Alkuperäinen nimi: The Crow: Salvation

Ohjaus: Bharat Nalluri
Käsikirjoitus: Chip Johannessen

Pääosissa: Eric Mabius, Kirsten Dunst, William Atherton
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 101 min
 

- That was a fucking hollow point!

- I guess that it's true. Guns don't kill people.

 

Alex Corvin (Eric Mabius) on saanut kolmea vuotta aiemmin kuolemantuomion tyttöystävänsä Laurenin (Jodi Lyn O'Keefe) murhasta ja viimein hänen tuomionsa pistetään käytäntöön, vaikka Alex kuinka vakuuttaa syyttömyyttään ja puhuu jotain salaperäisestä arpikätisestä miehestä. Kun sitten kuollut Alex on viety kylmäsäilöön, hän yllättäen herääkin takaisin eloon vääriltä kohtaloilta suojaavan variksen toimesta. Alexin naama on kuitenkin palanut lähes tunnistamattomaksi sähkötuolikäsittelyssä, joten hän meikkaa naamansa vähän paremmaksi ja lähtee sen jälkeen etsimään tätä arpikätistä miestä kuin myös muita, jotka ovat sekaantuneet Laurenin murhaan ja saa apua muun muassa Laurenin siskolta Eriniltä (Kirsten Dunst)...

Minulla on jokin outo tapa olettaa kaikkien viime vuosisadan elokuvien 2000-luvulla julkaistujen jatko-osien olevan aikamoista kuraa ja niin ajattelin myös tämän elokuvan kohdalla. Sanoinkin eilen jossain netin syövereissä pitäväni tätäkin osaa oletettavasti turhempaakin turhempana jatko-osana, vaikka en nyt ihan täysin pitänyt mahdottomana, ettenkö tästäkin saattaisi pitää. Eikä niitä odotuksia ainakaan nostanut se seikka, että tunnistin käsikirjoittajan Chip Johannessenin yhdeksi Beverly Hills 90210:n käsikirjoittajaksi (ihan hyvä siinä, mutta... noh... niin ). Ehkä siinä kostoteemassa sitten on vain jokin, joka jaksaa viehättää, sillä Eipä The Crow: Pelastus miksikään älyttömän huonoksi osoittautunutkaan, sillä vaikka olikin tähän mennessä se heikoin osa, niin kyllähän tätäkin joten kuten jaksoi katsoa.

Edellisen osan arvostelun yhteydessä pohdiskelin, saako aihepiiristä eli kuolle(id)en ylösnousemisesta kostoaikeissa mitään järin erikoisia variaatioita aikaan ja elokuvan alussa ehdin jo kuvitella näin tapahtuneen. Alussa nimittäin totta kai Corvin ensin paistetaan hengiltä hänen puhuttuaan vain siitä arpikätisestä miehestä, joten ajattelin, josko sittenkin elokuvan aikana jahdattaisiin vain yhtä miestä, mutta ei. Melko pian alkutapahtumien jälkeen selvisi, että Laurenia onkin ollut tappamassa useampikin henkilö, joten juonikuvio oli sitä myöten selvä. Totta kai elokuvassa kulki mukana koko ajan tämän arpikätisen miehen mysteeri, mutta siinä taas ei ollut mitään pohdittavaa sen jälkeen, kun kyseinen henkilö kuvioihin tuli. Totta kai senkin jälkeen vielä mietin, voiko todellinen syyllinen olla niin ilmiselvä henkilö, mutta valitettavasti näin oli asianlaita. Kyllähän Alexin tutkimuksia katseli ihan ilokseen ja Erinin suhtautuminen Alexiin oli jatkuvan uteliaisuuden aiheena eli siinä mielessä ei mitään vikaa. Välillä siirrytään sivupoluille sitten vähän turhankin pitkäksi ajaksi, sillä kostotoimenpiteiden välissä ehti olla yhdessä vaiheessa aika pitkäkin tauko ja vastapainoksi seuraavassa hetkessä tapetaankin sitten pari tyyppiä peräkkäin. Tosin tämä jälkimmäinen  oli sikälikin ymmärrettävää, että tyypit sattuivat olemaan samassa tilassa, kun Alex tuli tekemään kepposiaan. Visuaaliselta puoleltaan elokuva oli ehkä tähän mennessä se heikoin, sillä eipä lavastus kuin kuvauspuolikaan juurikaan mieleen jäänyt. Mikä hahmoihin tulee, niin minua kuitenkin miellytti niiden aiempaa realistisempi ote. Loppuratkaisu oli tavallisen tylsä.

