Lähitulevaisuudessa extreme-matkailuja järjestävä perheenisä Adam Gibson (Arnold Schwarzenegger) täyttää 50 vuotta, mutta hänen syntymäpäivänsä ei etene ihan toivotulla tavalla. Heidän koiransa on kuolemaisillaan, mutta kiitos geeniteknologian, koira on mahdollista kloonata täydellisesti niin, että kloonilla on koiran muistot. Gibson ei innostu kloonaamisesta yhtään, vaikka kloonaus onkin arkipäivää, mutta käy lopulta lemmikkien kloonauksia hoitavassa RePet-liikkeessä, mutta ei suostu muuttamaan mieltään, vaan ostaa tyttärensä Claran (Taylor Anne Reid) surua lievittämään Claran haluaman nuken. Saapuessaan illalla kotiinsa muka-yllätysjuhlille hän saakin kauhukseen huomata, että joku on kloonannut hänet, vaikka ihmiskloonien teko onkin kiellettyä, ja klooni onkin kotona onniteltavana ja kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kloonin takanat olevat tahot haluavat klooninsa nähneen Gibsonin hengiltä...

Schwarzenegger-leffojen katselu ja arvostelu jatkuu. Olen tainnut nähdä tämän yhden kerran aiemmin ja sekin vuosituhannen alkuhetkillä, mistä saattaa johtua sitten sekin seikka, että olen usein sekoittanut tämän End of Daysiin eli siihen samoihin aikoihin tulleeseen toiseen Iso-Arska -leffaan, kunnes olen muistanut sen toisen elokuvan nimen ja tajunnut, että eri leffa on kyseessä. Tämän leffan tarinasta ei ollut oikein mitään muistikuvia tai ei oikeastaan mitään muunkaanlaisia muistoja ja oikeastaan ainoa asia, minkä tiesin tästä, oli se, että tässä on Schwarzenegger ja sehän oikeastaan riitti. En muista edes sitä, tykkäsinkö tästä silloin aikoinaan, mutta ainakaan nyt 6. päivä ei tuntunut kuin melko epäonnistuneelta toimintaelokuvalta.

Ensimmäinen merkillepantu asia oli se, että elokuvan scifistinen maailma näytti varsin tutulta. Jätän nyt kokonaan huomiotta sen absurdin seikan, että elokuva sijoittuu vuoteen 2015, sillä yleensä ohitan tällaiset ainakin nykyään epäuskottavat skenaariot olankohautuksella. Elokuva sekoittaa sinänsä ilahduttavasti näitä scifi-elementtejä oikeaan maailmaan eli täysin scifistisessä ympäristössä ei elokuvassa pyöritä, mutta kun kaikki nämä scifi-jutut on vain niin moneen kertaan nähtyjä. Elokuvan alussa varsinkin esitellään tätä muka hulppeaa tulevaisuutta pitkäänkin, mutta ei tarjoa sisältönsä puolesta mitään uutta tai sellaista, minkä variaatioita ei olisi nähty moneen kertaan jo muissa scifipätkissä. Jos kerran elokuvassa piti käsitellä kloonausta, niin minun puolestani olisi voitu hyvin jättää homma siihen, eikä vetää mukaan tätä scifijuttua. Toimintakohtauksetkin olisi hyvin voitu toteuttaa "nykyajassa".

Niin, elokuvan ilmestymisen aikoihin kloonaaminen oli kovasti tapetilla, joten siinä mielessä tämä elokuva oli kovasti ajan hermoilla, mutta olisi aihetta voinut käsitellä paremminkin kuin tusinaluokan toimintarämistelyllä. Näennäisesti toki juonta viedään eteenpäin, kun Gibson yrittää selvittää koko totuutta hänen kloonaamisestaan, mutta rämistelyhän tässä pääosassa tuntui olevan, joten vähän aikaa aina viedään juonta eteenpäin, mutta sitten pian Gibson on taas kerran pistämässä roistoja pakettiin, jotka vähemmän yllättävästi palaavat asialle klooneina, kuinka muutenkaan. Kloonaamisen takana oli sen verran monta ihmistä, että vielä alkupuoliskolla jaksoin miettiä, että ketkä heistä ovatkaan niitä todellisia pahiksia, mutta lopulta sekin innostus laimeni ja totta puhuen vastauskin saada aika nopeaan. Asiaan liittyen sitten sivuhaarana seurataan tiedemies Griffin Weirin (Robert Duvall) tajuamista, ettei kloonaaminen olekaan moraalisesti niin simppeli asia kuin mitä hän on kuvitellut. Tylsää! Noin muuten tyydytään melko suoraviivaiseen toimintaan eikä eteen tulevista harvoista käänteistä saada irti oikein mitään ja tästä ikävänä esimerkkinä Gibsonin ja klooninsa kohtaaminen. Elokuvan loppuratkaisussa ei nähty varsinaisia yllätyksiä, vaan se tuli mieleen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja todellakin olisi tullut, vaikka olisin katsonut tätä nyt ensimmäistä kertaa.

Tietyllä tapaa tykkään Arnold Schwarzeneggerin vuosituhannen vaihteen olemuksesta, joten siinä mielessä tykkäsin hänestä tässäkin. Edelleen hän oli sellainen lihaskimppu, mutta nyt hän lisäksi näytti sellaiselta vähän kulahtaneelta perheenisältä ja jotenkin tämä kombinaatio vain toimi. Toimintakohtauksetkin häneltä sujuu vanhaan tuttuun malliin. Oikeastaan en tykännyt hirveästi näistä pääroistoista, sillä ne olivat jollain tapaa hyvin persoonattomia, varsinkin kaikki Druckerin (Tony Goldwyn) apurit. Robert Duvall oli ihan kiva nähdä, sillä siitä on jo jokunen aika, kun hänet olen missään nähnyt. Mukana menossa: Michael Rapaport (Käytäväpeliä, Frendit), Michael Rooker (Cliffhanger - kuilun partaalla) ja Don S. Davis (Tähtiportti, Twin Peaks, Salaiset kansiot).

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Arizona Baby / J. Edgar

Nuoret Ben ja Sean (Max Minghella ja Emile Hirsch) ovat tulleet Moskovaan markkinoimaan uutta sosiaalisen median verkkopalvelua, mutta kokevat kovan kolauksen, kun heidän kanssaan työskennellyt Skyler (Joel Kinnaman) on varastanut koko palvelun omiin nimiinsä. He lähtevät kuitenkin juhlimaan suunnitelmiensa mukaan suosittuun yökerhoon, josta he olivat saaneet vinkin netin kautta ja samaan paikkaan löytävät tiensä myöskin Natalie ja Anne (Olivia Thirlby ja Rachael Taylor) ja tuleepa yökerhoon myös Skyler. Yhtäkkiä heidän juhliessa sähköt menevät poikki ja kun he menevät muiden lailla ulos, he saavat huomata taivaalta putoavan kymmenittäin keltaisia valo-olioita, jotka tappavat kosketuksellaan jokaisen tielleen osuneen... tarkoituksellisesti. Nämä kaikki viisi nuorta pakenevat yökerhon kellarikerrokseen useiksi päiviksi ja kun he tulevat lopulta ulos sieltä, he saavat huomata lähes kaikkien ihmisten kadonneen, mutta vaara ei ole suinkaan ohi...

