Jake Lonergan (Daniel Craig) herää villissä lännessä keskeltä aavikkoa, mutta hän ei muista mitään siitä, miten hän on sinne joutunut, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei edes omaa nimeään. Hänen kädessään on outo vekotin, jota hän ei tunne, mutta jota hän ei myöskään saa pois. Lonergan riisuu muutaman lännenrosvon aseistaan ja ryöstää näiltä vaatteet ja suuntaa kulkunsa läheiseen kylään, jossa selviää, että Lonergan on itse asiassa etsintäkuulutettu roisto, joka on muun muassa ryöstänyt kylän mahtimiehen Woodrow Dolarhyden (Harrison Ford) kullat. Dolarhyde luonnollisesti kantaa kaunaa ja ennen kuin pidätetty Lonergan ehditään kuskaamaan liittovaltion sheriffin luo, Dolarhyde tulee kovistelemaan Lonergania, mutta kun avaruusoliot hyökkäävät kylään ja kidnappaavat Dolarhyden pojan Percyn (Paul Dano), on Lonerganin ja Dolarhyden yhdistettävä voimansa...

Niin se mieli muuttuu. Myönnän toki, että vähän olisi himottanut päästä katsomaan Elokuva-arkistoon (tai Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) Dollari-trilogiaa mutta sen ollessa liian kaukana ei se sitten tullut kysymykseenkään, mutta noin yleisemmin en olisi uskonut vielä jokin aika sitten, että odotetuimpien elokuvien joukossa olisi ollut lännenleffa, mutta niin vain kävi Cowboys & Aliensin kohdalla. Tosin eihän tämäkään ollut puhdas lännenelokuva ja oikeastihan minua kiinnosti enemmän se scifipuoli ja se seikka, että scifistelyt oli siirretty villin lännen tunnelmiin. Vaikka tosiaan olinkin halunnut päästä katsomaan tämän jo pidemmän aikaa, en oikein tiennyt, mitä elokuvalta odottaa (kun en kuitenkaan ole mikään suuri länkkärifani), mutta eipä tämä loppujen lopuksi kovin kummoiseksi osoittautunut.

En tiedä, mistä olin saanut ajatuksen päähäni, mutta olin kuvitellut elokuvan olevan edes vähän humoristisempi. Luultavasti ajatus oli avaruusoliot villissä lännessä -teemasta lähtöisin, mutta varma en ole. Huumoria tässä elokuvassa ei ollut nimeksikään, vaan hyvin vakavalla naamalla elokuva tunnuttiin vetävän läpi, mikä ei ainakaan omalla kohdallani toiminut niin kuin olisin toivonut. Mielestäni alkuosa elokuvasta laahaa ja pahasti, vaikka yksittäisiä lyhyitä toimintahetkiä koetaankin. Elokuva tuntuikin monin paikoin aika perinteiseltä länkkäriltä, minkä vuoksi yritinkin saada aikaan ylimääräistä hupia irti siitä, että yritin katsoa elokuvaa nimenomaan kuin länkkäriä Toisin sanoen vaikka viholliset tulivat kaukaa avaruudesta ja Lonerganin kädessä on tämä outo metallinen värkki, muunsin mielessäni tämän värkin vastaamaan lännenelokuvien kuudestilaukeavaa ja nämä avaruusoliot vastaamaan perinteisiä lännenrosvoja, joilla nyt oli vaan vähän kovemmat otteet. Näin elokuvasta tuli edes vähän mielenkiintoisempaa seurata, mutta ei siltikään mitään kunnolla nautittavaa ollut pitkään tarjolla. Loppua kohden meno paranee ainakin vähäsen ja vaikka muutama elokuvaa kommentoinut onkin nostanut elokuvan alkupuolen loppupuolen edelle, niin minulle iski elokuvan loppupuoli selvästi alkupuolta paremmin. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun hyvikset tai melkein hyvikset lähtevät viimeiseen hyökkäykseen, elokuvaan tulee sellaista lännenseikkailufiilistä, josta minä tykkäsin. Myönnän tykänneeni myös siitä, että Lonerganin käsiaseen tarina ei ollut sittenkään ihan niin kliseinen kuin alussa luulin. Loppuratkaisu kulki aika perinteisiä polkuja.

