Puss in Boots (äänenä Antonio Banderas) on etsintäkuulutettu kissa, mutta ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi, minkä vuoksi hän toivoo vielä jonakin päivänä puhdistavansa maineensa. Hän on vuosia haaveillut taikapavuista ja hän sattuu baarissa maitoa lipittäessään kuulemaan, että taikapavut ovat ilkeän pariskunnan Jackin ja Jillin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris) hallussa ja he ovat matkalla kaupunkiin ja Puss aikoo varastaa ne itselleen. Keikka menee kuitenkin pieleen, kun samojen papujen perässä on myöskin toinen kissa ja kumpikaan heistä ei saa papuja, mistä suivaantuneena Puss alkaa jahdata tätä toista kissaa kaupungin halki ja kun hän viimein yhyttää tämän, hän lopulta huomaa kissan olevan tyttökissa Kitty Softpaws (Salma Hayek). Pian myös selviää, että Kitty on munan Humpty Dumptyn (Zach Galifianakis) apuri ja koko pieleen mennyt keikka oli Humptyn keino saada Puss luokseen. Puss ja Humpty ovat nimittäin entiset kaverukset, mutta toisen petettyä toisen heidän tiensä erkanivat, mutta he sopivat riitansa ja pian Pussilla, Humptylla ja Kittyllä on edessään suuri seikkailu...

Olin nähnyt tämän elokuvan trailerin monta kertaa pyöriessäni leffateatterissa ja joka kerta tämä ihastutti ja ajattelin jopa, että elokuvasta saattaisi olla Shrekin manttelinperijäksi eli seuraavaksi Dreamworksin animaatioksi, joka valloittaa niin lasten kuin aikuistenkin sydämen. Jo trailerissa nimittäin olin näkevinäni vitsejä, jotka naurattaisivat enemmän aikuisia kuin lapsia, minkä vuoksi arvelin viihtyväni elokuvan parissa, joten katsomaanhan tämä piti mennä ja koska tuli katsottua tapojeni mukaisesti originaali versio (3D:nä), niin siksi olenkin käyttänyt hahmojen nimistä niiden englanninkielisiä nimiä. No, vasta viime vuonna näkemästäni Shrekistä olin tykännyt, mutta Saapasjalkakissasta tykkäsin vieläkin enemmän ja itse asiassa tämä taisi kertaheitolla nousta suosikkianimaatiokseni ja tiedän, että elokuva tulee vielä katsottua monta kertaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Myönnettävä kyllä on, että elokuvan alkua seurasin niin kuin animaatioita yleensäkin (poikkeuksia toki on) eli ehkä kuitenkin hieman epäillen, mutta hyvin nopeasti nämä epäilykset karisivat jonnekin. Elokuva nimittäin lähti mielestäni heti kunnolla käyntiin ja Puss in Bootsin esittely oli oikein hyvin tehty. Samalla käynnistellään itse päätarinaakin, joten alussakaan ei ole turhaa tyhjäkäyntiä. Vähitellen elokuvaan tulee uusia piirteitä ja lisää ulottuvuutta, kun uusia hahmoja nähdään ja samalla viedään juonta eteenpäin ja... Millainen tarina tästä muotoutuikaan! Elokuva oli täynnä seikkailua, jossa yhdistyivät niin lännenelokuvat kuin Zorron tarinatkin, mutta onpahan mukaan ympätty myös Jaakko ja pavunvarsi -sadun muunnelma erittäin onnistuneesti. Tarina oli hyvin mukaansatempaava ja se tarjosi niin huumoria, jännitystä, seikkailua kuin tietenkin vähän romantiikkaakin. Lisäksi elokuvassa oli yksi jos toinenkin yllättävä käänne ja vaikka jotain epäilinkin pitkin matkaa, niin mitään varmuutta näistä käänteistä ei ollut ennen kuin ne tapahtuivat. Moneen kertaan jännitin tulevia tapahtumia ihan samalla tavalla kuin hyvässä seikkailuelokuvassa pitääkin jännittää. Huumoria käytettiin sitten siinä seikkailun mukana, mutta pelkäksi naurattamiseksi elokuva ei mennyt, vaan sitä oli juuri sopivassa määrin. Useimmiten huumori nojasikin sitten siihen, että vaikka Puss (ja Kitty) esitetäänkin hyvin ihmismäisinä kissoina, niin tarpeen tullen he kuitenkin käyttäytyivät kuin tavalliset kissat ja nämä kissamaiset kohtaukset olivatkin hulvattomia. Lisäksi elokuvasta löytyy monia viittauksia populaarikulttuuriin (kts. lainaus), joita tietenkin on aina ilo bongailla. Kokonaisuutena todella menevä ja siten viihdyttävä seikkailu, jossa riittää yllätyksiä aina loppuratkaisua myöten.

Elokuvassa oli lisäksi erittäin hyvin animoituja toimintakohtia ja varsinkin tämä takaa-ajo pääosin siellä talojen katoilla oli erittäin huikeaa katseltavaa, mutta riitti näyttäviä toimintaosuuksia pitkin elokuvaa. 3D-ominaisuus ei nyt hyppinyt silmille, vaan oli vähän niin kuin taustalla koko ajan; kyllähän sen huomasi, mutta ei siihen liiemmin kiinnittänyt huomiota. Niinpä luulenkin, ettei elokuva paljon menettäisi 2D-versiona katsottaessakaan. Musiikista vastannut Henry Jackman oli saanut elokuvaan juuri siihen sopivaa meksikolaisrytmejä ja niinpä olikin luomassa elokuvaan hyvin sopivaa tunnelmaa ja itse asiassa finnkinolaisten (ehkä) harmiksi musiikki oli jopa niin hyvää, että minun oli jäätävä kuuntelemaan niitä lopputekstien ajaksi. Ääninäyttelijät olivat hyviä kautta linjan ja varsinkin Antonio Banderas oli loistava Puss in Bootsina.

Pisteitä: 5/5

Edit 1.2.: Sain juuri tietää, että tämä Saapasjalkakissahahmo on peräisin Shrek-elokuvista. Olen nähnyt vain sen ensimmäisen ja siinä hahmoa ei vielä ollut, niin en tiennyt sitten; traileristakaan se ei käynyt ilmi. Pahoittelen sivistymättömyyttäni (no en oikeasti)! :D

Seuraavana arvosteluvuorossa: Traffic

Ash (Bruce Campbell) on joutunut jonkinasteisen ulottuvuuspyörteen kautta nykypäivästä 1300-luvun Englantiin, jossa häntä pidetään suurena vihollisena ja hänet tuomitaan Kuoppaan, jossa kaikenlaiset demonit yrittävät häntä tappaa, mutta tuloksetta ja lopulta Ash pääsee pois Kuopasta. Hänen moottorisahakättään pelätään, joten kaikki karttavat häntä, mutta velho Wiseman (Ian Abercrombie) pitää Ashia Luvattuna, joka karkottaa kaikki kuolleet sinne, mihin ne kuuluvatkin. Ash on kovin haluton auttamaan, mutta kun Wiseman lupaa auttaa Ashin takaisin omaan aikaansa, suostuu Ash loppujen lopuksi, mutta tämä myös tarkoittaa sitä, että Ashin on kohdattava lopulta kuolleista koostuva Pimeyden armeija...

Koska tämä osa oli tulossa katseluun, niin tuli tuossa viikonloppuna katsottua ensimmäiset osat, mikä oli ihan hyvä paristakin syystä, sillä ensinnäkin pidin ensimmäisestä osasta hitusen enemmän kuin aiemmin (sinänsä harvinaista kauhuelokuvien kohdalla) ja toisekseen olin unohtanut toisen osan (lopun) tapahtumat tyystin ja tätä katsoessa huomasinkin, että niiden tapahtumien muistaminen/tietäminen oli ainakin osittain oleellista. Tämän kolmannen osan tiesin olevan se komediallisin näistä kaikista, vaikka eipä edellinen osakaan nyt ihan vakavalla naamalla ollut tehty, joten olin asennoitunut etukäteen katsomaan nimenomaan komediaa ja luulenkin, että sillä tavalla Pimeyden armeijasta sai paljon enemmän irti. Tai ainakin minä sain.

Elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi ja siltä varalta, ettei kyseisen osan tapahtumia muistaisikaan (olihan näiden osien välissä viisi vuotta), niin alussa nähdään vielä pieni kooste kyseisestä elokuvasta. Sitten vähitellen päästään itse asiaan eli Ash pääsee mesoamaan ja tekee sen laukoen puolityhmiä, mutta siitä syystä usein hauskoja one-linereita; esimerkiksi tapa, jolla Ash kellisti Sheilan (Embeth Davidtz), aiheutti kunnon naurun. Olin ehkä hieman yllättynyt, että elokuvassa oli näinkin paljon seikkailemista, sillä Ashin retki hakemaan maagista reliefiä eli tätä Necronomicon-kirjaa oli kuin mistäkin (fantasiatäytteisestä) seikkailutarinasta. Toki tässä tapauksessa tämä seikkailullinenkin osa oli vedetty selvästi yli, sillä mukaan mahtuu tietysti näiden kuolleiden lisäksi muun muassa Ashin peilikuvia kuin myös mini-Asheja ja itse asiassa koko tuulimyllyjakso lukeutui elokuvan hauskimpiin juuri siitä syystä, että siinä ei varsinkaan ollut mitään järkeä. Nämä luurankosotilaat oli ihan hyvin toteutettu (tähän elokuvaan), mutta siitä huolimatta se suuri lopputaistelu ei minusta ollut kaikilta osin kovin kiinnostavaa, sillä onhan näitä taistelukohtauksia nähty, oli kyseessä sitten elävät tai kuolleet. Kyllähän sen taistelunkin nyt aika vaivatta katsoi, mutta kun tiesi, että siinä saattoi tapahtua (lopputulosta lukuun ottamatta) melkein mitä tahansa, niin ei se sitten herättänyt kummoisiakaan fiiliksiä. Loppuratkaisu oli ihan kiva ja leffaviittauksiakin tuli bongattua.

Bruce Campbell vetää roolinsa yli ihan niin kuin edellisessäkin osassa, mutta silti hän oli ehkä hitusen hauskempi tässä osassa. Tai no siis, hän vetää roolinsa tässä elokuvassa vieläkin paremmin, mikä lisää hänen hahmonsa hyvyyttä, eikä juuri muilla ollutkaan sitten mitään jalansijaa koko elokuvassa ainakaan mitä tulee mieleenjäävyyteen. Tosin Marcus Gilbert oli ihan kiva valinta lordi Arthuriksi ja Ian Abercrombie (aina tulee zombit mieleen tuosta nimestä) taas ihan kiva Wisemania, mutta kun muutamia päiviä menee, niin eipä tästä taida tosiaan muistaa enää muita kuin itse Campbellin.

Pisteitä: 3,5/5

Evil Dead, Evil Dead II, Pimeyden armeija

Seuraavana arvosteluvuorossa: Eraser - suojelija

Tintti (äänenä Jamie Bell) ostaa torikaupasta hienon purjelaivan pienoismallin kuin ohimennen. Hän tekee näin kuitenkin vain hetkeä ennen kuin muut laivasta kiinnostuneet ehtivät paikalle, mutta Tintti ei suostu antamaan juuri ostamaansa laivaansa pois. Sen sijaan hän menee kotiinsa ja yrittää saada selville syyn laivan suurelle suosiolle. Asuntoon saapuu kuitenkin kissa, jota Tintin koira Milou alkaa jahdata ja seurauksena laiva putoaa lattialle ja jotain menee lipaston alle. Kun sitten Tintti lähtee kirjastoon tutkimaan purjelaivan, Yksisarvisen, salaisuutta, joku sieppaa pienoismallin ja jäljet johtavat jo torilla pienoismallin ostoa yrittäneen Sakarinin (Daniel Craig) luo. Palatessaan kotiin Tintti huomaa asuntonsa myllätyn ja silloin Milou auttaa Tintin lipaston alle pudonneen käärön luo ja lopulta käärö johdattaa Tintin seikkailuun, johon ottaa myös osaa Tintin tapaama kapteeni Haddock (Andy Serkis)...

Myönnettävä on, että en ollut kovin innostunut tästä elokuvasta elokuvan ollessa vielä tekovaiheessa, mutta ensi-illan lähestyessä aloin minäkin tästä innostua. Tinttihän on yksi niistä sarjakuvista, joita en ole lukenut lähemmäs viiteentoista vuoteen, mutta josta arvelisin edelleen tykkääväni ja niinpä tämän elokuvan myötä iski kiinnostus saada käsiini myös nuo sarjakuvat, vaikka nyt en mitään kiirettä aio niiden hankkimisen kanssa pitääkään. En nyt kovin hyvin muista eri Tintti-seikkailujen sisältöjä kuin mitä albumien nimistä voi päätellä, joten siinä mielessä en antanut noiden tarinoiden vaikuttaa tästä elokuvasta pitämiseen, mutta muistaaksenihan tämä yhdisti muutamaa eri Tintti-tarinaa, ellen nyt ihan väärässä ole. Joka tapauksessa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jonka näin 3D:nä originaaliversiona, oli kuin olikin varsin viihdyttävä seikkailutarina.

Jo heti alkutekstien aikana kohosi sellainen oikeanlainen tunnelma, kun niiden aikana nähtiin piirrettymäisempi versio Tintin seikkailemisesta ja taustalla soi John Williamsin hyvin siihen alkutekstiin sovitettu musiikki, joka toi mieliin monet agenttiseikkailut. Itse introseikkailussa sitten Tintti, Milou ja ilmeisesti Sakarin eivät seikkaile vain alkutekstien vieressä, vaan niiden päällä, alla ja lomassa niin, että eri tekstit toimivat tämän alkuseikkailun ympäristönä ja minusta tämä alkuepisodi toimikin varsin hyvänä lähtölaukauksena koko elokuvalle.

Päätarina alkaa sieltä torilta, jossa Tintin lisäksi seikkailee taskuvaras Aristeides Sellistinen (Toby Jones). Totta kai arvasin Sellistiselläkin olevan jokin osa elokuvan tulevissa tapahtumissa, mutta itse tuli enemmän kiinnitettyä nimenomaan Tinttiin ja hänen ostamaansa laivaan, jonka arvoitus kiehtoi minua suuressa määrin ja niinpä laivan oston laukaisema seikkailu tuntui todella mielenkiintoiselta ja paikoin jopa jännittävältä, kuin olisi siirretty Indiana Jones -elokuvien henki animaatioon. Totta kai vähitellen kuvaan astui yhä tutumpia hahmoja aina Dupondista ja Dupontista (Simon Pegg ja Nick Frost) ja kapteenista Haddockista lähtien, mikä oli enemmän kuin odotettua; oikeastaan vain Tohtori Tuhatkaunoa jäin kaipaamaan, mutta ehkä se nähdään sitten seuraavassa osassa. Se vähä mitä muistan lukemistani Tintti-sarjakuvista, niin mielestäni elokuva oli melko hyvin säilyttänyt noiden tarinoiden hengen. Eli vaikka elokuva olikin täynnä huumoria, niin se ei suinkaan noussut pääosaksi niin, että tätä voisi varsinaiseksi komediaksi sanoa, vaan elokuvan pääpaino oli selkeästi seikkailulla. Tätä Tintin ja Haddockin seikkailua olikin oikein viihdyttävä katsoa, vaikka Haddockin solvauksissa ei päästykään ihan niihin mittoihin kuin sarjakuvissa. Lisäksi kun päätarinan lomassa nähtiin lukuisia viittauksia myös Tintin muihin seikkailuihin, niin mikäs sen parempaa. Totta kai elokuvassa oli sitten monia toimintaelokuvien kliseitä, mikä korostui varsinkin siellä laivassa ja sitä seuranneessa venematkassa, mutta kun toimintakohtauksetkin oli niin viihdyttävästi toteutettu, niin ei sekään pahemmin haitannut (ja varsinkin animaatioissa kuuluukin vähän liioitella). Elokuvaa ei varsinaisesti lopetettu kesken, mutta silti jätti pienen vihjeen siitä, mihin Tintin ja Haddockin matka voisi seuraavassa elokuvassa johtaa, mutta sitten taas samalla se ei ollut kuitenkaan niin avoin, etteikö kaksikko voisi aloittaa myöskin aivan uuden seikkailun parissa. Niin ja vaikka animaatiosta olikin kyse, niin ihan pienimmille elokuva ei ehkä sovi, mutta kaikille muille seikkailunnälkäisille kyllä suosittelen tätä.

