Alkuperäinen nimi: The Crow: Wicked Prayer

Ohjaus: Lance Mungia
Käsikirjoitus: Lance Mungia, Jeff Most, Sean Hood

Pääosissa: Edward Furlong, Tara Reid, David Boreanaz
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2005

Kesto: 95 min
 

- How are you at wedding speeches?

- I'm better at eulogies.

 

Reservaattialueella kaivostyöläiset kapinoivat, sillä kaivoksen paikalle aiotaan rakentaa kasino. Samaan aikaan tien reunassa rangaistustyötä tekevä vanki Luc Crash (David Boreanaz) pakenee joukkoineen. Luc Crash on kovan sortin saatananpalvoja ja hän haluaa tuoda helvetin maan päälle... kirjaimellisesti. Toisaalla Lucin vanha tuttu ja ex-vanki valkoinen Jimmy Cuervo (Edward Furlong) on ehdonalaisuutensa vuoksi jumissa reservaatissa ja rakastunut intiaanineitoon Lily Ignites the Dawniin (Emmanuelle Chriqui), vaikka Lilyn sukulaiset ovatkin heidän rakkauttaan vastaan. Cuervo on kuitenkin menossa kosimaan Lilyä, mutta Lucin jengi on vastassa, sillä he haluavat Lilyn silmät saatanallisiin rituaaleihinsa. Cuervo ja Lily tapetaan raa'asti ja heitetään kaatopaikalle pakastimessa. Sinne lentää myöskin varis, joka vapauttaa Cuervon kuolemastaan ja niinpä Cuervo pääsee kostamaan murhaajilleen...

Tämä The Crow -elokuvien parissa vietetty leffaviikko pääsee viimeinkin päätökseen. Oikeastaan koko sarja käy minusta hyvänä esimerkkinä siitä, miksi nykyään pyrin näkemään myös tiettyjen elokuvien jatko-osat. Nimittäin vaikka näitä jatko-osia on ilmeisesti parjattu kovinkin sanoin ja esimerkiksi IMDB-pisteet ovat hyvin alhaiset, mikä ei sinänsä motivoisi niiden katsomista, niin varsinkin kahdesta aiemmasta jatko-osasta pidin edes sen verran, että niiden katselu oli edes jossain määrin kannattavaa. Sarjan edellinenkin osa oli juuri ja juuri katsottavaa kamaa, joten sen myötä lähdin pienen toivonpilkkeen kera katsomaan tätä sarjan viimeistä osaa, mutta se pilke sammui sitten jossain vaiheessa, sillä The Crow: Wicked Prayer ei ollut järin onnistunut tekele ja vähän piti jopa miettiä vielä astetta heikompaakin pistemäärää.

Syy, miksi annoin elokuvalle edes kaksi pistettä, johtuu sen alusta, sillä vaikka en hirveästi tykännytkään tapahtumien lokaatiosta, oli siinä sellainen oma viehätyksensä, mikä saattoi tosin johtua siitä, että se poikkesi niin rajusti aiempien osien vastaavasta. Lisäksi vielä alussa elokuva vaikutti jotenkin monipuolisemmalta kuin mitä se loppupeleissä oli, kun oli Lucin jutut, Cuervon jutut sekä päälle vielä tämä kaivoshässäkkä, mutta ei siitä sitten saatukaan oikein mitään irti. Koko kaivosjutun mukanaolokin oli perusteltavissa vain sillä, että sillä tavalla Luc sai motivoitua joukkojaan ja samalla tekosyyn toimilleen. Kun sitten Cuervo kuolee ja palaa henkiin, niin arvattavissa oli, mitä oli tulossa eli Luc lähtisi kostamaan murhaajilleen eli siinä vaiheessa alkoi elokuvaa kohtaan tuntemani vähäinenkin kiinnostus laskea. Siitäkin huolimatta, että asiat eivät menekään ihan samalla kaavalla kuin ennen, vaan vaikka pari konnaa saakin surmansa jo hyvissä ajoin, niin kuitenkin aika monta konnaa jätetään ihan elokuvan loppujaksolle, jota saatiinkin sitten odotella pitkä tovi. Tässä välissä ja oikeastaan jo ennen loppujaksoa yritetään kaivaa ylimääräistä jännitettä siitä, että Lilyn sukulaiset ja heidän lähipiirinsä vihaavat Cuervoa ja he ovat kaiken lisäksi poliiseja, mutta turhaan, sillä eipä se yritys oikein onnistunut, vaan sitä vaan toivoi, että päästäisiin näissä kostotoimissa eteenpäin. Lisäksi Cuervo kävi yrittämässä sovittaa entisiä tekojaan, mikä olisi hyvin voitu jättää pois. Se varis-korttikin käytettiin mielestäni vähän turhan aikaisin, vaikka sitä käytettiinkin aika pitkälle loppuun asti. Lopun vaiheet olivatkin sitten sellaista kuraa, että epäilin hetken elokuvan olevan IMDB:ssä Bottom 150 -listalla (ei ollut). Tämä vesitetty ja huonosti leikattu lopputaistelu ja siihen muut liittyvät elementit toimivat hyvin sarjassa "onneksi tämä on pian ohi" ja loppuratkaisu oli monin paikoin naurettava, mutta samalla tylsä.

Nyt kun olen nähnyt nämä kaikki The Crow -elokuvat, niin voin sanoa tämän: Terminaattori 2: tuomion päivästä tuttu Edward Furlong oli eittämättä kaikista The Crow -hahmoista se ehdottomasti luokattomin, eikä Furlong onnistunut vakuuttamaan minua missään vaiheessa. Ennen ylösnousemustaan hän oli kuitenkin vielä juuri ja juuri mukiinmenevä, mutta tosiaan The Crow'na hän tuntui tekevän kaikkensa vesittääkseen hahmonsa kiinnostavuuden ja siinä hän lähestulkoon onnistuikin. David Boreanaz (Bones) ei myöskään onnistunut tekemään vaikutusta, vaan oli vain epäonnistunut karikatyyri ns. suuresta pahiksesta. Danny Trejo nyt oli oma itsensä, mutta kyllä minua sentään vähän huvitti Trejon paidatta tarjoama varistanssi. Mukana menossa: Tara Reid (American Pie) sekä Dennis Hopper pikkuroolissa.

Pisteitä: 2/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World

Alkuperäinen nimi: The Crow: Salvation

Ohjaus: Bharat Nalluri
Käsikirjoitus: Chip Johannessen

Pääosissa: Eric Mabius, Kirsten Dunst, William Atherton
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 101 min
 

- That was a fucking hollow point!

- I guess that it's true. Guns don't kill people.

 

Alex Corvin (Eric Mabius) on saanut kolmea vuotta aiemmin kuolemantuomion tyttöystävänsä Laurenin (Jodi Lyn O'Keefe) murhasta ja viimein hänen tuomionsa pistetään käytäntöön, vaikka Alex kuinka vakuuttaa syyttömyyttään ja puhuu jotain salaperäisestä arpikätisestä miehestä. Kun sitten kuollut Alex on viety kylmäsäilöön, hän yllättäen herääkin takaisin eloon vääriltä kohtaloilta suojaavan variksen toimesta. Alexin naama on kuitenkin palanut lähes tunnistamattomaksi sähkötuolikäsittelyssä, joten hän meikkaa naamansa vähän paremmaksi ja lähtee sen jälkeen etsimään tätä arpikätistä miestä kuin myös muita, jotka ovat sekaantuneet Laurenin murhaan ja saa apua muun muassa Laurenin siskolta Eriniltä (Kirsten Dunst)...