L-koodista tuttu Eric Mabius oli ihan ok pääosaan, vaikka ei ollutkaan ihan yhtä synkkä tapaus kuin edellisen osan Ashe Corven. Osansa Mabius kuitenkin hoiti ihan kelvollisesti, eikä siten valittamista ollut. Kirsten Dunst oli mainittu jokseenkin ymmärrettävissä syistä alku- ja lopputeksteissä ensin, mutta silti hän jäi samalla tavalla miespääosan varjoon kuin aiempienkin osien naiset ja totta puhuen hän tai oikeammin hänen roolihahmonsa tuntui tässä leffassa ihan pennulta. Mukana menossa: William Atherton (Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli) ja Walton Goggins (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 2,5/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Wicked Prayer

Alkuperäinen nimi: Raising Arizona

Ohjaus: Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen

Pääosissa: Nicolas Cage, Holly Hunter, John Hunter
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1987

Kesto: 90 min

- You mean you busted out of jail.

- No, ma'am. We released ourselves on our own recognizance.

- What Evelle here is trying to say is that we felt that the institution no longer had anything to offer us.

H.I. McDunnough (Nicolas Cage) eli tuttavallisemmin Hi on pikkurikollinen, joka on erikoistunut ruokakauppojen ryöstämiseen, tosin melko huonolla menestyksellä, sillä hän tuppaa aina jäämään kiinni. Sitten hän tapaa Edin (Holly Hunter), josta hän kiinnostuu, vaikka he tapaavatkin vain pari kertaa vuodessa ja silloinkin pidätyskuvan ottohetkillä, sillä Ed on poliisi, jonka vastuulla on pidätyskuvat. Muutaman kerran tavattuaan Hi kosii Ediä ja menevät lopulta naimisiin ja Hi alkaa tehdä tehtaalla hanttihommia. Pian Ed alkaa kaivata omaa lasta, mutta ongelmana on vain se, että Ed ei voi saada sellaista luonnollisin menetelmin ja Hin rikostaustan vuoksi adoptiokaan ei onnistu. Sitten huonekalupohatta Nathan Arizonan (Trey Wilson) perheeseen syntyy viitoset, joista kaikista Arizona ei usko selviävänsä. Niinpä Ed pakottaa Hin sieppaamaan yhden vauvoista, Nathan Jr.:n (T.J. Kuhn), mutta uuden lapsen hoitaminen ei tule olemaan niin helppoa kuin he ovat kuvitelleet. Ei siksi, että vauva itse aiheuttaisi hankaluuksia, vaan koska Nathan Jr.:n ympärillä kaikki aikuiset tuntuvat olevan täysiä idiootteja...

Tämä elokuva edustanee viime vuosikymmenten ainoita Hollywoodissa tuotettuja 1001-elokuvia, joita en ollut tuntenut edes nimeltä ennen kuin elokuvan pistin ostoskoriin (voin olla toki väärässäkin). Arizona Baby kuuluu niihin samoihin viime maaliskuussa hankittujen leffojen joukkoon, joita olen nyt katsellutkin viime aikoina ja tuolloin elokuvan tiedot tuli tietysti pistettyä tietokantaankin, mutta tähän päivään mennessä ne sinne merkityt tiedot olin jo unohtanut. Niinpä pitkin elokuvaa mietinkin, että kuka on voinut tehdä näin kahjoa tavaraa ja vasta elokuvan loppuhetkillä muistin elokuvan olevan Coenin veljesten käsialaa... "kuinka muutenkaan". Myönnettävä on, että osin Nicolas Cagen takia suhtauduin elokuvaan etukäteen ehkä hieman arastellen, mutta Arizona Baby olikin loppujen lopuksi ihan hyvä komedia.