Elokuvassa käytetty motion capture -animaatio oli sitten aivan omaa luokkaansa ja paljon aidommaksi ei animaatio enää kai voi tulla ennen kuin mennään kokonaan elävään kuvaan. Animaation suhteen oltiin paikoitellen tehty niin hienoa jälkeä, että välillä jotkut kohtaukset näyttivät kuin live action -filmiltä ja näin tapahtui varsinkin joissakin kaukaa lintuperspektiivistä kuvatuissa joukkokohtauksissa. Vasta kun siirryttiin lähemmäs hahmoja, animaatiomaisuus näkyi selvemmin. Hahmot olivat hyvin animoitu ja ne näyttivätkin kuin aidoilta esikuviltaan. Muiltakin osilta elokuva oli hyvin animoitu ja erityishuomio pitää antaa tälle myrskykohtaukselle. En enää pahemmin kiinnitä erityistä huomiota 3D:mäisyyteen, mutta sekin näytti ihan hyvältä ja sulautui hyvin animaation sekaan. Lisäksi John Williamsin säveltämä musiikki istui varsin hyvin tähän seikkailulliseen tarinaan, vaikka pidinkin sitä alkutekstien aikana kuultua kappaletta parhaimpana.

Pisteitä: 4/5

PS. Niin ja mitä tulee sitten edellisen arvostelun yhteydessä vähän kaavailtuun Illusionisti-arvosteluun, niin olin torstaina Helsingissä, mutta aikataulut eivät sitten menneetkään niin hyvin, että olisin ehtinyt elokuvan näkemään, joten se jää odottamaan hamaa tulevaisuutta, ehkä Porin Kinokellari-esitystä ensi keväällä tai syksyllä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tartunta

Ator (Miles O'Keeffe) syntyy Torrenin jälkeläisenä, mutta hänen isänsä ei kykene huolehtimaan pojastaan, joten Ator adoptoidaan perheeseen, jossa on jo yksi lapsi, Sunya (Ritza Brown). He kasvavat yhdessä ja aikuisuuden kynnyksellä Ator tunnustaa rakkautensa Sunyalle, jolloin heille molemmille selviää, että he eivät olekaan sukua toisilleen, joten he voivat mennä keskenään naimisiin. Kuitenkin paha Hämähäkin ylipappi (Dakar) sieppaa Sunyan, joten Atorin on lähdettävä hakemaan rakastaan takaisin ja myöhemmin mukaan tarttuu myös naissoturi Roon (Sabrina Siani), joka hamuaa Hämähäkin ylipapin aarteita ja yhdessä he suuntaavat kulkunsa kohti Hämähäkin ylijumalan kotia joutuen matkalla monenlaisiin seikkailuihin...

Koska minulla oli mahdollisuus nähdä tämän elokuvan kanssa samaan aikaan esitetty Inbred jo aiemmin, niin sunnuntain aamuun valikoitui sitten tämä elokuva, joskin jotain ehdin lukea tästä jo elokuvaa valitessani ja tuolloin saatoinkin ajatella, että olisi mukavaa vaihtelua festivaalin muihin elokuviin (how little I knew). Ator - taisteleva kotka on syntynyt Conan barbaarin aiheuttaman muskelisankarifantasiabuumin vanavedessä ja ei todellakaan kuulu niihin parhaimpiin tapauksiin tai jos kuuluu, niin olen kyllä rehellisesti sanottuna hyvin huolissani niistä muista elokuvista. Ator - taisteleva kotka oli nimittäin tökerön huono yritys ratsastaa Conan barbaarin maineella, vaikka pienet hetkensä tässäkin elokuvassa oli.

Elokuvan tarinassa siis seikkailee Ator-niminen henkilö, joka lähtee pelastamaan kidanapattua siskoaan pahan kynsistä. Matkalla sitten Ator joutuu jos jonkinmoiseen vaaraan, mutta jollain ilveellä hän vain selviää niistä kaikista. Toisin sanoen tarina, joka on nähty ennenkin ja uskokaa tai älkää, todellakin paljon paremmin kerrottunakin. Tämä elokuva keskittyi vain olemaan halpa kopio Conan barbaarista, vaikka juoneltaan olikin vähän toisenlainen, enkä edes pysty tajuamaan, miten näitä osia on tehty neljä. Elokuvan tarinankuljetus oli todella kömpelön oloista ja niinpä eteeni aukesikin paljon täysin satunnaisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään virkaa koko tarinan kannalta eli toisin sanoen Ator sai vastaansa tämän tästä pieniä hankaluuksia, joiden tarkoitus oli vain antaa elokuvalle vähän lisää pituutta. Elokuva oli yksi iso tahattoman komiikan tyylinäyte sillä erotuksella, että tällä kertaa se tahaton komiikka ei tehnyt elokuvasta suinkaan hyvää, vaikka ympärillä yleisö tuntuikin viihtyvän. Ei, tämä elokuva oli vain huono. Vielä kun kömpelöön tarinaan lisätään onneton dialogi, niin siinähän sitä sitten ollaankin. Taistelut olivat tylsiä ja huonosti toteutettuja eikä niissä tuntunut olevan mitään eloa. Kuitenkin minun on häpeäkseni myönnettävä, että vaikka hyvin käsitinkin elokuvan huonouden jo tätä katsellessani, niin jossain siinä tunnin jälkeen huomasin sittenkin jännittäväni edes hitusen sitä, millä tavoin kaikki saadaan päätökseen, joten ihan pohjapisteille en voinut tätä jättää. Tai ehkä minä vain jännitin sitä, että kun ilkeä Hämähäkin ylipappi ja hänen kehnosti toteutetun hämähäkkinsä on voitettu, niin tuleeko Atorin, Sunyan ja Roonin välille jokin kolmiodraaman tynkä (ei tullut). Elokuvan loppu oli aivan aivoton.

Näyttelijät jatkoivat muun elokuvan viitoittamaa tietä ja olivat niin ikään luokattomia, mikä näkyi ja kuului varsinkin vuorosanoja lausuttaessa. Miles O'Keeffe oli vain yksi lihaskimppu lisää, mutta hän ei päässyt ulosannissaan edes Arnold Schwarzeneggerin tasolle ja niinpä O'Keeffellä ei ollutkaan mitään uskottavuutta oikein missään vaiheessa elokuvaa ja samaa sakkia olivat nämä elokuvan tärkeimpiä naisia esittäneet Sabrina Siani ja Ritza Brown. Dakar oli ihan peruspahiksen oloinen kuitenkin.