Uuden vuoden ensimmäinen leffakäynti alkoi perin kummallisin perustein, mikä oli sinänsä ihan piristävää. Viime viikolla suunnilleen tähän samaan aikaan bongasin elokuvan tämän elokuvaviikon ohjelmistosta ja... mitään muuta siitä en tiennytkään. Se pikkukuva Finnkinon sivuilla viittasi kauhuelokuvaan, mutta todellisen tyylilajin jätin hämärän peittoon niin pitkäksi aikaa kuin pystyin, kuten myös juonikuvauksen, näyttelijät, ohjaajat tai edes valmistusmaan (veikkasin viimeisen kohdalla oikein). Niinpä astuessani sisään saliin tiesin varmasti ainoastaan elokuvan nimen ja 3D-mäisyyden, joten en ihan oikeasti tiennyt, mitä odottaa. Minkäänlaista mainontaa en ollut tästä nähnyt missään, joten pienenä yllätyksenä oli, että salissa oli useita kymmeniä ihmisiä (no, parisenkymmentä ainakin). Kyllä minulla kävi mielessä, että vähäisen näkyvyyden vuoksi elokuva saattaisi olla pannukakku, mutta osoittautui kuitenkin ihan viihdyttäväksi scifitapaukseksi.

Elokuvan alussa päähenkilöt eli Ben ja Sean ilmaantuvat Moskovaan, jossa he saavat nopeasti huomata tulleensa petkutetuksi ja pian siirrytäänkin jo sinne baariin, josta tapahtumat lähtevät toden teolla käyntiin ja vieläpä ihan suhteellisen nopeasti. Tosiaan täysin tietämättömänä kaikista tapahtumista näiden valo-otusten maahantulo aiheutti jonkinmoisia naurunpyrskähdyksiä, mikä oikeastaan leimasi pitkälti koko elokuvaa. Yhtä naurujuhlaa elokuva ei ollut, mutta vähän väliä uusien absurdien käänteiden vuoksi sai aina välillä naureskella. Tämä ei ollut sinänsä huono juttu, sillä verrattain kuluneesta ideasta huolimatta elokuva oli kuitenkin varsin viihdyttävä. Nuoret kulkevat paikasta toiseen törmäten mitä erikoisimpiin ihmisiin väistellen samalla näitä valo-otuksia parhaansa mukaan. Välillä joukkoon tulee sitten uusia ihmisiä ja tiesihän sen, että väen lisääntyessä alkaa uhrejakin tulla enemmän, joten siinä mielessä elokuva ei nyt hirveästi yllätyksiä tarjonnut, vaikka niiden kaikkien kuolleiden henkilöllisyyksiä en arvannutkaan. Vaikka ehkä se mikroaaltoase olikin hivenen liikaa, niin noin muuten näiden valo-otusten metsästys tai oikeammin niiltä puolustautuminen oli ihan tarpeeksi kelvollista, jotta homma ei mennyt omaan makuun liian typeräksi. Lisäki valo-otusten motiiivit, sikäli kuin ne oikein arvattiin, olivat ihan tyydyttävät. Loppuratkaisukin menetteli. Aika aivotonta viihdettähän tämä oli, mutta siinä lajissaan ihan hyvin toteutettua sellaista ja erikoismaininta pitää antaa näistä tyhjistä Moskovan kaduista; ne näyttivät todella upeilta. Päällimmäisenä elokuvasta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että elokuva olisi ollut omiaan esimerkiksi Night Visionsissa näytettäväksi, sillä ei tämä ihan sellainen elokuva ollut, ettäkö tämä läheskään kaikkia katsojia saisi puolelleen.

Näyttelijät eivät mitenkään erityisen hyviä olleet, mutta tällaiseen scifistelypätkään ihan tarpeeksi hyviä, jotta eivät ärsyttäneet. Max Minghella ja Emile Hirsch olivat ihan kelvollinen parivaljakko, joita täydensivät sitten elokuvan naiset eli Olivia Thirlby ja Rachael Taylor. Katsoessani Jälkiä jättämättä -sarjaa olin epäillyt Joel Kinnamanin puhetyylin johtuvan kyseisen sarjan hahmosta, mutta nähtävästi hän puhuu aina niin ja tässä elokuvassa hänestä varmaankin sen vuoksi olikin tehty ruotsalainen. Vikaa esittänyt Veronika Ozerova oli ihan nätti tapaus, mutta ehkä elokuvan parhaasta hahmosta vastasi Sergei, jota Dato Bakhtadze esitti riemukkaasti.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Varasto

Eletään maailmassa, jossa ajasta on ihan kirjaimellisesti tullut valuuttaa. Kun ihminen täyttää 25 vuotta, hän lakkaa vanhentumasta, mutta samalla hänet pitää elossa enää aika, jota ladataan ihmiseen aina vain lisää ja kun aika loppuu, hän kuolee. Aikaa ei ole vain riittävästi ja se jakautuu eri alueilla eri tavalla ja niinpä ghetossa aika on aina kortilla, kun taas rikkaiden kaupunginosassa kaikki ovat aikavarakkaita. Yksi tällainen rikkaasta kaupunginosasta New Greenwichistä kotoisin oleva on Henry Hamilton (Matt Bomer), joka tulee Dayton-nimiseen köyhään kaupunginosaan vain saadakseen aikansa loppumaan. Daytonin asukas Will Salas (Justin Timberlake) kuitenkin pelastaa Hamiltonin Minuuttivarkaiksi kutsutulta rikollisjengiltä ja vastoin Salasin pyyntöä lopulta antaa kaiken aikansa Salasille tämän nukkuessa, koska on itse kyllästynyt ikuiseen elämään. Salasin äidin (Olivia Wilde) ajan loputtua Salas suuntaa New Greenwichiin, jossa aikaa säädellään, yrittäen kostaa niille, jotka eivät ole suostuneet aikaansa jakamaan muille, mutta niin Minuuttivarkaat kuin poliisivoimat Aikavartijat (vai miksi niitä kutsuttiinkaan) ovat Salasin perässä...

Bongatessani In Timen ensimmäisiä kertoja, päätös tämän katsomiseen syntyi suurin piirtein seuraavalla tavalla (parin päivän ajanjaksolla): "Justin Timberlake pääosassa?! Nääh, enpä taida vaivautua. Amanda Seyfried naispääosassa?! Tuo yksi minun uudemmista suosikeistani? Periaatteessa kiinnostaisi, mut mut... Justin Timberlake pääosassa, joten en silti tiedä. Mitä hittoa? Tää on Andrew Niccolin ohjaama! Onkohan se käsikirjoittanutkin tämän? ON! Niccol, joka sentään on käsikirjoittanut suosikkielokuvani Truman Show'n (ja se S1m0nekin ihan hauskalla idealla varustettu)! Pakkohan tää on sitten nähdä!" Ja niinpä minä menin.  En voi luokitella Niccolia kaikkien aikojen parhaaksi käsikirjoittajaksi, mutta ihan vain sillä perusteella, että hän käsikirjoitti Truman Show'n, hän on ansainnut paikkansa minun sydämessäni ikuisiksi ajoiksi. Niin ja se, mitä tiedän hänen niin harvalukuisista elokuvistaan, niin hänellä on aina ollut vähintäänkin kiinnostavia ideoita ja sellainen kyllä löytyi tästäkin elokuvasta, joten ihan positiivisin odotuksin lähdin tätä katsomaan, eikä In Time myöskään pettänyt.