Elokuvan alussa nähdään Hin ja Edin romanssin vähittäinen synty ja siinä sivussa Hi tietty ryöstelee kauppoja ja käy istumassa vankilassa, mutta tämä alkuvaihe ei varsinaisesti temmannut mukaansa, vaikka toisaalta Hin kertojaäänestä pidinkin. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta siinä vaiheessa, kun Hi ja Ed pistävät hynttyyt yhteen ja muuttavat asuntoautoonsa. Pian startataankin tämä lapsenhankintaprojekti ja tässä vaiheessa sitten tajusin, että luvassa on todella kahjoa menoa, jota ei todellakaan pidä katsoa hirveän tiukkapipoisesti. Aika pitkään seurasin elokuvaa ihan sellaisena peruspositiivisena yhden illan viihteenä, mutta jossain puolenvälin tietämillä tajusin, ettei tarina tulisikaan kulkemaan ihan tavanomaisia polkuja, joten siitä sain selvästi lisää virtaa tähän katseluun ja loppupuolisko elokuvasta olikin täynnä mainioita kohtauksia. Kaiken kaikkiaan elokuva oli humoristisen lisäksi jollain tapaa perin lämminhenkinen, vaikka eipä siinä nyt hirveästi järjen hiventä ollut, mistä osoituksena vaikkapa elokuvan huvittava loppukohtaus.

Lapsisieppaajiksi nämä McDunnoughit olivat sen verran urpoja, ettei niiden järjenjuoksulle voinut muuta kuin naureskella. Mietitytti kanssa se, että miten muut elokuvan keskushenkilöt suhtautuisivat pääparin urpouteen. Ilokseni huomasinkin kuitenkin, että oikeastaan kaikki elokuvan hahmot ovat enemmän tai vähemmän urpoja, mutta täysin tarkoituksellisesti, sillä hahmot ja osa tapahtumatkin oli vedetty niin yli, että hahmojen toilailut viihdyttivät. Oli kyseessä sitten köyhemmän McDunnoughit, Hin vankilakaverit tai rikkaat Arizonat, niin siitä huolimatta nämä kaikki hahmot olivat tavalla tai toisella (urpoja) juntteja.

Nicolas Cage ja Holly Hunter olivat oikein kiva pariskunta, vaikka en oikein tahtonutkaan kestää Cagen hahmon viiksiä. Ihan mukiinmenevän roolityön Cage kuitenkin tekee ja vetää roolinsa juuri sopivasti yli. Hunter oli ehkä kuitenkin kaksikosta se vähän vahvempi, sillä vaikka Ed oli ihan yhtä urpo kuin Hikin (ääh tää taivuttaminen), niin samalla Edissä oli myöskin sellaista tietynlaista rooliin vaadittavaa äidillisyyttä, mikä teki Hunterista varsin sympaattisen. Pääparin ulkopuolella eniten tykkäsin kuin suoraan Mad Maxista karanneesta Leonard Smallsista ja sen esittäjästä Randall "Tex" Cobbista, eikä Nathan Arizonaa näytellyt Trey Wilsonkaan huono ollut. Mukana menossa: John Goodman (Kiviset ja Soraset) sekä William Forsythe (The Rock - Paluu Helvettiin).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Descendants

Alkuperäinen nimi: Traffic

Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: Stephen Gaghan

Pääosissa: Michael Douglas, Benicio Del Toro, Don Cheadle
Valmistusmaa: Saksa, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 141 min

- What are your policies towards treatment of addiction?