Pisteitä: 2/5

Ator - taisteleva kotka, Ator II, Rautasoturi, Quest for the Mighty Sword

Seuraavana arvosteluvuorossa: Lady Terminator

Conanin (Arnold Schwarzenegger, Jorge Sanz) vanhemmat ja samalla koko kylän aikuinen väestö tapetaan ja Conan viedään muiden lasten tavoin orjaksi. Siellä hänestä tulee hyvin vahva, joten hänet ostetaan gladiaattorisoturiksi, missä hommassa hän on lyömätön. Myöhemmin hän oppii lisää taistelulajeista, mutta myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten eräänä yönä Conan vapautetaan salaa ja hän pakenee. Pakoreissunsa aikana hän löytää sitten itselleen miekan, minkä hän ottaa käyttöönsä ja sen jälkeen kukaan ei ole Conanilta turvassa, ei edes Conanin vanhempien tappaja Thulsa Doom (James Earl Jones)...

Tämä elokuva piti katsoa jo viime kuussa kuukauden WANHAna vähän niin kuin uuden Conan the Barbarian -elokuvan vanavedessä, mutta blogin palvelinongelmat sotkivat nämä suunnitelmat, sillä olin suunnitellut katsovani Conan barbaarin juuri katkon sattuessa eli syyskuun lopulla; niinpä edelliskuulta jäi WANHA kokonaan katsomatta. Halusin kuitenkin antaa uudelle Conan-leffalle mahdollisuuden, enkä siten katsonutkaan tätä elokuvaa uutta versiota ennen, mikä olisi saattanut laimentaa uudesta leffasta nauttimista, mutta näin jälkiviisaana on toki pakko todeta, ettei se kokemus enää paljon enempää olisi voinut laimeta. No, nyt sitten vihdoin. Uskotteko muuten, jos sanon, että olen nähnyt tämän elokuvan tasan yhden kerran aiemmin? No, totta se on, uskoitte sitä tai ette ja tämäkin tosiaan tapahtui silloin, kun ostin elokuvan dvd:lle eli arviolta joskus 3-5 vuotta sitten. Vaikka elokuvan näkemisestä onkin verrattain lyhyt aika, niin ihmeen paljon olin kuitenkin elokuvasta unohtanut, mutta muistini mukaan pidin tästä tuolloin aikalailla ja niinpä yllätyinkin, että elokuva ei tällä kertaa enää iskenyt ihan yhtä paljon (onkohan musta tulossa vanha?), vaikka mukavaahan tämän katsominen edelleen oli.

En nyt muista, mitä mieltä olin mistäkin elokuvan osasta ensimmäisen katselukerran jälkeen, mutta ainakaan tällä kertaa elokuvan alkuosa ei hirveästi minua lämmittänyt (vähän kuitenkin) ja olikin selvästi se heikompi puolisko. Vaikka alussa hyvin taustoitetaan Conanin kasvaminen valtavaksi lihaskimpuksi, niin jotenkin en vaan löytänyt siitä ystävää, kuten en myöskään hirveästi tästä gladiaattorisoturina olemisesta. Vasta sen jälkeen, kun Conan pääsee pakenemaan, alkaa elokuva kiehtoa yhä enemmän, ja vaikka pieniä suvantovaiheita on luvassa myöhemminkin, niin kuitenkin tämä kiinnostavuuden taso on nouseva trendi koko lopun elokuvaa. Enhän minä into piukassa Conanin tarinaa seurannut lopussakaan, mutta selvästi alkupuoliskoa (tai puolta väliä) enemmän. Ilmiselvästi tunnelman vähittäisellä paranemisella oli tekemistä elokuvan musiikilla, joka kyllä miellytti jo heti elokuvan alussa, mutta pääsi kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vasta kun kunnolla päästään seikkailemisen makuun. Varsinkin tykkäsin kovasti näistä Conanin ja toverinsa Subotain (Gerry Lopez) yhteisissä ensimmäisistä hetkistä. Taisteluosuudet olivat elokuvan kääntyessä loppupuolelle varsin mainioita ja varsinkin viimeinen suuri taistelu oli oikein hauskaa katseltavaa, varsinkin kun myös Conanin kumppaneillekin riitti hyviä tappoja. Yllä mainittu lainaus on muuten yksi kaikkien aikojen suosikeistani leffalainauksien joukossa ja se olikin lähes ainoa asia, minkä elokuvasta etukäteen muistin. Elokuvan loppu povasi jo elokuvalle jatkoa, mutta ei sinänsä jättänyt mitään pois tästä elokuvasta.

Conanin hahmo oli mielestäni juuri sellainen kuin sen pitikin olla: miehinen, macho barbaari. Hän ei loppujen lopuksi niin paljon puhunut, vaan keskittyi enemmän seikkailemiseen ja kostomentaliteetin ylläpitämiseen. Minusta oli hyvä juttu, ettei hänestä tehty sellaista "En tee näin, vaikka muut haluaisivatkin minun tekevän näin" -tyylistä pehmoa, vaikka pieni epäilys kävikin Conanin tavatessa ensimmäistä kertaa naisen, vaan Conan oli tosiaan karski barbaari, joka säilytti sen barbaarimaisuutensa loppuun asti. Tykkäsin kyllä.

Mitä tulee sitten Arnold Schwarzeneggeriin, niin okei, olihan hän omiaan tällaiseen machorooliin, mutta mitä seurasin hänen ilmeitään pitkin elokuvaa, niin en minä ihan kaikista kohtauksista löytänyt uskottavan oloista hahmoa. Kyllähän hän hyvin elehti noin ylipäätään, mutta sitten kun nähtiin vähän lähempää kuvaa kasvoista, niin jokin siinä ei vain natsannut, tosin ei sillä, riitti elokuvassa paljon niitäkin hetkiä, jolloin Iso-Arska oli oikein edukseen. Conanin kumppaneita esittäneet Mako ja Gerry Lopez olivat molemmat veikeitä lisiä elokuvaan. Thulsa Doomin roolissa James Earl Jones oli kyllä roolinsa arvoinen, mutta samalla jäi hieman vähäeleiseksi tapaukseksi. Mukana menossa: Max von Sydow, jota en tosin tunnistanut edes elokuvan jälkeen, kun piti katsoa hänen kohtauksensa uudestaan vain tarkistaakseni, oliko hän tunnistettavissa. No, minä en siinä onnistunut. *puna*

Pisteitä: 3,5/5

PS. Conanin jatko-osa tuli arvosteltua jo blogin alkuaikoina (linkki alla), mutta katson sen nyt tänään uudestaan ja huomenna katson myöskin erään toisen jo arvostelemani elokuvan (Ringu), joten seuraava arvostelu tulossa aikaisintaan perjantai-iltana, ellei mene kokonaan viikonlopun yli.

Conan barbaari, Conan - Hävittäjä

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rasen

Esimiehilleen niskoitteleva sotamies T.E. Lawrence (Peter O'Toole) lähetetään ensimmäisen maailmansodan aikana Kairosta Arabian aavikoille prinssi Feisalin (Alec Guinness) luokse tutkimaan arabien kapinaa turkkeja vastaan. Hänen oppaakseen lähtee arabi Tafas (Zia Mohyeddin), joka pitkän erämaaratsastuksen jälkeen tulee kuitenkin juoneeksi kilpailevassa heimossa olevan miehen, sherif Alin (Omar Sharif) kaivosta ja Ali tappaa Tafaksen rangaistukseksi. Lawrence joutuu tämän jälkeen taivaltamaan yksin ja pääseekin lopulta prinssi Feisalin luo vain huomatakseen, että Ali on Feisalin joukoissa. Lawrence ei anna asian kuitenkaan häiritä, vaan keskittyy enemmän turkkien ilmahyökkäykseen, joka tapahtuu samaan aikaan, kun hän tulee heimon leirille. Lawrence saa vakuutettua prinssi Feisalin muuttamaan leirin kauas turkkien ilmahyökkäysten ulottumattomiin, mutta samalla suunnittelee yllätyshyökkäystä turkkien selustaan. Vähitellen Lawrence sitten oppii arvostamaan arabien elämäntapaa, mutta miten tämä vaikuttaa hänen palvelukseensa Iso-Britannian palveluksessa?