Siltä varalta, että joku ei olisi sattunut näkemään juoniselostuksia missään etukäteen (näin oli lähellä käydä minullekin), niin elokuvan alussa kerrotaan ihan tarpeeksi seikkaperäisesti, missä oikein mennään, joten elokuvaan pääsi heti hyvin sisälle. Erityisesti pidin alussa siinä, että heti alkajaisiksi päästiin vitsailemaan eri sukupolvien ihmisten samanikäisiltä näyttämisillä ja tähän vitsiin palattiin parissa muussakin kohdin. Sitten ennen kuin varsinaiset tapahtumat lähtivät liikkeelle, näytettiin miten paljon sillä ajalla on merkitystä ja niinpä erilaisia maksutilanteita näytettiinkin runsaasti. Itse päätarina sitten lähti käyntiin ihan kivasti ja elokuvan hengen huomioon ottaen ihan uskottavastikin, minkä jälkeen Salas pääsee vasta kunnolla vauhtiin. Tämä hänen New Greenwichissä eteneminen oli ihan hauskaa seurattavaa ja ilolla katselin sitä, miten Salasin uusi, kostoon pyrkivä, elämä oikein starttaa. Siinä vaiheessa, kun Sylvia (Amanda Seyfried) tuli kunnolla kuvioihin, koettiin ehkä pienehkö suvantovaihe, mutta siinä vaiheessa, kun Salas ja Sylvia alkavat liikkua yhdessä, nähdään ihan jännityksen täytteisiä toimintajaksoja, joiden aikana minä ainakin viihdyin, vaikka ihan omaperäisimmästä päästä kaikki juonenkäänteet eivät olleetkaan. Myönnettäköön kyllä se, että Aikavartijatkaan Raymond Leonin (Cillian Murphy) johtamana eivät sieltä mielenkiintoisimmasta päästä olleet.

Mistä kanssa pidin, oli tämä elokuvan maailma. Vaikka elokuvan kantava idea onkin tämä hyvin futuristinen "aika on valuuttaa" -ajatus, niin itse maailma ei ollut hirveän futuristisen oloinen varsinkaan siellä ghetossa. Totta kai aikavyöhykkeitä ylittäessä ja New Greenwichissä ollessa oli sellaista futuristista kiiltoa siellä täällä, mutta ei suinkaan miksikään kovinkaan futuristista tulevaisuuskuvaa silti tarjottu. Autojakin oli vähän sliipattu, mutta kuitenkin kuorten alta paljastui tarkoituksella menneiden vuosikymmenten menopelit. Esimerkiksi nämä poliisiautot olivat hyvin paljon Ritari Ässän KITT-autoa muistuttavia, vaikka ei ihan samanlaisia olleetkaan. Esimerkiksi 1950-luvun Ford Lincolnin oloisia autoja kuitenkin seassa pyöri.

Elokuvan aikahan rinnastui suoraan rahankäyttöön ja Niccolin rinnastukset siten olivatkin aika ilmiselviä, mutta kun ei antanut tämän häiritä liiaksi, niin ihan hyvää viihdettä riitti. Pienin muutoksin kuitenkin elokuvan ajan olisi voinut muuttaa nimenomaan rahaksi ja silti elokuva ei olisi hirveästi muuttunut siitä. Toki sitten elokuvassa oli sellaisia kohtia, joiden tueksi tarvittiin nimenomaan tätä aika-juttua, enkä nyt ollut ihan täysin varma siitäkään, olisiko elokuva rahateemalla tarjonnut samanlaista fiilistä; tuskin olisi kuitenkaan erottunut ainakaan minun silmissäni muista vastaavista. Tällaisenaan kyllä ajatusleikistä pidin ja siksi elokuvasta tykkäsinkin, enkä minä siten ainakaan turhaan käyttänyt omaa aikaani tähän elokuvaan. Hieman pienempi pistemäärä ei ollut kuitenkaan kaukana.

Justin Timberlake oli ihan ok pääosaan, vaikka joissakin paikoissa vähän hoopolta näyttikin (varsinkin juostessaan) ja nyt päivää myöhemmin minun olisi hyvin helppo sijoittaa Timberlaken tilalle esimerkiksi nuori Keanu Reeves, joten sikäli Timberlaken tilalla olisi voitu nähdä joku muukin ihan yhtä hyvin. Amanda Seyfried oli tässäkin roolissa ihan kiva, vaikka se hänen peruukkinsa, joka toi mieleen The Fifth Elementin Milla Jovovichin, peittikin osan Seyfriedin ulkonäöstä. Cillian Murphy oli ihan mukiinmenevä Aikavartijoiden pomona, kun taas Vincent Kartheiser aika stereotyyppisen version isosta pahasta pomosta (varmaankin tarkoituksella). Mukana menossa: Johnny Galecki (Rillit huurussa).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Risto

1920-luvun lopun Vermontista löytyy outoja asioita, joita toiset pitävät merkkinä yliluonnollisuudesta, kun taas toiset suhtautuvat niin sanottuihin todisteisiin paljon skeptisemmin. Professori Albert Wilmart (Matt Foyer) kuuluu näihin skeptikkoihin, joka osallistuu asiasta käytävään radioväittelyyn. Myöhemmin Vermontissa asuva George Akeley (Joe Sofranko) tuo Wilmartin nähtäville lukuisia todisteita, jotka eivät välttämättä todista vielä mitään, mutta saa Wilmartin kiinnostumaan asiasta. Akeley ja Wilmart aloittavat kirjeenvaihdon ja yhdessä kirjeessään Akeley kertoo löytäneensä hyvin merkittävän esineen ja tuovansa sen Wilmartille, mutta Akeley ei koskaan saavu perille. Pian tämän jälkeen Wilmart saa Akeleyltä kirjeen, jossa Akeley pyytää Wilmartia lähtemään luokseen Vermontiin. Wilmart tekee näin ja perillä hän huomaa, että siellä todellakin puhaltavat pahuuden tuulet...

H.P. Lovecraft on itselleni nimeään lukuun ottamatta täysin vieras tapaus (no, Re-Animatorit olen nähnyt), mutta onneksi minulla on paljon tuttuja, jotka ovat Lovecraftinsa lukeneet, joten itsekin olen oppinut herran teoksien sisällöistä yhtä jos toista ja itse asiassa on jo pitkään tehnytkin mieli päästä lukemaan niitä, mutta kun a) aika ei tahdo riittää ja b) on niitä muitakin kirjoja luettavana, että en ole vain saanut aikaiseksi. Niinpä kun se toinen samaan aikaan esitettävä elokuva näytettiin Kinopalatsissa, valitsin The Whisperer in Darknessin ilomielin katsottavaksi, vaikka rehellisyyden nimissä onkin todettava, että ennen kuin luin sen perustuvan Lovecraftin teokseen, nimi toi mieleen jonkin kiinalaisen taistelulajeilla ryyditetyn fantasiadraaman. No, itse varsinainen elokuva oli kyllä ihan miellyttävä tapaus.

Elokuva on kuvattu mustavalkoisena kunnioituksena 1930-luvun elokuvia myöten, mutta yhtäläisyydet eivät jää tähän, vaan myös elokuvan alkutekstit ovat kuin suoraan tuon ajan elokuvista. Lisäksi kuvauksessa on ainakin yritetty säilyttää 1930-luvun henki kehnoine erikoistehosteineen kaikkineen. Ihan täysin en kuitenkaan ollut myyty, vaan kyllä sieltä välillä pilkahteli esiin se nykyaikaisuuden meininki ja varsinkin elokuvan näyttelijät eivät millään muotoa tahtoneet muistuttaa 1930-luvun näyttelijöitä. Kuitenkin paikoitellen tämä niin sanottuun vanhaan aikaan siirtyminen toimi, sillä kuvausteknisesti ja lavasteiden osalta homma kuitenkin kohtuu hyvin tuntui pelittävän. Lisäksi huomasin ilokseni, että vaikka vähän vierastinkin mustavalkoisuutta (uudessa elokuvassa), niin yllättävän nopeasti siihenkin sitten tottui.

Tarinassa itsessään oli kanssa haettu sitä 1930-luvun henkeä ja niinpä sen rakenne muistuttikin 1930-luvun elokuvia eli alussa kyllä pistettiin hiljalleen rattaita pyörimään, mutta sitten taas meni pitkän aikaa ennen kuin päästään niihin varsinaisiin tapahtumiin, joiden ansiosta elokuva pitäisi sitten jäädä mieleen. Ei sillä, kyllä minusta elokuva oli jo ennen näitä loppupuolen tapahtumia melko jännittävä ainakin sen osalta, millä aikataululla se Wilmart tulisi muuttamaan käsityksiään lopullisesti, kuten myös minua kiinnosti aikalailla Georgen kohtalo sekä Wilmartin automatka siellä Vermontissa. Jotain oli pahasti vialla ja minä todella halusin tietää, että mitä. Hitto, en mene sanomaan, vaikka tämä tarina olisi iskenyt minuun paremmin juuri siksi, että se oli mustavalkoinen. Mitä parasta, elokuvassa ei edes yritetty hakea mitään järjellisiä syitä outoihin tapahtumiin, vaan kuten Lovecraftilta sopii (kuulemani mukaan) odottaakin, niin mukana on totta kai näitä toisesta ulottuvuudesta tulevia öttiäisiä. Loppuratkaisu kyllä jätti hieman toivomisen varaa.

Vaikken näyttelijöistä ja siten hahmoista saanutkaan irti 1930-lukulaisuutta, niin se ei tarkoita sitä, että he olisivat olleet huonoja. Ei suinkaan, ihan hyvää jälkeä tekivät nämäkin kaverit. Matt Foyer oli vallan mainio tapaus professori Wiltmartina varsinkin mitä pidemmälle elokuva meni. Myös George Akelyn isää Henryä näytellyt Barry Lynch oli hauska tapaus, varsinkin sinne viimeisillä hetkillään. Caspar Marsh näytteli puolestaan hyvin tyypillistä peloissaan olevaa landepaukkua, mikä ei kaikilta osin ollut vain huono juttu. Noin muuten näyttelijät eivät hirveästi jääneet mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Ward

Eletään tulevaisuuden New Yorkissa eli vuodessa 1990. Bronxin kaupunginosa on menettänyt vähänkin arvonsa ja siellä hengaileekin vain erilaiset pahisjengit, joilla on jatkuvasti kiistaa keskenään, varsinkin jos joku omasta porukasta löydetään kuolleena. Sinne tulee myöskin Ann (Stefania Girolami Goodwin), joka täytettyään 18 vuotta joutuisi perimään suuren aseyhtiön, The Manhattan Corporationin, eikä hän ole valmis moiseen perintöön. Hänet ottaa suojelukseensa moottoripyörillä omalla Bronxin alueellaan päristelevän jengin pomo Trash (Mark Gregory) ja Annista tulee osa jengiä. The Manhattan Corporationin porukat haluavat Annin takaisin ja ovat valmiita tekemään ihan mitä vain saadakseen haluamansa...

Aah, Night Visionsin kulttielokuvien päivän se toinen kulttitapaus. Olen aina silloin tällöin törmännyt pikaisesti tähän elokuvaan, mutta mitään suurta huomiota en ollut tähän kiinnittänyt ja niinpä elokuva onkin jäänyt aiemmin kokematta, enkä tiennyt sen sisällöstä paljoakaan. Niinpä en tiennyt syytä sen kulttisuosion takanakaan ja tuli mietittyäkin asiaa ennen elokuvaa, mutta elokuvan jälkeen sekin sitten selvisi. Bronxin asfalttisoturit tarjosi täysin järjettömän tarinan, selvästi ylinäytteleviä näyttelijöitä ja kuvauspuolikin oli monesti vähän niin ja näin... ja minä todella pidin tästä kaikesta.

Elokuva ammentaa ideansa jostain The Warriors -leffasta, johon itse en ole vielä tutustunut, sekä John Carpenterin Pako New Yorkista -elokuvasta, josta puolestani tulin pitäneeksi kanssa todella paljon ja tähän jälkimmäiseen oli ainakin viitteitä todella paljon, kuten esimerkiksi juuri tämä puoliksi suljettu ja raunioina oleva kaupunginosa. Alussa Ann joutuu katukiekkojengin hyökkäyksen kohteeksi, mutta Trash tulee ja pelastaa Annin. Niin Trashin ja muiden jengiläisten ensiesiintyminen kuin myös valkokankaalle ilmestymisestä seuranneessa taistelussa minulle selvisi, että elokuva kuuluu kategoriaan "Niin huono, että on hyvä" ja loppujen lopuksi elokuva osoittautuikin tämän kategorian ehkä parhaimpiin tapauksiin. En tiedä, miltä elokuva on vaikuttanut silloin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta nyt se näytti sen verran vanhentuneelta, että kaikelle sen menolle ei voinut kuin nauraa; jopa paikan päällä ollut ohjaaja Enzo G. Castellari sanoi, että naureskeli itsekin pitkin elokuvaa, vaikka 30 vuotta sitten olikin suhtautunut siihen ihan eri tavalla. Toisaalta minua ei yhtään haitannut tämän vanhentuneisuus, sillä se teki tästä elokuvasta todella viihdyttävän katsoa. Tarinassa ei ollut oikein mitään mieltä ja niinpä se saattoikin poukkoilla vaikka mihin suuntaan ja jotenkin vain jokainen käänne tuntui huvittavan suuresti. Lähestulkoon jokainen dialogi ja hahmojen liikkeet olivat sen verran ylinäyteltyjä, ettei niille voinut kuin nauraa. Lisäksi kun varsinkin suuressa lopputaistelussa käytettiin samoja kuvia pienen tauon jälkeen uudestaan ja uudestaan (ainakin yksi liekinheitinkohtaus), niin siinähän sitä istuttiin suuren mestariluokan kalkkunan äärellä. En minä hirveästi miettinyt elokuvan aikana, että miten elokuva tulisi loppumaan, enkä minä siitä hirveästi välittänytkään, vaan lähinnä otin vastaan sen mitä tuleman piti. Niinpä loppuratkaisu ei mitenkään ihmeellisyyksiä tarjonnut, mutta ei sen oikeastaan tarvinnutkaan.

Osansa elokuvan valtaisalla viehätysvoimalla oli sen näyttelijöillä, jotka eivät vain osanneet näytellä. Minusta ilmeisestikin pystymetsästä (tai kuntosalilta) löydetty Mark Gregory oli ulkomuotonsa puolesta ihan hyvä Trashina, mutta kun ei hän osannut näytellä sitten lainkaan, mikä toki teki hänen hahmostaan vain paremmin. Kaikki liikkumiset oli kuin suoraan joltain kesäteatterin lavalta varsinkin silloin, kun Gregoryn piti rynnätä kuvaan kameran ulkopuolelta. Jostain syystä kyllä pidin aidosti Icea näytelleestä Joshua Sinclairista, mutta muut näyttelijät seurasivatkin vähän niin kuin Gregoryn jalanjälkiä. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä oli tarinan pääkonnaa Hammeria esittäneen Vic Morrowin elokuvan loppupuolella tapahtunut jatkuva tekonaureskelu, joka melkein veti vertoja jopa Vesku Loirin Kuselalle.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvaa kuvattiin oikeasti Bronxissa, mutta mitään lupia ei ollut sen kummemmin kyselty ja liikennettäkään ei suljettu ulkopuolisilta. Enzo G. Castellari sitten kertoi ennen näytöstä, kuinka jossain vaiheessa tielle oli tullut sitten joku paikallinen amerikanitalialainen autoineen, ja tää tyyppi itsepäisyyttään ei millään suostunut poikkeamaan normaalilta reitiltä, vaan jäi autoineen siihen tielle. Castellari otti tilanteen haltuun palkkaamalla tyypin tuotantotiimiin pitämään juurikin nämä ulkopuoliset kaukana kuvauspaikkojen lähettyviltä, mikä kuulemma onnistuikin tältä temperamenttiselta herralta, joka käyttikin aika värikästä kieltä ajaessaan muita tiehensä. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Two Eyes Staring

Etelämantereella toimiva tutkimusryhmä ajaa jäiseen railoon ja tekee massiivisen löydön. Tutkimusryhmää johtava tohtori Sander Halvorson (Ulrich Thomsen) haluaa mukaan paleontologi Kate Lloydin (Mary Elisabeth Winstead). Niinpä Kate matkustaa Etelämantereelle ja kun hän pääsee tutustumaan löytöön, osoittautuu se valtavaksi avaruusalukseksi. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä ulkoa löytyy myös jäässä oleva avaruusolio, jonka tutkimusryhmä kuljettaa sisälle. Vastoin Katen tahtoa he alkavat porailla jäätä. Myöhemmin koko porukan viettäessä iltaa jää alkaa sulaa siinä määrin, että jäälohkareen sisällä ollut avaruusolio pääsee vankeudestaan ja sen jälkeen onkin paha merrassa...

Night Visions on sitten korkattu. Alun perin en ollut järin innoissani tästä uudesta The Thingistä, mutta kun oli avajaiselokuvana, niin aattelin, että mitä jottei, vaikka avajaisleffaksi olisin mieluusti kelpuuttanut jonkin muun tuotoksen kuin Hollywood-leffan, joka on kuitenkin tulossa meilläkin pian ensi-iltaan. Minusta nimittäin John Carpenterin The Thing - "se" jostakin ei ollut loppujen lopuksi järin kummallinen, vaikka ihan kelpo tapaus sekin oli, mutta tämän esiosan jälkeen tulin siihen tulokseen, että minun on ehdottomasti otettava se uusintakatseluun joskus. Minulle nimittäin tuli eilen sellainen tunne, että saatoin liikaa antaa alkuperäisen version vaikuttaa silloiseen Carpenterin versiosta tykkäämiseen, vaikka en asiaa tuolloin itselleni myöntänytkään. Kuitenkaan en aio katsoa tuota Carpenterin versiota ihan heti uudestaan, vaan ehkä joskus vuoden päästä, kun isoimmat muistot myös tästä esiosasta ovat hälvenneet. Voi toki olla, että aika on kullannut muistot ja tuo leffa voisikin olla omaan makuun sellaista "ihan ok" -osastoa, mutta tämä esiosa sai minut ainakin epäilemään asiaa, sillä The Thing oli yllättävänkin hyvä tapaus.

Niin... oliko tämä edes esiosa? Okei, tapahtumat sijoittuivat sinne norjalaiseen tukikohtaan, josta sitten Carpenterin leffa lähtee liikkeelle, mutta ihan kaikkia Carpenterin elokuvan tapahtumia tarkemmin muistamatta tuli vain sellainen tunne, että olen nähnyt jo tämän elokuvan, sillä monia samoja ominaisuuksia tässä elokuvassa oli kuin mitä Carpenterin versiossa aina jäätyneen avaruusolion löytämisestä ja sulattamisesta, koirista kuin liekinheittimellä leikkimisellä. Siinä sivussa sitten avaruusolio tekee hyökkäyksiä ja tappaa tukikohdassa olevia yksi toisensa jälkeen. Eikö nämä kaikki nähty jo Carpenterin versiossa? Koska tässä kuitenkin oltiin ainakin näennäisesti esiosan kimpussa, niin totta kai tarinallisestihan elokuva oli vähän toisen näköinen, eikä toisaalta lainkaan hassumpi tapaus.

Käytettiin tästä elokuvasta mitä termiä tahansa, niin siitä en yllätyksekseni päässyt mihinkään, että tämä oli varsin toimiva kauhujännäri. En sitten tiedä, johtuuko valkokankaalta näkemisestä (haluan uskoa, että ei), mutta minä todella jännitin tapahtumien etenemistä siellä tukikohdassa sen jälkeen kun tämä avaruusolio vapautui jäälohkarevankilastaan. Eittämättä tekemistä oli myös musiikilla, joka oli omiaan luomaan tunnelmaa juuri silloin kun pitikin, eli aina kun vähänkin jostain kuului jotain ylimääräistä ääntä. Myöskin se, ettei voinut varmuudella tietää, kuka on kuka, teki elokuvan katsomisesta jännittävämpää ja siten huomattavasti viihdyttävämpää. Epäilyksiä lensi suuntaan jos toiseenkin, mutta varmuutta ei saanut ennen kuin tutkimusryhmän muut jäsenet niin tekivät. Myönnettävähän se oli, että tulin epäilleeksi ihan vääriäkin henkilöitä. Olion tapporallia ja etenemistä ruumiista toiseen oli siksi niin hauska katsoa, mutta se, mikä lopulta tiputti elokuvan pisteitä vähän, oli siellä loppupuolella koettu joukkoteurastus samassa kohtauksessa. Ei niitä nyt niin nopeasti olisi tarvinnut lahdata. Lopun tapahtumat siellä avaruusaluksen lähettyvillä olivat mainiota seurattavaa. Ihan lopuksi näimme sitten muistinvirkistykseksi (uudelleen filmatisoidun) pätkän Carpenterin elokuvan alusta. Miten norjalaiset muuten alun perin pääsivät sieltä jäärailosta pois?

Näyttelijät olivat ihan hyviä, vaikka kaikkia norjalaisia en erottanutkaan toisistaan, mutta tämä saattoi lopulta johtua siitäkin, että niitä hahmoja elokuvassa piisasi paljon. Mary Elisabeth Winstead oli ihan hyvä Kate Lloydina, vaikka mitään Sigourney Weawerin tai Linda Hamiltonin tapaista naisenergiaa ei hänessä ollutkaan. Kuitenkin hoiti tonttinsa ihan hyvin tässä roolissaan, eikä hänestä sitten jäänytkään valittamista. Toista tukikohdan naista Juliettea näytellyt Kim Bubbs oli selvästi Winsteadia heikompi. Miesnäyttelijät eivät sinänsä jääneet ainakaan paljon Winsteadin varjoon, mutta sitten taas niitä oli elokuvassa niin paljon, ettei oikein kukaan tahtonut erottua edukseen. Kärkinimistä mainitakseni, niin Joel Edgerton sekä Ulrich Thomsen olivat kyllä elokuvan jälkeen ihan sopivia rooleihinsa, mutta eipä niitä hirveästi enää elokuvan jälkeen jäänyt muistelemaan. Mukana menossa: Adewale Akinnuoye-Agbaje (Kylmä rinki, Lost).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Inbred

Jake Lonergan (Daniel Craig) herää villissä lännessä keskeltä aavikkoa, mutta hän ei muista mitään siitä, miten hän on sinne joutunut, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Ei edes omaa nimeään. Hänen kädessään on outo vekotin, jota hän ei tunne, mutta jota hän ei myöskään saa pois. Lonergan riisuu muutaman lännenrosvon aseistaan ja ryöstää näiltä vaatteet ja suuntaa kulkunsa läheiseen kylään, jossa selviää, että Lonergan on itse asiassa etsintäkuulutettu roisto, joka on muun muassa ryöstänyt kylän mahtimiehen Woodrow Dolarhyden (Harrison Ford) kullat. Dolarhyde luonnollisesti kantaa kaunaa ja ennen kuin pidätetty Lonergan ehditään kuskaamaan liittovaltion sheriffin luo, Dolarhyde tulee kovistelemaan Lonergania, mutta kun avaruusoliot hyökkäävät kylään ja kidnappaavat Dolarhyden pojan Percyn (Paul Dano), on Lonerganin ja Dolarhyden yhdistettävä voimansa...

Niin se mieli muuttuu. Myönnän toki, että vähän olisi himottanut päästä katsomaan Elokuva-arkistoon (tai Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) Dollari-trilogiaa mutta sen ollessa liian kaukana ei se sitten tullut kysymykseenkään, mutta noin yleisemmin en olisi uskonut vielä jokin aika sitten, että odotetuimpien elokuvien joukossa olisi ollut lännenleffa, mutta niin vain kävi Cowboys & Aliensin kohdalla. Tosin eihän tämäkään ollut puhdas lännenelokuva ja oikeastihan minua kiinnosti enemmän se scifipuoli ja se seikka, että scifistelyt oli siirretty villin lännen tunnelmiin. Vaikka tosiaan olinkin halunnut päästä katsomaan tämän jo pidemmän aikaa, en oikein tiennyt, mitä elokuvalta odottaa (kun en kuitenkaan ole mikään suuri länkkärifani), mutta eipä tämä loppujen lopuksi kovin kummoiseksi osoittautunut.

En tiedä, mistä olin saanut ajatuksen päähäni, mutta olin kuvitellut elokuvan olevan edes vähän humoristisempi. Luultavasti ajatus oli avaruusoliot villissä lännessä -teemasta lähtöisin, mutta varma en ole. Huumoria tässä elokuvassa ei ollut nimeksikään, vaan hyvin vakavalla naamalla elokuva tunnuttiin vetävän läpi, mikä ei ainakaan omalla kohdallani toiminut niin kuin olisin toivonut. Mielestäni alkuosa elokuvasta laahaa ja pahasti, vaikka yksittäisiä lyhyitä toimintahetkiä koetaankin. Elokuva tuntuikin monin paikoin aika perinteiseltä länkkäriltä, minkä vuoksi yritinkin saada aikaan ylimääräistä hupia irti siitä, että yritin katsoa elokuvaa nimenomaan kuin länkkäriä Toisin sanoen vaikka viholliset tulivat kaukaa avaruudesta ja Lonerganin kädessä on tämä outo metallinen värkki, muunsin mielessäni tämän värkin vastaamaan lännenelokuvien kuudestilaukeavaa ja nämä avaruusoliot vastaamaan perinteisiä lännenrosvoja, joilla nyt oli vaan vähän kovemmat otteet. Näin elokuvasta tuli edes vähän mielenkiintoisempaa seurata, mutta ei siltikään mitään kunnolla nautittavaa ollut pitkään tarjolla. Loppua kohden meno paranee ainakin vähäsen ja vaikka muutama elokuvaa kommentoinut onkin nostanut elokuvan alkupuolen loppupuolen edelle, niin minulle iski elokuvan loppupuoli selvästi alkupuolta paremmin. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun hyvikset tai melkein hyvikset lähtevät viimeiseen hyökkäykseen, elokuvaan tulee sellaista lännenseikkailufiilistä, josta minä tykkäsin. Myönnän tykänneeni myös siitä, että Lonerganin käsiaseen tarina ei ollut sittenkään ihan niin kliseinen kuin alussa luulin. Loppuratkaisu kulki aika perinteisiä polkuja.

Harry Gregson-Williamsin musiikki oli ihan kohtuullisen hyvää, vaikkakaan ei mitenkään ikimuistettavaa, joskaan en olisi varmaankaan kiinnittänyt musiikkiin niin paljon huomiota, ellen olisi tiennyt elokuvassa kuultavan juurikin hänen musiikkiaan. Alienit olivat selvästi ottaneet vaikutteita Alien-elokuvista, eikä tekijät ole ilmeisesti sitä kiistäneetkään.

Daniel Craig soveltui hyvin esittämään lännensankaria ja niinpä hänet olisikin hyvin voinut kuvitella vakiotähdeksi niihin vanhoihin lännenelokuviin ja mitä parasta, en saanut Craigistä mitään James Bond -vivahteita eli hyvin hän oli onnistunut karistamaan Bond-maneerit näyttelemisestään. Jotenkin vaan ne cowboyasusteet sopivat Craigille sen verran hyvin, että häntä oli oikeasti ilo katsella. Harrison Ford puolestaan alkaa olla jo vanha ukko (eikä hän ole edes vielä seitsemääkymmentä), eikä hänen olemuksestaan huokunut sellaista hyvää fiilistä, mihin hänen vanhemmissa elokuvissa on totuttu kokemaan. Jotenkin tuntui, että Fordin pitäisi alkaa viettää eläkepäiviään enemmän draamallisissa kuin toiminnallisissa elokuvissa. Ei sillä, melko rutinoidusti Fordkin roolistaan suoriutui, mutta... se jokin vain jäi uupumaan. Mukana menossa: Sam Rockwell (Linnunradan käsikirja liftareille, Vihreä maili), Paul Dano (Little Miss Sunshine) ja Walton Goggins (Shield - Lain varjolla), joista jälkimmäisenkin olisin mielelläni nähnyt vieläkin suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bonnie ja Clyde

Joe Lambin (Joel Courtney) äiti (Caitriona Balfe) kuolee onnettomuudessa tehtaalla. Muutamien kuukausien päästä koulu on ohi ja Joe kavereineen alkaa kuvata zombielokuvaa ja he saavat mukaansa Alicen (Elle Fanning), johon Joe on ihastunut, ja jonka isää Louisia (Ron Eldard) Joen isä Jack (Kyle Chandler) pitää syyllisenä vaimonsa kuolemaan. Nuoret lähtevät keskellä yötä kuvaamaan juna-asemalle, kun heidän yllätyksekseen juna on menossa ohi ja he kuvittelevat saavansa lisää tuotantoarvoa autenttisesta junan ohituksesta. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä junaa vastaan ajaa tohtori Woodward (Glynn Turman) ja juna suistuu kiskoilta ja vaunut lentelevät joka puolelle. Pian armeijakin on paikalla ja kohta on koko kylä ihan sekaisin...

Nimi Super 8 viittaa elokuvakameraan ja kuten elokuvassakin, on kameratyypille ihan oikeat festivaalinsakin; asia, mikä selvisi vasta elokuvan jälkeen, vaikka se nimi kerran mainitaankin. Tarkastukseen asti eli käytännössä elokuvan aikana ajattelin nimen viittaavan jotenkin elokuvan avaruusolioon tai peräti siihen, että elokuva tuntui kuvaukseltaan (veikkaanpa, että on kuvattu Super 8 -kameralla) ihan 80-luvun elokuvalta, mihin luku 8 olisi voinut puolestani ihan hyvin viitatakin, mutta ei sitten. Mitä tulee sitten itse elokuvaan, niin en oikeastaan tiennyt tämän sisällöstä oikein mitään etukäteen ja jostain syystä halusin poikkeuksellisen paljon pitää sen niin mahdollisimman pitkään. Jostain arvostelusta ehdin kuitenkin lukea, että elokuva olisi vähän tyhjää täynnä, mutta kun ohjaajana toimi J.J. Abrams ja tuottajana Steven Spielberg (mikä ei nykyään ole mikään laadun tae), niin halusin kuitenkin nähdä tämän ja itse asiassa ihan tykkäsinkin tästä.

Elokuva ei todellakaan etene turhan nopeasti. Elokuvan alussa nimittäin seurataan pitkä tovi Joen ja kavereidensa leffaprojektin kuvauksia joskus 1980-luvulla samalla tutustuen näihin kavereihin. Sitten tapahtuu tämä junaonnettomuus suurten räjähdysten saattelemana, mikä ensinnäkin sai nauramaan siksi, että junavaunuja oli niin mielettömästi, mikä teki jatkuvista räjähtelyistä ja vaunujen ilmalennoista jopa vähän huvittavia. Toisekseen tämä kohtaus nauratti myös siksi, että ihan sama kuinka paljon niitä vaunuja lensi, niin nämä nuoret selviytyivät vahingoitta, kuten myös Alicen isän autokin, jolla heidän oli tarkoitus lähteä pakoon. Tämän asemakohtauksen jälkeen tulee armeija kehiin, mutta silti tulee taas pitkä jakso, kun ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa, vaan asioita viedään ihan hiljakseen eteenpäin. Joku taisi jossain sanoakin, että elokuvan sisältöpuoli on aika köyhänpuoleista ja onhan asia vähän niinkin, mutta minua tämä tyhjyys ei häirinnyt varsinkaan alussa. Näiden nuorten leffaprojektia oli kiva seurata jo sen vuoksi, että hahmot tuntuivat aidosti innostuneilta projektistaan, joka olisi tietenkin "paras ikinä" ja heidän naiivi lapsenuskonsa omaan projektiinsa oli ainakin minusta ihan hauskaa katseltavaa. Lisäksi kun nämäkin hahmot kehittyvät matkan varrella ainakin vähän, niin mikäs siinä ollessa. Sellaisia pienenpieniä juonenkäänteitäkin matkan varrella saadaan nähdä. Loppua kohden Lillian-kylä muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi samalla kun nuoret säntäilevät siellä täällä ilman mitään todellista vaaraa kuolemisesta tai vakavasta loukkaantumisesta. En ollut oikeastaan miettinyt loppuratkaisua ollenkaan kesken elokuvan, vaan ajattelin kai mielessäni, että aika sama, miten se tulisi päättymään ja siten loppu ei varsinaisesti vaikutusta tehnytkään. Kokonaisuutena elokuva tuntui sellaiselta Stand by Me kohtaa Maailmojen sodan -ristisiitoksella pienin viittauksin erinäisiin Spielbergin elokuviin, kuten E.T.:hen. Lopputekstien aikana valkokankaalla vielä nähdään näiden hahmojen (muka-)tekemä zombivideo ja se oli kyllä hauska tapaus.

Oli elokuva kuvattu Super 8 -kameralla tai ei, niin elokuvassa oli sellainen 1980-luvun henki muuallakin kuin tapahtumien sijoittumisena kyseiselle vuosikymmenelle. Okei, räjäytykset olivat juuri niin komeita ja nykyaikaa kuin J.J. Abramsilta voi odottaakin, mutta muuten kuvauksesta huokui 80-luku tai ehkä jopa hieman 90-lukukin, mene ja tiedä. Niinpä kuvan terävyys ei ollut ihan parasta luokkaa, mutta oli sitten kuitenkin sellainen kotoisan oloinen, jollaisiin minä olin nuoruudessani tottunut, vaikka vasta 80-luvun lapsi olenkin. Tämän kuvaustavan vuoksi nuorten matkaa olikin ihan kivaa seurata, vaikkei juonellisesti mikään huipputapaus ollutkaan, eikä mitenkään pääse esikuviensa tasolle, mutta ties vaikka joskus tarttuisin tähän vielä uudestaankin.

"Näyttelijä -black outit" on ikäviä, sillä minä kulutin paljon aikaa elokuvasta vain miettiessäni, mikä olikaan se sarja, jossa Joen isä Jackia näytellyt tyyppi oli ollut (hän kuitenkin näytti olevan tuttu nimenomana tv-sarjasta) ja lopputekstien aikana tuo näyttelijä paljastui Kyle Chandleriksi ja sitten sainkin koko kotimatkan miettiä, miten tämä nimikin oli niin tuttu, mutta paljastuihan se lopulta kotiin päästyäni: Aikavarashan se siinä oli (katselin sitä satunnaisesti joskus). Myös armeijapomo Noah Emmerichin tunnistamisessa oli vaikeuksia, vaikka hän sentään oli tuttu siitä minun suosikkielokuvasta eli The Truman Show'sta; melkein häpeän itseäni. Elokuvan nuoret tässä oli pääosassa ja porukalla he olivat kyllä loistavia ja tuntuivat hyvin aidoilta, mutta tähänkin aitouteen vaikutti eittämättä hyvin heille kirjoitettu taustatarina eli tämä leffankuvausprojekti. Tempaukset olivat erilaisia, mutta kyllä noista näyttelijöistä huokui sellainen perus-varhaisteinin mentaliteetti, joka tuntui eittämättä jossain määrin tutulta. Mukana menossa: Dan Castellaneta (Homer Simpsonin ääni) sekä David Gallagher (Seitsemäs taivas).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Krokotiilimies II

Englantilaiset scifisarjakuvanörtit Clive ja Graeme (Nick Frost ja Simon Pegg) ovat toteuttaneet unelmansa ja lähteneet Yhdysvaltoihin sarjakuvamaailman suurimpaan tapahtumaan Comic-Coniin. Koska he ovat kaukana kotona, eivät he voi jättää hommaa vain Coniin, vaan he lähtevät kiertelemään Yhdysvaltain tunnettuja UFO-paikkoja aina Area 51:stä Roswelliin. He joutuvat todistamaan auto-onnettomuutta ja lähtiessään etsimään uhria, he tapaavatkin ajotaidottoman ja kaksimielisiä vitsejä heittävän Paulin (äänenä Seth Rogen), joka hyppää heidän kelkkaan. Paul on kuitenkin pakenemassa valtion agentteja, joten nörttien ja Paulin matkasta Paulin haluamaan paikkaan ei todellakaan ole tulossa leppoista.

Tuli nähtyä tämän traileri jokunen viikko sitten, jolloin myös kuulin elokuvasta ensimmäistä kertaa. Trailerissa Paul heittelee kaksimielisyyksiä ja olin ihan silleen, että "Jes, kerrankin erilainen alien-elokuva", eli toisin sanoen elokuva herätti heti kiinnostuksen. Samalla heräsi epäilys siitä, että onkohan elokuvan huumori sittenkin vähän turhan väkinäistä minun makuuni, sillä monesti juuri tämänkaltaisissa rääväsuukomedioissa käy huumorin suhteen juuri niin. Rohkeasti kuitenkin päätin suunnata elokuviin, mutta aah ja voi, epäilykseni osuivat kuin osuivatkin suurin piirtein oikeiksi, eikä Paul siten naurattanutkaan kuin paikoitellen.

Elokuva alkaa oikeastaan todella huonosti. Okei, Cliven ja Graemen visiitti siellä Comic-Conissa on sinänsä ihan kiva, mutta siinä vaiheessa kun yrittävät alkaa vitsejä laukoa, niin jotain menee pieleen ja pahasti: Vitsit eivät naurata! Vähän samaa joukkoa olivat muutkin tapahtumat ennen Paulin tapaamista ja esimerkiksi tämä hotellihuonekohtaus oli aivan... no, en sano mistä. En tykännyt näistä toistuvista vitseistäkään, joista ihmeteltiin yhden kirjailijan henkilöllisyyttä tai epäiltiin Cliveä ja Graemea homoiksi; kolmet tissit sentään ainakin kerran pistivät hymähtämään. Elokuvan hauskuus tosiaan kokee pienen parannuksen Paulin tullessa kuvioihin, mutta edelleen huumori sai pienessä väkinäisyydessään vaivaannuttamaan. Kyllä Paul ehdottomasti elokuvan hauskin tyyppi oli, mutta mitään remakkanaurua en suustani päästänyt missään vaiheessa. Hänellä riitti ihan kivoja kaksimielisiäkin juttuja, mutta se suurin hauskuus jäi uupumaan. Toisin sanoen Paul olisi saanut olla vieläkin räväkämpi jutuissaan, nyt hänen juttunsa jäivät sellaisiksi pikkutuhmiksi Toisaalta sitten Paul tuntui niin tavalliselta juntilta, että Paulin tilalla olisi juttujensa perusteella voinut nähdä jonkun satunnaisen ihmisliftarinkin. Lähes Paulin tasolle pääsee sitten kesken kaiken mukaan tuleva syvästi uskovainen Ruth (Kristen Wiig), joka uskovaisena jäi turhan stereotyyppiseksi ja siten aika väkinäisen oloiseksi, mutta alettuaan kiroilla oli kuitenkin ihan hauska tapaus (teatterisalissa taidettiin eniten hörähtää munamällille/dick milkille). Kokonaisuudessaan elokuva sai naurahtamaan muutaman kerran ja hymähtelemään silloin tällöin, mutta siinä se.

On suorastaan melkein harmi, että tämä elokuva oli tehty komediamuotoon, sillä jos unohdetaan elokuvan huumoripuoli, niin elokuva oli kuitenkin ihan kelpo viihdettä. Tämän huomasin varsinkin juuri niissä kohdissa, kun hahmot vähäksi aikaa vakavoituivat ja huomasin silloin pitäväni elokuvasta enemmän. Tarinassa kumarretaan Steven Spielbergin suuntaan ja komeasti ja jos olen nyt oikein käsittänyt, sisälsi se vieläkin enemmän viittauksia Spielbergin elokuviin kuin mitä pystyin sisäistämään. Perimmiltään tarinassa on kyse Paulin pakomatkasta ja pyrkimyksistä päästä takaisin kotiinsa samalla kun agentit ovat hänen kannoillaan ja huomasin viihtyväni itse tarinan parissa ja varsinkin Paulin tarina oli hauskasti taustoitettu. Okei, minua ei kiinnostanut nämä UFO-kuppilan juntit (David Koechner ja Jesse Plemons) tai Ruthin isä (John Carroll Lynch) eikä siten heidän kohtalonsa, mutta noin muuten itse varsinaista juonta seurasi jotakuinkin mielellään. Mitä parasta, tarinassa nähdään vieläpä aikalailla puskista tullut juonenkäännekin, joten mitäs tätä oli seuratessa. Harmi vain, että elokuvan monin paikoin väkisinväännetyn oloinen huumori vähensi elokuvan viihdearvoa.

En tiedä, johtuiko asia siitä, että Clive ja Graeme olivat nörttejä, vai siitä, että he olivat brittejä vai siitä, että he olivat brittiläisiä nörttejä, mutta tässä oli kyllä parivaljakko, jonka olisin voinut toivoa vaihdettavan toisenlaisiin hahmoihin. Minuun ei nimittäin Nick Frostin tai Simon Peggin karismat purreet, eivätkä he tuntuneet millään tavalla aidoilta hahmoilta. Jopa Paulissa oli enemmän aitoutta kuin heissä, jotka ovat (elokuvan käsikirjoittajina) taatusti saaneet oman osansa ääliökomedioista. Seth Rogen oli ihan hyvä Paulin äänenä. Frost ja Pegg nähdään Steven Spielbergin tulevassa Tintti-elokuvassa, joten sitä kautta he olivat saaneet Spielbergin mukaan tähän elokuvaan pieneen puherooliin. Mukana menossa: Janet Lynch (40 v. ja neitsyt) sekä Jason Bateman (Juno).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa (toivottavasti): Ihmemies MacGyver - 2. kausi

Afganistanissa palvellut kapteeni Colter Stevens (Jake Gyllenhaal) herää Chicagoon matkalla olevasta junasta ja hänen vastakkaisella puolella istuu Christina (Michelle Monaghan), joka kutsuu Colteria ihan toisella nimellä. Colter on varma, ettei hän ole henkilö, joksi häntä luullaan, mutta ennen kuin hän saa koottua itsensä, juna räjähtää ja herääkin oudosta kapselista, jossa hän on vankina. Hän saa kuulla häntä tarkkailevalta Colleen Goodwin (Vera Farmiga) ja tämän pomolta (Jeffrey Wright) olevansa suorittamassa tehtävää eräänlaisessa lähdekoodissa, joka on lähtöisin tuossa junaräjähdyksessä kuolleen miehen aivoista, johon on jäänyt talteen miehen viimeiset kahdeksan minuuttia. Stevensin tehtävänä onkin kokea nämä kahdeksan minuuttia uudelleen ja uudelleen vähitellen saaden selville pommin sijainnin sekä junan räjäyttäjän, joka on uhannut iskeä vielä uudestaan, mutta koska kyseessä ei ole aikamatkustus, onko Stevensillä mahdollisuutta pelastaa muita junamatkustajia ja mitä Stevensin uudet työnantajat oikein salaavat?

Satuin jokunen viikko sitten Porin Finnkinoon, jossa oli tämän elokuvan juliste ja vaikka kuulinkin elokuvasta silloin ensimmäistä kertaa, niin elokuvan julisteessa oli jotain niin vetoavaa, että halusin päästä katsomaan tämän. Astuttuani sisään saliin sainkin nähdäkseni sitten elokuvan trailerin, olin vieläkin vakuuttuneempi katsomishaluistani ja kun elokuva tullessaan ensi-iltaan sai vielä paljon positiivisia arvioita osakseen, niin enhän minä voinut tätä sitten jättää katsomatta. Keskiviikkona nautin improvisaatioteatterista ja vähän improvisoin minäkin havaittuani näytöksen lyhyyden ja päätin mennä heti Stella Polariksen esityksen jälkeen Finnkinoon, mutta sinä iltana tätä elokuvaa ei enää sitten mennytkään, joten jouduin siirtämään tämän eiliseen. Pidän paljon Päiväni murmelina -elokuvasta ja sekin on ikuisella hankintalistalla ja niinpä viihdyin myös tämän hieman samanhenkisen Source Coden parissa.

Elokuva alkaa mielestäni siitä ainoasta oikeasta tilanteesta eli sieltä junasta, jossa Colter Stevens tietenkin on aluksi ihan pihalla kaikesta ja sitten räjähdyksen tapahtuessa siirrytäänkin vasta sinne kapseliin, jossa niin Stevens kuin katsojakin saa oikeastaan vasta tietää, mistä on kyse (iso osa katsojista kyllä varmaan tiesikin asian osittain), vaikka Stevens kyllä on katsojaakin skeptisempi kaiken todenperäisyyden suhteen. Tästä sitten siirrytään aina uudelleen samaan kahdeksanminuuttisen pariin, mutta tylsäksi aika ei käy, sillä jokainen käynti junassa on tyystin erilainen ja johtaa hivenen toiseenlaisiin lopputuloksiin. Stevensin tutkimuksia oli ihan kiva seurata ja sitä itsekin alusta asti uteliaana pohdiskeli (joskaan en jännityksestä tärissyt missään vaiheessa), kuka matkustajista olisikaan se oikea syyllinen. Sanottakoon se heti, että pieleen meni arvaukseni. Hieman kyllä harmittelin sitä, että kaikkia matkoja ei näytetty kokonaan, vaan niitä lyhennettiin tämän tästä, mikä sinänsä vei hieman pois elokuvan tehosta. Junakohtauksia olisi saanut olla vähän enemmän kuin kapselikohtauksia. Siitä taas pidin, etteivät kaikki epäselvät tilanteet sisältyneet vain junamatkoihin, vaan myös Stevensin olemiselle siellä kapselissa löytyi vähä vähältä lisää tietoa ja totuutta kaikesta ei paljastetakaan liian aikaisin. Mitä tulee sitten loppuratkaisuun, niin siitä pidin ja Stevensin viimeinen matka kyseiseen aamuun oli lopulta aikalailla toiveideni täyttymys.

Minulla oli ollut sellainen mielikuva siitä, että en ollut nähnyt Jake Gyllenhaalia missään ennen ja että olin kuullut vain nimen, mutta olinhan mä nähnyt herran parissakin elokuvassa (ja toinen sentään oli Brokeback Mountain, mutta muistin siitä vain Heath Ledgerin). Gyllenhaal ei mitenkään erityisen mieliinpainuva ollut, mitä nyt ihan hyvä tähti toimintaelokuvan pääosaan. Michelle Monaghan oli hänkin ihan kivake ja nättikin vielä ja siinä Gyllenhaalin rinnalla menikin ihan mukavasti. Vera Farmiga, johon itse tutustuin Up in the Airissa, oli hyvä ja ehkä paras koko konkkaronkasta. Jeffrey Wright ei ollut huono, mutta hänen hahmonsa kyllä oli ärsytti.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Koti maailman laidalla