Esimiehilleen niskoitteleva sotamies T.E. Lawrence (Peter O'Toole) lähetetään ensimmäisen maailmansodan aikana Kairosta Arabian aavikoille prinssi Feisalin (Alec Guinness) luokse tutkimaan arabien kapinaa turkkeja vastaan. Hänen oppaakseen lähtee arabi Tafas (Zia Mohyeddin), joka pitkän erämaaratsastuksen jälkeen tulee kuitenkin juoneeksi kilpailevassa heimossa olevan miehen, sherif Alin (Omar Sharif) kaivosta ja Ali tappaa Tafaksen rangaistukseksi. Lawrence joutuu tämän jälkeen taivaltamaan yksin ja pääseekin lopulta prinssi Feisalin luo vain huomatakseen, että Ali on Feisalin joukoissa. Lawrence ei anna asian kuitenkaan häiritä, vaan keskittyy enemmän turkkien ilmahyökkäykseen, joka tapahtuu samaan aikaan, kun hän tulee heimon leirille. Lawrence saa vakuutettua prinssi Feisalin muuttamaan leirin kauas turkkien ilmahyökkäysten ulottumattomiin, mutta samalla suunnittelee yllätyshyökkäystä turkkien selustaan. Vähitellen Lawrence sitten oppii arvostamaan arabien elämäntapaa, mutta miten tämä vaikuttaa hänen palvelukseensa Iso-Britannian palveluksessa?

Nyt jälleen yksi aika iso aukko sivistyksestä on täytetty, kun eilen katsoin Arabian Lawrencen, josta en tiennyt mitään muuta kuin mitä nimestä ja dvd:n kansikuvasta voi päätellä. Siis en todellakaan mitään muuta. Niinpä ilmeeni oli ihan oikeasti näkeminen arvoinen, kun elokuvan alkumusiikin jälkeen ruutuihin hyppäsi kuva moottoripyörästä. Olin siis aivan äimän käkenä, sillä olin sijoittanut elokuvan tapahtumat noin 2000 vuotta varhaisemmalle ajalle kuin mihin tämä oikeasti sijoittui. Jälkiviisaana sitten totesin, että olisi kyllä pitänyt aavistaa jotain, sillä ei kai parituhatta vuotta sitten paljon Lawrence-nimisiä henkilöitä kai edes ollut. Niinpä pääsin katsomaan tätä elokuvaa täysin tietämättömänä sen sisällöstä, mutta aavistin elokuvan olevan pitkä ja vaikka sitten aloinkin katsoa elokuvaa luultavasti aikaisemmin kuin moneen vuoteen mitään kotona katsottua elokuvaa, niin silti katselu venähti yli puolenyön (nipin napin, mutta kuitenkin). Vaikka loppupuolella vähän väsyttikin, niin ei se paljon katselua haitannut ja Arabian Lawrence olikin varsin mielenkiintoinen elokuva.

Ihan alussa on Lawrencen hautajaiset, mutta kun tästä selvittiin ja ei-kuollut Lawrence pääsi ruutuun ja naljailemaan kenraali Murraylle (Donald Wolfit), niin arvasin, että jos Lawrencen luonne ei liiaksi muuttuisi elokuvan aikana, niin minä tulen kyllä pitämään tuosta tyypistä ja näin kävi, vaikka mitä pidemmälle mentiin, niin sitä vakavammaksi myös Lawrence muuttui. Elokuvassa ollaan paljon hiekkaerämaalla ja monesti ruudulla ei ollutkaan kuin Lawrence ja ehkä joku muu ratsastamassa kameleilla, mutta silti näissä kohtauksissa oli sitä jotain, minkä vuoksi nämäkin kohtaukset olivat oudon kiehtovia, vaikka kulkua olisikin seurattu hyvin kaukaa lintuperspektiivistä. Ehkä se vain oli sitten hyvin valittujen kuvakulmien ja Maurice Jarren säveltämän hienon musiikin yhdistelmä. Jarren musiikki oli muutenkin juuri elokuvan tunnelmaan sopiva ja niinpä nämä tavalliset ratsastuskohtauksetkin tuntuivat paikoitellen hyvin seikkailullisilta. Tämänkään elokuvan kohdalla en tiennyt etukäteen, perustuuko tarina johonkin todelliseen henkilöön (kyllä perustui, jälkiviis.huom.), joten koko Lawrencen läpikäymä matka tiesi aimo tukun yllätyksiä ja monipuolisia käänteitä, mutta tylsäksi aika ei käynyt, vaan Lawrencen käyskentelemiset niin arabien kuin brittienkin parissa riitti pitämään takapuoleni sohvalla oikein hyvin. Sen jälkeen kun Lawrence palasi ensimmäistä kertaa takaisin Kairoon, mietin kyllä hetken, mitä se Lawrence oikein suunnitelee ja halusin uskoa hänestä vain ja ainoastaan hyvää, eikä elokuva minua pettänyt. Jotenkin Lawrence sai pidettyä niin arabien kuin brittienkin puolta ja hänen onnistui vaihtamaan puolta hyvin helposti ilman, että itseä alkoi edes närästää Lawrencen harrastama kahdella puolella leikittely.

Elokuvassa on totta kai myös väliaikamusiikki, jota ennen tarina seuraa pitkälti Lawrencen matkaa kohti suurempaa arvostusta lähinnä arabien keskuudessa ja väliajan jälkeen sitten nähdään Lawrence joukkoineen satunnaisten junahyökkäysten äärellä, mutta alati hupenevan joukkion kanssa hän tekee myös vielä yhden suuren valloituksen ja vieläpä brittien nenän edestä. Näillä puoliskoilla (tai no, väliaika tulee vasta, kun elokuvasta on mennyt noin 2/3) ei ollut mitenkään merkittävää tasoeroa, vaikka tarina ennen välimusiikkia saattoikin olla ihan himpun verran parempi, mutta ei tosiaankaan paljon. Näissä pitkissä sankaritarinoissa usein tulee sellainen olo, että jotain voisi tiiivistää, mutta sellaista fiilistä ei minulle tullut oikein missään vaiheessa elokuvan, mutta minä todella halusin kokea tämän Lawrencen matkan. Välillä aika jopa meni oikein vinhasti eteenpäin ja kun sitten tuli välimusiikin aika, niin silloin vasta katsoin ensimmäistä kertaa kelloa ja olin oikeastaan hämmentynyt, kuinka paljon kello siinä vaiheessa jo olikin. Myönnettäköön kyllä, että aivan loppumetreillä (viimeisen 20 minuutin aikana?) Damaskoksen valtauksen jälkeen aloin jo pikku hiljaa toivoa elokuvan päättymistä, sillä Lawrencen tarinalla ei tuntunut olevan enää oikein mitään uutta annettavaa. Luulenkin, että jos elokuva olisi ollut vielä edes 15 minuuttia pidempi, olisin joutunut pudottamaan arvosanaa sen puoli pistettä. Nytkin oltiin aika lähellä. Mitä tulee sitten loppuratkaisuun, niin jotenkin olin tyytyväinen siihen siksi, ettei tarinaa viety ihan siihen pisteeseen asti, mistä elokuvassa lähdettiin liikkeelle eli Lawrencen kuolemaan asti (kerrankin jotenkin toisin!), vaan elokuva osattiin päättää jo paljon aiemmin.

Peter O'Toole ei ole minulle näyttelijänä ihan sieltä tutuimmasta päästä, vaikka ilman tunnistamista olenkin hänet saattanut jossain elokuvassa nähdäkin joskus nuorempana. Tässä elokuvassa hän kyllä esiintyy edukseen ja onkin Lawrencena oikeinkin uskottavan oloinen ja sopi todella hyvin näyttelemään Lawrencea sotajoukon johtajana. Myös Omar Sharif teki vaikuttavaa työtä Alina ja Sharif toikin sellaista pientä keveyttä elokuvaan Alin roolissa. Hassumpi ei ollut myöskään Anthony Quinn heimojohtaja Auda Abu Tayina. Muut näyttelijät jäivätkin vaikuttavuudessaan kolmikon varjoon ja varsinkaan brittejä näytelleet herrat eivät vakuuttaneet tehden kuitenkin ihan perushyvän suorituksen. Elokuvassa ei muuten juuri naisia näkynyt ja varsinkin puheroolit heiltä puuttuivat kokonaan.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mantsurian kandidaatti

PS. Opin muuten eilen arvostamaan tätä välimusiikkia. Sen aikana ehti hyvin käydä vessassa ja keittiössä ilman, että elokuvaa tarvitsi keskeyttää ja se paljon tykkäämäni musiikkikin kuului hyvin koko muun pikaisten toimintojen avulla.