Minulla on jokin outo tapa olettaa kaikkien viime vuosisadan elokuvien 2000-luvulla julkaistujen jatko-osien olevan aikamoista kuraa ja niin ajattelin myös tämän elokuvan kohdalla. Sanoinkin eilen jossain netin syövereissä pitäväni tätäkin osaa oletettavasti turhempaakin turhempana jatko-osana, vaikka en nyt ihan täysin pitänyt mahdottomana, ettenkö tästäkin saattaisi pitää. Eikä niitä odotuksia ainakaan nostanut se seikka, että tunnistin käsikirjoittajan Chip Johannessenin yhdeksi Beverly Hills 90210:n käsikirjoittajaksi (ihan hyvä siinä, mutta... noh... niin ). Ehkä siinä kostoteemassa sitten on vain jokin, joka jaksaa viehättää, sillä Eipä The Crow: Pelastus miksikään älyttömän huonoksi osoittautunutkaan, sillä vaikka olikin tähän mennessä se heikoin osa, niin kyllähän tätäkin joten kuten jaksoi katsoa.

Edellisen osan arvostelun yhteydessä pohdiskelin, saako aihepiiristä eli kuolle(id)en ylösnousemisesta kostoaikeissa mitään järin erikoisia variaatioita aikaan ja elokuvan alussa ehdin jo kuvitella näin tapahtuneen. Alussa nimittäin totta kai Corvin ensin paistetaan hengiltä hänen puhuttuaan vain siitä arpikätisestä miehestä, joten ajattelin, josko sittenkin elokuvan aikana jahdattaisiin vain yhtä miestä, mutta ei. Melko pian alkutapahtumien jälkeen selvisi, että Laurenia onkin ollut tappamassa useampikin henkilö, joten juonikuvio oli sitä myöten selvä. Totta kai elokuvassa kulki mukana koko ajan tämän arpikätisen miehen mysteeri, mutta siinä taas ei ollut mitään pohdittavaa sen jälkeen, kun kyseinen henkilö kuvioihin tuli. Totta kai senkin jälkeen vielä mietin, voiko todellinen syyllinen olla niin ilmiselvä henkilö, mutta valitettavasti näin oli asianlaita. Kyllähän Alexin tutkimuksia katseli ihan ilokseen ja Erinin suhtautuminen Alexiin oli jatkuvan uteliaisuuden aiheena eli siinä mielessä ei mitään vikaa. Välillä siirrytään sivupoluille sitten vähän turhankin pitkäksi ajaksi, sillä kostotoimenpiteiden välissä ehti olla yhdessä vaiheessa aika pitkäkin tauko ja vastapainoksi seuraavassa hetkessä tapetaankin sitten pari tyyppiä peräkkäin. Tosin tämä jälkimmäinen  oli sikälikin ymmärrettävää, että tyypit sattuivat olemaan samassa tilassa, kun Alex tuli tekemään kepposiaan. Visuaaliselta puoleltaan elokuva oli ehkä tähän mennessä se heikoin, sillä eipä lavastus kuin kuvauspuolikaan juurikaan mieleen jäänyt. Mikä hahmoihin tulee, niin minua kuitenkin miellytti niiden aiempaa realistisempi ote. Loppuratkaisu oli tavallisen tylsä.

L-koodista tuttu Eric Mabius oli ihan ok pääosaan, vaikka ei ollutkaan ihan yhtä synkkä tapaus kuin edellisen osan Ashe Corven. Osansa Mabius kuitenkin hoiti ihan kelvollisesti, eikä siten valittamista ollut. Kirsten Dunst oli mainittu jokseenkin ymmärrettävissä syistä alku- ja lopputeksteissä ensin, mutta silti hän jäi samalla tavalla miespääosan varjoon kuin aiempienkin osien naiset ja totta puhuen hän tai oikeammin hänen roolihahmonsa tuntui tässä leffassa ihan pennulta. Mukana menossa: William Atherton (Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli) ja Walton Goggins (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 2,5/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Wicked Prayer

Alkuperäinen nimi: The Crow: City of Angels

Ohjaus: Tim Pope
Käsikirjoitus: David S. Goyer

Pääosissa: Vincent Perez, Mia Kirshner, Richard Brooks
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 90 min
 

- There's a reason why you've been brought back, Ashe.

- To find the people who did this to us. To make them pay.

 

Ashe Corven (Vincent Perez) ja hänen poikansa Danny (Eric Acosta) surmataan raa'asti ja heitetään mereen ja surmaajat ovat kaupunkia pihdeissään pitävän Judah Earlin (Richard Brooks) komennossa. Ashen ja Dannyn kuolemat ovat olleet epäoikeudenmukaisia, joten varis lentää meren yllä ja vapauttaa Ashen ikuisesta lepotilastaan. Satamassa Ashe sitten tapaa Sarahin (Mia Kirshner), joka on kasvanut aikuiseksi sitten edellisen variksen visiitin. Surtuaan Dannyn poismenoa Ashe saa Sarahilta tietää, miten hänen tulee tässä tilanteessa toimia ja niinpä Ashe lähtee surmaajiensa perään ja lopulta hänen on kohdattava myös Judah Earl, jolla on tiedossa Ashen heikkous...

Tämä elokuva oli syypää siihen, miksi tämän elokuvasarjan katsominen venyi venymistään, sillä vaikka tilasinkin tämän elokuvan jo vuodenvaihteessa muiden sarjan elokuvien tavoin, niin erinäisten vaiheiden kautta sain tämän vasta viime viikolla, vaikka muut elokuvat tuli jo hyvissä ajoin tammikuun puolella. No, se siitä. Kun en edellisestäkään osasta tiennyt juurikaan mitään ennen sen katsomista, niin tietenkin myös tämän osan kohdalla oli etukäteistiedot hyvin olemattomat, mutta jatko-osamaisesta luonteesta johtuen en osannut suhtautua tähän kovinkaan positiivisesti. Crow - enkelten kaupunki oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä tapaus, vaikka ei ollutkaan ensimmäisen osan veroinen.

En ole tosiaan tutustunut alkuperäissarjakuvaan, mutta kyllä minua on mietityttänyt, voiko tästä teemasta saada irti kovinkaan erilaisia juonipolkuja, mutta ainakaan tässä elokuvassa niin ei käynyt, vaan elokuva tyytyy olemaan vain toisinto ensimmäisen osan tarinasta, mitä nyt tietenkin elokuvassa on uusi taustatarina. Tässäkin osassa päähenkilö eli Ashe lähtee kostoreissulle ja tappamaan itsensä ja Dannyn surmanneita roistoja ja jälleen kerran etsii heitä käsiinsä yksitellen ja nähdäänpä taaskin joukkotulituskohtaus ihan niin kuin ensimmäisessäkin osassa. Välillä tappojen lomassa sitten käyskennellään hieman sivupoluilla ja puhutaan muun muassa edellisestä osasta tutun Sarahin kanssa henkeviä. Hieman käsittämätöltä tuntui toki se ratkaisu, että vaikka näillä sivupoluilla käytiinkin lähes joka tapon jälkeen, niin Kalin (Thuy Trang) jälkeen siirryttiin suoraan Curven (Iggy Pop) jahtaamiseen. Tuttuudestaan huolimatta elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa, sillä kyllä kostoteemassa sen verran viehätystä oli, että ihan hyvin tämänkin tarinan kanssa aika meni ja välillä ehkä hieman jännitystäkin oli ilmassa. Ihan samanlaiseen loistokkuuteen ei päästy elokuvan visuaalisessa ilmeessä, sillä ensimmäisen osan yönmusta värimaailma oli vaihtunut pääosin sellaisiin hämyisiin kellertävän ja vihreän sävyihin ja luulen, että ratkaisulla oli haluttu tehdä edes jonkinlaista pesäeroa ensimmäiseen osaan. Ensimmäisessä osassa roistot olivat näyttäneet ihan hyviltä, mutta tässä osassa kaikki hahmot tuntuivat karanneen joltain anarkistihevareiden pippaloista, mikä sekään ei oikein iskenyt. Elokuvaa oli kuitenkin ihan kivaa katsoa ja myönnettäköön, että olin lähellä antaa elokuvalle hieman korkeammatkin pisteet, mutta lopputaistelun eri vaiheet toimivat sen verran suurena antikliimaksina, etten niin voinut sitten tehdä. Muutenkin elokuvan lopputapahtumat kuuluivat elokuvan heikoimpiin jaksoihin, mutta kiitos kaiken aiemman näkemäni, kokonaisuutena elokuva oli ihan kelpoa katsottavaa.

