Gosling on suoriutunut niistä jokaisesta. Nyt sitten Gosling on tulossa jälleen valkokankaille The Ides of March -leffa, jossa Gosling on jälleen pääosassa ja jos ja kun menen sen katsomaan, niin puhtaasti Goslingin vuoksi, vaikka en täysin edes tiedä vielä, mistä elokuva kertoo. Muutenkin herran elokuvat ovat tästä lähtien hyvin tarkassa seurannassa. Hän sopisi karismansa puolesta niin tusinatavaraa olevien romanttisten komedioiden kuin toimintaleffojenkin kiintotähdeksi, mutta toivon tosiaan, ettei hän taannu kumpaankaan kategoriaan, vaan jatkaa tavallista laadukkaampien elokuvien parissa jatkossakin.

Se Lars ja se ainoa oikea -leffakin pitäisi ottaa uudelleen katseluun jossain vaiheessa.

Tämänkertaisessa Movie Monday -haasteessa kysyttiin, minkä kotimaisen elokuvan näyttäisi muualta Suomeen tulevalle. Okei, periaatteessahan on elokuvia missä valita. On Tuntematonta sotilasta, joka voi olla Suomen sotahistoriaa tuntemattomalle liian pitkä pala purtavasti, on suosittuja näyttelijöitä tyyliin Tauno Palo ja Ansa Ikonen, joiden elokuvia voisi näyttää, mutta kotimaassa suosittuna oleminen ei tekisi varmaankaan vaikutusta, ellei näytettävä elokuva olisi sitten erittäin tarinallisesti erittäin vahva (mitä vähän epäilen), on Kaurismäkien elokuvia aina Oscar-ehdokkaita myöten, on uutta elokuvaa Rare Exportsin muodossa, on vaikka mitä. Kuitenkaan en keksi tähän tähän kohtaan kuin yhden elokuvan. Tai no, elokuviahan on mistä valita, mutta siis yhden tietyn hahmon ympärille kasattuja elokuvia ja tämä hahmo on tietenkin Uuno Turhapuro.

Sillä mikä muukaan elokuvasarja olisi muokannut kotimaista elokuvakäyttäytymistä niin paljon kuin tämä sarja? Uunoja on tehty vuosikymmenestä toiseen, mutta silti elokuvat ovat vetäneet väkeä teattereihin aina, vaikka Uunon kultakausi olikin 1970- ja 1980-luvuilla ja moni noiden aikojen Uuno-leffoista löytyykin kaikkien aikojen (elokuvateattereissa) katsotuimpien kotimaisten elokuvien kahdenkymmenen katsotuimman joukosta. Lisäksi elokuvat ovat pyörineet kymmeniä kertoja tv:stä, joten elokuville on ollut selvästikin halukkaita katsojia. Niinpä olisikin vain luontevaa näyttää vieraalle jonkin noiden vuosikymmenien Uunoista ja tietenkin mieluiten vaikka heti sen ensimmäisen.

Tietenkin pitäisi tähdentää ulkomaan elävälle sitä, kuinka elokuvat saattavat ainakin joidenkin mielestä olla jo turhan vanhahtavia, vaikka omasta mielipiteestäni en olisikaan varma, kun omista katselukerroista alkaa olla jo lähemmäs vuosikymmen aikaa. Myöskin voisi olla hyvä kertoa, että ei, Uuno ei kuvaa tyypillistä suomalaista miestä, vaan kyseessä on nimenomaan selvästi ylivedettu hahmo. Elokuvat eivät sisältönsä puolesta kertoisikaan niinkään suomalaisesta sielunmaisemasta, mutta kertoisi kyllä sen, minkälainen huumori suomalaisiin upposi tuolloin ja mitä jottei joidenkin kohdalla vielä nykyäänkin. Ulkomainen vieras voisi olla tietenkin aivan järkyttynyt suomalaisen huumorin tasosta nyt ja ennen, mutta itse tietenkään en häpeäisi omaa menneisyyttäni Uuno-elokuvien parissa, pidin niistä nykyään tai en. Sitä paitsi tuskin löytyy maata, jossa ei olisi sellaisia omaleimaisia juttuja, jotka oman maan kansalaisten keskuudessa viihdyttäisivät/naurattaisivat todella, mutta joita muissa maissa ei ymmärrettäisi sitten millään ja en yhtään ihmettelisi, jos suomalaisessa elokuvamaailmassa juuri Uuno-elokuvat olisivat täällä Suomessa juuri "vain meille" aukeavia. Samalla voisi pitää lyhyen luennon aiheesta Spede-Vesku-Simo.

Voisi siinä olla ulkomaalaisella kotijoukoille kerrottavaa, että tällaisia elokuvia meillä täällä Suomessa katellaan. :D

Nyt taas muutaman viikon tauon jälkeen Movie Monday -haasteen pariin ja tällä kertaa kyseltiin yksinkertaisesti, mikä pelottaa. No, minullehan kauhuelokuvat ovat lähellä sydäntä, joten niitä on tullut iso liuta katseltua, vaikka tiettyjä kauhuelokuvien merkkiteoksia onkin edelleen näkemättä. No, maailmassa on paljon huonoja kauhuelokuvia, mutta hyvissä kauhuelokuvissa on vain sitä jotain. Kelpo kauhuelokuva saa vähintäänkin ahdistusta aikaan ja se on vain mahtavaa. Tietenkin mitä enemmän elokuva aiheuttaa väristyksiä, niin aina vain parempi. Voisinkin nyt luetella tässä lukuisia kauhuelokuvia tai hahmoja, jotka saavat pelokasta fiilistä aikaan, mutta päätinkin lähestyä asiaa hieman yleisemmältä kantilta ja hivenen poiketaan jopa itse aiheesta eli elokuvista, mutta eräs pian katseluun tuleva elokuva liittyy siihen vahvasti. Tämä elokuva on Open Water.