Skotlannissa nuoren talonpoikaispojan William Wallacen (James Wallace) isä (Sean Lawlor) saa surmansa englantilaisia vastaan taistellessaan, jonka jälkeen William päätyy setänsä Argylen (Brian Cox) hoteisiin. Argyle opettaa Williamin lukemaan ja puhumaan eri kieliä ja vie tätä maasta toiseen, mutta aikuisena William (Mel Gibson) palaa kotikulmille samoihin aikoihin, kun Englannin kuningas Edvard I (Patrick McGoohan) toimeenpanee skottiavioliittoja koskevan uuden lain, Prima noctesin, jonka mukaan englantilaiselle aatelismiehelle kuuluu etuoikeus harrastaa seksiä tuoreen aviovaimon kanssa ensimmäisenä avioyönä. Wallace tapaa lapsuudenystävänsä Murronin (Catherine McCormack), johon hän sitten rakastuu ja lopulta he päätyvät salaa naimisiin välttyäkseen Prima noctesilta. Pian tämän jälkeen englantilaiset kuitenkin tappavat Murronin syytettynä hyökkäyksestä sotilaita vastaan ja Wallacesta tulee vihainen. Hyvin, hyvin vihainen...

Jälleen on aika täytellä aukkoja elokuvallisessa yleissivistyksessä, kun Braveheart - Taipumaton tuli katseluvuoroon. Enhän nimittäin ollut nähnyt tätä koskaan aiemmin, joten aivan uunituoreesta katseluelämyksestä oli kyse. Itse asiassa en tiennyt elokuvan sisällöstä oikeastaan yhtään mitään etukäteen, mitä nyt sen, että siinä taistellaan historiallisissa maisemissa. En siis tiennyt elokuvan aikakautta tai tapahtumapaikkaa ja itse asiassa pistäessäni tätä soittimeen pidin hyvinkin mahdollisena, että elokuva sijoittuisi johonkin fiktiiviseen maailmaan. Näin ollen tietoni olivatkin lähes olemattomat, joten olin valmis vaikka minkälaisiin yllätyksiin. No, ihan kiva elokuvahan tämä olikin.

Fiktiivisen maailman sijaan elokuva sijoittuukin osittain tositapahtumiin pohjautuen Skotlantiin maan vapaussotien aikaan joskus 1200-luvun lopussa, mikä oli varsin mukavaa, sillä näin historiantuntemukseni kasvoi taas yhdellä tapahtumajaksolla. Jo ensimmäisistä kuvista oli varsin helppo tajuta, että nuori William Wallace tulisi olemaan aikuisempana elokuvan päähenkilö, eikä tämä johtunut siitä, että Mel Gibsonia ei vielä näkynyt. Sen vaan aisti heti ensihetkistä, kuten varmaan oli ollut tarkoituskin, vaikka ei mitään päähahmojen nimistä tiennytkään. Tämä nuoruushetkijakso oli totta kai vain pieni prologi, jonka jälkeen päästiin sitten varsinaisten tapahtumien äärelle ja varsinkin alkuvaiheessa Wallacen otteita oli kiva seurata, oltiin sitten kaveria Hamishia (Brendan Gleeson) vastaan kisailemassa, salarakkaita Murronin kanssa tai sitten lopulta taistelemassa Murronin tappajia vastaan. Tätä kaikkea (ja myöhempiäkin tapahtumia) tahditti sitten sellainen kaunis kelttiläistyylinen musiikki, jonka avulla elokuvaan saatiin luotua sellaista aiheeseen sopivaa tunnelmaa, jonka avulla elokuvan parissa viihtyikin ihan hyvin.

Vaikka Wallacen sotapuheet olivatkin mielenkiintoisia, niin kuitenkaan satunnaisista sissihyökkäyksistä siirryttäessä kunnon sotimiseen ei tapahtumat kunnolla saaneet minusta otetta, vaan kukin isompi taistelukohtaus tuntui valtavalta sekamelskalta, minkä vuoksi taisteluista ei kunnon kuvaa saanut ja jäinkin ihmettelemään, miten edes englantilaiset talonpojat erottivat vastustajansa, kun ne kaikki näyttivät ihan samannäköisiltä. Kuitenkin sotimisen välissä ehdittiin ottaa vähän henkeä suunnitelmien ja neuvottelujen muodossa, mikä piti sitten sitä mielenkiintoa sen verran yllä, että ainakin välillä sitä kiinnostavuutta riitti sotimisen alkuunkin asti. Lisäksi elokuvassa oli paikoitellen jännittäväkin sen vuoksi, etten todellakaan tiennyt mitään todellisista tapahtumista (vasta elokuvan loppuvaiheilla aloin ylipäätään epäillä elokuvan perustuvan tositarinaan) ja siten tarina niin Wallacen kuin koko Skotlannin kannalta oli epäselviä pitkään loppuun asti. Elokuva oli pitkä, melkein kolme tuntia, mutta ihmeen helppoa sen katsominen kaikesta huolimatta oli. Harmittelin kyllä vähän (tämä ei vaikuttanut pisteisiin), että Wallacen tarina vietiin ihan loppuun asti, sillä tarinallisessa mielessä olisi ollut hauska ratkaisu päättää elokuvaa siinä vaiheessa, kun Wallacen tarina alkaa kulkea suusta suuhun, jolloin hänestä todella vasta on tulossa legenda hänen itsensä taivaltaessa vuorilla.

Mel Gibson oli varsin hyvä veto Wallaceksi, vaikka en voinutkaan olla näkemättä yhtymäkohtia Tappavan aseen Martin Riggsin hahmoon (varsinkin ensimmäisessä TA:ssa) hänen motivoidessa joukkojaan tai puhuessa vastustajan neuvonantajien kanssa. Periaatteessa Gibsonin paikalla olisi voitu nähdä moni muukin, mutta hyvä hänkin oli, ei siinä mitään. Hamishia näytelleen Brendan Gleesonin ja Gibsonin yhteiset kohtaukset varsinkin olivat mannaa. Angus Macfadyen oli hänkin hyvä kahdella puolella pelanneena aatelisena Robert the Brucena, mutta noin muuten ei yksikään näyttelijä tehnyt mitenkään erityistä vaikutusta, vaikka Patrick McGoohan kuningas Edvardina lähelle pääsikin. Ihan perushyviä silti olivat muutkin.

Mitä tulee pisteisiin, niin minun oli hyvin vaikeaa päättää antamiani pisteitä ja nytkin, kun ne on annettu, niin mietin, tuliko tehtyä oikeasti elokuvalle oikeutta. Toisaalta elokuvassa on monia asioita, jotka puoltavat 3,5 pistettä (musiikki, historiallisuus, rauhalisemmat jaksot), mutta toisaalta asioita, jotka mielestäni puolsivat elokuvan jättämistä "vain" kolmeen pisteeseen (monet sekavahkot sotakohtaukset). Oikeastihan pistemäärä olisi jossain näiden kahden pistemäärän välimaastossa, mutta koska en harrasta "välimuotoja", niin pakko oli valita toinen, vaikka tosiaan mietin koko ajan, teinkö oikein. No, nyt kävi näin.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Murronin todellinen nimi oli ollut Marion, mutta koska katsojat olisivat yhdistäneet nimen ja siten koko elokuvan vain Robin Hoodiin, vaihtoivat tekijät nimen Murroniksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 6. kausi

Tehdaskaupungissa Steven (John Savage) on menossa naimisiin, mutta jo parin päivän häntä ja hänen kavereitaan Michaelia ja Nickiä (Robert De Niro ja Christopher Walken)  odottaa lähtö Vietnamiin, joten häistä tulee samalla läksiäiset. Häissä Nick sitten kosii naisystäväänsä Lindaa (Meryl Streep), joka suostuukin kosintaan. Ennen Vietnamin reissua kolmikko lähtee muiden, kotiin jäävien kavereidensa kanssa metsästysretkelle, mutta viimein kuitenkin koittaa se aika, kun Michaelin, Nickin ja Steven on lähdettävä Vietnamiin, mutta kuinka heille siellä käy, mitä he siellä kokevat ja kuinka moni heistä tulee takaisin?

Kuten olen kertonutkin aiemmin, niin viime keväänä sain osakseni suurta hämmästystä, kun kerroin, etten ollut vielä nähnyt Kauriinmetsästäjää (olin se jo tosin ostanut), vaikka tässä on Meryl Streep ja on vieläpä hänen läpimurtoelokuvakin. No, koska tiesin elokuvassa käsiteltävän Vietnamin sotaa, niin en koskaan tahtonut oikein innostua tästä ja niiden Streep-tuotantojen systemaattinen läpikäyminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, joten eipä minulla mikään kiire tämän kanssa ollut ollut. Tietty kun kuulin Streepin olevan elokuvassa, niin tämä lähti heti "ostan pois, kun näen" -hankintalistalle ja ei se sillä listalla ehtinyt ollakaan kuin pari kuukautta ennen kuin tuli viimein vastaan. No, sainpahan tämänkin sitten "viimein" katsottua, eikä tämä huonoksi osoittautunutkaan, mutta en minä tästä myöskään ihan täysin innostunutkaan.

Olin kuvitellut elokuvan hieman erilaiseksi kuin mitä se loppujen lopuksi oli ja olinkin ajatellut elokuvan sijoittuvan vielä enemmän sinne Vietnamiin, mutta näin ei ihan sitten ollutkaan, vaikka Vietnam koko ajan taustalla kummittelikin. Sen sijaan elokuva keskittyykin pitkälti tähän pienen tehdaskaupungin elämäntapaan lähinnä Michaelin näkökulmasta ja tätä elämänmenoa olikin pitkään oikein nautittavaa katseltavaa, vaikka ihan täysin ei imaissutkaan mukaansa, kun en osannut oikein samaistua henkilöihin tai tehdaskaupungissa asuvien arkeen. Tapahtumajaksot olivat pitkiä, joten turhaan höntyilyä ei tapahtunut, vaan niin ennen häitä, häissä, vuorilla kuin Vietnamissakin vietetään verrattain pitkä tovi ja vaikka Vietnam selvästi teemana olikin, niin Vietnam-osuus ei ollut juuri muita jaksoja pidempi. Pitkään ajattelinkin elokuvan olevan sellainen vahvan neljän pisteen suoritus, sillä näitä eri tilanteissa riitti kunnolla potkua varsinkin, kun henkilöhahmotkin olivat hyvin mielenkiintoisia. Jopa Vietnam-jakso piti otteessaan ja se on minulta paljon sanottu, kun en sotatilanteista yleensä niin paljon välitä. Tosin tämä venäläinen ruletti -kuvio auttoi paljon asiaa, kun niissä peleissä varsinkin aluksi oli paljon jännitettävää, vaikka ei sinänsä tehnyt niin karmivaa vaikutusta minuun kuin mitä ehkä oli haluttu tekevän. Elokuvassa soi lisäksi hyvin kaunis ja kohtauksiin sopiva musiikki ja John Williamsin säveltämä Cavatina-tunnusmusiikki oli upea.

Sitten Vietnamissa tai heti sen jälkeen elokuvasta jää tapahtumatta yksi asia, mikä latisti hieman kokonaisfiilistä: elokuva ei tahtonut loppua millään. Minusta elokuva jatkoi ainakin näennäisesti ihan hyvää laatua pitkälti loppuun asti, mutta kyllä minä aloin ainakin vähän puutua elokuvan kallistuessa loppusuoralle ja siten pieni tiivistäminen ei olisikaan ollut pahitteeksi. Lisäksi loppua kohden tämä venäläisen ruletin peluu nousi liian suureen rooliin, eikä viimeiset matsit jaksaneet säväyttää senkään vertaa kuin ensimmäisillä kerroilla. Elokuva oli tai ainakin tahtoi olla Vietnamin sodan vastainen, mutta itse en niitä viitteitä tähänteemaan bongannut kuin muutamia tai jos bongasinkin, niin en osannut oikein nähdä sodan vastaisuutena sitä, että näytetään (ehkä vähän liioitellen, mene ja tiedä), mitä kaikkea siellä Vietnamissa ihmiset ovatkaan kokeneet. Tämän kappaleen asioista huolimatta kokonaisuus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle, eikä se edellisessä kappaleessa mainittu neljä pistettäkään loppujen lopuksi niin kauas jäänyt.

Näyttelijät olivat mainioita suurin piirtein kaikki. Miesnäyttelijöiden välillä tuntuivat kemiat pelaavan oikeinkin hyvin ja siten heidän kaveruutensa tuntui varsinkin Vietnamin ulkopuolella hyvin aidoilta dialogeineen kaikkineen. Robert De Niro teki hienon roolityön Michaelina ja vaikka tilanteet vaihtelivatkin Michaelin ympärillä moneen suuntaan, niin De Niro osasi kyllä työnsä ja siten osasi sopeutua kulloiseenkin tilanteeseen oikein hyvin, vaikka Michael ehkä hieman pidättyväisen oloinen hahmo olikin. Christopher Walken Nickinä tekee myös erittäin hyvää työtä ja John Cazale ja John Savage olivat oiva lisä De Niron ja Walkenin rinnalle. Niin ja mitä tulee sitten Meryl Streepiin, niin hänkin oli hyvä, vaikka vähän tietysti harmittikin, että häntä näkyi verrattain vähän, vaikka epäilyshän tästä olikin etukäteen, kun tämä oli kuitenkin vasta se varsinainen läpimurtoelokuva, joten niitä suurempien roolien aika oli vasta tämän elokuvan jälkeen. Streep oli kuitenkin kaunis ja hoiti tämän sivuroolinkin hienosti (saihan hän sivuosa-Oscar -ehdokkuudenkin) ja aina kun vain näkyikin vilaus Streepistä, niin usein tahtoi huomio kiinnittyä häneen, vaikka ruudulla olisi ollut useampiakin henkilöitä.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kevät koittaa Hitlerille

Leninin Neuvostoliitto on ottamassa vasta alkuaskeleitaan, mutta Itä-Euroopassa työläiset toisensa perään alkavat kapinaan. Neuvostoliiton lipun alla Odessan liepeillä Mustallamerellä kulkeva panssarilaiva Potemkinin miehistö alkaa kanssa saada tarpeekseen huonoista oloista ja kapteeni Golikovin (Vlamidir Barsky) kurinpalautuksen yhteydessä kapina leimahtaa kunnolla käyntiin ja miehistö valtaa aluksen, mutta kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä laivanvaltaukseen...

Sodankylässä oli tarjolla kolme mykkäelokuvaa livesäestyksellä ja koska lippujen hinnat olivat 25 euroa per elokuva (normaalilippu 7 euroa), niin rajoitin mykkäelokuvakäynnit yhteen. Metropolis putosi listalta heti kättelyssä, koska siitä ei ole pitkäkään aika, kun sen näin DVD:ltä. Jäljellä olevista kahdesta vaihtoehdosta, Äiti Krausen matka onneen ja Panssarilaiva Potemkin, valitsin jälkimmäisen ihan sillä perusteella, että kysessä on 1001-elokuva ja nappivalinnaksi tämä muodostui (vaikka monet tuntuivat kehuvan nimenomaan Äiti Krausea), sillä tämä elokuva pääsi omalta osaltani kamppailemaan Midnight Sun Film Festivalin tämän vuoden parhaan elokuvan tittelistä.

Elokuva oli jaettu viiteen lyhyehköön lukuun. Tarina alkaa siitä, kun miehistön keskuudessa alkaa tyytymättömyys nostaa päätään, josta sitten vähitellen siirrytään avoimeen kapinaan, jonka päätyttyä työläisten voittoon lähtee laiva kohti Odessaa, jossa ensin kasakat ja sitten muut sotalaivat käyvät Potemkinin kimppuun. Tätä kaikkea oli oikein nautittavaa katsoa, vaikka Odessassa pieni suvantohetki koettiinkin, kun tarina tuntui ainakin hetkeksi pysähtyvän paikoilleen. Tarinan loppuosasta ei voinut mitenkään aavistaa etukäteen, miten se tulisi päättymään, kun muut sotalaivat lähestyvät Potemkinia, joten siksikin elokuvaa oli hyvin jännittävää seurata. Elokuvan loppu oli sitten kommunismin sanoman ylistystä ja siten propagandan riemuvoitto, mutta ei tämä ainakaan minua häirinnyt lainkaan.