Nyt jälleen yksi aika iso aukko sivistyksestä on täytetty, kun eilen katsoin Arabian Lawrencen, josta en tiennyt mitään muuta kuin mitä nimestä ja dvd:n kansikuvasta voi päätellä. Siis en todellakaan mitään muuta. Niinpä ilmeeni oli ihan oikeasti näkeminen arvoinen, kun elokuvan alkumusiikin jälkeen ruutuihin hyppäsi kuva moottoripyörästä. Olin siis aivan äimän käkenä, sillä olin sijoittanut elokuvan tapahtumat noin 2000 vuotta varhaisemmalle ajalle kuin mihin tämä oikeasti sijoittui. Jälkiviisaana sitten totesin, että olisi kyllä pitänyt aavistaa jotain, sillä ei kai parituhatta vuotta sitten paljon Lawrence-nimisiä henkilöitä kai edes ollut. Niinpä pääsin katsomaan tätä elokuvaa täysin tietämättömänä sen sisällöstä, mutta aavistin elokuvan olevan pitkä ja vaikka sitten aloinkin katsoa elokuvaa luultavasti aikaisemmin kuin moneen vuoteen mitään kotona katsottua elokuvaa, niin silti katselu venähti yli puolenyön (nipin napin, mutta kuitenkin). Vaikka loppupuolella vähän väsyttikin, niin ei se paljon katselua haitannut ja Arabian Lawrence olikin varsin mielenkiintoinen elokuva.

Ihan alussa on Lawrencen hautajaiset, mutta kun tästä selvittiin ja ei-kuollut Lawrence pääsi ruutuun ja naljailemaan kenraali Murraylle (Donald Wolfit), niin arvasin, että jos Lawrencen luonne ei liiaksi muuttuisi elokuvan aikana, niin minä tulen kyllä pitämään tuosta tyypistä ja näin kävi, vaikka mitä pidemmälle mentiin, niin sitä vakavammaksi myös Lawrence muuttui. Elokuvassa ollaan paljon hiekkaerämaalla ja monesti ruudulla ei ollutkaan kuin Lawrence ja ehkä joku muu ratsastamassa kameleilla, mutta silti näissä kohtauksissa oli sitä jotain, minkä vuoksi nämäkin kohtaukset olivat oudon kiehtovia, vaikka kulkua olisikin seurattu hyvin kaukaa lintuperspektiivistä. Ehkä se vain oli sitten hyvin valittujen kuvakulmien ja Maurice Jarren säveltämän hienon musiikin yhdistelmä. Jarren musiikki oli muutenkin juuri elokuvan tunnelmaan sopiva ja niinpä nämä tavalliset ratsastuskohtauksetkin tuntuivat paikoitellen hyvin seikkailullisilta. Tämänkään elokuvan kohdalla en tiennyt etukäteen, perustuuko tarina johonkin todelliseen henkilöön (kyllä perustui, jälkiviis.huom.), joten koko Lawrencen läpikäymä matka tiesi aimo tukun yllätyksiä ja monipuolisia käänteitä, mutta tylsäksi aika ei käynyt, vaan Lawrencen käyskentelemiset niin arabien kuin brittienkin parissa riitti pitämään takapuoleni sohvalla oikein hyvin. Sen jälkeen kun Lawrence palasi ensimmäistä kertaa takaisin Kairoon, mietin kyllä hetken, mitä se Lawrence oikein suunnitelee ja halusin uskoa hänestä vain ja ainoastaan hyvää, eikä elokuva minua pettänyt. Jotenkin Lawrence sai pidettyä niin arabien kuin brittienkin puolta ja hänen onnistui vaihtamaan puolta hyvin helposti ilman, että itseä alkoi edes närästää Lawrencen harrastama kahdella puolella leikittely.

Elokuvassa on totta kai myös väliaikamusiikki, jota ennen tarina seuraa pitkälti Lawrencen matkaa kohti suurempaa arvostusta lähinnä arabien keskuudessa ja väliajan jälkeen sitten nähdään Lawrence joukkoineen satunnaisten junahyökkäysten äärellä, mutta alati hupenevan joukkion kanssa hän tekee myös vielä yhden suuren valloituksen ja vieläpä brittien nenän edestä. Näillä puoliskoilla (tai no, väliaika tulee vasta, kun elokuvasta on mennyt noin 2/3) ei ollut mitenkään merkittävää tasoeroa, vaikka tarina ennen välimusiikkia saattoikin olla ihan himpun verran parempi, mutta ei tosiaankaan paljon. Näissä pitkissä sankaritarinoissa usein tulee sellainen olo, että jotain voisi tiiivistää, mutta sellaista fiilistä ei minulle tullut oikein missään vaiheessa elokuvan, mutta minä todella halusin kokea tämän Lawrencen matkan. Välillä aika jopa meni oikein vinhasti eteenpäin ja kun sitten tuli välimusiikin aika, niin silloin vasta katsoin ensimmäistä kertaa kelloa ja olin oikeastaan hämmentynyt, kuinka paljon kello siinä vaiheessa jo olikin. Myönnettäköön kyllä, että aivan loppumetreillä (viimeisen 20 minuutin aikana?) Damaskoksen valtauksen jälkeen aloin jo pikku hiljaa toivoa elokuvan päättymistä, sillä Lawrencen tarinalla ei tuntunut olevan enää oikein mitään uutta annettavaa. Luulenkin, että jos elokuva olisi ollut vielä edes 15 minuuttia pidempi, olisin joutunut pudottamaan arvosanaa sen puoli pistettä. Nytkin oltiin aika lähellä. Mitä tulee sitten loppuratkaisuun, niin jotenkin olin tyytyväinen siihen siksi, ettei tarinaa viety ihan siihen pisteeseen asti, mistä elokuvassa lähdettiin liikkeelle eli Lawrencen kuolemaan asti (kerrankin jotenkin toisin!), vaan elokuva osattiin päättää jo paljon aiemmin.

Peter O'Toole ei ole minulle näyttelijänä ihan sieltä tutuimmasta päästä, vaikka ilman tunnistamista olenkin hänet saattanut jossain elokuvassa nähdäkin joskus nuorempana. Tässä elokuvassa hän kyllä esiintyy edukseen ja onkin Lawrencena oikeinkin uskottavan oloinen ja sopi todella hyvin näyttelemään Lawrencea sotajoukon johtajana. Myös Omar Sharif teki vaikuttavaa työtä Alina ja Sharif toikin sellaista pientä keveyttä elokuvaan Alin roolissa. Hassumpi ei ollut myöskään Anthony Quinn heimojohtaja Auda Abu Tayina. Muut näyttelijät jäivätkin vaikuttavuudessaan kolmikon varjoon ja varsinkaan brittejä näytelleet herrat eivät vakuuttaneet tehden kuitenkin ihan perushyvän suorituksen. Elokuvassa ei muuten juuri naisia näkynyt ja varsinkin puheroolit heiltä puuttuivat kokonaan.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mantsurian kandidaatti

PS. Opin muuten eilen arvostamaan tätä välimusiikkia. Sen aikana ehti hyvin käydä vessassa ja keittiössä ilman, että elokuvaa tarvitsi keskeyttää ja se paljon tykkäämäni musiikkikin kuului hyvin koko muun pikaisten toimintojen avulla.