Hieman taustaa: En ole mikään mahtava uimari, enkä saanut edes yhtään uimamerkkiä koulussa, ellen väärin muista. Kuitenkin kaikki nuoruuteni kesät tuli vietettyä kotikaupunkini maauimalassa ja vähän viereisellä rannallakin ja hauskaa oli. Aluksi tietenkin tuli pysyttyä siellä matalammalla puolella, mutta jossain vaiheessa piti tietenkin päästä hyppytorneille; ilmeisesti joskus yläasteen kynnyksellä. Tämä tapahtui hassusti vähitellen niin, että hypin altaan reunalta uudestaan ja uudestaan aina vain lähempänä altaan syvempää päätä ja sitten nopeesti reunasta kiinni, kun olihan se vähän pelottavaa mennä sinne syvempään päähän. Sieltä sitten pikku hiljaa kohti hyppytorneja, joita pitkin sitten hivuttauduin aina vain korkeammalle yksi kerros per päivä tahtiin: ensin metrin lankulle, sitten kolmen metrin lankulle, jonka jälkeen sitten kerroksiin, ensin viiteen metriin ja sitten seiskapuoleen. Siitä kiipeäminen kymppiin (tai oikeastaan sieltä hyppäämiseen) kesti muistaakseni sitten useamman päivän, mutta sitten kun lopulta uskaltauduin, minähän hypin sieltä lähes joka päivä useita kertoja ja laskeskelinkin, että sen kesän aikana hyppäsin sieltä yhteensä yli sata kertaa. No, seuraavana vuonna menikin sitten enää kaksi hyppy. Uimispuolella sitten en kykenisi vetämään viittäkymmentä metriä hengästymättä. Kuitenkin viihdyn vedessä, sillä olen hyvä kellumaan ja kun ui rauhallisesti ilman todellista matkaa ja nopeutta, niin hyvin siellä jaksaa. Sukellellakin tykkään, vaikka olen vähintäänkin yhtä huono sukeltaja kuin uimarikin, mutta sellaisia pieniä vetoja kyllä jaksan.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun päästään tv:n eteen. Tai no, jos totta puhutaan, niin taidan pikku hiljaa päästä tästä kammosta, mutta vieläkin se vähän pääkopassa kummittelee. Ongelma on siis tämä: jos tv:ssä muodossa tai toisessa ollaan veden varassa tai sukellellaan, niin minulle on tullut sellainen kunnon "miksei tää kohtaus ole jo ohi" -olo ja en vain kykene kestämään ihmisten näkemistä vedessä. Tämä on oikeasti ollut aika raivostuttava. Ei ole ollut väliä, onko ihmiset olleet siellä vedessä kuin kotonaan vai täysin pulassa, siinä on vain jotain erittäin karmivaa. Niinpä kaikki veteen putoamiset ovat tuntuneet vähintäänkin ilkeiltä pienessä sielussani ja monesti vain huudellut mielessäni "pliiiis nouse pintaan, nouse pintaan, nouse pintaan" ja sen sellaista. Tämä kammo vaikuttaa jopa pelaamissani peleissä. Rakastan Tomb Raider -sarjaa, mutta minulle tulee pieni pala kurkkuun aina kun joudun seikkailemaan vedessä pinnan alla. Tähän periaatteessa voisi vaikuttaa se, että happipalkki pienenee jatkuvasti ja sitä aina ajattelee, että pääseekö seuraavaan määränpäähän ajoissa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Toisessa pelissä, Final Fantasy X, päähenkilö voi sukellella vedessä täysin vapaasti ilman mitään mahdollisuuttakaan hapen loppumiseen, mutta joka tapauksessa minun on henkisellä tasolla vaikea ohjailla hahmoa silloin kun hän on ollut veden alla; jostain syystä pelin minipeli Blitzballia sentään kykenen pelaamaan ilman vaikeuksia.

Mistä pääsemmekin sitten vähitellen Open Wateriin. Ilman seikkailujani jatko-osien maailmassa tuo elokuva tulisi katseluun jo ensi viikolla, mutta nyt sen katselu venyy pitkälle ensi kuuhun. Olen tiennyt elokuvan olemassaolosta lähes yhtä kauan kuin mitä se on ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt väliin. Olen halunnut oikeasti nähdä tuon elokuvan jo pitkään nimenomaan siksi, minkälaista kammoa sitä kohtaan olen tuntenut, mutta jostain syystä en saanut sitä katsottua edes silloin, kun katsomattomien dvd:iden pino ei vielä ollut kovinkaan runsas eli silloin kun vielä katselin elokuvia myös tv:stä. Muistan ainakin yhden esityskerran, kun olen jättänyt sen väliin tietäen hyvin sen tulevan televisiosta, mutta täyttä varmuutta sen syystä en kuitenkaan tiedä. Ettei vaan tällä kammolla olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa niiden näkemättömien kauhuelokuvien joukossa Open Water edustaa minulle ennakkoon sieltä pahimmasta päästä olevaksi, vaikkei kaikki lähteet elokuvaa kauhuksi luokittelekaan. No, ensi kuussa tämäkin elokuva tullee kai jo katseluun. Jo ajatus sen katsomisesta kauhistuttaa!