Elokuvassa oli tosiaan livesäestys, jonka ainakin piti kuulostaa aika lähellä alkuperäistä sävellystä. Tästä en kuitenkaan tiedä, oliko asianlaita näin, mutta yhtälailla hienolta kuulosti. Kakkosluvussa oli pieni pimputteluhetki, josta en oikein innostunut, mutta muuten musiikki oli hyvin mahtipontista ja siten erittäin komeaa kuultavaa. Välillä sitä jopa unohti kuuntelevansa livesoittoa, sillä niin saumattomasti soitto sopi valkokankaalla nähtyihin tapahtumiin. Tämä unohdus tapahtui siitäkin huolimatta, että soittajat (Silva Sound Creators) olivatkin näkyvästi esillä heti valkokankaan reunassa.

Näyttelijöistä en ala sen enempää sanomaan mitään, mutta Aleksandr Antonovista sen verran sanottakoon, että hänen roolihahmonsa Vakulinchukin ollessa kuolleena hän näytti ihan Ihmemies MacGyverissa Jack Daltonia näytelleeltä Bruce McGilliltä, jonka roolihahmo niin ikään on esittänyt kuollutta kyseisessä sarjassa, enkä voinut kuin hymähtää tälle yhdennäköisyydelle.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Ilmeisesti mykkäelokuvat ovat juhlien kohokohtia, sillä täpötäyden katsomon lisäksi ennen näytöksen alkamista esiteltiin kaikki tämän vuoden tärkeimmät vieraat ja muutenkin Peter von Bagh puhui pitkään ja hartaasti.

Toinen satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Yleisössä naurettiin, kun tekstitysruudulla piti olla teksti tyyliin: "Peittäkää heidät pressuihin", mutta siinä lukikin "Peittäkää heidät persuihin". HIH!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nuori kapinallinen

Hawkeye Pierce ja Duke Forrest (Donald Sutherland ja Tom Skerritt) saapuvat Korean sodassa asemapaikalleen armeijan liikkuvaan kenttäsairaalaan kirurginhommiin ja pian heidän seurakseen liittyy Hawkeyen vanha tuttu Trapper John McIntyre (Elliott Gould). Vaikka heidän työnsä vaikeaa ja onnettomuusherkkää onkin, niin he pitävät mielen virkeänä erilaisin tempauksin, mitä ei tiukanpuoleinen Majuri Burns (Robert Duvall) ja leirille saapuva hoitaja O'Houlihan (Sally Kellerman) oikein hyväksy, mutta kumpi osapuoli joutuukaan lopulta tekemään myönnytyksiä asiassa?

Jälleen ollaan yhden komediaklassikon äärellä, jota en ollut ennen nähnyt, mutta josta olen kuullut hyvin paljon juttua. Ehkäpä elokuvan miljöö eli sotatanner on taannut sen, etten hirveän kiinnostunut ole tästä aiemmin ollut ja luultavasti pitkälti samasta syystä myös elokuvaa seurannut tv-sarjakin on jäänyt kokonaan huomiotta, mutta toisaalta ainakin jälkimmäisen kohdalla kyse on voinut olla siitäkin, ettei sarjaa ole hirveän usein minun aikanani esitetty ja silloin kun on, niin en ole kuitenkaan alkuun päässyt mukaan; sellainen muistikuva on, että sarjaa olisi ainakin kerran näytetty minun aikanani, mutta toisaalta saatan sekoittaa A-Teamiinkin. No, komediallisesta luonteesta johtuen lähdin katsomaan tätä elokuvaa kuitenkin aika avoimin mielin, mutta ei M.A.S.H. - Armeijan liikkuva kenttäsairaala minun makuhermoon oikein parhaalla tavalla iskenyt olematta myöskään ihan huonokaan.

Elokuvan puolesta puhuu ainakin yksi asia: siinä ei varsinaisesti sodittu, vaikka haavoittuneita kenttäsairaalaan jatkuvalla syötöllä tuotiinkin. Toiminta oli siis jossakin muualla kun sairaalan alueella, mikä ainakin itselleni sopi paremmin kuin hyvin. Elokuvan alku ei luvannut hirveän hyvää, sillä en tahtonut löytää sieltä kovin paljon oikeasti humoristisia kohtauksia löydy, vaikka naurahdinkin ääneen tuolle yllälukevalle sitaatille. Noin muuten tuntui jonkin aikaa siltä, että jos elokuvassa oli löydettävissä jotain huumoria, niin se oli liian kuivakkaa, jotta minä olisin löytänyt siitä mitään hauskaa. Onneksi sitten pian sen jälkeen, kun Trapper astui leiriin, niitä hauskoja tapahtumia alkoi olla vähän tiheämmin (ilman, että elokuva olisi ollut kunnolla hauska) ja niinpä aika ei käynytkään varsinaisesti tylsäksi, vaikka alussa näyttikin vähän huonolta. Noin kokonaisuudessaan elokuvassa ei mitään suurempaa juonta ollut, vaan se koostui enemmänkin satunnaisista tapahtumista leirialueella ja vähän sen ulkopuolella ja nämä kohtaukset oli nivottu yhteen (ilmeisesti viime hetkellä) ihan hauskoilla kuulutuksilla (varsinkin ne japanilaiset pop-laulut), enkä tullut sen kummemmin ajatelleeksi tarinallisen jatkuvuuden puutetta. Kyllä näissä päähenkilöiden tempauksissa oli hauskatkin hetkensä, mutta yleensä homma oli lähellä kaatua siihen, että niitä pitkitettiin ihan liian pitkiksi ja tällaisia turhan pitkiä kohtauksia olivat esimerkiksi jalkapallo-ottelu ja Japanin matka, vaikka sinänsä Japaniin sijoittuivatkin ehkä elokuvan parhaat vitsit. Muutenkin elokuva tuntui hitusen liian pitkältä, mutta samaan hengenvetoon on myönnettävä, että vaikka olisi voitukin joitakin kohtauksia tiivistää, niin silti tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon kello olikaan elokuvan päätyttyä. Ihan kiinnostavana seikkana mainittakoon vielä, että elokuva on tehty Vietnamin sodan aikoihin, mutta se sijoittui kuitenkin Koreaan (tämä mainitaan alussa), mutta elokuvan aikana tuli sellainen tunne, että se olisi hyvin voinut sijoittua Vietnamiinkin ja mitä jälkikäteen katsoin dokumentista, niin en ilmeisesti ollut ollut ainoa.

Elokuva vilisee paljon tuttuja kasvoja, mutta oikeastaan vain Robert Duvall oli tunnistettava oma itsensä, eikä sekään ihan jokaisesta kohtauksesta käynyt ilmi. Donald Sutherland oli hänkin sinänsä helppo tunnistaa, mutta tämäkin lähinnä siksi, että tiesin hänen kuuluvan elokuvan päähenkilöihin, eikä hänen kasvonpiirteitään tullut esille muistakaan hahmoista. Elliott Gould, jonka minä tietenkin tunnen parhaiten Frendeistä, olikin jo ihan mahdoton tehtävä tunnistettavaksi, enkä oikeastaan löytänyt hänestä yhtään tuttua piirrettä ja itse asiassa vasta lopussa minulle selvisi varmasti, kuka hän oli. Toisaalta mitä pidemmälle elokuvassa mentiin, niin sitä enemmän Trapperin hahmon äänessä tuntui olevan Gouldia, joten vahva epäilys minulla asiasta oli. Sutherland ja Gouldhan elokuvan kärkipari oli, mutta eivät mitenkään ylitsevertaisen hyviä olleet, vaan enemmän heidän roolityönsä tuntui sellaiselta "hoidetaan homma kotiin ja pidetään samalla hauskaa" -asenteella tehdyltä, vaikka tiedänkin jo tuon yhden dokumentin katsoneena, että näyttelijät pitivätkin ohjaaja Robert Altmanin ihan hulluna ja ehkä jopa vähän epäpätevänäkin, mutta se, miten tämä vaikutti näyttelijöihin, on kokonaan toinen juttu.

Mitä tulee elokuvan pisteytykseen, niin en tosiaan voi pitäneeni tästä kunnolla, mutta en myöskään tylsistyneeni sen parissa, vaan elokuvan vaikutus jäi aika keskiverroksi, mutta sitä, oliko elokuva huonompaa (2,5) vai parempaa (3) keskitasoa, mietin pitkään, enkä vieläkään ole täysin varma siitä, onko antamani pistemäärä se oikea, vaan melkeinpä olisi pitänyt sijoittaa tämä elokuva johonkin näiden kahden arvosanan väliin... ehkä, mutta taisi tämä sittenkin sen verran miellyttää, että antamani pistemäärä vastaa jotakuinkin todellisuutta.

Pisteitä: 3/5

PS. Minulle jäi sellainen pieni uteliaisuus elokuvan jälkeen tehtyä tv-sarjaa kohtaan, mutta onko se oikeasti hyvä? IMDB:ssä sarja on saanut selvästi paremmat pisteet kuin elokuva, mutta mikä on totuus? Onko se parempi, huonompi vai samaa tasoa kuin tämä elokuva? Jos en elokuvastakaan tykännyt tämän enempää, kannattaako sarjaa testata? Saa kommentoida.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan käsikirjoittaja Ring Lardner Jr. kuului ainakin vielä tämän elokuvan aikana käsikirjoittajien vanhempaan kaartiin ja hän olikin suorastaan tyrmistynyt siitä, kuinka paljon Altman hänen käsikirjoitustaan muutteli ja antoi näyttelijöille luvan jopa vähän improvisoidakin. Tämä hirmuteko ei kuitenkaan estänyt Lardneria hakemasta hymyssä suin elokuvan ainoaa saamaa Oscar-pystiä parhaasta käsikirjoituksesta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nainen Shanghaista

Eletään vuotta 1915, jolloin ensimmäinen maailmansota on käynnissä ja Australia on osallistunut vapaaehtoisena sotaan Englannin puolelle. Pikajuoksija Archy Hamilton (Mark Lee) voittaa juoksukilpailussa Frank Dunnen (Mel Gibson), mutta heistä tulee kuitenkin ystäviä. Hamilton aikoo listautua armeijaan, mutta hän on liian nuori, eikä pääse sisään. Dunne ehdottaa Hamiltonille, että hänen pitäisi listautua Perthissä, missä kukaan ei tiedä hänen todellista ikäänsä. Dunne ei itse aio listautua, mutta lähtee Hamiltonin seuraksi mukaan ja muuttaa matkan aikana mieltään. Matka on kuitenkin pitkä ja paljon ehtii tapahtua, ennen kuin he pääsevät sotilaiden määränpäähän Turkin Gallipoliin...

Peter Weir ei ehkä kuulu suosikkiohjaajieni joukkoon, mutta kiitos Truman Show'n hän ansaitsee ainaisen mielenkiinnon elokuviaan kohtaan, vaikka kaikki häneltä näkemäni elokuvat poikkeavatkin kovasti edellä mainitusta (olen tainnut nähdä niitä neljä). Niinpä tämäkin elokuva oli suuren (katsomisen) odotuksen kohteena, kun sain tämän käsiini, vaikka en tiennytkään elokuvasta siis yhtään mitään. En edes sitä, mihin elokuvan nimi viittaa ja tämä tieto selvisikin minulle vasta eilen vähän ennen elokuvan katsomisen aloittamista, enkä toisaalta tiennyt mitään edes elokuvan tyylilajista (olin genren heittänyt tietokantaan kyllä, mutta unohdin sen kuukausien kuluessa). No, Gallipoli osoittautui hyvin draamapitoiseksi sotaelokuvaksi ja vieläpä ihan hyväksi sellaiseksi.

Sotaelokuvat eivät ole mitenkään suurella sijalla sydämessäni, mutta pidän siitä, kun saan katsottavaksi niitä aivan uudesta näkökulmasta ja sellaisen tämä totta vieköön tarjosi, sillä en ollut aiemmin ollut tietoinen Australian ja Uuden-Seelannin (vapaaehtoisesta) osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja siten vielä vähemmän näiden seikkailuista Turkista. Eihän tämä siltikään ihan puhdas sotaelokuva ollut, sillä suuri osa elokuvasta käytetään johonkin ihan muuhun kuin sotimiseen, kun ensin Hamilton ja Dunne etsivät tietään Perthiin pitkän aavikkojakson aikana ja senkin jälkeen vietetään aikaa koulutuksessa ja Kairossa ennen kuin päästään tosiaan Gallipoliin. Suuri osa elokuvasta meneekin siihen, kun rakennetaan vähitellen kaksikon ystävyyttä yhä syvemmäksi ja siinä samalla ehditään myös tekemään monenlaisia tempauksia, jotka ovat ihan hauskaa katseltavaa, vaikka esimerkiksi Dunnen ja hänen kaveriensa jutut Kairossa sinänsä ärsyttivätkin. Dunnen ja Hamiltonin tiet kuitenkin eroavat heidän joutuessaan eri armeijayksiköihin (vai mitä ne on), mutta kuinka ollakaan, Kairossa järjestetään yhteinen sotaharjoitus ja taistelun alkaessa nämä kaksi osuvat juuri vastakkain, vaikka ne taistelurivit olivatkin hyvin pitkiä. No, hyvä sinänsä, että osuivat, sillä elokuva oli parhaimmillaan silloin, kun nämä kaksi olivat yhdessä. Dunne nimittäin osasi tosiaan olla vähän ääliö, mutta Hamiltonin seurassa hän käyttäytyi selvästi hillitymmin, mistä minä pidin.

Sotiminen Gallipolissa jäi onneksi kiitettävän vähiin (sotakohtaukset ovat jotenkin... plääh), mutta mitä tulee loppuratkaisuun, niin... No, periaatteessa sitä voisi sanoa yllättäväksi, mutta minulle tuli kuitenkin kuvatunlainen loppuratkaisu mieleen jo kauan ennen kuin näin sen johtuen siitä, että elokuvassa tehtiin tosiaan niin paljon muuta ennen Gallipolia, mikä pisti päähäni sitten idean aika ilkeästä sotaanlähtöelokuvasta, mutta en missään vaiheessa oikeasti ajatellut, että tämä elokuva olisi (osittain) päättynyt niin kuin minä tuota ideaa päässäni aloin kehittää. Great minds think alike?

Elokuva aloitetaan Mark Leen tähdittämällä Hamiltonilla ja pitkään näyttikin siltä, että Lee oli se elokuvan todellisessa pääosassa, mutta onneksi Mel Gibsonkin sain loppua kohden sen verran enemmän ruutuaikaa, että kaksikko esiintyi lähes yhtä paljon, minkä vuoksi olikin lopulta ihan ok, että Mel Gibson näytettiin alkuteksteissä ensimmäisenä. Molemmat tekevät elokuvassa mielessäni hyvän roolin, mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että Gibson oli kuitenkin hivenen se vetovoimaisempi näyttelijä, vaikka Dunne välillä ärsyttävyyskerrointa nostikin. Mark Lee teki mielestäni ihan hyvää työtä, mutta hän jäi kuitenkin hieman etäisemmäksi kuin Dunne, mikä saattoi johtua siitä, että Leen oli esitettävä hädin tuskin täysi-ikäistä "märkäkorvaa". Niin ja tässä elokuvassa näemme myös Mel Gibsonin juoksua, mutta ei yhtä tarkasti kuvattu kuin Tappavassa aseessa.

Pisteitä: 4/5

PS. Ainakin nyt pääsiäisen ajan Vuodatus.netin ylä- ja alapalkki ovat poissa käytöstä, minkä vuoksi ulkoasu saattaa näkyä hieman karumpana, mutta koittakaa kestää.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Happy Together

Keskellä yötä Bosnian sodan aikana bosnialaiset täydennysjoukot eksyvät pyrkiessään Bosnian joukkojen etulinjaan ja aamun valjettua huomaavat olevansa lähellä Serbian etulinjaa. Serbian sotilaat hoitavat bosniakit yhden toisensa jälkeen, mutta Ciki (Branko Djuric) pelastautuu etulinjojen välissä olevaan taisteluhautaan. Myöhemmin paikalle tulee noviisi Nino (Rene Bitorajac) vanhemman sotilaan (ehkä Mustafa Nadarevic) kanssa tarkastamaan hautaa ja havaittuaan ruumiin jälkimmäinen asettaa miinan ruumiin alle. Tämän jälkeen Ciki ampuu vanhemman sotilaan. Pian käykin ilmi, että ruumis, jonka alla miina on, kuuluukin Cikin toverille Ceralle (Filip Sovagovic), joka onkin vielä elossa, mutta kun kaikki kolme on kahden toisilleen vihoittelevien etulinjojen keskellä, heidän on mietittävä, miten he pääsevät sieltä pois ja sitten on vielä huolenaiheena Cikin alla oleva miina...

Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin, kun kirjoitan arvostelun oikeastaan heti tuoreeltaan, mutta kun huomenna ei ole tarvis herätä ihan yhtä aikaisin kuin normaalisti, mutta en myöskään voi jäädä paljon pidemmäksikään aikaa sängyn pohjalle, koska huominen ohjelma on aika täyteen buukattu, niin päätinpäs hoitaa tämän sitten vielä näin iltasella. Tätä elokuvaa en ole aiemmin nähnyt, mutta vuosikaudet elokuva on saanut minulta osakseen tervettä uteliaisuutta sitä kohtaan sekä pääsyn "ehkä katson, ehkä en..." -listalle (ei, ei minulla ole sellaista konkreettista listaa; vasta keksin listalle nimenkin), mutta nyt 1001-projektin myötä tämänkin elokuvan kohdalla huopaaminen loppui viimein, eikä Ei kenenkään maa osoittautunutkaan yhtään hullummaksi elokuvaksi.

Tietoni Bosnian sodasta ovat hyvin vähäiset tai suorastaan olemattomat (elokuvan aikana sekoitin sen Kosovon sotaan), mutta tämä ei vaikuttanut oikeastaan elokuvasta nauttimiseen, sillä osapuolet käydään hyvin läpi elokuvan alussa. Minulla ei tietenkään voinut olla puolta valittuna, eikä sellaista tullut myöskään elokuvan aikana, joten kun Cikin ja Ninon tutustumisen aikana olin vähän sekaisin siitä, kumpaa puolta kumpikin edusti, niin ei tämä oikeastaan haitannut. Alussa toki Serbian tykistö ampuu eksyneet bosniakit, mutta kyseessä olisi hyvin voinut olla myöskin ns. paniikkitulituskin ja serbit olisivat voineet siten ampua omiakin vahingossa; olivathan univormuttomat miehet tulossa täydennysmiehiksi, mutta muistaakseni puolta ei mainittu (tai sitten en ihan alussa ollut tarpeeksi tarkkaavainen). Sitten kun päästään juoksuhautaan tai mikä lie taisteluhauta olikaan (onko nämä sama asia?), niin Cikin, Ceran ja Ninon täytyi odottaa pelastusta tai pimeää, jotta tilanne siellä laukeaisi ja ehdin jo ajatella, että elokuvasta tulisi jonkinlainen ystävyystarina Cikin ja Ninon välillä, mutta ihan näin ei ollut. Välillä (liikaakin) sitten kuvattiin YK-joukkojen toimintaa, mutta niistä ei elokuvan perusteella kovin puhtoista kuvaa saatu, mikä oli luultavasti vähän tarkoituskin. Elokuva on merkitty muun muassa komediaksi, mutta hyvin vähän naurettavia kohtauksia siinä nähtiin. Kyllä, minä havaitsin varmaankin useimmat mustan huumorin sävyttävät tapahtumat ja dialogit, mutta ei niissä ollut siitä huolimatta mitään hauskaa. Näissä kohtauksissa nimittäin tuotiin sodan julmuuksien tragikoomisuus hyvin esiin, vaikka pysyteltiinkin pitkälti taisteluhaudan tapahtumissa, minkä vuoksi en kyennytkään pitämään lievästi absurdejakin tapahtumia juurikaan humoristisina. Loppuratkaisu oli aika tyly, mutta kertoi varmaan osatotuuden sotien aikana vallitsevista olosuhteista ja pr-koneistoista.

Näyttelijät olivat hyviä, varsinkin pääkaksikko Branko Djuric ja Rene Bitorajac ja näistä kahdesta Djuricin rooli oli se selkeästi terävämpi ja särmikkäämpi tapaus, vaikka eipä siinä Bitorajacin esittämässä keltanokkaroolissakaan juuri vikaa ollut, mitä nyt ehkä jäi hivenen ohuemmaksi hahmoksi. Myös YK-joukoissa toiminutta Marchantia näytellyt Georges Siatidis oli kovin hauska tapaus ja toi rooliinsa sellaista uskottavuutta, että hän jäi ehdottomasti positiivisena mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Fahrenheit 9/11

Luutnantti Thomas Hartin (Colin Farrell) isä toimii senaattorina, joten Hartin ei tarvitse toisessa maailmansodassa joutua rintamalla, vaan hän palvelee lähinnä tukikohdassa Saksassa. Eräänä päivänä hän saa henkilökuljetustehtävän, jonka saksalaiset bongaavat ja Hart joutuu vangiksi ja kapteeni Lutzin (Dugald Bruce Lockhart) kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Muutaman päivän päästä Hart vapautuu kidutuksesta, mutta joutuu saksalaisten sotavankileirille, jossa on muitakin amerikkalaisia sotavankeja, joiden amerikkalaisena johtajana toimii eversti McNamara (Bruce Willis). Hart ei pääse kuitenkaan upseerien tupaan majoittumaan, vaan hän joutuu värväytyjien tupaan. Siellä Hart saa huomata, että leirissä on tekeillä jotain niin suurta, että yksittäisen sotilaan henki on helposti uhrattavissa...

Bruce Willis kuuluu suosikkinäyttelijöideni joukkoon, mutta on toki myönnettävä, että hän on tehnyt paljon sellaisiakin elokuvia, mitkä olisi kannattanut lakaista maton alle jo suunnitteluvaiheessa, minkä vuoksi en olekaan pitänyt liiemmin kiirettä herran tuotoksien haalimisen kanssa. Tämä elokuva sen sijaan tarttui aika vaivatta mukaan puhtaasti siitä syystä, että vaikka olinkin jotain elokuvasta kuullut aiemminkin, niin minulta uupui täysin tieto siitä, kuuluuko tämä elokuva Willisin kalkkunoiden vai hyvien elokuvien joukkoon ja ilokseni huomasin, että tämä kuului jälkimmäiseen ryhmään. Hartin sota kun on ihan mainio sotadraama.

Jollei ole hankkinut elokuvasta juurikaan tietoja etukäteen, sen alussa ei voi millään muotoa arvata, millaiseksi elokuvan päätarina oikein muodostuu. Ensin Hart joutuu sotavangiksi, kunnes eristämisten ja kuulustelujen jälkeen hänet passitetaan sotavankileirille pitkähkön junamatkan kuvauksen jälkeen. Vielä tässäkään vaiheessa en voinut olla varma siitä, kertooko elokuva nimenomaan vankileirielämästä vai kenties sieltä pakenemisesta. Elokuva ei siis hötkyile, vaan kertoo pitkän tovin, mutta kiinnostavalla tavalla ja kysymyksiä herättäen elämästä siellä vankileirillä ja sen pääasiassa amerikkalaisten asukkien keskinäisistä suhteista ja satunnaisista kahnauksista. Nämä kahnaukset sitten vain eskaloituvat, kun leiriin tulee kaksi amerikkalaista mustaa lentäjää, joiden tulo leiriin toi elokuvaan uutta voimaa, elettiinhän toisenkin maailmansodan aikana vielä vahvasti rotusorron aikaa Yhdysvalloissa. Kuitenkin elokuvan todellinen päätapahtuma, jota elokuvan trailerissakin pääosin mainostettiin, pääsee alkamaan vasta niinkin myöhään kuin 50 minuutin kohdalla, kun eräs leirin asukkaista tapetaan ja aletaan käydä oikeutta syyllisestä. Toki jo tätä ennen oli jonkin verran pohdustettu kyseisessä kohdassa tapahtunutta juonenkäännettä, mutta tätä tappoa nimenomaan käsitellään elokuvan loppuun asti. Minulla oli jatkuvasti sellainen tunne, että Hart saa todistettua tavalla tai toisella epäillyn syyttömäksi ja seurasinkin taposta seuranneita oikeusistuntoja vähän neutraalein fiiliksin, vaikkakin uteliaasti. Kuitenkin mitä lähemmäs loppua päästiin, niin sitä enemmän leirin asukkaiden salaisuuksia alkoi paljastua ja tarina sai taas tuulta purjeisiinsa ja alkoikin vaikuttaa yhä mielenkiintoisemmalta. Lopun lähestyessä olin lähellä antaa elokuvalle vielä enemmänkin pisteitä, kiitos McNamaran lopullisen päätöksen. Kuitenkin elokuvassa oli joitakin epäloogisuuksia, joita en millään saanut pois päästäni, joten se seikka vähensi hivenen lopullisia pisteitä. En esimerkiksi täysin suostunut nielemään ajatusta siitä, että saksalaiset antaisivat vankiensa käydä keskinäistä oikeutta amerikkalaisia oikeusihanteita noudattaen (tämän voisi toki selittää sillä, että saksalaisten mielessä kyseessä oli jonkin sortin viihdespektaakkeli, jota oli hupaisa seurata). Myöskään en oikein kyennyt ymmärtämään McNamaran järjenjuoksua lopussa, sillä vaikka olinkin tyytyväinen hänen ratkaisuunsa, niin en ihan voinut käsittää hänen sopimustaan saksalaiseversti Visserin (Marcel Iures) kanssa, sillä hänellä ei ollut mitään takeita siitä, että Visser olisi pitänyt sanansa, mutta tietenkin tämän olisi voinut selittää myös niin, että McNamaralla ei hirveästi ollut vaihtoehtoja; sitäkään en kyllä tajua, miksi Visser suostui sopimukseen. Kokonaisuutena kuitenkin sen verran monivivahteinen elokuva, ettei aika kuitenkaan tylsäksi käynyt, vaikka elokuvalla melkein kaksi tuntia kestoa olikin.

Colin Farrell oli elokuvassa varsin vahva ja voisinpa jopa sanoa, että hänen roolisuorituksensa tässä elokuvassa oli ehkäpä hänen parhaansa tietenkin niistä elokuvista, jotka olen nähnyt. Hart oli oikein hyvä hahmo ja Farrell tulkitsi häntä oikein hienosti. Myös Bruce Willis oli ihan hyvä, vaikka McNamaran rooli jäikin hieman yhden ilmeen rooliksi, mutta Williksellä on sen verran viileää karismaa, että hän hoiti tämänkin roolin kunnialla läpi. Mukana menossa: Sam Worthington (Terminator - Pelastus), Vicellous Reon Shannon (24) sekä Joe Spano (Hill Street Blues).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Shrek

Joukko brittien tiedustelupalvelun MI6:n parhaita agentteja lähetetään majuri Jonathan Smithin (Richard Burton) johdolla pelastusoperaatioon Alpeille, kun brittien tärkeitä sotasuunnitelmia tietävä kenraali George Carnaby (Robert Beatty) tekee pakkolaskun ja hänet viedään lähes murtovarmaan linnoitukseen korkealle vuorelle, ja mukana operaatiossa on myös yksi amerikkalainen, luutnantti Morris Schaffer (Clint Eastwood). Hypättyään laskuvarjolla he menettävät yhden miehistään ja perässä seuraa myös Smithin rakastettu Mary (Mary Ure), joka on myös huippusalainen agentti, ja joka tapaa Smithiä salaa pitkin matkaa. Matkan aikana myös alkaa yhä enemmän näyttää siltä, ettei operaatioon osallistuneille miehille ole kerrottu ihan koko totuutta...

Tämä kuuluu jälleen kerran ostoksiin, joiden kohdalla olin melko varma, että elokuva olisi löytynyt 1001 elokuvaa -kirjasta, sillä olin kuullut siitä niin monta kertaa näkemättä sitä kuitenkaan koskaan, mutta näin ei tällä kertaa ollut. Osasyynä ostamiseen on taatusti ollut myös Clint Eastwoodilla, jonka elokuvia en loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon nähnyt, kun nyt vertaa siihen, kuinka paljon niitä oikeasti on. Kannen perusteella elokuva vaikutti sotaelokuvalta, mutta sellaisena elokuva ei kenties sittenkään ollut sieltä tyypillisimmästä  päästä, vaan Kotkat kuuntelevat oli enemmänkin sotaseikkailuelokuva, joka yllätyksekseni olikin varsin hyvä.

Elokuva alkaa kuin mikä tahansa iskujoukkotehtävä ollen siis varsin seikkailupainoitteinen, mistä minä tykkäsin aikalailla. Elokuvan alussa käydään läpi miehille annettu tehtävä ja sitten pian siirrytäänkin varsinaiseen operaatioon. Matkan varrella kuitenkin katsojalle annetaan vihjeitä siitä, että kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää, mutta sen sijaan, että tarina paljastaisi todellisen luonteensa jo heti alkumetreillä tai edes puolivälissä, niin elokuva jättää katsojaan monia avoimia kysymyksiä, joihin aletaan vasta elokuvan loppuhetkillä ja tämän jatkuvan epätietoisuuden vuoksi elokuvaa oli kuin olikin oikein viihdyttävää katsoa, eikä mukana seuranneet toimintaosuudetkaan tylsiä olleet. Kun sitten viimeisetkin salat paljastuivat, niin tunsin olleeni oikein tyytyväinen kaikkiin jatkuviin juonenkäänteisiin ja loppuunkin oli saatu vielä yksi, niin sanotusti ylimääräinen käänne, jonka mukanaolo ei siis haitannut yhtään. Elokuva kesti lähes kaksi ja puoli tuntia (ja minä kun olin valmistautunut vajaan kahden tunnin elokuvaan), mutta kahden tunnin kohdalla vasta vilkaisin kelloa ensimmäistä kertaa ja olin oikeasti hämmästynyt siitä, kuinka paljon aikaa oli kulunut. Aika kului siis elokuvan parissa vähän kuin siivillä. Elokuva tuntui kyllä monesti siltä, että sen olisi voinut päättää seuraavan 15 minuutin aikana, mutta vaikka näin ei käynyt, niin ei se haitannut oikeastaan yhtään. Siten voisikin sanoa, että (melkein) aina on hauskaa katseltavaa, kun muutama englantilainen/amerikkalainen pistää kumoon melkein kokonaisen natsikomppanian.

Ei elokuva silti aivan yliveto ollut. Minua häiritsi jonkin verran se, kuinka helppoa tämän iskujoukon oli soluttautua sinne natsileiriin ja toimia siellä ilman, että kukaan alkaa epäillä mitään. Olihan elokuvassa tämä vangitsemisjuttu, mutta siitäkin selvittiin aika helposti. Yksi häiritsivimmistä seikoista oli etenkin juuri tämä köysivaunuajelu ja sitä edeltäneet ja seuranneet hiipimiset, joiden aikana yksikään vihollinen ei huomannut soluttautujia. Luulisi edes, että siellä linnakkeen kattokäytävillä vartioineet sotilaat olisivat olleet edes vähän kiinnostuneita ylös nousevista vaunuista, mutta ei. En ole kielinatsi (sic!), enkä siten jaksa välittää siitä, että saksalaiset puhuvat englantia, mutta siinä vaiheessa kun tämä iskujoukko soluttautui sinne saksalaisleiriin, niin olisi sen kielen muka-vaihtumisen voinut muutenkin toteuttaa kuin sanomalla "Puhutaan nyt saksaa" (ei tarkka lainaus). Olisi edes aksentit vähän vaihtuneet, mutta kun ei.

Richard Burton oli oikein veikeä hahmo ryhmän johtajana ja hän suoriutuikin osastaan todella hyvin, vaikka hänen roolihahmonsa kokikin joitakin muutoksia pitkin elokuvaa. Eipä Clint Eastwoodkaan huono ollut, vaan sopi rooliinsa kuin nakutettu, mutta mitä ilahduttavinta, hän ei dominoinut koko elokuvaa olemuksellaan, vaan hän oli jokseenkin samalla viivalla Burtonin kanssa. Muista näyttelijöistä silmiin pisti positiivisessa mielessä SS-upseeri von Hapenia näytellyt Derren Nesbitt.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Jälleen kerran mennään ehkä sarjaan "omaa kivaa", sillä tämä ei taida juuri avautua näitä pelejä pelaamattomille, mutta lisäviihdykettä sain Commandos-pelien, joissa on juuri tällaisia iskujoukkoja suorittamassa Natsi-Saksan alueilla salaisia tehtäviä, ystävänä siitä, että aina kun natsien hälytyskellot soivat, kuvittelin mielessäni natsien huutavan saksalaisella aksentilla "Alarm! Alarm!". Niin ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin elokuvasta tuli monessa kohtaa mieleen kyseisten pelien mielenkiintoiset tehtävät. Jos kyseisistä peleistä tehdään koskaan elokuvaa, niin toivoisin, että lopputulos näyttäisi jotakuinkin tämän elokuvan kaltaiselta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hei, taas me lennetään!

Komppanioita siirretään kohti itärajaa ja sotilaiden keskuudessa on epätietoinen ilmapiiri, mutta monet veikkaavat ihan oikein, että sota on lähellä, vaikka edellisestä sodasta on kulunut vain vähän yli vuosi. Vänrikki Koskelan johtama konekiväärikomppania lähtee rajalle ja Neuvostoliittojen joukkojen vähyyden vuoksi etenevät peräti rajan yli saaden voiton toisensa perään. Yksi suomalainenhan vastaa kymmentä ryssää, vaan miten mahtaa komppanian käydä, kun vastaan tuleekin se yhdestoista....

Tämä elokuva on uusittu jok'ikinen itsenäisyyspäivä, mutta itse en ole varma, olenko elokuvaa koskaan katsonut tuona päivänä. Minulla on sellainen mielikuva, että olen saaattanut nähdä tämän aiemmin kahdesti ja tällöin toinen kerta on ollut eittämättä itsenäisyyspäivänä, mutta jos olen nähnyt tämän vain kerran, niin sen on täytynyt tapahtua lukiossa, kun piti lukea äidinkielen kurssilla Väinö Linnan alkuperäisteos, minkä lukemisen jälkeen luultavasti vuokrasin tämän VHS:nä (tai onhan sekin mahdollista, että tuo itsenäisyyspäivä osui samaan aikaan kurssin loppuhetkien kanssa, mutta epäilen); ei kuitenkaan puhettakaan, että olisin elokuvan katsonut ennen kirjan lukemista. No, oli miten oli, joka tapauksessa tuossa kevättalven aikana Ilta-Sanomien mukana myytiin muutaman euron lisähinnalla tätä elokuvaa ja koska en ollut nähnyt dvd:tä myynnissä erillään (miksenköhän katsonut netistä tuolloin?) ilman Talvisota-elokuvaa (inhoan doublepackeja), niin otin elokuvan tuolloin mukaani, vaikka sen kotelo olikin suosimaani kapeampi. Mitä itse elokuvaan tulee, niin mieleni teki lainata itse kirjan alunperin Helsingin Sanomissa arvostelleen Toini Havun sanoja* (ne ovat jääneet lähtemättömästi mieleen siitä hetkestä asti, kun ensi kertaa niistä luin), mutta tyydyn vaan sanomaan, että sotaelokuvien päälle hyvin vähän ymmärtävänä Tuntematon sotilas oli ehkä yllättäenkin ihan seurattava, mutta ei kuitenkaan täysin minun mieleeni; niin ja senkin sanon vielä, että kirja oli parempi.

Yksi iso syy, miksi en tätä elokuva tuppaa katsomaan kovinkaan usein, on sen pituudessa. Elokuva nimittäin on sen verran pitkä, ettei sitä nyt kovin usein viitsi katsoa ja itse asiassa eilenkin ajattelin vähän siihen tyyliin, että kyseessä olisi jokin suuritöinen urakka. Jos elokuva olisi kestänyt noin tunnin vähemmän, niin mitä jottei olisi mahdollista, että olisin katsonut tämän useammin (vaikka silloin olisikin saatettu tehdä vähemmän kunniaa alkuperäisteokselle). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuva olisi ollut sitä katsoessa tylsä tai liian pitkän oloinen, vaan elokuvan kykeni kyllä ihan vaivatta katsomaan läpi. Enhän minä koko tarinaa muistanut (esimerkiksi lopun vetäytymisjakson pituus oli unohtunut), mutta minulla ainakin auttoi se, että tiesin tiettyjen kohtausten olevan tulossa jossain vaiheessa ja käytin elokuvan aikana vähän niin kuin eliminointimenetelmää mielessäni, eli aina kun yksi näistä kohtauksista oli ohi, tiesin elokuvan olevan taas vähän lähempänä loppua. Ilman etukäteistietoa mistään tapahtumista voi olla, että elokuva olisi voinut alkaa puuduttaa jossain vaiheessa, tällä eliminointimenetelmällä näin ei tapahtunut. No, se siitä.

Yksi asia, missä elokuva mielessäni onnistuu voittamaan kirjan, on sen dialogeissa. Kyllä, suurin osa dialogeista on suoraan otettu kirjasta, mutta en mahda sille mitään, että nämä lukuisat eri murteita sisältävät repliikit ovat selvästi paremmanoloisia kuultuna kuin luettuna kirjasta ja dialogien aikana elokuva oli muutenkin parhaimmillaan, sillä elokuvan hahmoilla oli selvästi erilaiset luonteet ja ajatukset ja kun nämä erilaiset, mutta sinänsä ihan täynnä asiaa olevat ajatukset yhdistettiin lukuisiin erilaisiin puhetapoihin, niin avot! Muutenkin elokuvaa jaksoi paremmin seurata silloin, kun ei oltu niin kiinni sodissa eli oltiin paikallaan pitkät pätkät ja annettiin hahmojen puhua ja olla vaan, kuten metsäleirillä tai niissä yhdyskäytävätukikohdissa (mitä lie nimeltään). Näissä rauhallisimma kohtauksissa oli kuitenkin monia ihan kiinnostavia tilanteita, joskin esimerkiksi Petroskoi-kohtaukset olisi voitu melkein kokonaan unohtaa. Sotimiskohtaukset olivat minulle aikalailla yksi lysti, sillä en ole niistä koskaan osannut innostua toden teolla. Kuitenkin täytyy myöntää, että varsinkin elokuvan alussa tietty mielenkiinto syntyi siitä, että tässä oli nimenomaan Suomen pojat lähdössä sotimaan, mutta jossain vaiheessa tämäkin aspekti katosi ja aloin katsoa näitä sotimiskohtauksia ihan kuin mitä tahansa sotimiskohtauksia mistä tahansa maasta. En vaan osannut oikein innostua näistä, kun kuitenkin se lopputulos oli kuitenkin selvää ja siten tiesi, ettei yksittäisillä sotimiskohtauksilla kovin suurta merkitystä ole, mutta onneksi ne varsinaiset sotakohtaukset kestivät aina vain vähän aikaa. Lopun vetäytymisjakso oli melkein pelkästään sitä vetäytymistä ja siten tarjosikin ainakin minun makuuni ne elokuvan tylsimmät hetket ja juuri tätä jaksoa olisi voinut hyvinkin vauhdittaa hivenen; tällaisenaan tämä jakso vei sen puoli pistettä loppupisteistä.

Jokaisella elokuvan nähdeillä tai kirjan lukeneilla on varmaankin omat suosikkinsa ja minulla ne olivat (paremmuusjärjestyksessä) Hietanen, Rokka, Koskela ja Honkajoki (Heikki Savolainen, Reino Tolvanen, Kosti Klemelä ja Tarmo Manni). Hietanen ja Rokka miellyttivät nimenomaan heidän puhetapansa vuoksi, mutta myös hauskojen juttujensa vuoksi ja heidän näyttelijänsäkin suoriutuivat rooleistaan hyvin ja vähän jopa tuntui siltä, että näyttelijät taisivat murteensa jo etukäteen, mutta jos eivät, niin hyvinpä olivat oppineet lausumaan vaaditut repliikit (näin murteiden lausumissäännöistä hyvin vähän tietävänä). Koskela sitten oli samalla ihan uskottava auktoriteetti, mutta osasi myös olla "poikiaan" kohtaan hyvin reilu ja ymmärtää myös näitä. Tarmo Mannin näyttelemää Honkajokea nähtiin ikävä kyllä turhan vähän, mutta hänen jäyhä olemus ja suora puhetapa teki kyllä allekirjoittaneeseen vaikutuksen.

Pisteitä: 3/5

PS. Tuo ylhäällä oleva lainaus on otettu suoraan kirjasta, joten jos siinä on sananen tai pari muuttunut elokuvaan, niin olen pahoillani, mutta jotenkin oli vaikeaa löytää suoria lainauksia itse elokuvasta.

*Toini Havuhan kirjoitti arvostelussaan, jonka tylyys viitoitti kuulemma tietä kirjan menestymiseen, että kirja oli "paksu, muttei suuri sotaromaani" ja ainakin minä olisin osannut vääntää tuosta vähän samanmoisen virkkeen koskemaan tätä elokuvaa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Dario Argento: An Eye for Horror