Rooman vallan aikana syntynyt Spartacus (Kirk Douglas) on elänyt koko elämänsä orjuudessa, mutta ei silti suostu niin vain nöyrtymään roomalaisten sotilaiden edessä. Kun hän sitten puree vartijaansa, hänet tuomitaan kuolemaan, mutta gladiaattorikouluttaja Batiatus (Peter Ustinov) pelastaa hänet viime hetkellä ja ottaa hänet Capualla sijaitsevaan kouluunsa gladiaattorikokelaaksi. Siellä Spartacus tapaa naisorja Varinian (Jean Simmons) ja heidän välillä kipinöi kunnolla, mutta orjan asemasta johtuen he eivät voi olla yhdessä. Kun sitten Varinia myydään roomalaiselle Crassukselle (Laurence Olivier), joka kävi seuralaisineen katsomassa gladiaattoritaisteluita Capuassa, Spartacus hurjistuu ja murtautuu muiden gladiaattoriorjien kanssa ulos areenalta tappaen kaikki sotilaat, mutta tämä kaikki on vasta alkua...

Tässä on jälleen kerran yksi tapaus, joka on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle, sillä enpä ole kuullut tästäkään elokuvasta puhuttavan kuin lähinnä sivulauseessa joissain making of -dokumenteissa. Elokuvan alkaessa muistin kyllä, että elokuvan ohjaajana oli joko Stanley Kubrick tai Francis Ford Coppola, mutta ennen alkuteksteissä mainintaa en täysin varma ollut, vaikka Kubrickin puolelle kuppi ehtikin hivenen kääntyä ennen kuin nimi ruudussa luki. Niin ikään elokuvan alkaessa aloin miettiä, että perustuukohan tämä edes jollain tavalla tositapahtumiin ja sitä mietin itse asiassa koko elokuvan ajan ja vasta äsken otin selvää siitä, että näin on. Koska tiesin elokuvan sijoittuvan kauas historian hämäriin, arvelin elokuvan olevan pitkä eepos, joten yritin olla kaukaa viisas ja aloitin tämän katsomisen tavallista aiemmin, mutta niin vain tälläkin kertaa katselu venyi reilusti yli puolenyön. No, en ole oikein koskaan ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut ajanlaskun alkamisajankohdan lähettyville sijoittuvista historiallisista elokuvista, vaikka Ben-Hur osoittautuikin pienten ennakko-odotusten vastaisesti oikein positiiviseksi yllätykseksi. Samaa ei ikävä kyllä voi sanoa Spartacuksesta, sillä minuun tämä elokuva ei vain oikein uponnut.

Elokuvan pituudesta saatiin viitteitä heti alussa, kun näihin spektaakkeleihin olennaisesti aikoinaan kuulunut alkusoitto pärähti soimaan, mutta enpä minä siitä oikein mitään fiilistä saanut. Ilokseni huomasin, että Spartacuksen lapsuusvuodet jätettiin kokonaan näyttämättä, vaan hänen menneisyydestään kerrottiin vain muutamalla lauseella, kunnes sitten oltiin jo selvästi vanhemman Spartacuksen matkassa orjatöissä. Tästä alkaa monitahoinen (ja pitkä) seikkailu, jossa Spartacuksen tie vie vähitellen kohti suuren orjakapinan johtajuutta. Maisemat ja lavasteet olivat hienoja, mutta harmikseni kyllä elokuva ei tarjonnut paljoa muuta. Toki elokuvassa käänteitä ja tapahtumia riitti vaikka muille jaettavaksi, mutta suurin piirtein kaikki kohtaukset olivat täysin vailla mitään tunnelmaa ja niinpä lopputulos jäi aika kolkoksi. Elokuvan päähenkilöt tahtoivat jäädä aika etäisiksi, enkä minä oikein sitten onnistunut saamaan edes Spartacuksesta sellaista oikeanlaista fiilistä, jonka avulla Spartacuksen puolella olisi tosissaan voinut olla. En sitten tiedä, olenko nähnyt vain yhden suuri kapinajohtaja -leffan liikaa, mutta hyvin tavanomaiselta tarinalta tämä komeista puitteistaan huolimatta tuntui. Toisin sanoen Spartacuksen aloittama kapina vie hänet kohti vapauden unelmaansa pitäen samalla roomalaisia pilkkanaan, mutta arvattavissahan se oli, että lopulta koittaisi tilinteon hetki. Myönnän kerran vaikuttuneeni ihan kunnolla ja tämä tapahtui kohtauksessa, jossa roomalaiset sotilaat muodostelmissa marssii kohti Spartacuksen joukkoja. Kuten olen aiemminkin sanonut, en ole liiemmin sotakohtausten ystävä, mutta näköjään en innostunut siitäkään ratkaisusta, että Spartacus käskee hyökkäämään ja sitten siirrytään hetkeen, jossa taistelu on jo voitettu... tai hävitty. Vaikka elokuva kestikin yli kolme tuntia, niin elokuvan puuduttavuus ei johtunut tällä kertaan siitä pituudesta, vaan aikalailla samoin miettein kuljin jo elokuvan alkumetreiltä asti (viimeistään orjakapinan alkamisesta lähtien). Niinpä olisi ollut se ja sama, olisiko elokuva lopetettu alle kahteen tuntiin, niin lopputulos ei olisi juuri muuksi muuttunut, olettaen, ettei tiivistettynä olisi saatu tavalla tai toisella lisää hyvää tunnelmaa aikaan. Samoin oli aika se ja sama, mitä kaikkea Spartacukselle tapahtui, sillä mikään käänne ei tehnyt elokuvasta parempaa tai vieläkin huonompaa. Tylsähköä tasalaatuista laahaamista alusta loppuun. Vaikka välillä juonen kannalta tärkeitä olivatkin, niin nämä Rooman senaatin touhut olivat sieltä tylsimmästä päästä ja ainakin kaikki, mikä ei suoraan liittynyt Spartacukseen, olisi puolestani voitu jättää pois. Loppuratkaisu oli samalla tyly ja toiveikas, mutta ei yllättänyt lainkaan. Musiikkikaan ei vetänyt puoleensa.

Vaikka hahmot jäivätkin mielestäni hyvin etäisiksi, niin näyttelijät kyllä suoriutuivat rooleistaan hyvin. Varsinkin Kirk Douglas Spartacuksena teki loistavaa jälkeä ja hän tuntui jollain tapaa kovin aidolta. Jopa niin aidolta, että hänen vuokseen vähän harmittelin, että elokuvan tunnelma jäi niin ontoksi, ettei häneen voinut sitten kuitenkaan samaistua. Tämä taisi muuten olla ensimmäinen rooli, jossa Douglasin näen (ainakin ensimmäinen, jonka muistan) ja ei voi kuin ihmetellä hänen ja poikansa Michael Douglasin yhdennäköisyyttä! Myös muut kärkinäyttelijät tekivät hienoa jälkeä aina Lauren Olivierista, Jean Simmonsista ja Peter Ustinovista lähtien. Olihan joukossa sitten niitäkin, jotka hoitivat historialliset roolinsa lähinnä rutiininomaisesti, kuten jo toisessa peräkkäisessä elokuvassa tapaamani John Gavin (hän oli myös Psykossa) sekä Tony Curtis.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Beverly Hills 90210 - 1. kausi

MacGyver (Richard Dean Anderson) saapuu Englantiin ystävänsä Paul Moranin (Nicholas Farrell) syntymäpäiville, joita ei luultavasti pidettäisi, ellei MacGyver olisi pelastanut Paulia vuorilta 15 vuotta aiemmin. Syntymäpäiväjuhlista tulee kuitenkin tragedia, kun tarjoilijoiksi naamioituneet roistot ampuvat Paulin sekä sieppaavat Paulin tyttären Elisen (Lena Headey), joka löydetään myöhemmin surmattuna joesta. MacGyver aloittaa omat tutkimuksensa, vaikka paikallinen poliisi ja erityisesti tutkintaa johtava Capshaw (Alun Armstrong) suhtautuukin MacGyverin sekaantumiseen hyvinkin nuivasti. Tutkimukset vievät MacGyverin yhä syvemmälle suurta salaliittoa, mutta joku tuntuu koko ajan tietävän MacGyverin kaikki liikkeet...