Vincent Perez ei varsinaisesti ollut vakuuttavampi kuin Brandon Lee, mutta siitä huolimatta Perez tuntui suoriutuvan urakastaan niin, että hänen näyttelemistä oli ihan kiva katsoa. Jotenkin Ashen hahmossa vaan oli jotain sellaista, mitä vähän kaipasin Eric Dravenilta, mutta en ole lainkaan varma, että mikä se jokin oli; ehkä Ashe oli Dravenia astetta synkempi tapaus ja sellaisena Perez menetteli ihan hyvin. Sarah-hahmoa näytellyt ja muun muassa L-koodista tuttu Mia Kirshner sen sijaan oli aika perinteikkään narkkarin näköinen, vaikka Sarah ei mömmöjä vetänytkään ja kuten sanoin, elokuvan roistot olivat vain kalpea varjo edellisen osan roistoista. Myöskään roistojen pomoa Judah Earliä näytellyt Richard Brooks ei ollut edes ensimmäisen osan Top Dollarin veroinen. Mukana menossa: Iggy Pop (se rokkari) ja Thomas Jane (Hung).

Pisteitä: 3/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Pelastus

Alkuperäinen nimi: The Crow

Ohjaus: Alex Proyas
Käsikirjoitus: David J. Schow, John Shirley

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 97 min
 

- Are you gonna vanish into thin air again?

- I thought I'd use your front door.

Vanha taru sanoo, että varis voi herättää henkiin kuolleen, jos maan päällä on niin pahoja asioita, että kuolleen sielu ei saa rauhaa, vaan kuolleen täytyy nousta haudastaan muuttamaan väärin olevat asiat oikeiksi. Tällainen epäonni on kohdannut Eric Dravenia (Brandon Lee), jonka rikollispomo Top Dollarin (Michael Wilcott) joukot heittävät ulos ikkunasta raiskattuaan ja lopulta aiheutettuaan Dravenin tyttöystävän Shellyn (Sofia Shinas) kuoleman halloweenina, josta on tullut Devil's Night, paholaisen yö, jonka aikana kaupunkia aina tuhotaan tulipaloin. Vuotta myöhemmin niin ikään halloweenin aikaan varis sitten herättää Dravenin kuolleista ja hän päättää lähteä kostoreissulle ja silloin Top Dollarin miehet joutuvat todelliseen vaaraan...

Minun on ollut tarkoitus katsoa tätä jo parisen viikkoa (jos haluan pitää kiinni hankkimisjärjestyksessä katsomisesta), mutta vuodenvaihteen korvilla tilatuista jatko-osista tuli viimeinen vasta viime viikolla. Tämän elokuvan myötä on jälleen kerran tullut paikkailtua elokuvayleissivistystä, sillä ennen eilistä en ollut tätä elokuvaa edes nähnyt. Itse asiassa tietoni koko elokuvasta ovat suhteellisen vähäiset, sillä juuri muuta en siitä tiennyt kuin sen, että elokuvan päätähti Brandon Lee kuoli näiden kuvauksien aikana. Olenkin rehellisesti sanottuna kuvitellut elokuvan nauttivan lähinnä vain kulttimainetta ei niinkään elokuvallisten ansioiden johdosta, vaan nimenomaan Leen kuoleman takia. Niinpä olenkin suhtautunut elokuvaan hyvin suurella varauksella, mikä onkin saattanut vaikuttaa siihen, että en ole tätä aiemmin katsonut. Kuitenkin Crow yllätti minut ja ainoastaan positiivisesti.

Elokuvan aluksi Sarah-tytön (Rochelle Davis) ääni kertoo, millaisessa maailmassa eletään, tai paremminkin millaisia uskomuksia elokuvan maailmassa on, vaikka päällisin puolin oltiinkin niin sanotusti oikeassa maailmassa, jossa varikset vain sattuivat herättelemään ihmisiä eloon. Vasta Dravenin ylösnousemuksen jälkeen minulle valkeni, että elokuva on itse asiassa jonkinasteinen kostotarina ja myönnettäköön, suhtauduin siihen pienellä varauksella, sillä kostotarinoitakin on nähty monituisia ennenkin. Kuitenkin elokuva pystyi pitämään otteessaan, vaikka sinänsä Dravenin kostamiset eivät itsessään suurta vaikutusta tehnytkään, mikä johtui osaltaan siitä, että roistoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kuitenkin tapahtumat niiden varsinaisten kostoiskujen ulkopuolella olivat hyvinkin kiinnostavia ja puoleensavetäviä, vaikka Sarah lähipiireineen minusta olisikin voitu jättää vähemmälle huomiolle. Elokuvan maailma oli kuitenkin ihanan synkkä olematta kuitenkaan sysimusta, mikä lisäsi elokuvan viehätystä runsaasti. Kuvauspuoli oli siis kunnossa ja esimerkiksi silloin kun kaupunkia kuvattiin ylhäältä käsin, oli näky varsin komeaa. Lisäksi tykkäsin näistä suurista varis-kuvioista. Musiikin odotin olevan koko elokuvan lailla paljon synkemmänpuoleista, mutta näin ei sitten ollutkaan, mutta sopi kuitenkin hyvin elokuvan henkeen. Tunnelma oli siis kohdillaan eli vaikka Dravenin kostoiskut itsessään eivät hirveästi lämmittäneet, niin tulevia tapahtumia kyllä jännitti jatkuvasti. Elokuvan lopputaistelun lähestyessäkin oli keksitty Dravenille ihan nerokas heikkous, mitä itse en ollut elokuvan aikana tullut ajatelleeksi. Loppuratkaisu ei yllättänyt, mutta oli silti ihan hyvä.

Tiedän saavani nyt monen vihat päälleni (no, ehkä kärjistin), mutta minusta elokuvan suurin heikkous (mutta ei liian suuri) oli itse Brandon Leen esittämä Dravenin hahmo. Tiedän kyllä hahmon (ja tarinankin) perustuvan sarjakuvaan, mutta jotenkin Draven jätti minut kylmäksi, eikä hän nousekaan kovin korkealle listattaessa minun suosikkeja parhaista elokuvahahmoista. En epäile hetkeäkään, etteikö Lee olisi esittänyt Dravenia juuri niin kuin olisi haluttu ja hän onnistuikin mielestäni ottamaan hahmosta lähes kaiken mahdollisen irti, mutta varsinkin läheltä kuvatessa siinä naamassa oli vaan jotain, mistä en pitänyt. Tai no, silloin kun Lee oli paikoillaan, Draven vielä näytti hyvältä (kuten yllä kuvassakin), mutta kun hän liikkui, niin jokin siitä vaikuttavuudesta vain katosi. Niin ja leffafani, joka näkee elokuvan vasta tässä vaiheessa, ei voi olla vertaamatta Dravenia Heath Ledgerin esittämään Jokeriin, niin paljon näissä hymyilevissä naamoissa oli samaa. Mukana menossa: Ernie Hudson (Kylmä rinki) ja David Patrick Kelly (Twin Peaks).

PIsteitä: 4/5

PS. Hauska muuten tajuta elokuvaa katsoessa, mistä eräskin leffablogisti muinaisen bloginsa nimen itselleen oli ottanut. ;)

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow - enkelten kaupunki

Alkuperäinen nimi: The 6th Day

Ohjaus: Roger Spottiswoode
Käsikirjoitus: Cormac Wibberley, Marianne Wibberley

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Tony Goldwyn, Robert Duvall
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 118 min

- You should clone yourself while you're still alive.

- So I can get a perspective on your situation?

- No, so you can fuck yourself!

Lähitulevaisuudessa extreme-matkailuja järjestävä perheenisä Adam Gibson (Arnold Schwarzenegger) täyttää 50 vuotta, mutta hänen syntymäpäivänsä ei etene ihan toivotulla tavalla. Heidän koiransa on kuolemaisillaan, mutta kiitos geeniteknologian, koira on mahdollista kloonata täydellisesti niin, että kloonilla on koiran muistot. Gibson ei innostu kloonaamisesta yhtään, vaikka kloonaus onkin arkipäivää, mutta käy lopulta lemmikkien kloonauksia hoitavassa RePet-liikkeessä, mutta ei suostu muuttamaan mieltään, vaan ostaa tyttärensä Claran (Taylor Anne Reid) surua lievittämään Claran haluaman nuken. Saapuessaan illalla kotiinsa muka-yllätysjuhlille hän saakin kauhukseen huomata, että joku on kloonannut hänet, vaikka ihmiskloonien teko onkin kiellettyä, ja klooni onkin kotona onniteltavana ja kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kloonin takanat olevat tahot haluavat klooninsa nähneen Gibsonin hengiltä...

Schwarzenegger-leffojen katselu ja arvostelu jatkuu. Olen tainnut nähdä tämän yhden kerran aiemmin ja sekin vuosituhannen alkuhetkillä, mistä saattaa johtua sitten sekin seikka, että olen usein sekoittanut tämän End of Daysiin eli siihen samoihin aikoihin tulleeseen toiseen Iso-Arska -leffaan, kunnes olen muistanut sen toisen elokuvan nimen ja tajunnut, että eri leffa on kyseessä. Tämän leffan tarinasta ei ollut oikein mitään muistikuvia tai ei oikeastaan mitään muunkaanlaisia muistoja ja oikeastaan ainoa asia, minkä tiesin tästä, oli se, että tässä on Schwarzenegger ja sehän oikeastaan riitti. En muista edes sitä, tykkäsinkö tästä silloin aikoinaan, mutta ainakaan nyt 6. päivä ei tuntunut kuin melko epäonnistuneelta toimintaelokuvalta.

Ensimmäinen merkillepantu asia oli se, että elokuvan scifistinen maailma näytti varsin tutulta. Jätän nyt kokonaan huomiotta sen absurdin seikan, että elokuva sijoittuu vuoteen 2015, sillä yleensä ohitan tällaiset ainakin nykyään epäuskottavat skenaariot olankohautuksella. Elokuva sekoittaa sinänsä ilahduttavasti näitä scifi-elementtejä oikeaan maailmaan eli täysin scifistisessä ympäristössä ei elokuvassa pyöritä, mutta kun kaikki nämä scifi-jutut on vain niin moneen kertaan nähtyjä. Elokuvan alussa varsinkin esitellään tätä muka hulppeaa tulevaisuutta pitkäänkin, mutta ei tarjoa sisältönsä puolesta mitään uutta tai sellaista, minkä variaatioita ei olisi nähty moneen kertaan jo muissa scifipätkissä. Jos kerran elokuvassa piti käsitellä kloonausta, niin minun puolestani olisi voitu hyvin jättää homma siihen, eikä vetää mukaan tätä scifijuttua. Toimintakohtauksetkin olisi hyvin voitu toteuttaa "nykyajassa".

Niin, elokuvan ilmestymisen aikoihin kloonaaminen oli kovasti tapetilla, joten siinä mielessä tämä elokuva oli kovasti ajan hermoilla, mutta olisi aihetta voinut käsitellä paremminkin kuin tusinaluokan toimintarämistelyllä. Näennäisesti toki juonta viedään eteenpäin, kun Gibson yrittää selvittää koko totuutta hänen kloonaamisestaan, mutta rämistelyhän tässä pääosassa tuntui olevan, joten vähän aikaa aina viedään juonta eteenpäin, mutta sitten pian Gibson on taas kerran pistämässä roistoja pakettiin, jotka vähemmän yllättävästi palaavat asialle klooneina, kuinka muutenkaan. Kloonaamisen takana oli sen verran monta ihmistä, että vielä alkupuoliskolla jaksoin miettiä, että ketkä heistä ovatkaan niitä todellisia pahiksia, mutta lopulta sekin innostus laimeni ja totta puhuen vastauskin saada aika nopeaan. Asiaan liittyen sitten sivuhaarana seurataan tiedemies Griffin Weirin (Robert Duvall) tajuamista, ettei kloonaaminen olekaan moraalisesti niin simppeli asia kuin mitä hän on kuvitellut. Tylsää! Noin muuten tyydytään melko suoraviivaiseen toimintaan eikä eteen tulevista harvoista käänteistä saada irti oikein mitään ja tästä ikävänä esimerkkinä Gibsonin ja klooninsa kohtaaminen. Elokuvan loppuratkaisussa ei nähty varsinaisia yllätyksiä, vaan se tuli mieleen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja todellakin olisi tullut, vaikka olisin katsonut tätä nyt ensimmäistä kertaa.

Tietyllä tapaa tykkään Arnold Schwarzeneggerin vuosituhannen vaihteen olemuksesta, joten siinä mielessä tykkäsin hänestä tässäkin. Edelleen hän oli sellainen lihaskimppu, mutta nyt hän lisäksi näytti sellaiselta vähän kulahtaneelta perheenisältä ja jotenkin tämä kombinaatio vain toimi. Toimintakohtauksetkin häneltä sujuu vanhaan tuttuun malliin. Oikeastaan en tykännyt hirveästi näistä pääroistoista, sillä ne olivat jollain tapaa hyvin persoonattomia, varsinkin kaikki Druckerin (Tony Goldwyn) apurit. Robert Duvall oli ihan kiva nähdä, sillä siitä on jo jokunen aika, kun hänet olen missään nähnyt. Mukana menossa: Michael Rapaport (Käytäväpeliä, Frendit), Michael Rooker (Cliffhanger - kuilun partaalla) ja Don S. Davis (Tähtiportti, Twin Peaks, Salaiset kansiot).

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Arizona Baby / J. Edgar

Alkuperäinen nimi: Mission: Impossible - Ghost Protocol

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Josh Appelbaum, André Nemec

Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Paula Patton
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 133 min

- The rope isn't long enough!

- No shit!

IMF-tiimin muodostavat Jane Carter ja Benji Dunn (Paula Patton ja Simon Pegg) pelastavat budapestilaisessa vankilassa viruvan Ethan Huntin (Tom Cruise). Yhdessä heidän olisi tarkoitus rientää vaarallisen terroristin Cobaltin perään Moskovaan ja Kremliin, sillä Kremlissä säilytetään Cobaltin tietoja ja Cobaltilla on tavoitteena räjäyttää ydinase. Aluksi kaikki tuntuu menevän putkeen, mutta joku paljastaa Kremlin uumenissa olevan IMF-tiimin ja lopulta räjäyttää Kremlin tuusannuuskaksi. IMF-tiimi saa syyt niskoilleen, minkä vuoksi koko IMF:n toiminta lakkautetaan (Ghost Protocol), mutta Hunt saa vielä yhden tehtävän epävirallisesti. Hän lähteekin tiiminsä ja kelkkaan hyppäävän neuvonantaja William Brandtin (Jeremy Renner) kanssa maailmalle estääkseen Cobaltin, joka nopeasti tunnistetaan terroristi Kurt Hendricksiksi (Michael Nyqvist), pääsyn ydinpommien laukaisukoodeihin käsiksi...

Toisinaan sitä tulee pistettyä elokuvafanius todelliselle koetukselle. Jouduin nimittäin eilen moneen kertaan miettimään, lähdenkö tuonne parinkymmenen asteen pakkaseen vain polkeakseni neljä kilometriä keskustaan katsomaan tätä elokuvaa (ja takaisin), vai odotanko sittenkin seuraavaan viikkoon, kun ilmatkin toivottavasti vähän lauhemmat. Mikään hillitöntä kiirettä tämän elokuvan kanssa ei olisi sinänsä ollut, vaikka aiemmat osat tulikin katsottua toissa viikonloppuna. Viime viikon tiistaina tuli kuitenkin hommattua jo liput tähän näytökseen ja silloin näistä pakkasista ei ollut tietoakaan, joten ei minun auttanut muuta kuin mennä nyt. Edellinen osa oli jättänyt minuun aika vahvan epäilyksen tämän osan viihdyttävyyden suhteen, sillä vaikka ohjaaja olikin vaihtunut, niin tuotantotiimissä oli paljon samoja naamoja. Kuitenkin sain yllättyä varsin iloisesti, sillä Mission: Impossible - Ghost Protocol oli koko sarjan toiseksi paras osa.

Elokuvan alussa nähdään Huntiton IMF-tiimi edellisen, pieleen menneen operaation yhteydessä, josta siirrytäänkin nopeasti Budapestiin ja sieltä vähitellen sitten Moskovaan. Ensimmäinen asia, minkä panin merkille, oli se, että elokuvaan oli lisätty selvästi enemmän huumoria. Pikkunokkelan dialogin turvin kun elokuvaan tuli sellaista rentoa fiilistä, mitä soisin näkeväni muutenkin enemmän toimintaelokuvissa, ja mikä sitten lisäsi myöskin elokuvan viihdyttävyysarvoa suuresti. Rennommasta otteesta huolimatta tai juuri siksi elokuva kuitenkin täytti mielestäni hyvin Mission: Impossiblelle asetetut vaatimukset (puhtaasti aiempien osien perusteella), eikä menossakaan ollut lainkaan niin tusinatoiminnan tuntua. Kaikki nämä oudot vempeleet kyllä tuntuivat siltä kuin olisi käyty vieraisilla MI6:n Q-osastolla, vaikka niissä olikin sellainen juuri absurdin kepeä M:I-leima. Esimerkiksi Brandtin leijuminen magneettipuvussaan oli suoraan rinnastavissa ensimmäisen osan kuuluisaan turvakammiokohtaukseen. Tuttuun tapaan myös itse Ethan Hunt pääsee tekemään tavaramerkille uskollisesti hillittömiä stuntteja, vaikka ihan samaa nerokkuutta ei tällä kertaa ollutkaan kuin aiemmin, joskin sen suurimman stuntin tapahtumapaikka oli kyllä mainio. Monissa toimintakohtauksissa mentiin kyllä kanssa aika absurdiin menoon, kuten näissä autoilukohtauksissa.  Monia suurpiirteisiä teorioita, joista osa syntyi trailerin kautta, minulla oli elokuvan aikana ja niitä oli kiva miettiä ja siinä missä osa pitikin paikkaansa, niin osassa menin myöskin ihan metsään. Elokuva oli oikeastaan alusta loppuun asti ihan viihdyttävää katseltavaa, eikä paikoilleen jäädä turhan pitkäksi aikaa, mutta lopputaistelusta jouduin vähän verottamaan pisteitä, sillä se oli tapahtumapaikastaan huolimatta aivan liian tavallinen ja eteni tutulla kaavalla. Jotain viihdyttävyydestä kertoo sekin, että elokuva kesti yli kaksi tuntia, mutta en olisi ihmetellyt, vaikka olisi ollut puoli tuntia lyhyempikin, sillä aika meni oikein sukkelasti eteenpäin. Loppuunkin jätettiin vielä vähän paljastettavaa.

Tom Cruise oli oma hyvä itsensä eli Ethan Huntin rooli pukee häntä edelleen, vaikka harmikseni emme nähneetkään hänen juoksuaan hirveästi sivusta päin, vaan lähinnä lintuperspektiivistä. Cruise oli edelleen oivassa vedossa, vaikka hieman on hänkin jo ehtinyt vanhentua niin, että se näkyy (täyttää tänä vuonna 50). Simon Pegg oli minusta hyvä valinta yhdeksi tiiminjäseneksi, sillä Benji oli (tarkoituksella) yksi hupaisimmista hahmoista ja Pegg sopi siihen muottiin varsin hyvin. Paula Pattonia tuskin muistan enää pitkään tämän näkemisen jälkeen, vaikka eipä hänkään varsinaisesti pettymys ollut. Hieman yllätyin Samuli Edelmannin suuresta valkokangasajasta, sillä hän ei ollutkaan tyyliin vain yhdessä kohtauksessa, vaan vilahteli siellä täällä pitkin elokuvaa ja onpahan IMDB:ssäkin seitsemäs nimi, joka tuli vastaan ja samoilla sijoituksilla oli lopputeksteissä. Ihan tyydyttävää jälkeä teki myös hän. Sitä vähän ihmettelin, että Edelmann ei ollut päässyt alkuteksteihin, mutta Lostista tuttu Josh Holloway pääsi vain muutaman minuutin roolityöllä; tarvitseeko alkuteksteissäkin elokuvaa vielä mainostaa "isoilla" nimillä? Mukana menossa: Michael Nyqvist (Millennium-trilogia), Ving Rhames (aiemmat M:I-leffat) ja Michelle Monaghan (Vaarallinen tehtävä 3).

Pisteitä: 3,5/5

Mission: Impossible - Vaarallinen tehtävä, M:I II - Vaarallinen tehtävä II, Vaarallinen tehtävä 3, Mission: Impossible - Ghost Protocol

Seuraavana arvosteluvuorossa: 6. päivä

Alkuperäinen nimi: Mission: Impossible III

Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Alex Kurtzman, Roberto Orci, J.J. Abrams

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Philip Seymour Hoffman
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa, Kiina

Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 120 min

- Lindsey was like my little sister.

- And you never... slept with your little sister, right?

Juuri kihloihin mennyt Ethan Hunt (Tom Cruise) on lopettanut varsinaiset agenttitouhut ja toimii sen sijaan agenttien kouluttajana. Kun yksi hänen entisistä oppilaista Lindsey Farris (Keri Russell) on etsintäkuulutetun asekauppias Owen Davianin (Philip Seymour Hoffman) joukkojen vankina, hän lähtee kuitenkin vielä kerran kentälle ja pelastamaan Farrisia Berliinistä. He saavat kyllä Farrisin pelastettua, mutta pian pelastumisen jälkeen Farrisin päähän istutettu räjähde laukeaa ja Farris kuolee. Hunt ei aio jättää asiaa siihen, vaan hän ja hänen tiiminsä lähtee omin päin Davianin perään, mutta siinä hommassa Hunt ei aseta vaaraan vain itseään, vaan myöskin kihlattunsa Julian (Michelle Monaghan)...

Uuden Mission: Impossible -leffan ensi-ilta koittaa ensi viikolla, mutta koska tämä kolmas osa tuli juuri nyt katseluvuoroon, niin katsoinpa nämä ensimmäiset M:I-leffat jo nyt viikonlopun aikana. Näistä ensimmäinen oli edelleen oikein hyvä agenttitrilleri, vaikka muistinkin tapahtumat ja toinenkin maistui melko hyvin ja itse asiassa ihan hitusen paremmin kuin edellisellä kerralla. Tästä kolmannesta mulla ei oikeastaan ollut juuri minkäänlaisia muistikuvia, enkä edes muistanut, miten paljon olin tästä edellisellä kerralla pitänyt, eikä niitä muistikuvia hirveästi tullut myöskään elokuvan aikana, mutta eihän tämä kolmas osa ollut missään nimessä edellisten veroinen. Itse asiassa odottelin kahden ensimmäisen osan perusteella siitä neljännestäkin osasta ihan positiivista tapausta, mutta tämä kolmas osa laittoi kyllä pieniä epäilyksiä ilmaan. Vaarallinen tehtävä 3 kun oli melko vaatimaton tusinatoiminta.

Jos ei legendaarista ja edelleen todella tykkiä kamaa olevaa tunnusmusiikkia lasketa, niin elokuvaa ei välttämättä olisi uskonut lainkaan olevan nimenomaan Mission Impossible -leffa. Toki Ethan Hunt on tuttu hahmo niin kuin Ving Rhamesin esittämä Lutherkin, mutta elokuva ei olisi paljon kärsinyt suuntaan tai toiseen, jos Huntin ja Lutherin hahmojen nimet olisi muutettu toisiksi. Käytännössä elokuva on vain sellainen toimintarämistely, jossa IMF-tiimi seikkailee Huntin johdolla maasta toiseen näennäisesti ollen jonkin tietyn jutun perässä ja tietenkin mukaan kuuluu moneen kertaan nähty myyräjahti, jossa ei ollut edes mitään yllättävää. Ei sillä, olihan mukana sellaista pikkunäppärää kikkailua, mikä kuuluu osana juuri näihin leffoihin, kuten pilvenpiirtäjästä toiseen hyppiminen ja naamioilla leikkiminen ja mukana olikin ihan näyttäviä stuntteja, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin hieman miinukselle. En yhtään kiellä sitä, etteikö Abrams osaisi kuvata toimintakohtauksia ja kun näin Abramsin nimen ohjaajan paikalla (en muistanut sitä), niin arvasin, että toimintajaksoja tässäkin on, mutta valitettavasti ne lukuisat toimintaosuudet oli leikattu ADHD-tekniikalla eli elokuva oli täynnä turhan nopeita leikkauksia, jotta kaikista toimintakohtauksista olisi voinut nauttia enemmän. Onneksi aina silloin tällöin taustalla soi Mission: Impossible Theme, mikä nosti sitä katselufiilistäkin aina vähäsen silleen kummasti. Sinänsä tämän tusinatoiminnan keskinkertaisuutta korosti loppuratkaisu, johon reagointi silloin aikoinaan palautui ainoana asiana elokuvaa katsoessa mieleen ja saman reaktion koin tälläkin kertaa: koko elokuvan ajan puhutaan tästä salaperäisestä Jäniksenkäpälästä (Rabbit's Foot), mutta edes lopussa sitä ei paljasteta katsojalle, vaan sitä paljastamattomuutta oikein alleviivataan lopussa. Toisaalta ilman alleviivaamista tuskin olisin muistanut koko Jäniksenkäpälän olemassaoloa siinä lopussa. Ilman Mission: Impossible Themeä tämä olisi saanut puoli pistettä heikomman arvosanan.

Tom Cruisea katsellessa en tunnistanut hänessä nimenomaan Ethan Huntia, vaan täysin satunnaisen toimintasankarin. Totta kai Hunt hymyili entiseen tapaansa paljon, mutta se jokin, mikä aiemmissa osissa vaikutti huntmaiselta, oli poissa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt Cruisesta varsinaisesti huonoa, vaan pikemminkin hänessä näkyi sellainen perusvarma suorittaminen; noissa aiemmissa osissa hän oli jotenkin paljon eloisamman oloinen. Cruisen juoksemista oli kuitenkin jälleen todellinen ilo katsoa ja nyt sitä saatiinkin todistaa oikein kunnolla. Philip Seymour Hoffmanin olen nähnyt elokuvassa jos toisessakin, mutta siitä huolimatta hän on jäänyt itselleni pienoiseksi arvoitukseksi. Hän tekee ihan hyvää jälkeä elokuvassa jos toisessakin, mutta silti siinä äijässä on jotain, mistä en oikein saa otetta. Tässäkin Hoffman on ihan hyvä pahis ja selvästi erilainen rooli kuin millaisessa hänet yleensä olen nähnyt, mutta ei sitten sen enempää. Ving Rhameskään ei ihan samalla tavalla iskenyt kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa, mutta silti toivon, että hän olisi siinä neljännessäkin. Mukana menossa: Laurence Fishburne (Matrix).

Pisteitä: 2,5/5

Mission: Impossible - Vaarallinen tehtävä, M:I II - Vaarallinen tehtävä II, Vaarallinen tehtävä 3, Mission: Impossible - Ghost Protocol

Seuraavana arvosteluvuorossa: Vallan kääntöpuoli / Crow / Gandhi

Alkuperäinen nimi: Eraser

Ohjaus: Chuck Russell
Käsikirjoitus: Tony Puryear, Walon Green

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Caan, Vanessa Williams
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 109 min

- Don't you ever get tired of babysitting scumbags?

- Yeah, but in your case I'll make an exception.

John Kruger (Arnold Schwarzenegger) on U.S. Marshallin liittovaltion erikoisagentti, joka huolehtii siitä, etteivät todistajansuojeluksessa olevat henkilöt kuole kesken kaiken eli antaa näille uuden henkilöllisyyden pyyhkien samalla vanhan kokonaan pois. Hän saa tehtäväkseen suojella Lee Cullenia (Vanessa Williams), jolla on todisteita siitä, että hänen työnantajanaan toimiva suuri asevalmistaja Cyrez Corporation myy uudenlaisia aseita ulkomaille salaa valtiolta, mitä voidaan pitää maanpetoksena. Kruger vie Leen salaiseen turvapaikkaan, mutta kun muita todistajansuojelussa olevia aletaan murhata, niin Kruger lähtee pomonsa Robert Deguerinin (James Caan) kanssa hakemaan Leetä suojasta, sillä näyttää siltä, että heidän osastossaan on myyrä...

En ole nähnyt tätä elokuvaa varmaan vuosikymmeneen, enkä muistanutkaan tämän sisällöstä yhtään mitään ja itse asiassa juuri ennen eilistä katsomista huomasin välillä sekoittaneeni tämän toiseen Arska-filmiin End of Daysiin (sekin pitäisi kyllä hommata). Tästä muistiharhasta riippumatta sen verran minäkin tästä muistin, että elokuva oli mielestäni kuulunut niihin 90-luvun mukinmeneviin Schwarzenegger-pätkiin, joten melko positiivisin mielin lähdin tätäkin nyt sitten katsomaan, vaikka katsonkin nykyään turhan vähän kunnon toimintapätkiä verrattuna siihen vuosituhannen alkua ja sitä edeltävään tilanteeseen. No, Eraser - suojelija oli kyllä ihan katsottavissa oleva elokuva, mutta eipä sitten juuri sen enempää.

Elokuva alkaa vähän niin kuin tällaisen hyvin erikoisesta agentista kertovan elokuvan melkein kuuluukin eli aluksi nähdään Kruger tositoimissa esittelemässä tehtäväänsä ennen kuin siirrytään itse varsinaiseen tehtävään eli toisin sanoen katsojalle tulee heti selväksi, mikä on Krugerin työ käytännössä. Tämän lyhyen alustuksen jälkeen siirrytään sitten päätarinaan, joka tosiaan oli ihan kelvollista katsottavaa, vaikka ei mitään ihmeellisyyksiä tarjonnutkaan. Toisin kuin monissa tusinatoimintaelokuvissa, jollaiseksi ihan en tätä laske (vaikka melkein), niin tähän oli sentään yritetty saada jotain ihan kunnon tarinaakin siinä kuitenkaan ihan täysin onnistumatta. Toisin sanoen luvassa oli melko suoraviivaista toimintaa, eikä elokuvassa paljon yllättäviä juonenkäänteitä tapahtunut, vaan suurin piirtein kaikki käänteet olivat arvattavissa jo ensi metreiltä asti, vaikka täyttä varmuutta asioiden todellisesta tolasta ei koko ajan ollutkaan. Sinänsä Krugerin ja Leen kuljeskelua sinne tänne oli ihan kiva katsella, vaikka Krugerista olikin toimintaperinteiden mukaisesti tehty todellinen superihminen, ja vaikka kunnon räiskimisen makuun päästäänkin vasta aivan elokuvan loppumetrillä. Mukana on tietenkin Iso-Arska -filmien mukaisesti paljon kömpelöhköjä one-linereita, joista tosin tällä kertaa useimmiten puuttui huumori täysin, vaikka pari humorististakin heittoa seassa oli. Ei tässä ollut tosiaan mitään sellaista vikaa, etteikö tämä olisi hyvin mennyt yhden illan viihteestä, mutta eipä elokuva ole myöskään edes toimintaelokuvien saralla mikään loistotapaus, joka saisi haluamaan sen uudelleenkatsomista ihan pian.

Arnold Schwarzenegger oli suurin piirtein oma itsensä eli mikään suuri eläytyjä hän ei ole, mutta tekee siitä huolimatta tavallaan luonneroolinsa, kun eihän tällaiseen toimintarämistelyyn nyt paljon tarvitsekaan eläytyä, kunhan hahmo ammuskelee roistot vaarattomiksi, niin hyvä. En voinut kuitenkaan olla huvittumatta ajatellessani sitä, että tuostakin tyypistä tuli sitten jossain vaiheessa Kalifornian kuvernööri. James Caan hoitaa roolinsa aika perusvahvasti eli hänkään ei suinkaan ollut huono, mutta ei myöskään sellaista supersuoritusta, minkä vuoksi hänet tästä roolista sitten muistettaisiin. Vanessa Williams oli hänkin ihan mukava ja ainakin vähän tavallista enemmän sisua hänessä tuntui olevan kuin monissa muissa toimintaelokuvien sankarittarissa. Mukana menossa: James Cromwell, Nick Chinlund (Salaiset kansiot) ja John Slattery (Will & Grace).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Konna ja koukku

Alkuperäinen nimi: Face/Off

Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Mike Werb, Michael Colleary

Pääosissa: John Travolta, Nicolas Cage, Joan Allen
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1997

Kesto: 133 min

- Hello? This is Sean Archer.

- Well, if you are Sean Archer, then I must be Castor Troy.

Terroristi Castor Troy (Nicolas Cage) yrittää sala-ampua FBI:n operatiivisiin pomoihin lukeutuvan Sean Archerin (John Travolta), mutta vaikka Archer haavoittuukin, kuolettavan osuman saa sen sijaan Archerin poika Michael (Myles Jeffrey). Kuusi vuotta myöhemmin Troy aikoo joukkoineen räjäyttää ison pommin Los Angelesissa, mutta FBI saa vihiä siitä ja Archer ja kumppanit pääsevät Troyn jäljille. He saavat Troyn kiinni, mutta tämä vaipuu koomaan, joten kun jossakin on ajastettu pommi piilossa, päättää Archer siirrättää itseensä Troyn naaman soluttautuakseen vankilaan Troyn veljen Polluxin (Alessandro Nivola) luo, jotta pommin piilopaikka selviäisi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan niin kuin pitäisi, sillä oikea Troy herää yhtäkkiä koomasta...

Minusta oli jotenkin hauskaa, että tämä tuli katseluvuoroon vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun elokuva esitettiin televisiosta ja itse asiassa ilman tämän viikon teatterileffoja tämä olisi tullut katseluun vieläkin aiemmin. Face/off - kahdet kasvot kuuluu allekirjoittaneelle niihin suurin 90-luvun toimintaelokuviin ja olenkin nähnyt tämän lukuisia kertoja, vaikka edellisestä katsomiskerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo niin pitkä tovi, että minähän olin ehtinyt jo unohtaa melkolailla kaiken, mitä nyt joitakin yksittäisiä kohtauksia muistin syövereihin oli jäänytkin; en esimerkiksi muistanut kehityskulkua, millä tuo pommi saatiin pois jaloista. Kuitenkaan missään tapauksessa mistään lähes tuoreenlaisesta katsomiskokemuksesta ei voi puhua, mutta siitä huolimatta tämä elokuva on edelleen todella hyvä ja ehkä jopa hitusen parempi kuin muistinkaan.

Elokuvan aluksi nähdään tämä Sean Archerin pojan kuolema, josta päästäänkin sitten pikku hiljaa varsinaisen tarinan kimppuun, joka ainakin minuun makuuni oli ihan hauska. Eihän koko kasvojensiirto-operaatiossa mitään järkeä ollut, mutta kun se sai kuitenkin aikaan varsin viihdyttävää menoa aikaan, niin mikäs siinä. Kun suurimmat muistijäljet olivat tosiaan kadonneet, niin elokuva oli monin paikoin myös jännittävä ja etenkin minua mietitytti kovasti se, miten Archer tulisi pääsemään pois sieltä vankilasta. Tarina oli loppujen aika suoraviivainen, vaikka pieniä miellyttäviä käänteitä sisälsikin, mutta eipä elokuva oikein mitään monipuolista tarinaa kaivannutkaan. Vaikka loppuunkaan ei mitään yllätyksiä jätetty, niin matka sinne asti oli varsin rattoisaa niin, ettei mitään kyllästymisen makua ehtinyt tulla. Elokuvahan kesti yli kaksi tuntia, mutta eipä se jaksamisessa näkynyt, vaan elokuva tuntui olevan ohi hujauksessa.

Toimintaosuudet olivat John Woolle tyypillisesti hyvin tyyliteltyjä, mikä tosin turhan usein tarkoitti ainoastaan sitä, että suurin osa näistä kohtauksista oli hidastettuja, mutta ei sillä, mahtui niin hidastettuihin kuin normaalinopeuksisiin kohtauksiin monia helmiäkin, kuten esimerkiksi siellä kirkossa. Totta kai toimintaelokuvien tyyliin kuuluen luodit lensivät pääosin jonnekin muualla kuin päähenkilöihin ja vaikka tässä elokuvassa se ohi meneminen oli vedetty selvästi yli, niin yhdistettynä näihin tyyliteltyihin hidastuksiin ja koreografioihin en voinut muuta kuin nauttia. Noin niin kuin yleisesti ainakin, sillä välillä olisi kelvannut ihan normaalikin meno. Kokonaisuutena kuitenkin jälleen kerran tuli näidenkin kohtausten aikana viihdyttyä.