Harry Gregson-Williamsin musiikki oli ihan kohtuullisen hyvää, vaikkakaan ei mitenkään ikimuistettavaa, joskaan en olisi varmaankaan kiinnittänyt musiikkiin niin paljon huomiota, ellen olisi tiennyt elokuvassa kuultavan juurikin hänen musiikkiaan. Alienit olivat selvästi ottaneet vaikutteita Alien-elokuvista, eikä tekijät ole ilmeisesti sitä kiistäneetkään.

Daniel Craig soveltui hyvin esittämään lännensankaria ja niinpä hänet olisikin hyvin voinut kuvitella vakiotähdeksi niihin vanhoihin lännenelokuviin ja mitä parasta, en saanut Craigistä mitään James Bond -vivahteita eli hyvin hän oli onnistunut karistamaan Bond-maneerit näyttelemisestään. Jotenkin vaan ne cowboyasusteet sopivat Craigille sen verran hyvin, että häntä oli oikeasti ilo katsella. Harrison Ford puolestaan alkaa olla jo vanha ukko (eikä hän ole edes vielä seitsemääkymmentä), eikä hänen olemuksestaan huokunut sellaista hyvää fiilistä, mihin hänen vanhemmissa elokuvissa on totuttu kokemaan. Jotenkin tuntui, että Fordin pitäisi alkaa viettää eläkepäiviään enemmän draamallisissa kuin toiminnallisissa elokuvissa. Ei sillä, melko rutinoidusti Fordkin roolistaan suoriutui, mutta... se jokin vain jäi uupumaan. Mukana menossa: Sam Rockwell (Linnunradan käsikirja liftareille, Vihreä maili), Paul Dano (Little Miss Sunshine) ja Walton Goggins (Shield - Lain varjolla), joista jälkimmäisenkin olisin mielelläni nähnyt vieläkin suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bonnie ja Clyde

Sheriffi Will Kane (Gary Cooper) menee naimisiin väkivaltaa inhoavan kveekari Amyn (Grace Kelly) kanssa. Naimisiin menemisen johdosta Kane jättää työnsä ja tuore pariskunta lähtee kohti uusia seikkailuja. Samaan aikaan kuitenkin kolme rosvoa tulee odottamaan pelättyä toveriaan Frank Milleriä (Ian MacDonald), jonka Kane viisi vuotta sitten passitti vankilaan, saapuvaksi puoliltapäin juna-asemalle ja Kanen on käännyttävä takaisin. Hadleyvillen asukkaat ovat kuitenkin vastahakoisia auttamaan Kanea, joten joutuuko hän todella kohtaamaan roistot yksin...

Lännenelokuvien maailmaan tutustuminen jatkuu ja tämä onkin jo kolmas lännenelokuva lyhyen ajan sisään, joskin samalla myös viimeinen vähään aikaan. Tämä elokuva sai aikoinaan suuren kohun aikaiseksi siksi, että elokuvan ajateltiin edustavan anti-amerikkalaisuutta, mutta se ei estänyt elokuvaa voittamasta neljää Oscaria ja saamatta kolmea muuta Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse en tästä saanut kuitenkaan ihan niin paljon irti, vaikka ihan kelpo elokuva Sheriffi olikin.

Tarina ei tehnyt minuun mitään suurta vaikutusta, joskaan ei myöskään jättänyt täysin kylmäksikään, vaan tuli seurattua elokuvaa aika neutraalein mielin läpi elokuvan. Toisin sanoen ihan seurattava elokuva tämä oli, mutta ei tarjonnut suuria ahaa-elämyksiä. Kanen ja Amyn pois lähteminen varsinkin oli vähän tylsä ratkaisu, kun hyvin selkeästi arvattavissa oli, että Kane muuttaa mielensä ja kääntyy takaisin. Sitä en vain täysin käsittänyt, miksi ihan kaikki tuntuivat kääntäneen Kanelle selkänsä, vaikka pelätty murhamies olikin tulossa takaisin pilaamaan kaupunkia; jos he pelkäsivät henkensä puolesta, niin eikö kuoleman mahdollisuus olisi vähintäänkin yhtä suuri, jos nämä roistot hallitsisivat kaupunkia? Niin ja jos tosiaan Kane oli ollut paras sheriffi koskaan, niin siksikin vähän epäilytti tämä suhtautuminen avunpyyntöön. Se, mistä itse pidin, oli Kanen ja entisen sheriffin Martinin (Lon Chaney Jr.) välinen keskustelu. Pidin myös siitä, että tapahtumat tapahtuivat reaaliajassa, mitä näytettiin lukuisten kellojen avulla. Lopputaistelu eteni monin paikoin odotetunlaisesti, eikä tarjonnut juuri yllätyksiä. Oikeastaan ainoa mielenkiinnon aihe siinä oli pohdiskelu siitä, rientäisivätkö kaupungin asukkaat sittenkin Kanen avuksi mietittyään asiaa hetken.