On jälkimmäisen Ihmemies MacGyver -tv-elokuvan vuoro ja samalla on aika jättää hyvästit MacGyverille... ainakin toistaiseksi. Kuten Ihmemies MacGyver: Kadonneen aarteen kohdalla, niin myöskään tästä elokuvasta en ollut tietoinen ennen elokuvan viimevuotista julkaisua, joten tiedot tästäkin elokuvasta olivat erittäin olemattomat. Elokuvan nimi (niin suomen- kuin englanninkielinenkin) antaa ymmärtää elokuvan olevan suorastaan maailmanlopun tunnelmissa, mutta ihan sellaiseen ei kuitenkaan päästy. Siinä missä edellinen elokuva oli hieman Indiana Jones -henkinen seikkailu, niin Ihmemies MacGyver: Tuomiopäivä lähenteli enemmän jotain Mission:Impossible -tyylistä agenttitarinaa, mutta ei tee sitä mitenkään erityisen hyvin.

Elokuva alkaa MacGyverin matkalla syntymäpäiväjuhliin ja samalla takaumana nähdään hyvin pieni pätkä sieltä vuoristosta, jossa MacGyver kantaa Paulia selässään, mutta oli niin mitätön, että yhtä hyvin tapahtuman olisi voinut jättää vain maininnan tasolle siellä syntymäpäiväjuhlissa, jossa asiaan kuitenkin palattiin vielä. Sitten tapahtuu tämä ammuskelu, jonka jälkeen tarina pääsee kunnolla alkamaan ja syyllisten etsintä voi alkaa. Kuten kunnon agenttitarinaan (vaikka MacGyver ei oikea agentti ollutkaan) kuuluu, niin homman nimi oli "älä luota kenenkään, vaan epäile kaikkia". Ongelma elokuvassa vain oli se, että MacGyver säntäilee pitkin elokuvaa sinne tänne joutuen tämän tästä lähellä piti -tilanteisiin, mutta mitään kunnon seikkailun tuntua elokuvasta ei oikein tullut, vaikka joten kuten katsottavissa elokuva olikin. Ei, vaikka taustalla olikin iso salaliittojuoni, joka sekin jäi hyvin tavanomaiseksi, sillä elokuvan nimessä oleva "tuomiopäivä" viittaa ydinaseuhkaan, joka on loppujen lopuksi aika kulunut aihe; olisi nyt ollut joku vaarallinen maailmanloppukultti tai vastaava, mutta ei sitten. MacGyverkaan ei oikein tahtonut päästä oikeuksiinsa ja macgyverismeja ei nähdä koko elokuvan aikana kuin vasta loppumetreillä, eikä silloinkaan mitään erikoisen ihmeellistä. Toisin sanoen MacGyverin tilalla olisi voinut olla melkein mikä muu hahmo tahansa, eikä tarina olisi kärsinyt siitä mitenkään. Salaliittolaisetkin oli arvattavissa jo heti alkumetreiltä, ja vaikka varma en ollutkaan ennen loppua, niin aika nappiin osuivat arvaukseni. Ei tämä varsinaisesti huono ollut, mutta sen verran keskinkertainen kokemus, että jäi selvästi odotuksista. Oli kai tv-sarjassa jokunen tätä elokuvaa heikompikin jakso, mutta ei kovin montaa; suurin piirtein samalla viivalla olevia sen sijaan saattoi ollakin useampia.

Richard Dean Anderson hoiti MacGyverin näyttelemisen jälleen rutiinilla ja hänen vuokseen olinkin lähellä antaa hieman korkeampaa arvosanaa, mutta sitten rupesin pohtimaan, että olisinko antanut saman pistemäärän, jos MacGyverin tilalla tosiaan olisi ollut jokin toinen hahmo ja kun tulin kielteiseen lopputulokseen, niin en sitten voinut pelkästään MacGyver-hahmon takia antaa isompia pisteitä. Tutkinnanjohtaja Capshawia näytellyt Alun Armstrong oli juuri niin vastenmielinen kuin hänen hahmostaan oli haluttukin tehdä, minkä vuoksi ei ollut lainkaan vaikea arvata Capshawin salaliittoon kuulumisen laita. Muut näyttelijät olivat sitten sen verran perus tv-leffatasoa, etteivät oikein tahtoneet jäädä mieleen.

Pisteitä: 2,5/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre, Ihmemies MacGyver: Tuomiopäivä

Seuraavana arvosteluvuorossa: Psyko

MacGyver (Richard Dean Anderson) avustaa professori-arkeologi Atticusia (Brian Blessed) pääsemään tarunhohtoisen Atlantiksen jäljille ja löytävät ennen piilossa olleen mitalin, joka on uusi todiste Atlantiksen olemassaolon puolesta. Viisi vuotta myöhemjmin Atticus esittelee löydöstään yliopistolla, mutta siellä ei olla tyytyväisiä Atticuksen "mielikuvituspaikkojen" perässä juoksemiseen ja hän saa potkut. Niinpä Atticus lähtee MacGyverin kanssa Balkanin sodan turmelevalle alueelle etsimään uusia todisteita Atlantiksesta ja löytävätkin niitä ja niinpä he pian ovat Atlantiksen kadonneen aarteen perässä, mutta he eivät ole kuitenkaan ainoita, jotka aarteesta on kiinnostuneita...

Ihmemies MacGyver -sarja on nyt siis katsottu kokonaan, mutta vielä on jäljellä tv-elokuvat, joista en ollut edes tietoinen ennen kuin ne viime vuonna julkaistiin dvd:lle. Sarjan loppumisen jälkeen ilmeisesti yleinen mielipide oli MacGyverin palauttamisen kannalla, joten Paramount päätti tuottaa vielä kaksi tv-elokuvaa, joista tämä Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre on niistä ensimmäinen. Olin aiemmin sarjan tuotantokausia arvostellessani pohtinut näiden elokuvien luonnetta ja ajatellut näiden elokuvien muistuttavan sarjassa nähtyjä jaksoja, joissa oltiin muinaisesineiden perässä (Eye of Osiris ja Legend of the Holy Rose), mutta niihin verrattuna ainakin tämä ensimmäinen elokuva oli paljon vauhdikkaampi.

Elokuva aloitetaan heti pienellä seikkailukohtauksella, kun MacGyver ja Atticus hakevat jostain luolastosta Atlantiksen löytymiseen tarvittavaa ensimmäistä palapelin palasta eli tätä Solonin mitalia. Kohtaus sitten päättyy siihen, että kaksikko jää jumiin, mutta ei näytetä lainkaan, miten he pääsivät sieltä pois, mikä olisi ollut suorastaan tähdellistä näyttää, kun on kuitenkin MacGyverista kyse. Tästä siirrytään sitten viisi vuotta eteenpäin ja pian varsinainen seikkailu pääsee vauhtiin ja onhan se sanottava, että elokuva oli kyllä ottanut vaikutteita Indiana Jones -elokuvista, mutta ei se väärin ole, kun meininki oli ihan viihdyttävää. Kun kyseessä oli kokoillan elokuva, niin totta kai luvassa oli tavallista enemmän macgyverismeja, mutta ainoa oikeasti hauska sellainen oli pako sieltä sotilasleiriltä, vaikka MacGyver suostuikin käyttämään ihan kunnon asettakin siinä. Elokuvassa riitti tapahtumia ja käänteitä siihen malliin, että olin jopa hieman yllättynyt, että elokuva oli niinkin lyhyt kuin oli, sillä se tuntui pidemmältä, mutta ei huonolla tavalla. Yksi ihan yllättäväkin juonenkäänne nähtiin, vaikka jäikin hieman ponnettomaksi lopulta. Vähän ihmettelin kyllä sitä, että MacGyver ja kumppanit matkasivat varastetulla pienkoneella Englannista Kreikkaan ja kyllä jouduin vähän miettimään sitä, että oliko heillä edes passeja mukana, kun onhan niiden täytynyt käydä tankkaamassakin jossain. Atlantiksen raunioihinhan totta kai viimein päästiin ja siellä koettiin ehkä elokuvan parhaat hetket ja se aarrekin oli söpöllä tavalla hauska ja juuri MacGyveriin sopiva. Huomasin kyllä, että vaikka kyse onkin täysin fikiivisestä tarinasta, niin puhtaasti historiantutkimuksellisista syistä olisin toivonut, että loppuratkaisu olisi ollut hieman toinen.