Elokuvan luonteesta johtuen minä ajattelen Sean Archerin aina Nicolas Cageksi ja Castor Troyn John Travoltaksi, mikä silloin tällöin pistää huvituttamaan. Sellaisen oudon havainnon tein matkan aikana, että Travolta oli mielestäni paljon parempi ollessaan Troy kuin Archer. Jotenkin Travoltan Archer oli hyvin tylsä hahmo ja hetken jo ajattelin, että oliko Travolta todella näin mitäänsanomaton tässä, mutta homma parani huomattavasti siinä vaiheessa, kun hänestä tuli Troy. Ehkä se oli vain se, että Castor Troy nyt vain sattui olemaan niin hyvä hahmo, sillä vaikka Cagen Archerissa olikin monia hyviä hetkiä, niin hänkin oli selvästi parempi elokuvan alussa, kun hän oli Troy. Pollux Troyta näytellyt Alessandro Nivoa ei ihan täysin vakuuttanut ja muut näyttelijät, jopa Archerin vaimoa esittänyt Joan Allen, jäivät lähinnä statistin rooleihin. Mukana menossa: CCH Pounder (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Cujo - kauhun silmät

Alkuperäinen nimi: The Darkest Hour

Ohjaus: Chris Gorak
Käsikirjoitus: Jon Spaiht

Pääosissa: Max Minghella, Emile Hirsch, Olivia Thirlby
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Venäjä

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 89 min

- What do you mean?

- Knock them in the ass!

Nuoret Ben ja Sean (Max Minghella ja Emile Hirsch) ovat tulleet Moskovaan markkinoimaan uutta sosiaalisen median verkkopalvelua, mutta kokevat kovan kolauksen, kun heidän kanssaan työskennellyt Skyler (Joel Kinnaman) on varastanut koko palvelun omiin nimiinsä. He lähtevät kuitenkin juhlimaan suunnitelmiensa mukaan suosittuun yökerhoon, josta he olivat saaneet vinkin netin kautta ja samaan paikkaan löytävät tiensä myöskin Natalie ja Anne (Olivia Thirlby ja Rachael Taylor) ja tuleepa yökerhoon myös Skyler. Yhtäkkiä heidän juhliessa sähköt menevät poikki ja kun he menevät muiden lailla ulos, he saavat huomata taivaalta putoavan kymmenittäin keltaisia valo-olioita, jotka tappavat kosketuksellaan jokaisen tielleen osuneen... tarkoituksellisesti. Nämä kaikki viisi nuorta pakenevat yökerhon kellarikerrokseen useiksi päiviksi ja kun he tulevat lopulta ulos sieltä, he saavat huomata lähes kaikkien ihmisten kadonneen, mutta vaara ei ole suinkaan ohi...

Uuden vuoden ensimmäinen leffakäynti alkoi perin kummallisin perustein, mikä oli sinänsä ihan piristävää. Viime viikolla suunnilleen tähän samaan aikaan bongasin elokuvan tämän elokuvaviikon ohjelmistosta ja... mitään muuta siitä en tiennytkään. Se pikkukuva Finnkinon sivuilla viittasi kauhuelokuvaan, mutta todellisen tyylilajin jätin hämärän peittoon niin pitkäksi aikaa kuin pystyin, kuten myös juonikuvauksen, näyttelijät, ohjaajat tai edes valmistusmaan (veikkasin viimeisen kohdalla oikein). Niinpä astuessani sisään saliin tiesin varmasti ainoastaan elokuvan nimen ja 3D-mäisyyden, joten en ihan oikeasti tiennyt, mitä odottaa. Minkäänlaista mainontaa en ollut tästä nähnyt missään, joten pienenä yllätyksenä oli, että salissa oli useita kymmeniä ihmisiä (no, parisenkymmentä ainakin). Kyllä minulla kävi mielessä, että vähäisen näkyvyyden vuoksi elokuva saattaisi olla pannukakku, mutta osoittautui kuitenkin ihan viihdyttäväksi scifitapaukseksi.

Elokuvan alussa päähenkilöt eli Ben ja Sean ilmaantuvat Moskovaan, jossa he saavat nopeasti huomata tulleensa petkutetuksi ja pian siirrytäänkin jo sinne baariin, josta tapahtumat lähtevät toden teolla käyntiin ja vieläpä ihan suhteellisen nopeasti. Tosiaan täysin tietämättömänä kaikista tapahtumista näiden valo-otusten maahantulo aiheutti jonkinmoisia naurunpyrskähdyksiä, mikä oikeastaan leimasi pitkälti koko elokuvaa. Yhtä naurujuhlaa elokuva ei ollut, mutta vähän väliä uusien absurdien käänteiden vuoksi sai aina välillä naureskella. Tämä ei ollut sinänsä huono juttu, sillä verrattain kuluneesta ideasta huolimatta elokuva oli kuitenkin varsin viihdyttävä. Nuoret kulkevat paikasta toiseen törmäten mitä erikoisimpiin ihmisiin väistellen samalla näitä valo-otuksia parhaansa mukaan. Välillä joukkoon tulee sitten uusia ihmisiä ja tiesihän sen, että väen lisääntyessä alkaa uhrejakin tulla enemmän, joten siinä mielessä elokuva ei nyt hirveästi yllätyksiä tarjonnut, vaikka niiden kaikkien kuolleiden henkilöllisyyksiä en arvannutkaan. Vaikka ehkä se mikroaaltoase olikin hivenen liikaa, niin noin muuten näiden valo-otusten metsästys tai oikeammin niiltä puolustautuminen oli ihan tarpeeksi kelvollista, jotta homma ei mennyt omaan makuun liian typeräksi. Lisäki valo-otusten motiiivit, sikäli kuin ne oikein arvattiin, olivat ihan tyydyttävät. Loppuratkaisukin menetteli. Aika aivotonta viihdettähän tämä oli, mutta siinä lajissaan ihan hyvin toteutettua sellaista ja erikoismaininta pitää antaa näistä tyhjistä Moskovan kaduista; ne näyttivät todella upeilta. Päällimmäisenä elokuvasta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että elokuva olisi ollut omiaan esimerkiksi Night Visionsissa näytettäväksi, sillä ei tämä ihan sellainen elokuva ollut, ettäkö tämä läheskään kaikkia katsojia saisi puolelleen.

Näyttelijät eivät mitenkään erityisen hyviä olleet, mutta tällaiseen scifistelypätkään ihan tarpeeksi hyviä, jotta eivät ärsyttäneet. Max Minghella ja Emile Hirsch olivat ihan kelvollinen parivaljakko, joita täydensivät sitten elokuvan naiset eli Olivia Thirlby ja Rachael Taylor. Katsoessani Jälkiä jättämättä -sarjaa olin epäillyt Joel Kinnamanin puhetyylin johtuvan kyseisen sarjan hahmosta, mutta nähtävästi hän puhuu aina niin ja tässä elokuvassa hänestä varmaankin sen vuoksi olikin tehty ruotsalainen. Vikaa esittänyt Veronika Ozerova oli ihan nätti tapaus, mutta ehkä elokuvan parhaasta hahmosta vastasi Sergei, jota Dato Bakhtadze esitti riemukkaasti.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Varasto