Vielä tuosta päätarinasta sen verran, että sehän koostui lähinnä siitä junan odottelusta ja niinpä lopputwisti tai toinenkin olisi saattanut hyvinkin piristää elokuvan kokonaisuutta, mutta sellaisia ei tuohon aikaan kai harrastettu. Veikkaanpa, että jos nykyään tehtäisiin elokuva, joka koostuisi vain jonkin asian odottelusta, niin lopussa saattaisi hyvinkin kokea jonkin asteen yllätyksen. Itse roistothan eivät käsittääkseni juurikaan puhuneet Frank Milleristä (tai en ole nyt varma, puhuiko se yksi siellä baarissa), vaan kaikki puheet herrasta taisivat tulla kaupungin asukkaiden suista (lennättimellä oli kyllä saatu tieto siitä, että Frank on junassa). Niinpä olisikin ollut vain hauskaa, jos kaiken tämän jännittyneen ilmapiirin jälkeen nämä Frankin kolme rikostoveria olisivatkin olleet odottelemassa vain Frankin ruumisarkkua ja lähteneet tiehensä sen kera tai jos Frank olisikin muuttunut kuuliaiseksi kansalaiseksi, mutta ei sitten.

Gary Cooper, jonka elokuvia en ole aiemmin tainnut nähdä yhtäkään, oli minusta ihan hyvä roolissaan, joskin minun on myönnettävä, että olin ajatellut Cooperin olleen selvästi nuorempi (ja siten siloposkisempi) elokuvan teon aikoihin. Grace Kelly oli myöskin ihan ok tässä yhdessä ensimmäisissa elokuvarooleissaan, vaikka näyttelikin vähän vähäeleisesti. Kanen entistä heilaa Helen Ramírezia näytellyt Katy Jurado oli olemukseltaan kuin hänet olisi napattu suoraan joltain teatterilavalta elokuvan lavasteisiin. Lon Chaney Jr. olisi mielestäni saanut olla suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 3/5

Jill McBain (Claudia Cardinale) on mennyt kuukausi aiemmin naimisiin Brett McBainin (Frank Wolff) kanssa New Orleansissa ja nyt hän on matkalla tämän luokse. Saavuttuaan Brettin kotitalolle hän saa kuulla musertavan uutisen: niin Brett kuin tämän kolme lastaan on surmattu. Cheyenne (Jason Robards) joukkoineen lavastetaan syylliseksi, mutta oikeat syylliset löytyvät kovaksikeitetystä rosvosta Frankista (Henry Fonda) ja tämän miehistä. Paikan päälle on kuitenkin jo saapunut Harmonicaksi (Charles Bronson) kutsuttu mies, jolla on jostakin syystä kana kynittävänä Frankin kanssa, ja joka on jo saanut tapettua muutaman Frankin miehen...

En ole kaiketi pientä Hyvät, pahat & rumat -pätkää lukuun ottamatta nähnyt yhtäkään Sergio Leonen elokuvaa, vaikka itse asiassa minulla oli pieni muistikuva tästäkin elokuvasta, mutta tämä muistikuva osoittautui mitä todennäköisemmin vääräksi. Siitä huolimatta minulla oli jonkinasteinen mielikuva elokuvan laadusta ja siitä, mitä minä tästä pitäisin, ja vaikka totesinkin elokuvan laadun olevan (minun vähäisellä länkkärikokemuksella arvioituna) arvatunlaisesti loistava, niin siitä huolimatta en saanut tästä ihan kaikkea irti ja luulenkin, että Huuliharppukostaja saa enemmän arvostusta lännenelokuvien ystäviltä, vaikka ei tämä minustakaan missään nimessä huono ollut.

Elokuvasta näkee taas kerran sen, kuinka suuri merkitys tarinalla on minun viihtyvyyteni kannalta. Ei, minusta tarina ei ollut itsestään huono, mutta se tuntui kuitenkin hyvin tyypilliseltä lännenelokuvatarinalta, jollaisista en nyt suuremmin ole kiinnostanut. Elokuva oli kyllä hyvin seurattava, mutta mitään suuria ahaa-elämyksiä en sen aikana kokenut, vaan tapahtumat vyöryivät eteenpäin vailla suuria tunnekuohuja. Tässä oli nimittäin näin ”maallikon” silmin katsottuna kaikkia länkkärikliseitä: oli roistoja, oli sankareita, oli näiden kahden ihmistyypin kohtaamisia siellä täällä, oli jopa se ”pakollinen” kaksintaistelukohtaus. Totta kai kaikki tämä oli puettu ihan mielenkiintoisen tarinan sisään ja ehkä sittenkin välillä huomasin olevani kiinnostunut Harmonican taustasta, mikä lopulta johti hieman korkeampiin pisteisiin, mutta pääosin olin kuitenkin selvillä siitä, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Siinä lopun kaksintaistelussa oli kyllä pieni mielenkiintonsa, mutta kaiken nähdyn jälkeen kyseinen kohtaus ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.

Syy edellisen kappaleen aloituslauseeseen löytyy elokuvan muusta annista, joka oli aika loisteliasta, mutta koska lännenteema ei ole ihan minun kiinnostukseni ylimmillä asteilla, en saanut tästä loisteliaisuudesta ihan kaikkea irti. Elokuva kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten voisi luulla, että elokuva tarjoaa tavallista enemmän tapahtumia, mutta ei. Leone rakentaa kohtauksia hyvin hitaasti (mutta ei tylsästi), mistä on osoituksena jo elokuvan alkukohtaus, jossa seurataan pitkän aikaa kolmen rosvon junan odotusta ja sen aikana koetaan veden tippumista katosta ja kärpästä, joka on yhden roiston kimpussa. Tämä hyvin verkkainen tyyli jatkui oikeastaan läpi elokuvan ja vaikka se sopi elokuvaan kuin nakutettu, niin silti omat fiilikset sen suhteen olivat aika neutraalit. Myös visuaaliselta annilta elokuva tuntui hyvinkin autenttiselta ja nämä lännenkylät ja vaatetukset olivat onnistuneita. En ole Ennio Morriconen musiikkia kovin paljon kuullut, mutta vaikka musiikki olikin ihan hyvä tunnelmanluoja, niin mitenkään ylivertaisen mielenjäävää se ei ollut, ehkä tätä musiikkiraitaa, joka soi muun muassa lopputekstien aikana, lukuun ottamatta; siitä pidin jopa paljon.

Näyttelijät olivat niin ikää hyviä kaikin puolin (tuntematta esimerkiksi Henry Fondan ja Charles Bronsonin filmografiaa sen kummemmin) ja henkilöhahmoiltaan elokuva oli loistava. Niin Fonda kuin Bronsonkin oli hyvä roolissaan, eikä Jill McBainia näytellyt Claudia Cardinale paljon näiden kahden varjoon jäänyt, mutta omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Cheyenneä näytellyt Jason Robards varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei hän ole ihan niin paatumaton rosvo kuin mitä ensinäkemältä saattoi ajatella. Cheyennen kovan kuoren alla oli oikeasti oikein lämminhenkinen ihminen ja minusta Robards toi tämän roolisuorituksellaan hyvin esille.

Annettu pistemäärä on jokseenkin suurin, minkä minä lännenelokuvia rakastamattomana kuvittelen pystyväni antamaan, mutta toivon oikeasti, että vielä jonakin päivänä tulisi vastaan lännenelokuva, josta oikeasti pitäisin paljon. Sitä päivää odotellessa...

Pisteitä: 3,5/5

Pawnee-intiaanit tuhoavat nuoren Jackin (Dustin Hoffman, tämä lapsi Jack Ray Dimas) ja siskonsa Carolinen (Carole Androsky) vankkurit. Cheyenne-intiaani löytää heidät ja vie heidät heimonsa asumuksille, jossa heidät otetaan hyvin vastaan. Tästä huolimatta Caroline pakenee jättäen Jackin yksin cheyennejen pariin, missä Jack sitten kasvatetaan intiaanien tavoille ja lopulta hän saa rohkeudestaan intiaaninimen Pieni Suuri Mies. Valkoiset kuitenkin uhkaavat intiaanien maita ja taistelussa Jack joutuu valkoisten käsiin, mutta Jackin matka onkin vasta alussa...

En ole täysin varma, olenko tätä elokuvaa ennen nähnyt yhtään koko illan lännenelokuvaa, mistä voikin päätellä, ettei lajityyppi ole allekirjoittaneelle se kaikkein mieleisin genre. Joskus varhaisteininä pahimpina Clint Eastwood -fanitusaikoina (joka sekin oli aika lievää verrattuna Schwarzeneggeriin, Stalloneen tai Willisiin) saatoin yrittää katsoa Hyviä, pahoja ja rumia (ja tämäkin vain sen takia, että Maikkarilla pyöri samanniminen talk show) sekä Armotonta, mutta en ole varma, jaksoinko noita koskaan kokonaan. Minun kosketuspintani villiin länteen ovatkin lähinnä Paluu Tulevaisuuteen 3 -elokuvassa sekä Lucky Lukessa. Niinpä yllätykseni olikin, jos ei varsinaisesti suuri, niin ainakin jonkinasteiinen, kun Pieni suuri mies osoittautuikin ihan viihdyttäväksi länkkäriksi.

Ok, en siis todellakaan tiedä lännenelokuvista juuri mitään, mutta silti jotenkin tuli sellainen tunne, että ei tätä lajityypin tyypillisimmistä päästä ole. Sen verran tässä kuitenkin oli huumoria mukana, että perinteisestä länkkäristä tämä ei ehkä menisi. Tarina lähtee liikkeelle (alun nykypäivähetken jälkeen) oikeinkin kivasti liikkeelle ja Jackin varttuessa cheyennejen parissa sitä jo hetken kuvitteli elokuvasta tulevan tavallista syvällisempi (ja siten mielenkiintoisempi) kuvaus intiaanien elämästä, mutta sitten Jack jo "kaapattiinkin" pois heidän paristaan ja elokuvan todellinen nahka alkoi paljastua. Jackia viedään tilanteesta tai oikeastaan maailmankatsomuksesta toiseen ja niinpä Jack saa kokeilla yhtä jos toisenkinlaista elämäntyyliä. Tämä kaikki on tehty jokseenkin kepeällä otteella ja Jackin kulkua olikin ihan kivaa seurattavaa, vaikka myönnän kyllä Jackin viimeisten uusien elämäntyylien kohdalla jo miettineeni, että vieläkö tulee jotain uutta. Ihan täysin en silti jaksanut ymmärtää sitä puolenvaihdon helppoutta. Tästä pienestä uusiin elämäntyyleihin puutumisesta huolimatta elokuva ei ollut sanalla sanoen liian pitkä, vaan verrattain pitkästä kestosta huolimatta sen jaksoi aika hyvin katsoa loppuun asti. Tähän auttoi vahvasti se irvokas tapa, jolla joitakin historian todellisia henkilöitä käsiteltiin ja varsinkin kenraali Custer (Richard Mulligan) oli hyvin absurdi hahmo. Sitten taas välillä mentiin perinteiseen länkkärimalliin eli niin kapakkatappeluita sekä taisteluita valkoisten ja intiaanien välillä nähtiin ja varsinkin nämä taistelukuvaukset olivat sieltä mielenkiinnottomimmista päästä, vaikka se tietty kepeys näkyi myös näissä kuvauksissa. Kaiken kaikkiaan elokuva oli siis ihan seurattava, joskaan ei mitenkään erinomainen, vaikka hieman korkeampi pistemäärä lähellä olikin.

En nyt tunnustaudu Dustin Hoffmanin suurimmaksi faniksi, mistä johtuu varmaan sekin, etten ollut nähnyt häntä aiemmin näin nuorena vielä kertaakaan, mutta ihan hyvin hän kuitenkin roolistaan suoriutui, vaikka hänen hahmonsa hyvin erilaisiin tilanteisiin sotkettiinkin tämän tästä. Richard Mulligan oli aivan lyömätön kenraali Custerina ja myös Jeff Corey oli hieno Wild Bill Hickokina eli  Buffalo Billinä. Chief Dan George edustikin sitten intiaanipäällikkönä sitä perinteistä intiaanikuvausta olemalla tyyliin kaikissa tilanteissa tyynenrauhallinen.

Pisteitä: 3/5

PS. Elokuvan lopussa nähdään kohtaus, joka toi minulle mieleen erään Mars-mainoksen, mutta en tiedä, onko sattumaa vai onko Mars saanut vaikutteita tästä elokuvasta, mene ja tiedä.

Rosvojoukko pakottaa lennätinvirkailijaa lähettämään viestin, että junan on pysähdyttävä, jonka jälkeen he nousevat kyytiin ja ryöstävät niin junan kassakaapin kuin myös matkustajien rahat. Tämän jälkeen he irroittavat veturin vaunuistaan ja lähtevät pakosalle. Vähän matkan päässä heitä odottaa hevoset, joten ovatko he turvassa? Ei aivan, sillä sitomansa lennätinvirkailija pääsee vapaaksi ja tämä hälyttää apuvoimia, jotka lähtevät ryöstäjien perään.

Tämä oli toinen niistä elokuvista (toinen oli Matka kuuhun), jotka innoittivat minua ostamaan Landmarks of Early film -DVD-kokoelman, sillä molemmat näistä elokuvista löytyvät 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Siinä missä Matka kuuhun maistui allekirjoittaneelle todella hyvin, niin samaa ei voi sanoa Suuresta junaryöstöstä. Tämä nimittäin oli kuin olikin melko tylsä elokuva, enkä usko sen johtuneen pelkästään siitä, etten ole lännenelokuvien suuri ystävä.

Tarina oli loppujen lopuksi hyvin heppoinen. Rosvojoukko ryöstää junan, lähtee karkuun, mutta lopulta käy köpelösti. Kun tämä olisi edes kerrottu yhtä mielenkiintoisesti kuin edellämainittu Matka kuuhun, niin olisi ollut hyvä, mutta kun ei. Kerronta oli nimittäin aika tylsä, eikä se tarjonnut oikein viihdettä. Tarina jätti myös jonkin verran auki, nimittäin roistoilla tuntui olevan aika tuntuvan tuntuinen etumatka, mutta niin vain hyvikset olivat pian heti heidän takanaan. Eittämättä tämä on kiinnostanut aikalaisiaan, olihan kyseessä "ehkä ensimmäinen" länkkäri, joista rapakon tuolla puolen on aina tykätty, mistä kertoo sekin, että tämä nousi nopeasti menestyneimmäksi elokuvaksi Yhdysvalloissa. En oikein ymmärtänyt, mikä funktio oli värin (käsin) lisäämisellä tiettyihin kohtiin, sillä ne eivät tuoneet hirveästi lisämielenkiintoa tähän elokuvaan; ehkä on vain haluttu tehdä jotain "ensin", mene ja tiedä. Jäin kyllä miettimään, miten katsojat suhtautuivat siihen lopun kameraa kohti ampumiseen. Suojautuivatko he?

Näyttelijöitä näkyi loppujen lopuksi niin etäältä, ettei heistä jäänyt oikein mielikuvaa.

Pisteitä: 2/5

Alkuperäinen nimi: Back to the Future Part 3
Ohjaus: Robert Zemeckis
Käsikirjoitus: Robert Zemeckis, Bob Gale
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Mary Steenburger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990

Vuoden 1955 Doc (Christopher Lloyd) on juuri lähettänyt Martyn (Michael J. Fox) takaisin vuoteen 1985, kun hänen luokseen tulee hyvin odottamaton henkilö: Marty. Hänellä on kirje tulevaisuuden Docilta, joka on nyt vuodessa 1885, joten he ottavat selvää, onko Doc jäänyt historiaan millään tavalla. Heille selviää sitten, että Doc kuoli vajaa viikko kirjeen lähettämisen jälkeen, joten Martyn on mentävä villiin länteen pelastamaan tämän nahka...

Paluu tulevaisuuteen -trilogia on kokonaisuudessaan erittäin onnistunut trilogia, mutta toisaalta sitten tämäkin trilogia kärsii vähän siitä, että ensimmäisen osan rinnalla nämä kaksi jatko-osaa näyttävät selvästi heikommilta ja tämä kolmas osa on vielä toistakin osaa heikompi. Ei sillä, että tämäkään huono elokuva olisi, mutta ihan yhtä lennokasta ei ole meno kuin kahdessa aiemmassa osassa.

Tarina oli ihan kohtuullinen, vaikka tässäkin kierrätettiin aiempien osien ideoita villin lännen maailmaan päivitettynä toki. Jälleen kerran näemme Martyn ja Docin yrittämässä selviytyä kunnialla historiaa liikaa muuttamatta (kuitenkin niin, että kummatkin hengissä selviävät)  takaisin tulevaisuuteen. Jälleen kerran tulee yksi jos toisenkinlaisia mutkia vastaan ja jälleen he tavalla tai toisella suoriutuvat niistä. Ei tämä kierrätys sinänsä haittaa, kun tarina oli kuitenkin ihan riittävän hyvin kerrottu ja dialogit varsinkin olivat välillä hyvinkin hauskoja, mutta kyllä tämä ehkä kuitenkin vähän laimeammalta tuntui verrattuna aiempiin osiin. Tämä toki saattaa johtua siitä, että villiin länteen sijoittuvat elokuvat eivät ole ihan omin juttuni ja kun tässä kuitenkin viljeltiin näitä villin lännen kliseitä oikein urakalla, niin ei tämä ihan samoihin mittoihin päässyt kuin edelliset osat. Loppu oli ihan kohtuullinen päätös trilogialle, mutta eipä sekään mitenkään säväyttävä loppu ollut.

Tällä kertaa Thomas F. Wilsonin stereotyyppinen pahuus ei ottanut niin pattiin, kun ympäristö oli muutenkin perin stereotyyppinen. Fox ja Lloyd hoitivat jälleen homman kotiin niin kuin päähenkilöiltä sopiikin odottaa ja olivat siten jälleen loistavia.

Pisteitä: 3/5

Paluu tulevaisuuteen, Paluu tulevaisuuteen 2, Paluu tulevaisuuteen 3

Alkuperäinen nimi: No Country for Old Men
Ohjaus: Ethan Coen, Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen
Pääosissa: Josh Brolin, Javier Bardem, Tommy Lee Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007

Metsästämässä oleva Llewelyn Moss (Josh Brolin) löytää joukon miehiä kuolleena keskellä aavikkoa ja lähtee etsimään ainutta eloonjäänyttä. Tämä löytyykin kuolleena varjoisan puun alta vieressään salkku täynnä dollareita. Hän päättää ottaa rahat ja paeta saaden peräänsä niin häikäilemättömän tappajan (Javier Bardem) kuin myös pikkukaupungin sheriffi Ed Tom Bellin (Tommy Lee Jones)...

Menetetty maa voitti neljä Oscaria - muun muassa parhaan elokuvan Oscarin - ja ison kasan muita palkintoja. Itse en ole Coenien tuotantoon juuri panostanut, sillä olen nähnyt Coeneilta tämän lisäksi vain Voi Veljet, missä lienet? -elokuvan ja tämä on kyllä näistä kahdesta se parempi, vaikkakaan ei täydellistä katselunautintoa tarjonnutkaan.

Tarina kertoo päällisin puolin tappajaa pakenevasta miehestä, mutta pinnan alta paljastuu kertomus ikääntymisestä ja kyllä minun täytyy myöntää, että pidin enemmän tästä pakomatka-puolesta. Tämä siitäkin huolimatta, että lännenelokuvat, joiden henkeä Menetetty maa kunnioittaa, eivät ole minun suosikkilistallani kovinkaan korkealla. Eihän tämä puhdas lännenelokuvakaan tietenkään ollut, sijoittuuhan tämä vuoteen 1980, mutta kyllä tästä oli silti aistittavissa lännenelokuvan teema. Mossin pakomatkaa olikin varsin mukava seurata ja hänelle toivoi kaikkea hyvää. Mitä tulee sitten tähän ikääntymisteemaan, niin kyllä se mulle jäi vähän hämäräksi, vaikka sinänsä onnistuinkin jollain tasolla ymmärtämään Bellin ajatusmaailmaa.

Näyttelijät olivat kautta rantain loistavia. Josh Brolin esitti osansa luontevasti ja Javier Bardemista oikein huokui tämä häikäilemättömyys. Mitä tulee sitten Tommy Lee Jonesiin, niin olen aina tykännyt hänen rooleistaan ja tykkäsin kyllä hänestä tässäkin elokuvassa; turhan vähän häntä tosin näki ruudussa. Mukava nähdä myös, että myös sivuosat oli tähditetty kärkipään näyttelijöillä (mm. Woody Harrelson), niin ei valittamista näyttelijävalinnoissa.

Pisteitä: 3,5/5