Richard Dean Andersonilla oli tuttu takatukkansa edelleen, mutta etutukkaa hänellä taisi olla enemmän kuin kertaakaan sarjan aikana ja siten hän näyttikin hivenen kummalta ajoittain. MacGyverin maneerit olivat kuitenkin edelleen hallussa, joten siltä osin ei valittamista. Brian Blessed oli ihan hyvä Atticusina, mutta minua kyllä hieman häiritsi Atticusin yli-innokkuus, mutta eipä se kai Blessedin vika ollut. Sophie Ward jäi aika vähälle huomiolle eikä siitä pääroistosta Cleevestä eli Christian Burgessista jäänyt oikein mitään mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre, Ihmemies MacGyver: Tuomiopäivä

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver: Tuomiopäivä

Conan (Jason Momoa, Leo Howard) syntyy keskellä taistelua, jossa hänen äitinsäkin lopulta kuolee ja Conan päätyy isänsä Corinin (Ron Perlman) kasvatettavaksi. Conanista onkin kasvamassa kunnon soturi, kunnes paha Khalar Zym (Stephen Lang) hyökkää kylään löytääkseen viimeisen palan naamiosta, joka oli vuosia aiemmin hajoitettu osiin, koska kokonaisena naamion haltija saisi koko maailman hallintaansa. Zym tappaakin Corinin ja koko kylän muun väen ja Conan janoaa kostoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Conanista on tullut merirosvo, joka taistelee kaiken maailman orjuuttajia vastaan ja lopulta Conanin ja Zymin tiet risteävät taas, kun Zym etsii naamioonsa viimeistä silausta: puhdasverisen naisen verta...

En suoraan sanoen tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla. Olin kuullut elokuvasta lähinnä vain negatiivissävytteistä palautetta niin itse elokuvasta kuin sen sisältämästä 3D-tekniikastakin. En ole mikään suuri Conan-fani ja itse asiassa kuulin hahmon perustuvan johonkin sarjakuvahahmoon vasta jokunen vuosi sitten, kun kaveri alkoi pelata Age of Conan -peliä. Ensimmäinen, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Conan-elokuva oli minusta muistaakseni ihan hyvä, vaikka jatko-osasta en sitten niin kauheasti pitänytkään. Enkä edes ole mitenkään suuri muskelisankarifantasiaelokuvien ystävä. Kaikesta tästä huolimatta minun vain oli päästävä katsomaan tämä elokuva. En tiedä, oliko syynä kenties Iso-Arskan elokuvien haamu, elokuvan sinänsä hienot julisteet vai mitkä, mutta en vain saattanut jättää elokuvaa väliin. Kaikki eväät huonolle elokuvalle olivat olemassa, eikä tämä uusi Conan the Barbarian valitettavasti pettänyt niitä ennusmerkkejä.

Tarina on hyvin yksipuoleinen ja kliseinen. Okei, taistelun tuoksinassa syntymistä en ole aiemmin kai nähnyt, mutta muuten mennään kyllä niin kliseisissä merkeissä, että ei mitään rajaa. Conan kasvaa nuorella iällä vähitellen soturiksi, mutta jouduttuaan orvoksi päättää kostaa isänsä tappajille. Ei siinä mitään, kaikki tarinathan on vähän niin kuin jo kerrottu, mutta kun tätä kuvausta ei oltu saatu tehtyä millään tapaa mielenkiintoisella tavalla. Conanin ollessa lapsi yritin vielä valaa uskoa siihen, että elokuvasta saattaisi tullakin vielä jotain, mutta hyvin pian minulle selvisi, että aikamoinen pannukakkuhan tämä on. Tämä naamion viimeisteleminenkin vietiin läpi niin tutuin kuvioin, että sen jälkeen kun sai kuulla siihen tarvitsevan puhdasverisen verta, niin koko elokuvan juoni ja käänteet alkoivatkin olla tiedossa, eikä tarjonnut oikein mitään yllätyksiä missään vaiheessa. Elokuvan suurimpia ongelmia oli se, ettei se antanut tilaa tarinan kehittymiselle, vaan elokuvaa vietiin eteenpäin lähinnä taisteluiden kautta ja jos elokuvassa oltiin kymmentäkään minuuttia ilman taistelua, niin aika harvinainen näky se oli. Kun sitten taistelutkin oli toteutettu ADHD-meiningillä, niin ei hyvää päivää. En ole suurten taistelukohtausten ystävä, mutta tässä vedettiin kyllä jonkinasteiset pohjat taistelukuvausten suhteen. Kun edes Conanin taistellessa käytännössä yksin kohtauksista ei ottanut selvää, niin jossain oli menty pieleen ja pahasti. Nämä hiekkasoturit olivat elokuvan tylsin juttu, kun niitä syntyi uudestaan yksi pois ja uusi tilalle -periaatteella juuri niin kauan kuin tekijät niin halusivat. Pitkään elokuvaa ei tullut kuitenkaan seurattua sellaisella "onpa paskaa" -asenteella vaan pikemminkin "onpa aika huono" ja olin oikeasti antamassa elokuvalle puolta pistettä enemmän, mutta sitten lopun seikkailu Zymin linnassa kaikkine vesihirviöineen ja paikan romahtamisineen oli vain niin tylsää katseltavaa, etten voinut kuin pudottaa pisteitä vielä vähän. Tämä loppukohtaus nimittäin viedään sekin läpi hyvin kliseisissä merkeissä ja tekee sen vieläpä täysin epätyydyttävällä tavalla. Mitä tulee sitten 3D:hen, niin en käsitä, miksi elokuva oli ylipäätään kuvattu 3D:nä, kun se olisi näyttänyt muutamaa kohtausta lukuun ottamatta ihan samalta 2D-versionakin. 3D ei siis tuonut elokuvaan lainkaan lisäarvoa, vaan ihan hyvin olisi pärjätty ilman sitäkin. Maisemat sentään olivat ajoittain komeita.

En ole tosiaan Conan-sarjakuvia lukenut yhtäkään, mutta jotenkin en vain saanut Jason Momoasta Conan-fiilistä. Enemmänkin hän toi minulle mieliin Prince of Persian ja viimeistään jo mainitusta hiekkasoturitaistelusta tämä mielikuva jäi elämään. Ei sillä, hän oli ihan kelpo tapaus voittamattomaksi muskelimieheksi, mutta siinä se pitkälti tahtoi ollakin. Mitään kunnon näyttelijälahjoja hänelläkään ei tuntunut olevan, joten sikäli hän kyllä seurasi esikuviaan, ja karismaa hänessä ei ollut nimeksikään. Rachel Nichols jäi sitten vieläkin yksiulotteisemmaksi ja oli vain ja ainoastaan tylsä. Conanin vastustajatkin olivat sen verran kliseistä kamaa, ettei niidenkään näyttelijöistä oikein otetta saanut.

Pisteitä: 1,5/5

PS. Kiintoisaa sikäli. että tämä on toistaiseksi paras näkemistäni Marcus Nispelin elokuvista, joskin olenkin nähnyt niitä nyt vasta kaksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre