Alkuperäinen nimi: The Crow: Wicked Prayer

Ohjaus: Lance Mungia
Käsikirjoitus: Lance Mungia, Jeff Most, Sean Hood

Pääosissa: Edward Furlong, Tara Reid, David Boreanaz
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2005

Kesto: 95 min
 

- How are you at wedding speeches?

- I'm better at eulogies.

 

Reservaattialueella kaivostyöläiset kapinoivat, sillä kaivoksen paikalle aiotaan rakentaa kasino. Samaan aikaan tien reunassa rangaistustyötä tekevä vanki Luc Crash (David Boreanaz) pakenee joukkoineen. Luc Crash on kovan sortin saatananpalvoja ja hän haluaa tuoda helvetin maan päälle... kirjaimellisesti. Toisaalla Lucin vanha tuttu ja ex-vanki valkoinen Jimmy Cuervo (Edward Furlong) on ehdonalaisuutensa vuoksi jumissa reservaatissa ja rakastunut intiaanineitoon Lily Ignites the Dawniin (Emmanuelle Chriqui), vaikka Lilyn sukulaiset ovatkin heidän rakkauttaan vastaan. Cuervo on kuitenkin menossa kosimaan Lilyä, mutta Lucin jengi on vastassa, sillä he haluavat Lilyn silmät saatanallisiin rituaaleihinsa. Cuervo ja Lily tapetaan raa'asti ja heitetään kaatopaikalle pakastimessa. Sinne lentää myöskin varis, joka vapauttaa Cuervon kuolemastaan ja niinpä Cuervo pääsee kostamaan murhaajilleen...

Tämä The Crow -elokuvien parissa vietetty leffaviikko pääsee viimeinkin päätökseen. Oikeastaan koko sarja käy minusta hyvänä esimerkkinä siitä, miksi nykyään pyrin näkemään myös tiettyjen elokuvien jatko-osat. Nimittäin vaikka näitä jatko-osia on ilmeisesti parjattu kovinkin sanoin ja esimerkiksi IMDB-pisteet ovat hyvin alhaiset, mikä ei sinänsä motivoisi niiden katsomista, niin varsinkin kahdesta aiemmasta jatko-osasta pidin edes sen verran, että niiden katselu oli edes jossain määrin kannattavaa. Sarjan edellinenkin osa oli juuri ja juuri katsottavaa kamaa, joten sen myötä lähdin pienen toivonpilkkeen kera katsomaan tätä sarjan viimeistä osaa, mutta se pilke sammui sitten jossain vaiheessa, sillä The Crow: Wicked Prayer ei ollut järin onnistunut tekele ja vähän piti jopa miettiä vielä astetta heikompaakin pistemäärää.

Syy, miksi annoin elokuvalle edes kaksi pistettä, johtuu sen alusta, sillä vaikka en hirveästi tykännytkään tapahtumien lokaatiosta, oli siinä sellainen oma viehätyksensä, mikä saattoi tosin johtua siitä, että se poikkesi niin rajusti aiempien osien vastaavasta. Lisäksi vielä alussa elokuva vaikutti jotenkin monipuolisemmalta kuin mitä se loppupeleissä oli, kun oli Lucin jutut, Cuervon jutut sekä päälle vielä tämä kaivoshässäkkä, mutta ei siitä sitten saatukaan oikein mitään irti. Koko kaivosjutun mukanaolokin oli perusteltavissa vain sillä, että sillä tavalla Luc sai motivoitua joukkojaan ja samalla tekosyyn toimilleen. Kun sitten Cuervo kuolee ja palaa henkiin, niin arvattavissa oli, mitä oli tulossa eli Luc lähtisi kostamaan murhaajilleen eli siinä vaiheessa alkoi elokuvaa kohtaan tuntemani vähäinenkin kiinnostus laskea. Siitäkin huolimatta, että asiat eivät menekään ihan samalla kaavalla kuin ennen, vaan vaikka pari konnaa saakin surmansa jo hyvissä ajoin, niin kuitenkin aika monta konnaa jätetään ihan elokuvan loppujaksolle, jota saatiinkin sitten odotella pitkä tovi. Tässä välissä ja oikeastaan jo ennen loppujaksoa yritetään kaivaa ylimääräistä jännitettä siitä, että Lilyn sukulaiset ja heidän lähipiirinsä vihaavat Cuervoa ja he ovat kaiken lisäksi poliiseja, mutta turhaan, sillä eipä se yritys oikein onnistunut, vaan sitä vaan toivoi, että päästäisiin näissä kostotoimissa eteenpäin. Lisäksi Cuervo kävi yrittämässä sovittaa entisiä tekojaan, mikä olisi hyvin voitu jättää pois. Se varis-korttikin käytettiin mielestäni vähän turhan aikaisin, vaikka sitä käytettiinkin aika pitkälle loppuun asti. Lopun vaiheet olivatkin sitten sellaista kuraa, että epäilin hetken elokuvan olevan IMDB:ssä Bottom 150 -listalla (ei ollut). Tämä vesitetty ja huonosti leikattu lopputaistelu ja siihen muut liittyvät elementit toimivat hyvin sarjassa "onneksi tämä on pian ohi" ja loppuratkaisu oli monin paikoin naurettava, mutta samalla tylsä.

Nyt kun olen nähnyt nämä kaikki The Crow -elokuvat, niin voin sanoa tämän: Terminaattori 2: tuomion päivästä tuttu Edward Furlong oli eittämättä kaikista The Crow -hahmoista se ehdottomasti luokattomin, eikä Furlong onnistunut vakuuttamaan minua missään vaiheessa. Ennen ylösnousemustaan hän oli kuitenkin vielä juuri ja juuri mukiinmenevä, mutta tosiaan The Crow'na hän tuntui tekevän kaikkensa vesittääkseen hahmonsa kiinnostavuuden ja siinä hän lähestulkoon onnistuikin. David Boreanaz (Bones) ei myöskään onnistunut tekemään vaikutusta, vaan oli vain epäonnistunut karikatyyri ns. suuresta pahiksesta. Danny Trejo nyt oli oma itsensä, mutta kyllä minua sentään vähän huvitti Trejon paidatta tarjoama varistanssi. Mukana menossa: Tara Reid (American Pie) sekä Dennis Hopper pikkuroolissa.

Pisteitä: 2/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World

Alkuperäinen nimi: The Crow: Salvation

Ohjaus: Bharat Nalluri
Käsikirjoitus: Chip Johannessen

Pääosissa: Eric Mabius, Kirsten Dunst, William Atherton
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 101 min
 

- That was a fucking hollow point!

- I guess that it's true. Guns don't kill people.

 

Alex Corvin (Eric Mabius) on saanut kolmea vuotta aiemmin kuolemantuomion tyttöystävänsä Laurenin (Jodi Lyn O'Keefe) murhasta ja viimein hänen tuomionsa pistetään käytäntöön, vaikka Alex kuinka vakuuttaa syyttömyyttään ja puhuu jotain salaperäisestä arpikätisestä miehestä. Kun sitten kuollut Alex on viety kylmäsäilöön, hän yllättäen herääkin takaisin eloon vääriltä kohtaloilta suojaavan variksen toimesta. Alexin naama on kuitenkin palanut lähes tunnistamattomaksi sähkötuolikäsittelyssä, joten hän meikkaa naamansa vähän paremmaksi ja lähtee sen jälkeen etsimään tätä arpikätistä miestä kuin myös muita, jotka ovat sekaantuneet Laurenin murhaan ja saa apua muun muassa Laurenin siskolta Eriniltä (Kirsten Dunst)...

Minulla on jokin outo tapa olettaa kaikkien viime vuosisadan elokuvien 2000-luvulla julkaistujen jatko-osien olevan aikamoista kuraa ja niin ajattelin myös tämän elokuvan kohdalla. Sanoinkin eilen jossain netin syövereissä pitäväni tätäkin osaa oletettavasti turhempaakin turhempana jatko-osana, vaikka en nyt ihan täysin pitänyt mahdottomana, ettenkö tästäkin saattaisi pitää. Eikä niitä odotuksia ainakaan nostanut se seikka, että tunnistin käsikirjoittajan Chip Johannessenin yhdeksi Beverly Hills 90210:n käsikirjoittajaksi (ihan hyvä siinä, mutta... noh... niin ). Ehkä siinä kostoteemassa sitten on vain jokin, joka jaksaa viehättää, sillä Eipä The Crow: Pelastus miksikään älyttömän huonoksi osoittautunutkaan, sillä vaikka olikin tähän mennessä se heikoin osa, niin kyllähän tätäkin joten kuten jaksoi katsoa.

Edellisen osan arvostelun yhteydessä pohdiskelin, saako aihepiiristä eli kuolle(id)en ylösnousemisesta kostoaikeissa mitään järin erikoisia variaatioita aikaan ja elokuvan alussa ehdin jo kuvitella näin tapahtuneen. Alussa nimittäin totta kai Corvin ensin paistetaan hengiltä hänen puhuttuaan vain siitä arpikätisestä miehestä, joten ajattelin, josko sittenkin elokuvan aikana jahdattaisiin vain yhtä miestä, mutta ei. Melko pian alkutapahtumien jälkeen selvisi, että Laurenia onkin ollut tappamassa useampikin henkilö, joten juonikuvio oli sitä myöten selvä. Totta kai elokuvassa kulki mukana koko ajan tämän arpikätisen miehen mysteeri, mutta siinä taas ei ollut mitään pohdittavaa sen jälkeen, kun kyseinen henkilö kuvioihin tuli. Totta kai senkin jälkeen vielä mietin, voiko todellinen syyllinen olla niin ilmiselvä henkilö, mutta valitettavasti näin oli asianlaita. Kyllähän Alexin tutkimuksia katseli ihan ilokseen ja Erinin suhtautuminen Alexiin oli jatkuvan uteliaisuuden aiheena eli siinä mielessä ei mitään vikaa. Välillä siirrytään sivupoluille sitten vähän turhankin pitkäksi ajaksi, sillä kostotoimenpiteiden välissä ehti olla yhdessä vaiheessa aika pitkäkin tauko ja vastapainoksi seuraavassa hetkessä tapetaankin sitten pari tyyppiä peräkkäin. Tosin tämä jälkimmäinen  oli sikälikin ymmärrettävää, että tyypit sattuivat olemaan samassa tilassa, kun Alex tuli tekemään kepposiaan. Visuaaliselta puoleltaan elokuva oli ehkä tähän mennessä se heikoin, sillä eipä lavastus kuin kuvauspuolikaan juurikaan mieleen jäänyt. Mikä hahmoihin tulee, niin minua kuitenkin miellytti niiden aiempaa realistisempi ote. Loppuratkaisu oli tavallisen tylsä.

L-koodista tuttu Eric Mabius oli ihan ok pääosaan, vaikka ei ollutkaan ihan yhtä synkkä tapaus kuin edellisen osan Ashe Corven. Osansa Mabius kuitenkin hoiti ihan kelvollisesti, eikä siten valittamista ollut. Kirsten Dunst oli mainittu jokseenkin ymmärrettävissä syistä alku- ja lopputeksteissä ensin, mutta silti hän jäi samalla tavalla miespääosan varjoon kuin aiempienkin osien naiset ja totta puhuen hän tai oikeammin hänen roolihahmonsa tuntui tässä leffassa ihan pennulta. Mukana menossa: William Atherton (Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli) ja Walton Goggins (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 2,5/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Wicked Prayer

Alkuperäinen nimi: The Crow: City of Angels

Ohjaus: Tim Pope
Käsikirjoitus: David S. Goyer

Pääosissa: Vincent Perez, Mia Kirshner, Richard Brooks
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 90 min
 

- There's a reason why you've been brought back, Ashe.

- To find the people who did this to us. To make them pay.

 

Ashe Corven (Vincent Perez) ja hänen poikansa Danny (Eric Acosta) surmataan raa'asti ja heitetään mereen ja surmaajat ovat kaupunkia pihdeissään pitävän Judah Earlin (Richard Brooks) komennossa. Ashen ja Dannyn kuolemat ovat olleet epäoikeudenmukaisia, joten varis lentää meren yllä ja vapauttaa Ashen ikuisesta lepotilastaan. Satamassa Ashe sitten tapaa Sarahin (Mia Kirshner), joka on kasvanut aikuiseksi sitten edellisen variksen visiitin. Surtuaan Dannyn poismenoa Ashe saa Sarahilta tietää, miten hänen tulee tässä tilanteessa toimia ja niinpä Ashe lähtee surmaajiensa perään ja lopulta hänen on kohdattava myös Judah Earl, jolla on tiedossa Ashen heikkous...

Tämä elokuva oli syypää siihen, miksi tämän elokuvasarjan katsominen venyi venymistään, sillä vaikka tilasinkin tämän elokuvan jo vuodenvaihteessa muiden sarjan elokuvien tavoin, niin erinäisten vaiheiden kautta sain tämän vasta viime viikolla, vaikka muut elokuvat tuli jo hyvissä ajoin tammikuun puolella. No, se siitä. Kun en edellisestäkään osasta tiennyt juurikaan mitään ennen sen katsomista, niin tietenkin myös tämän osan kohdalla oli etukäteistiedot hyvin olemattomat, mutta jatko-osamaisesta luonteesta johtuen en osannut suhtautua tähän kovinkaan positiivisesti. Crow - enkelten kaupunki oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä tapaus, vaikka ei ollutkaan ensimmäisen osan veroinen.

En ole tosiaan tutustunut alkuperäissarjakuvaan, mutta kyllä minua on mietityttänyt, voiko tästä teemasta saada irti kovinkaan erilaisia juonipolkuja, mutta ainakaan tässä elokuvassa niin ei käynyt, vaan elokuva tyytyy olemaan vain toisinto ensimmäisen osan tarinasta, mitä nyt tietenkin elokuvassa on uusi taustatarina. Tässäkin osassa päähenkilö eli Ashe lähtee kostoreissulle ja tappamaan itsensä ja Dannyn surmanneita roistoja ja jälleen kerran etsii heitä käsiinsä yksitellen ja nähdäänpä taaskin joukkotulituskohtaus ihan niin kuin ensimmäisessäkin osassa. Välillä tappojen lomassa sitten käyskennellään hieman sivupoluilla ja puhutaan muun muassa edellisestä osasta tutun Sarahin kanssa henkeviä. Hieman käsittämätöltä tuntui toki se ratkaisu, että vaikka näillä sivupoluilla käytiinkin lähes joka tapon jälkeen, niin Kalin (Thuy Trang) jälkeen siirryttiin suoraan Curven (Iggy Pop) jahtaamiseen. Tuttuudestaan huolimatta elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa, sillä kyllä kostoteemassa sen verran viehätystä oli, että ihan hyvin tämänkin tarinan kanssa aika meni ja välillä ehkä hieman jännitystäkin oli ilmassa. Ihan samanlaiseen loistokkuuteen ei päästy elokuvan visuaalisessa ilmeessä, sillä ensimmäisen osan yönmusta värimaailma oli vaihtunut pääosin sellaisiin hämyisiin kellertävän ja vihreän sävyihin ja luulen, että ratkaisulla oli haluttu tehdä edes jonkinlaista pesäeroa ensimmäiseen osaan. Ensimmäisessä osassa roistot olivat näyttäneet ihan hyviltä, mutta tässä osassa kaikki hahmot tuntuivat karanneen joltain anarkistihevareiden pippaloista, mikä sekään ei oikein iskenyt. Elokuvaa oli kuitenkin ihan kivaa katsoa ja myönnettäköön, että olin lähellä antaa elokuvalle hieman korkeammatkin pisteet, mutta lopputaistelun eri vaiheet toimivat sen verran suurena antikliimaksina, etten niin voinut sitten tehdä. Muutenkin elokuvan lopputapahtumat kuuluivat elokuvan heikoimpiin jaksoihin, mutta kiitos kaiken aiemman näkemäni, kokonaisuutena elokuva oli ihan kelpoa katsottavaa.

Vincent Perez ei varsinaisesti ollut vakuuttavampi kuin Brandon Lee, mutta siitä huolimatta Perez tuntui suoriutuvan urakastaan niin, että hänen näyttelemistä oli ihan kiva katsoa. Jotenkin Ashen hahmossa vaan oli jotain sellaista, mitä vähän kaipasin Eric Dravenilta, mutta en ole lainkaan varma, että mikä se jokin oli; ehkä Ashe oli Dravenia astetta synkempi tapaus ja sellaisena Perez menetteli ihan hyvin. Sarah-hahmoa näytellyt ja muun muassa L-koodista tuttu Mia Kirshner sen sijaan oli aika perinteikkään narkkarin näköinen, vaikka Sarah ei mömmöjä vetänytkään ja kuten sanoin, elokuvan roistot olivat vain kalpea varjo edellisen osan roistoista. Myöskään roistojen pomoa Judah Earliä näytellyt Richard Brooks ei ollut edes ensimmäisen osan Top Dollarin veroinen. Mukana menossa: Iggy Pop (se rokkari) ja Thomas Jane (Hung).

Pisteitä: 3/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Pelastus

Alkuperäinen nimi: The Crow

Ohjaus: Alex Proyas
Käsikirjoitus: David J. Schow, John Shirley

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 97 min
 

- Are you gonna vanish into thin air again?

- I thought I'd use your front door.

Vanha taru sanoo, että varis voi herättää henkiin kuolleen, jos maan päällä on niin pahoja asioita, että kuolleen sielu ei saa rauhaa, vaan kuolleen täytyy nousta haudastaan muuttamaan väärin olevat asiat oikeiksi. Tällainen epäonni on kohdannut Eric Dravenia (Brandon Lee), jonka rikollispomo Top Dollarin (Michael Wilcott) joukot heittävät ulos ikkunasta raiskattuaan ja lopulta aiheutettuaan Dravenin tyttöystävän Shellyn (Sofia Shinas) kuoleman halloweenina, josta on tullut Devil's Night, paholaisen yö, jonka aikana kaupunkia aina tuhotaan tulipaloin. Vuotta myöhemmin niin ikään halloweenin aikaan varis sitten herättää Dravenin kuolleista ja hän päättää lähteä kostoreissulle ja silloin Top Dollarin miehet joutuvat todelliseen vaaraan...

Minun on ollut tarkoitus katsoa tätä jo parisen viikkoa (jos haluan pitää kiinni hankkimisjärjestyksessä katsomisesta), mutta vuodenvaihteen korvilla tilatuista jatko-osista tuli viimeinen vasta viime viikolla. Tämän elokuvan myötä on jälleen kerran tullut paikkailtua elokuvayleissivistystä, sillä ennen eilistä en ollut tätä elokuvaa edes nähnyt. Itse asiassa tietoni koko elokuvasta ovat suhteellisen vähäiset, sillä juuri muuta en siitä tiennyt kuin sen, että elokuvan päätähti Brandon Lee kuoli näiden kuvauksien aikana. Olenkin rehellisesti sanottuna kuvitellut elokuvan nauttivan lähinnä vain kulttimainetta ei niinkään elokuvallisten ansioiden johdosta, vaan nimenomaan Leen kuoleman takia. Niinpä olenkin suhtautunut elokuvaan hyvin suurella varauksella, mikä onkin saattanut vaikuttaa siihen, että en ole tätä aiemmin katsonut. Kuitenkin Crow yllätti minut ja ainoastaan positiivisesti.

Elokuvan aluksi Sarah-tytön (Rochelle Davis) ääni kertoo, millaisessa maailmassa eletään, tai paremminkin millaisia uskomuksia elokuvan maailmassa on, vaikka päällisin puolin oltiinkin niin sanotusti oikeassa maailmassa, jossa varikset vain sattuivat herättelemään ihmisiä eloon. Vasta Dravenin ylösnousemuksen jälkeen minulle valkeni, että elokuva on itse asiassa jonkinasteinen kostotarina ja myönnettäköön, suhtauduin siihen pienellä varauksella, sillä kostotarinoitakin on nähty monituisia ennenkin. Kuitenkin elokuva pystyi pitämään otteessaan, vaikka sinänsä Dravenin kostamiset eivät itsessään suurta vaikutusta tehnytkään, mikä johtui osaltaan siitä, että roistoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kuitenkin tapahtumat niiden varsinaisten kostoiskujen ulkopuolella olivat hyvinkin kiinnostavia ja puoleensavetäviä, vaikka Sarah lähipiireineen minusta olisikin voitu jättää vähemmälle huomiolle. Elokuvan maailma oli kuitenkin ihanan synkkä olematta kuitenkaan sysimusta, mikä lisäsi elokuvan viehätystä runsaasti. Kuvauspuoli oli siis kunnossa ja esimerkiksi silloin kun kaupunkia kuvattiin ylhäältä käsin, oli näky varsin komeaa. Lisäksi tykkäsin näistä suurista varis-kuvioista. Musiikin odotin olevan koko elokuvan lailla paljon synkemmänpuoleista, mutta näin ei sitten ollutkaan, mutta sopi kuitenkin hyvin elokuvan henkeen. Tunnelma oli siis kohdillaan eli vaikka Dravenin kostoiskut itsessään eivät hirveästi lämmittäneet, niin tulevia tapahtumia kyllä jännitti jatkuvasti. Elokuvan lopputaistelun lähestyessäkin oli keksitty Dravenille ihan nerokas heikkous, mitä itse en ollut elokuvan aikana tullut ajatelleeksi. Loppuratkaisu ei yllättänyt, mutta oli silti ihan hyvä.

Tiedän saavani nyt monen vihat päälleni (no, ehkä kärjistin), mutta minusta elokuvan suurin heikkous (mutta ei liian suuri) oli itse Brandon Leen esittämä Dravenin hahmo. Tiedän kyllä hahmon (ja tarinankin) perustuvan sarjakuvaan, mutta jotenkin Draven jätti minut kylmäksi, eikä hän nousekaan kovin korkealle listattaessa minun suosikkeja parhaista elokuvahahmoista. En epäile hetkeäkään, etteikö Lee olisi esittänyt Dravenia juuri niin kuin olisi haluttu ja hän onnistuikin mielestäni ottamaan hahmosta lähes kaiken mahdollisen irti, mutta varsinkin läheltä kuvatessa siinä naamassa oli vaan jotain, mistä en pitänyt. Tai no, silloin kun Lee oli paikoillaan, Draven vielä näytti hyvältä (kuten yllä kuvassakin), mutta kun hän liikkui, niin jokin siitä vaikuttavuudesta vain katosi. Niin ja leffafani, joka näkee elokuvan vasta tässä vaiheessa, ei voi olla vertaamatta Dravenia Heath Ledgerin esittämään Jokeriin, niin paljon näissä hymyilevissä naamoissa oli samaa. Mukana menossa: Ernie Hudson (Kylmä rinki) ja David Patrick Kelly (Twin Peaks).

PIsteitä: 4/5

PS. Hauska muuten tajuta elokuvaa katsoessa, mistä eräskin leffablogisti muinaisen bloginsa nimen itselleen oli ottanut. ;)

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow - enkelten kaupunki

Alkuperäinen nimi: Rat King

Ohjaus: Petri Kotwica
Käsikirjoitus: Petri Kotwica, Iiro Küttner

Pääosissa: Max Ovaska, Julius Lavonen, Outi Mäenää
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 94 min

- Mitä jos mä vaan lopetan nyt?

- Jos sä lopetat nyt, sä et oo enää pelaaja. Sä oot tehtävä.

Juri (Max Ovaska) on ruipelo pelinörtti, joka on pelannut pelejä vuosikaudet ja lopulta hänen tyttöystävänsä Miakin (Niina Koponen) saa tarpeekseen. Pelikaverit, joiden kanssa Juri on pelannut monta vuotta, katoavat yhtäkkiä netin ihmeellisestä maailmasta ja Juri jää kaipaamaan niitä. Kun Juri lopulta myöntää itselleenkin, että hänellä tosiaan on ongelma, hän päättää heivata kaikki pelit mäkeen tai tarkemmin sanottuna komeroonsa. Seuraavana yönä Juri saa kuitenkin puhelun toiselta pelikaveriltaan Mordredilta aka Nikiltä (Julius Lavonen), joka pyytää Juria majoittamaan tämän, johon Juri suostuu. Niki kertoo osallistuneensa reaalimaailmassa pelattavaan peliin, jonka vuoksi hänen henkensä on vaarassa. Saatuaan tilaisuuden Juri ei malta olla kokeilematta peliä, joka yltyy koko ajan vain vaarallisemmaksi...

Minulla oli pelaajana hyvin suuret ennakkoluulot tätä elokuvaa kohtaan ja jopa niin suuret, etten voinut tehdä muuta kuin mennä katsomaan tämän. Olin valmis tuomitsemaan elokuvan tarjoaman näkemyksen pelaamisen vaikutuksista ja siinä sivussa ehkä vähän naureskelemaan ja jopa suuttumaankin turhan leimaavasta käsittelystä. Minulla oli siis varsin valmis ennakkoasenne elokuvaa kohtaan ja pidin jopa mahdollisena sitä, että en pitäisi siitä juurikaan, mutta sainkin yllättyä. No, eipä Rat King mikään huipputapaus ollut, mutta eipä se ollut myöskään ihan niin pelejä demonisoiva ainakaan omasta mielestäni, joten sitä oli loppujen lopuksi ihan kiva seurata.

Elokuvan alku ei ehkä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä nähdään Juri, kuinkas muutenkaan, pelaamassa ja nimenomaan selvästi enemmän kuin olisi terveellistä. Joutuessaan sitten kosketuksiin reaalimaailman kanssa hän ajattelee kanssakulkijoitaan kuin muina pelaajina tai pelihahmoina, mikä sinänsä ei luvannut hirveän hyvää jatkoa. Ehkä ironista, mutta elokuva kuitenkin muuttui parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun Niki tuli kuvioihin ja Juri pääsi tämän uuden pelin kimppuun. Minä kun uskoin jo heti alussa Nikin varoituksia ja niinpä tiesin sen pelin etenevän jatkuvasti vaarallisempaan suuntaan, joten sen turvin elokuvasta tuli melko jännittävää seurata, vaikka tämän pelin ensitasot eivät sinänsä mitään erikoista tarjonnutkaan, mutta kun se odotus siitä, mitä seuraavaksi oikein koittaisi, oli ehkä jopa vähän pelottavaa. Samalla sitten tarjotaan katsojalle pohdittavaksi sitä mahdollisuutta, että Juri ja Niki olisivat yksi ja sama henkilö ja vähän tuntui siltä, että haluttiin antaa katsojan itsensä pääteltäväksi miten asianlaita todellisuudessa on, vaikka ainakin omasta mielestäni totuus oli ihan ilmiselvä (kommenteissa voin kertoa oman näkemykseni siitä, jos joku haluaa). Pidin kyllä loppuruudusta, vaikka samankaltaiset läpät ovat pelimaailmassa melko tuttuja.

Ei elokuva silti ihan kaikilta osin nappiin mennyt, sillä minua häiritsi ainakin muutamat epäloogisuudet kovastikin ja suurimpana näistä oli tämä Nikin ryhtyminen vara-Juriksi. Elokuvassa ei paljasteta sitä, kuinka kauan Juri ja Mia olivat olleet yhdessä ennen eroa, joten sen voin vielä pitkin hampain hyväksyä, että Mia ei tunnistanut Nikiä Jurista, mutta se, että mukamas liiallisen pelaamisen johdosta oma äitikään (Outi Mäenpää) ei tunnistaisi Juria, meni jo vähän liian pitkälle. Elokuvan pelottavin henkilö ei ollut Juri eikä Niki, vaan Jurin liikunnanopettaja Salo (Janne Virtanen), joka osoitti vähän turhan suurta kiinnostusta Juria kohtaan, mikä näkyi varsinkin loppuhetkillä, jolloin Salo jää stalkkaamaan Jurin/Nikin liikkeitä näiden talon luokse. Epäuskottavaa? Kyllä, mutta samalla jotenkin karmivaa. Niin ja tämä lopullisen tason muiden osatekijöiden ennakoimisen helppous oli sekin vähän ärsyttävää; ihan kuin olisi ollut etukäteen tiedossa, mihin kaikki ihmiset jäisivät seisomaan.

Mitä tulee elokuvan tarjoamaan kuvaan pelaamisesta, niin kyllä, ehkä sellaista pientä demonisoinnin makua oli ilmassa, mutta ei tosiaan niin pahaa kuin mitä olin olettanut; niin ja missä elokuvissa ei nyt vähän kärjistettäisi asioita. Nikin taustoista ei saatu juuri mitään tietoa, mutta Jurilla tuntui itselläänkin olevan vähän muitakin ongelmia, eikä elokuva painottanut mielestäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki Jurin ongelmat johtuisivat nimenomaan ja vain pelaamisesta, vaan taustalla saattoi olla myös muita mielenterveydellisiä häiriöitä. Niin ja ihan pahimmasta päästä ei Jurikaan voinut olla, jos hän oli jossain vaiheessa onnistunut itselleen tyttöystävänkin hommaamaan ja... yrittipä Juri sentään jonkinlaista sosiaalista elämää viettää huoneensa ulkopuolellakin. Pelaamisen määrään suhteutettuna Juri oli kyllä aika menetetty tapaus, mutta varsinkin elokuvan loppuvaiheessa se pelaaminen oli enemmänkin selviytymiskamppailua kuin varsinaista peliä.

Pääosanesittäjät olivat molemmat Aamu-TV:n Tähtihetken haastattelussa ja jo siinä pistin merkille kaksikon samannäköisyyden ja ilmeisesti tätä yhtäläisyyttä oli haluttukin, sillä paikoin Julius Lavosta ja Max Ovaskaa ei erottanut toisistaan mitenkään. Yhdessä vaiheessa elokuvaa jo pelkäsin, että elokuva tarkoituksella sekoittaa hahmot toisistaan, mutta näin ei sitten käynytkään. Lavonen teki ihan hyvän, joskin stereotyyppisen suorituksen mahdollisimman syvälle vajonneesta pelinörtistä, eikä Ovaskakaan paljon huonompi ollut. En tajua, miksi elokuviin otetaan Outi Mäenpään kaltaisia valovoimaisia näyttelijöitä ja sitten jätetään heidät lähes statistin rooliin. Mäenpäätä olisn siis halunnut nähdä selvästi enemmän. Janne Virtanen nyt oli sama vanha itsensä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Gandhi

Alkuperäinen nimi: The Departed

Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: William Monahan

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 145 min

- This is unbelievable. Who put the fuckin' cameras in this place?

- Who the fuck are you?

- I'm the guy who does his job. You must be the other guy.

Nuori Colin Sullivan (Conor Donovan, Matt Damon) tutustuu suojelurahakierroksella olevaan mafiapomoon Frank Costelloon (Jack Nicholson) ja Costello saa houkuteltua Sullivanin hommiinsa. Aikuistuttuaan Sullivan valmistuu poliisilaitokselta ja hänet palkataan osavaltiopoliiisiksi. Samoihin hommiin pyrkivä Billy Costigan (Leonardo DiCaprio) sen sijaan torpataan pääosin perhetaustansa vuoksi, sillä hänen sukulaisistaan löytyy paljon pikkurikollisia. Costiganille tarjotaan kuitenkin mahdollisuutta päästä töihin, jos hän suostuu peitetehtävään, jonka päämääränä on saada Costello nalkkiin ja niinpä Costigan soluttautuukin alamaailmaan. Samaan aikaan Sullivan kuitenkin vasikoi poliisin operaatioista Costellolle, joten operaatiot puolin ja toisin ovat jatkuvan pieleen menon uhan alla...

Mikä olisikaan sopivampi tapa päättää tämä elokuvavuosi (arvostelujen osalta) kuin 1001-projektin elokuvalla? No okei, olisihan niitä varmaankin muitakin tapoja, mutta kun tämä nyt vain sattui katseluvuoroon, niin mikäpä siinä. Itse elokuvahan tuli ostettua Turusta alkuvuonna, kun piti kuluttaa pois viime vuonna joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortti ja suurin osa kortista meni Beverly Hills 90210:n yhdeksännen kauden ostoon, mutta jäi kuitenkin vähän yli, joten nappasin tämän mukaani. Olin kyllä tiennyt elokuvan perustuvan hongkongilaiseen Infernal Affairs -trilogiaan, mutta se fakta oli ehtinyt unohtua kaikkien näiden kuukausien (vai pitäisikö sanoa melkein vuoden) jälkeen. En ollut The Departedia nähnyt ennen, mikä johtui luultavasti siitä, että tiesin kyseessä olevan jonkinasteinen gansterileffa, joihin en vain osaa suhtautua ennakkoluulottomasti (coolit mafialeffat erikseen). Tietenkin 1001-elokuvana toivoin, etten tulisi pettymään ja miten kävikään? En pettynyt ja itse asiassa herätti mielenkiinnon myös tuota alkuperäistä trilogiaa kohtaan.

Elokuva alkaa tällä pienellä takaumapätkällä, mutta aika nopeasti päästään aloittamaan sitä varsinaista tarinaa eli Sullivanin pääsyä osavaltiopoliisiksi, mikä samalla käynnistää operaation, jossa Costiganista leivotaan tätä peiteoperaation tähteä, mistä Sullivan ei ole tietoinen. Aluksi näyttää siltä kuin elokuva keskittyisikin seuraamaan Sullivanin ja Costellon välisiä suhteita ja hetken aikaa jopa ajattelin, että kääntyykö Sullivan poliisiksi päästyään Costelloa vastaan, mutta Costiganin tullessa kuvioihin alkoi pikku hiljaa muodostua koko kupletin juoni. Tämä juoni sitten olikin varsin monitahoinen, mikä sitten näkyi muun muassa siinä, että elokuva oli todella pitkä, yli kaksi tuntia ja totuuden nimissä onkin sanottava, että siinä saattoi olla ehkä hivenen liikaa. Kuitenkaan elokuvasta ei tullut missään vaiheessa epäkiinnostava, vaan tarinan eri koukeroita oli hauska seurata, vaikka noin pintapuolisesti ei mitään erityisen uutta mafiaelokuviin tuonutkaan; mafiatyypit tekevät bisneksiään ja poliisit yrittävät saada heidät kiikkiin. Scorsese on kuitenkin - surprise, surprise - onnistunut kuvaamaan elokuvan itselleen ominaiseen tapaan hyvin mukaansatempaavalla tavalla, vaikka jossain keskivälin tienoilla pieni suvantovaihe iskikin, kun melko nopein leikkauksin vaihdettiin monta kertaa Sullivanin tekemisistä Costiganiin ja takaisin. Kuitenkin pääosin elokuva oli hyvin viihdyttävä ja jopa jännittävä, joten ei tästä valittamista silleen jäänyt, vaikka koko Madolyn Madden (Vera Farmiga) -kuvio hieman turhalta lisältä vaikuttikin (ei täysin, mutta vähän). Varsinkin loppua kohden, kun tunnelma alkoi kunnolla kiristyä ja näytti siltä, että Sullivanin ja Costiganin välinen yhteenotto oli vain ajan kysymys, elokuvassa riitti kunnolla jännitettävää. Loppuratkaisussa oli niin yllättämättömiä kuin yllättäviäkin piirteitä, mutta niiden yllättävien juttujen vuoksi pidin siitä lopustakin.

Tämä ja vielä näkemätön Blood Diamond - Veritimantti olivat ainakin minulle viimeistään herätys siihen, että Leonardo DiCaprio pyrkii olemaan jotain muutakin kuin vain teinityttöjen ikuinen idoli ja näiden elokuvien myötä aloin suhtautua DiCaprioonkin selvästi suopeammin, vaikka siis en kumpaakaan näistä vielä ilmestyessään nähnytkään; joskin tykkäsin DiCapriosta jo The Beachissa. Tässä elokuvassa DiCaprio olikin vallan mainiossa vedossa, vaikka tiettyä (sietämätöntä) poikamaisuutta hänen otteissaan oli, mutta se taisi riippua enemmänkin hänen roolihahmostaan kuin näyttelijästä itsestään. Matt Damon ei tehnyt mitenkään erityisen mieleenpainuvaa roolisuoritusta, mutta oli oma perusmiellyttävä itsensä. Jack Nicholson oli niin ikään oma itsensä eli ihan hyvä, mutta kyllä se hänen ikänsä alkaa näkyä vähän jo liiankin kanssa; ei Nicholson tässä(kään) roolissa mikään seniili ollut, mutta vanhentumisen merkit olivat selvästi nähtävillä. Mark Wahlberg ei kai Dignamina mitenkään huono ollut, mutta en osannut oikein tarkastella sitä roolisuoritusta, kun Dignam henkilönä oli todella ärsyttävä. En tykännyt siitäkään, etten muistanut Martin Sheenin sukunimeä koko elokuvan aikana, vaikka yritinkin sitä miettiä (muistin, että joku Martin se oli), ja vaikka muistin "kaikki" Sheenin roolit aina West Wingistä lähtien. Ärsyttäviä tällaiset black outit. Mukana menossa: Vera Farmiga (Up in the Air) ja Alec Baldwin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rambo

Alkuperäinen nimi: American Psycho II: All American Girl

Ohjaus: Morgan J. Freeman
Käsikirjoitus: Alex Sanger, Karen Craig

Pääosissa: Mila Kunis, William Shatner, Geraint Wyn Davies
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2002

Kesto: 88 min

- Yep, I just killed Brian. But you've got to look at the positive side: I'm killing for a better tomorrow. Once I get into the FBI, I'll be in position to stop dozens, maybe even hundreds of serial killers every year. Okay, think about it: I'm killing the few to save the many. Sort of like Robin Hood, you know? God, I think I need some professional help.

Rachael (Mila Kunis) näkee varhaisteininä, kuinka Patrick Bateman (Michael Kremko) tappaa hänen lapsenvahtinsa Claran (Kate Kelton), mutta pääsee irti siteistään ja vuorostaan tappaa Batemanin tämän ollessa Rachaeliin nähden selin. Rachael lähtee pois paikalta, johon kukaan ei pysty häntä yhdistämään ja päättää pyhittää elämänsä sarjamurhaajien nappaamiseen. Vuosia myöhemmin hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan käyttäytymis- ja sosiaalitieteet. Hänen opettajansa professori Starkman (William Shatner) on valitsemassa itselleen uutta assistenttina, mitä pidetään varmana tapana päästä Quanticoon FBI-koulutukseen ja siksi myös Rachaelia kiinnostaa kyseinen pesti. Hommasta on kiinnostunut moni muukin, mutta Rachael on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa...

Tämä Amerikan psykon jatko-osa sai kovin nihkeän vastaanoton, eikä esimerkiksi IMDB:n pisteet päätä huikaise (3,9), mikä ei sinänsä ole ihme, sillä varsinaista tekemistä tällä osalla ei ole ensimmäisen osan kanssa, mitä nyt päähenkilö melkein joutuu ensimmäisen osan konnan eli Batemanin uhriksi. Noin muuten koko tarina on lähes täysin irrallinen. Itse taas en ollut kuullutkaan koko elokuvasta ennen kuin pari kuukautta sitten kävin läpi kaikkien katseluun pian tulevien elokuvien jatko-osat, joten tämäkin lähti hankintalistalle heti. En oikeastaan tiennyt, minkälainen tämä elokuva olisi, mutta jatko-osamaisuutensa vuoksi odotukset eivät hevin korkealla olleet. Amerikan psyko 2 kuitenkin yllätti ja pisteissä pääsi oikeastaan samaan ensimmäisen osan kanssa, tosin aivan eri syistä.

Elokuvassa on tosiaan tämä pieni takaumapätkä, jonka jälkeen elokuva otti osin ilokseni täysin itsenäisen luonteen. Ensimmäisessä osassa oli paljon päähenkilön monologeja, joten sentään sellaisia odotin tästäkin löytyvän, enkä ollut väärässä, mutta siihen yhtäläisyydet tahtoivat jäädäkin. Tällä kertaa monologit eivät varsinaisesti niin yleviä olleet kuin ensimmäisessä osassa, mutta silti ihan viihdyttäviä. Rachaelin rooli oli selvä oikeastaan alusta asti tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että uutta assistenttia oltiin hakemassa. Tämän jälkeen juoni eteni melko ennalta-arvattavasti, mutta samaan aikaan sen verran hyvin toteutettuna, että mielenkiinto säilyi loppuun asti. Hiukan yllättäenkin näillä hieman slasherhenkisillä kuolemilla ei mässäilty, vaan useimmat kuolemat tapahtuivat kameran ulkopuolella, vaikka nähdäänkin Rachael tappamassa heitä. Elokuvassa tapahtuu yhtä jos toista ja vaikka saatiinkin pientä väärinkäsitystä mukaan, niin kokonaisuutena ei psykiatri Danielsin (Geraint Wyn Davies) mukanaolo oikein innostanut, vaikka sillä ehkä pohjustettiinkin elokuvan loppuratkaisua. Elokuvan loppuun odotin jos jonkinmoista twistiä, mutta samanlaiseen tulkinnanvaraisuuteen ei sorruttu kuin ensimmäisessä osassa, mikä oli muuhun tarinaan nähden ihan hyvä ratkaisu. Vaikka itse loppuratkaisu ei yllättänytkään, niin näissä lopun twisteissä oli sentään sellaisia, jotka pieniä yllätyksiä aiheuttivat, vaikka näin jälkiviisaana voisikin miettiä, että miksi. Toisaalta taas eipä niihin lopun käänteisiin juuri aiemmin viitattukaan, joten siinä mielessä niiden arvaaminen olisikin ollut vähän hankalaa. Jo mainittu loppuratkaisu sopi hyvin tällaiseen pieneen murhatrilleriin, vaikka sekin oli jo nähty monet kerrat.

Elokuva ei olisi varmaankaan maistunut näinkään hyvin, ellei sen pääosassa olisi ollut Mila Kunisin (Black Swan) kaltainen pakkaus. Mila Kunisin näyttelemässä Rachaelissa nimittäin oli sellaista jäätävää tyyliä, josta pidin paljon ja kaukana oltiin Batemanin kaltaisesta tyhjästä kuoresta (mikä pudotti kyseisen elokuvan kohdalla pisteitä). Rachael saattoi olla jonkin sortin kylmänviileä narsistinen perfektionisti, mutta Kunis näytteli hahmoa todella upeasti. William Shatner ei tässäkään elokuvassa ollut enää kovin nuorekkaan oloinen, mutta hän oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ihan itsensä näköinen, mutta tämä saattaa johtua siitäkin, että Shatner ei edusta minulle Star Trekiä, vaan "sitä tyyppiä siinä Hälytys 911 -sarjassa". Ihan kelvollisen peruslipevän professorin roolin hän kuitenkin veti. Geraint Wyn Davies ei ollut varsinaisesti huono, mutta olisi hän silti voinut jäädä kotiinsa.

Pisteitä: 3,5/5

Amerikan psyko, Amerikan psyko 2

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Departed

Alkuperäinen nimi: American Psycho

Ohjaus: Mary Harron
Käsikirjoitus: Mary Harron, Guinevere Turner

Pääosissa: Christian Bale, Justin Theroux, Josh Lucas
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 97 min

- Then maybe we shouldn't go out to dinner. I wouldn't want you to lose your willpower.

- That's okay. I'm not very good at controlling it anyway.

Patrick Bateman (Christian Bale) on menestyvä liikemies menestyvässä, isänsä omistamassa yrityksessä Wall Streetillä. Hän on komea, älykäs ja tietää paljon niin liike-elämästä kuin musiikistakin ja hänellä on nuori kaunis naisystävä Emily (Reese Witherspoon). Hän ei ole kuitenkaan kaikkein paras, mikä todella jäytää hänen sieluaan, jos hänellä sellainen on. Päivät hän raataa työssään, mistä hän saa kiitostakin, mutta aina löytyy joku, jolla menee vielä paremmin. Öisin hän hoitaa mielenterveyttään tappamalla kylmäverisesti niin kollegojaan kuin satunnaisia kadulla tappamiaan ihmisiä, mutta auttaako julmat murhat Batemania parantamaan itseään ja miten Batemanin lopulta käy...

Nyt on jouluherkut herkuteltu ja aika käydä taas sorvin ääreen. Nyt ihan ensimmäisenä täytyy tunnustaa eräs todella nolo asia koskien tätä elokuvaa. Minä nimittäin vieroksuin Amerikan Psykoa sen ilmestymisen aikaan lähes puhtaasti nimensä vuoksi, joka toi mieleeni vain ja ainoastaan Alfred Hitchcockin Psykon ja kun päähenkilön nimi oli vielä Bate-alkuinen, niin liian selvän yhteyden vuoksi jätin tämän tv-esityksen ensikerroilla mieluusti väliin, enkä sitten syystä tai toisesta myöhemminkään tullut tätä katsoneeksi, vaikka mahdollisuuksia siihen olisikin ollut. Tämä oli siis nyt ensimmäinen katselukerta, mutta toisin kuin silloin ilmestyessään, nyt minulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkofiiliksiä elokuvan suhteen, enkä paljon siitä tiennytkään, mutta ihan hyväksi tämä osoittautui, vaikka välillä meinasikin usko loppua kesken.

Tiesin kyllä, että elokuvassa nähdään tappoja, joten siinä vaiheessa kun rekisteröin sen faktan, että Bateman on elokuvan päähenkilö, oli kiinnostavaa seurata, miten Batemanista tulee tappaja, vaikka sekin kävi mielessä, että hän oli jo sellainen, mikä sitten osoittautuikin todeksi. Elokuva seuraa Batemania pääosin päiväsaikaan ja nopeasti tuli selville, että kun tarina kääntyy ilta- tai yöaikaan, alkaa tapahtua ja silloin nähdään sitten niitä tappoja tai sellaisten yrityksiä. Tätä tapahtui pitkän aikaa ja totta puhuen elokuvan kääntyessä loppusuoralle aloin jo hieman menettää sen elokuvan alussa tulleen kiinnostuneisuuden, mutta sitten päästiin mooottorisahakohtaukseen, jonka jälkeen elokuva muuttui aina vain paremmaksi ja jos tuon loppujakson perusteella pitäisi elokuva tähdittää, olisi pistemäärä tätäkin korkeampi. Batemanin vähittäinen murtuminen oli todella hienosti toteutettu ja oikeastaan kaikki, mikä loppuvaiheessa tapahtui, oli jollain tapaa mukaansatempaavaa. Elokuvan loppu jätettiin jokaisen katsojan itsensä tulkittavaksi, mutta tavalla, joka ei liikaa innostanut alkaa leikkiä eri mahdollisuuksilla.

Se, mihin elokuva tahtoi kaatua ennen tuota moottorisahakohtausta, oli itse päähenkilö eli Bateman. Batemania ei ehkä voisi luonnehtia täysin tunneköyhäksi, sillä hänen sisällään oli kaiketi paljon vihaa. Bateman tuntui hyvin välinpitämättömältä henkilöltä, mikä korostui varsinkin musiikkiluentojen aikana, mutta samalla hän tuntui täysin tyhjältä ihmiseltä, jonka sisällä ei oikeasti tapahdu oikein mitään. Valitettavasti tämä tyhjyys tahtoi vaikuttaa ainakin allekirjoittaneeseen, sillä en minä tuntenut Batemania kohtaan minkäänlaisia tunteita missään vaiheessa ja siten hänen tekemisensäkään eivät suuria tunteita herättänyt. Bateman ei ollut ilmeetön kaveri missään tapauksessa, mutta kun läpi elokuvan hän tuntui vain tyhjältä kuorelta, niin hän oli paikoitellen jopa tavallisen tylsä heppu, joka tuntui elävän tavallisen tylsää elämää, joka sitä elämää elämisen ohessa vain pisti ihmisiä lihoiksi. Onneksi tosiaan loppua kohti mentäessä häneenkin saatiin jotain eloa.

Vaikka Bateman hahmona jäikin etäiseksi, niin Christian Bale tuntui esittävän Batemania juuri niin kuin mitä luultavimmin oli ollut tarkoituskin, vaikka hahmo ei kaikilta osin ollutkaan sitten mieleeni. Bale onnistui tuomaan hyvin esille Batemanin tyhjäkuorimaisuuteen, vaikka pitikin tietynlaista virnettä lähes koko ajan kasvoillaan, eikä muista elokuvan näyttelijöistä ollut Balelle vastusta. No, ehkä Willem Dafoe pääsi kohtuu lähelle, mutta sitten taas Dafoea näkyi ikävän harvoin. Reese Witherspoonin hahmo Evelyn oli vähän Batemanin tavoin pelkkää pintaa (hieman eri syistä), eikä siten Witherspoonkaan päässyt kunnolla esiin. Mukana menossa: Justin Theroux (Mulholland Drive) ja Jared Leto (Mr. Nobody).

Pisteitä: 3,5/5

Amerikan psyko, Amerikan psyko 2

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amerikan psyko 2

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvasta oli poistettu kohtaus, jossa Bateman ja Dafoen esittämä poliisietsivä Kimball ovat baarissa ja puhuvat Finlandiasta.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Tulee jotenkin kumma fiilis, kun katsoo jonkun elokuvan, jossa on tietyn niminen hahmo melko suuressa osassa ja sitten seuraavana päivänä törmää samannimiseen hahmoon niin sanotusti oikeassa elämässä eli tässä tapauksessa päivän uutisissa. Nyt näin kävi Paul Allenin kohdalla, sillä niin tässä elokuvassa kuin tänään Google+:n kasvunäkymistä kertoneessa uutisessa oli samannimiset henkilöt!

Alkuperäinen nimi: Open Water 2: Adrift

Ohjaus: Hans Horn
Käsikirjoitus: Adam Kreutner, David Mitchell

Pääosissa: Susan May Pratt, Richard Speight Jr., Eric Dane
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 95 min

- You didn't notice either! None of you did!

- It's your boat, Dan, not mine

Vanhat koulukaverit kokoontuvat yhteen vuosien tauon jälkeen Danin (Eric Dane) omistamalle jahdille, mikä ei ole Amylle (Susan May Pratt) mieluisin vaihtoehto, sillä hän kärsii pahasta vesikauhusta. Tämän vuoksi hän tuleekin jahdille pitäen jatkuvasti kelluntaliivejä päällä. Amy on lisäksi liikkeellä miehensä Zachin (Richard Speight Jr.) ja pienen Sara-vauvan kanssa. Kun sitten ystävykset ovat keskellä avomerta, neljä heistä hyppää veteen Amyn jäädessä veneeseen ja Dan jää hänen seurakseen. Dan kuitenkin kokee, että parhaiten pelosta pääsee irti kohtaamalla ne, joten hän ottaa Amyn syliinsä ja hyppää tämän kanssa veteen, mikä aluksi lamauttaa Amyn. Kun Amy vähitellen tulee tolkkuihinsa he saavat huomata karmean asian: kukaan ei ollut laskenut tikkaita, joiden avulla he pääsisivät takaisin veneeseen...

Kuten edellistäkin osaa, niin myös tätä osaa mainostetaan sillä, että tämä perustuu tositapahtumiin, mutta väitän suuresti, että ainakaan tämän osan kohdalla väite ei pidä paikkaansa. Tämä on sikälikin jännä jatko-osa, että elokuvaa ei ole helppo pitää virallisena jatko-osana, sillä elokuvaa alettiin käsikirjoittamaan jo kauan ennen kuin ensimmäinen osa tuli edes teattereihin eli jos tajusin oikein, niin tämän käsikirjoitus on syntynyt täysin ilman Open Waterin myötävaikutusta ja nämä elokuvat onkin kirjoitettu samoihin aikoihin toisistaan tietämättä. Suurempien markkinoiden vuoksi ja siksi, että samaa aihetta käsitteleva Open Water nyt vain sattui tulemaan ulos ensin, tämä elokuva liitettiin osaksi tuota elokuvaa ja näin saatiin jatko-osamaisuus aikaan. No, ihmisiä tässä elokuvassa on enemmän, mutta silti Deadly Sea oli suurin piirtein samassa kastissa tuon ensimmäisen osan kanssa.

Alkutekstien aikana tai oikeastaan välissä nähtiin pieni takaumapätkä, jossa nämä tyypit nähdään jossain aiemmassa seikkailussa, mutta heti tämän jälkeen päästiinkin sinne jahdille, joten tapahtumat lähtevät rullaamaan ainakin nopeammin kuin ensimmäisessä osassa, mikä oli vain hyvä juttu. Totta kai sitten siellä laivan kannella ja vähän sen allakin ehtii tapahtumaan yhtä jos toista ennen kuin sankarimme joutuvat kaikki veden varaan, mutta noin kokonaisuudessaan tässä päästään asiaan ainakin vähän nopeammin. Vedessä on sitten nyt enemmän ihmisiä, joten toisin kuin ensimmäisessä osassa, tällä kertaa tiesi varmasti, että läheskään kaikki veteen joutuneista eivät tulisi selviämään merestä ja elokuvasta hengissä. Vaikka jännitystä nousikin vähän sen pohtimisesta, että ketkä kaikki lopulta heittäisivätkään henkensä ja miten, niin koska joukko oli näinkin suuri, niin kyllähän se aika nopeasti tuli mieleen, etteivät kaikki henkilöt voi mitenkään kuolla, aivan kuten kauhuelokuvien perinteeseen kuuluu. Paitsi, että tämä ei ollutkaan enää kauhua, vaan enemmänkin trilleri, sillä elokuva pyrki vain aiheuttamaan jännitystä niin hahmojen välillä kuin katsojassakin, eikä niinkään pelkoa eli mitään haita ei missään vaiheessa näkynyt. Huomio pidettiinkin enemmän siinä hahmojen keskinäisissä väleissä ja niiden kiristymisessä. Tähän osaan mahtui kyllä pari todella epäuskottavuudessaan ärsyttävää seikkaa. Näistä ensimmäisenä oli tämä kännykkätapaus ja vaikka en voikaan kuvitella, mitä veden varaan joutuminen tekisi minulle, niin en vain saata uskoa, että ihmiset alkaisivat sananmukaisesti tapella siitä, kuka saa yrittää soittaa apua. Ihan kuin kännykkää pitelevä ei apua aikoisi pyytää. Sitten toinen ärsyttävä kohta oli tämä Danin sekoaminen, kun hänen veneeseensä oltiin tekemässä vahinkoa pelastumisen toivossa; ihan kuin pelastuminen vedestä olisi vähemmän tärkeää kuin raha, maine ja työ. Lisäksi minua vähän mietitytti, että eikö siitä Amyn liivistä olisi saatu jonkinlaista köyden tapaista sillä luulisi, että siinä ne nyörit kestäisivät aika paljon? Noin muuten hirveästi valitettavaa ei ollut, joten kyllähän tätäkin katsoi siinä missä ensimmäistäkin osaa. Loppuratkaisu pelastuneiden suhteen ei yllättänyt.

Näyttelijät eivät olleet ehkä yhtä aidonoloisia kuin ensimmäisessä osassa, mutta ihan hyviä elokuvanäyttelijöitä kumminkin. Ehkä en kykene käsittämään, että Michellen kaltaisia kana-aivoja oikeasti on olemassa, mutta häntä esittänyt Cameron Richardson teki ihan kivan karikatyyrin, mikä sai minut sitten inhoamaan Michelleä hyvin nopeasti. Muut olivat sitten luonteeltaan vähän rennompia (siis ennen veteen joutumista), joten heissä ei paljon valittamista ollut, eikä meressä ollessaankaan huonoja olleet. Susan May Pratt oli hyvä valinta pääosaan ja hän suoriutuikin siitä roolista kunnialla. Zachia näytellyt Richard Speight Jr. toi useasti mieleen Lostissa Ethania näytelleen William Mapotherin.

Pisteitä: 3/5

Open Water, Deadly Sea

Seuraavana arvosteluvuorossa: Creepshow - yöjuttu

Alkuperäinen nimi: In Time

Ohjaus: Andrew Niccol
Käsikirjoitus: Andrew Niccol

Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 109 min

- Don't waste my time!

Eletään maailmassa, jossa ajasta on ihan kirjaimellisesti tullut valuuttaa. Kun ihminen täyttää 25 vuotta, hän lakkaa vanhentumasta, mutta samalla hänet pitää elossa enää aika, jota ladataan ihmiseen aina vain lisää ja kun aika loppuu, hän kuolee. Aikaa ei ole vain riittävästi ja se jakautuu eri alueilla eri tavalla ja niinpä ghetossa aika on aina kortilla, kun taas rikkaiden kaupunginosassa kaikki ovat aikavarakkaita. Yksi tällainen rikkaasta kaupunginosasta New Greenwichistä kotoisin oleva on Henry Hamilton (Matt Bomer), joka tulee Dayton-nimiseen köyhään kaupunginosaan vain saadakseen aikansa loppumaan. Daytonin asukas Will Salas (Justin Timberlake) kuitenkin pelastaa Hamiltonin Minuuttivarkaiksi kutsutulta rikollisjengiltä ja vastoin Salasin pyyntöä lopulta antaa kaiken aikansa Salasille tämän nukkuessa, koska on itse kyllästynyt ikuiseen elämään. Salasin äidin (Olivia Wilde) ajan loputtua Salas suuntaa New Greenwichiin, jossa aikaa säädellään, yrittäen kostaa niille, jotka eivät ole suostuneet aikaansa jakamaan muille, mutta niin Minuuttivarkaat kuin poliisivoimat Aikavartijat (vai miksi niitä kutsuttiinkaan) ovat Salasin perässä...

Bongatessani In Timen ensimmäisiä kertoja, päätös tämän katsomiseen syntyi suurin piirtein seuraavalla tavalla (parin päivän ajanjaksolla): "Justin Timberlake pääosassa?! Nääh, enpä taida vaivautua. Amanda Seyfried naispääosassa?! Tuo yksi minun uudemmista suosikeistani? Periaatteessa kiinnostaisi, mut mut... Justin Timberlake pääosassa, joten en silti tiedä. Mitä hittoa? Tää on Andrew Niccolin ohjaama! Onkohan se käsikirjoittanutkin tämän? ON! Niccol, joka sentään on käsikirjoittanut suosikkielokuvani Truman Show'n (ja se S1m0nekin ihan hauskalla idealla varustettu)! Pakkohan tää on sitten nähdä!" Ja niinpä minä menin.  En voi luokitella Niccolia kaikkien aikojen parhaaksi käsikirjoittajaksi, mutta ihan vain sillä perusteella, että hän käsikirjoitti Truman Show'n, hän on ansainnut paikkansa minun sydämessäni ikuisiksi ajoiksi. Niin ja se, mitä tiedän hänen niin harvalukuisista elokuvistaan, niin hänellä on aina ollut vähintäänkin kiinnostavia ideoita ja sellainen kyllä löytyi tästäkin elokuvasta, joten ihan positiivisin odotuksin lähdin tätä katsomaan, eikä In Time myöskään pettänyt.

Siltä varalta, että joku ei olisi sattunut näkemään juoniselostuksia missään etukäteen (näin oli lähellä käydä minullekin), niin elokuvan alussa kerrotaan ihan tarpeeksi seikkaperäisesti, missä oikein mennään, joten elokuvaan pääsi heti hyvin sisälle. Erityisesti pidin alussa siinä, että heti alkajaisiksi päästiin vitsailemaan eri sukupolvien ihmisten samanikäisiltä näyttämisillä ja tähän vitsiin palattiin parissa muussakin kohdin. Sitten ennen kuin varsinaiset tapahtumat lähtivät liikkeelle, näytettiin miten paljon sillä ajalla on merkitystä ja niinpä erilaisia maksutilanteita näytettiinkin runsaasti. Itse päätarina sitten lähti käyntiin ihan kivasti ja elokuvan hengen huomioon ottaen ihan uskottavastikin, minkä jälkeen Salas pääsee vasta kunnolla vauhtiin. Tämä hänen New Greenwichissä eteneminen oli ihan hauskaa seurattavaa ja ilolla katselin sitä, miten Salasin uusi, kostoon pyrkivä, elämä oikein starttaa. Siinä vaiheessa, kun Sylvia (Amanda Seyfried) tuli kunnolla kuvioihin, koettiin ehkä pienehkö suvantovaihe, mutta siinä vaiheessa, kun Salas ja Sylvia alkavat liikkua yhdessä, nähdään ihan jännityksen täytteisiä toimintajaksoja, joiden aikana minä ainakin viihdyin, vaikka ihan omaperäisimmästä päästä kaikki juonenkäänteet eivät olleetkaan. Myönnettäköön kyllä se, että Aikavartijatkaan Raymond Leonin (Cillian Murphy) johtamana eivät sieltä mielenkiintoisimmasta päästä olleet.

Mistä kanssa pidin, oli tämä elokuvan maailma. Vaikka elokuvan kantava idea onkin tämä hyvin futuristinen "aika on valuuttaa" -ajatus, niin itse maailma ei ollut hirveän futuristisen oloinen varsinkaan siellä ghetossa. Totta kai aikavyöhykkeitä ylittäessä ja New Greenwichissä ollessa oli sellaista futuristista kiiltoa siellä täällä, mutta ei suinkaan miksikään kovinkaan futuristista tulevaisuuskuvaa silti tarjottu. Autojakin oli vähän sliipattu, mutta kuitenkin kuorten alta paljastui tarkoituksella menneiden vuosikymmenten menopelit. Esimerkiksi nämä poliisiautot olivat hyvin paljon Ritari Ässän KITT-autoa muistuttavia, vaikka ei ihan samanlaisia olleetkaan. Esimerkiksi 1950-luvun Ford Lincolnin oloisia autoja kuitenkin seassa pyöri.

Elokuvan aikahan rinnastui suoraan rahankäyttöön ja Niccolin rinnastukset siten olivatkin aika ilmiselviä, mutta kun ei antanut tämän häiritä liiaksi, niin ihan hyvää viihdettä riitti. Pienin muutoksin kuitenkin elokuvan ajan olisi voinut muuttaa nimenomaan rahaksi ja silti elokuva ei olisi hirveästi muuttunut siitä. Toki sitten elokuvassa oli sellaisia kohtia, joiden tueksi tarvittiin nimenomaan tätä aika-juttua, enkä nyt ollut ihan täysin varma siitäkään, olisiko elokuva rahateemalla tarjonnut samanlaista fiilistä; tuskin olisi kuitenkaan erottunut ainakaan minun silmissäni muista vastaavista. Tällaisenaan kyllä ajatusleikistä pidin ja siksi elokuvasta tykkäsinkin, enkä minä siten ainakaan turhaan käyttänyt omaa aikaani tähän elokuvaan. Hieman pienempi pistemäärä ei ollut kuitenkaan kaukana.

Justin Timberlake oli ihan ok pääosaan, vaikka joissakin paikoissa vähän hoopolta näyttikin (varsinkin juostessaan) ja nyt päivää myöhemmin minun olisi hyvin helppo sijoittaa Timberlaken tilalle esimerkiksi nuori Keanu Reeves, joten sikäli Timberlaken tilalla olisi voitu nähdä joku muukin ihan yhtä hyvin. Amanda Seyfried oli tässäkin roolissa ihan kiva, vaikka se hänen peruukkinsa, joka toi mieleen The Fifth Elementin Milla Jovovichin, peittikin osan Seyfriedin ulkonäöstä. Cillian Murphy oli ihan mukiinmenevä Aikavartijoiden pomona, kun taas Vincent Kartheiser aika stereotyyppisen version isosta pahasta pomosta (varmaankin tarkoituksella). Mukana menossa: Johnny Galecki (Rillit huurussa).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Risto