- Treatment of addiction? Addicts treat themselves. They overdose and then there's one less to worry about.

Huumebisneksessä pyörivät isot rahat, minkä vuoksi se on levinnyt laajalle ja se koskettaa monia ihmisiä monin eri tavoin. Meksikossa poliisipari Javier Rodriguez ja Manolo Sanchez (Benicio Del Toro ja Jacob Vargas) pysäyttävät huumekuljetuksen, mutta armeija tulee väliin ja hoitaa lastin eteenpäin. Myöhemmin armeijaa johtava kenraali Salazar (Tomas Milian) pyytää Javieria avukseen omaan taisteluunsa huumediilereitä vastaan. Tuomarina toiminut Robert Wakefield (Michael Douglas) nimitetään korkea-arvoisen huumeidenvastaisen työryhmän johtoon samalla, kun hänen oma tyttärensä Caroline (Erika Christensen) on pahassa huumekoukussa. San Diegossa DEA:n agentit Ray Castro ja Montel Gordon (Don Cheadle ja Luis Guzmán) nappaavat peiteoperaatiossa huumediileri Eduardo Ruizin (Miguel Ferrer), joka taas vasikoi oman pomonsa, rikkaan Carlos Ayalan (Steven Bauer) nimen ja Ayala pidätetään, mikä on suuri shokki Ayalan vaimolle Helenalle (Catherine Zeta-Jones). Kaikissa näissä tarinoissa erinäisiä tapahtumia tapahtuu omalla painollaan ja välillä eri henkilöiden tarinat risteilevät keskenään, mutta mihin kaikki nämä polut johtaa?

Yksi kolmesta (tai oikeastaan neljästä) tänä vuonna tapahtuvista virstanpylväistä on saavutettu, kun Project 1001 siirtyy uudelle sataluvulle... sikäli mikäli tätä nyt minään suurena virstanpylväänä voi pitää, kun uusi sataluku tulee saavutettua melkein joka vuosi, vaikka toisaalta onhan tässä käytännössä jo viidennes urakasta takana. Tämän virstaanpylvään sai kunnian ylittää Traffic, vaikka vielä syksyllä näyttikin, että olisi eräs toinen elokuva, mutta kun leffateattereissa tuli nähtyä syksyllä parit 1001-elokuvat, niin niin ei sitten käynytkään. Trafficin olen kaiketi nähnyt vain kerran aiemmin ja sekin oli varmaan joskus sen ilmestymisen aikoihin, joten muistikuvat olivat ehtineet tästä elokuvasta haalistua lähes olemattomiin, mutta sen muistin, että olin pitänyt tätä ihan mukiinmenevänä leffana ja sellainen se oli edelleen. (Sisältää pienen spoilerin lopusta.)

Elokuvassa tosiaan seurataan lomittain kolmea eri tarinaa, mikä sitten aiheutti sellaista episodimaisuutta, mistä en yleensä hirveästi välitä, vaikka nämä tarinat toistensa kanssa risteävätkin jossain määrin. Nytkään en mitenkään innosta hyppinyt tämän ratkaisun kanssa, vaikka kyllähän tätä näinkin seurasi. Ongelmanahan näissä episodimaisissa elokuvissa on yleensä se, etteivät kaikki tarinapolut ole toistensa kanssa samalla tavalla mielenkiintoisia, joten tasoeroja oli... ainakin vähän. Näistäkin kolmesta tarinasta seurasin kaikkein mieluimmin tätä Wakefieldin perheen tapausta, mihin vaikutti sekin, etten lainkaan muistanut, miten se tulisi päättymään ja huumeisiin langenneen tyttären tapaus vaan oli mielenkiintoa täynnä. Ei silti, kyllä näitä kahta muutakin tarinaa seurasi ihan mielellään, vaikka ei mitään suuria tuntemuksia herättänytkään ja näin kävi varsinkin Meksikon tapahtumien kanssa, kun ne tuntuivat seuraavan tuttuakin tutumpaa kaavaa alusta loppuun ja siten yllätyksellisyys pitkälti puuttui siitä tyystin; edes pieniä yllätyksiä oli tarjolla näissä kahdessa muussa tarinahaarassa. Pidin esimerkiksi siitä, mihin Ayala-haara lopulta johti ja minkälaisten vaiheiden kautta. Kuitenkaan mikään näistä tarinoista ei johtanut mihinkään suureen lopputulemaan, sillä vaikka yksittäisiä taisteluja voitettiin, niin ongelmat olivat vielä olemassa.

Elokuvassa oli kyllä ihan onnistunut kuvaustapa episodimaisuutta ajatellen, sillä näissä eri tarinahaaroissa oli (pääosin) myös erilainen kuvaustapa. Jos näytettiin ihan normaalia kameran kuvaa, tiesi, että oltiin San Diegossa Ayala-haarassa, jos kuva oli haalean kellertävä, oltiin Meksikossa ja jos taas kuvassa oli sininen sävy, seurattiin Wakefieldin perheen otteita. Näin siis ennen kuin hahmot edes tulivat ruutuun, tiesi heti, keiden seuraan nyt hypättiin. Niin ja vaikka kaikki tarinat eivät olleetkaan yhtälailla kiinnostavia, niin jotain vetoavaa tarinankerronnassa täytyi olla, sillä kun päästiin siihen Wakefieldin puheeseen, niin rupesin miettimään elokuvaa kokonaisuudessaan ja kaikkea, mitä olin siinä nähnyt ja totesin mielessäni, että elokuva ei voi päättyä niin, että Wakefieldistä on tullut turhantärkeä paskanjauhaja, joka vannoo kaiken nähdyn jälkeen voittavansa vielä koko huumesodan. No, onneksi se puhe oli vähän erilainen.

Elokuva oli täynnä tuttuja, vaikka toki pyörikin vahvasti Michael Douglasin, Benicio Del Toron ja Don Cheadlen varassa. Varsinkin Del Toro teki hienon roolisuorituksena, sillä hän oli todella uskottavan oloinen mätänä meksikolaispoliisina, kun ottaa huomioon senkin, että Meksikossa korruptio muutenkin on aika suurta. Douglas puolestaan tekee perusvahvan roolisuorituksen ja siten häntäkin katseli ihan mielellään, eikä minulle Crashista tuttu Cheadlekään missään nimessä huonosti suoriutunut, vaikka olisihan hänen roolissaan voinut olla helposti moni muukin. Del Toron jälkeen parhaan roolityön kuitenkin teki Catherine Zeta-Jones miehensä puuhista jonkinasteiseen shokkiin menneenä Helena Ayalana, joka kuitenkin nousee lopulta jaloilleen. Mukana menossa (tästä tulee pitkä lista): Dennis Quaid (Day After Tomorrow), Amy Irving (Carrie), John Slattery (Will & Grace), James Pickens Jr. (Beverly Hills 90210), Luis Guzmán (Kylmä rinki), Miguel Ferrer (Twin Peaks), Topher Grace (70's show) sekä Rena Sofer (Ed, Melrose Place).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mission: Impossible - Ghost Protocol

Alkuperäinen nimi: The Departed

Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: William Monahan

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Hong Kong

Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 145 min

- This is unbelievable. Who put the fuckin' cameras in this place?

- Who the fuck are you?

- I'm the guy who does his job. You must be the other guy.

Nuori Colin Sullivan (Conor Donovan, Matt Damon) tutustuu suojelurahakierroksella olevaan mafiapomoon Frank Costelloon (Jack Nicholson) ja Costello saa houkuteltua Sullivanin hommiinsa. Aikuistuttuaan Sullivan valmistuu poliisilaitokselta ja hänet palkataan osavaltiopoliiisiksi. Samoihin hommiin pyrkivä Billy Costigan (Leonardo DiCaprio) sen sijaan torpataan pääosin perhetaustansa vuoksi, sillä hänen sukulaisistaan löytyy paljon pikkurikollisia. Costiganille tarjotaan kuitenkin mahdollisuutta päästä töihin, jos hän suostuu peitetehtävään, jonka päämääränä on saada Costello nalkkiin ja niinpä Costigan soluttautuukin alamaailmaan. Samaan aikaan Sullivan kuitenkin vasikoi poliisin operaatioista Costellolle, joten operaatiot puolin ja toisin ovat jatkuvan pieleen menon uhan alla...

Mikä olisikaan sopivampi tapa päättää tämä elokuvavuosi (arvostelujen osalta) kuin 1001-projektin elokuvalla? No okei, olisihan niitä varmaankin muitakin tapoja, mutta kun tämä nyt vain sattui katseluvuoroon, niin mikäpä siinä. Itse elokuvahan tuli ostettua Turusta alkuvuonna, kun piti kuluttaa pois viime vuonna joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortti ja suurin osa kortista meni Beverly Hills 90210:n yhdeksännen kauden ostoon, mutta jäi kuitenkin vähän yli, joten nappasin tämän mukaani. Olin kyllä tiennyt elokuvan perustuvan hongkongilaiseen Infernal Affairs -trilogiaan, mutta se fakta oli ehtinyt unohtua kaikkien näiden kuukausien (vai pitäisikö sanoa melkein vuoden) jälkeen. En ollut The Departedia nähnyt ennen, mikä johtui luultavasti siitä, että tiesin kyseessä olevan jonkinasteinen gansterileffa, joihin en vain osaa suhtautua ennakkoluulottomasti (coolit mafialeffat erikseen). Tietenkin 1001-elokuvana toivoin, etten tulisi pettymään ja miten kävikään? En pettynyt ja itse asiassa herätti mielenkiinnon myös tuota alkuperäistä trilogiaa kohtaan.

Elokuva alkaa tällä pienellä takaumapätkällä, mutta aika nopeasti päästään aloittamaan sitä varsinaista tarinaa eli Sullivanin pääsyä osavaltiopoliisiksi, mikä samalla käynnistää operaation, jossa Costiganista leivotaan tätä peiteoperaation tähteä, mistä Sullivan ei ole tietoinen. Aluksi näyttää siltä kuin elokuva keskittyisikin seuraamaan Sullivanin ja Costellon välisiä suhteita ja hetken aikaa jopa ajattelin, että kääntyykö Sullivan poliisiksi päästyään Costelloa vastaan, mutta Costiganin tullessa kuvioihin alkoi pikku hiljaa muodostua koko kupletin juoni. Tämä juoni sitten olikin varsin monitahoinen, mikä sitten näkyi muun muassa siinä, että elokuva oli todella pitkä, yli kaksi tuntia ja totuuden nimissä onkin sanottava, että siinä saattoi olla ehkä hivenen liikaa. Kuitenkaan elokuvasta ei tullut missään vaiheessa epäkiinnostava, vaan tarinan eri koukeroita oli hauska seurata, vaikka noin pintapuolisesti ei mitään erityisen uutta mafiaelokuviin tuonutkaan; mafiatyypit tekevät bisneksiään ja poliisit yrittävät saada heidät kiikkiin. Scorsese on kuitenkin - surprise, surprise - onnistunut kuvaamaan elokuvan itselleen ominaiseen tapaan hyvin mukaansatempaavalla tavalla, vaikka jossain keskivälin tienoilla pieni suvantovaihe iskikin, kun melko nopein leikkauksin vaihdettiin monta kertaa Sullivanin tekemisistä Costiganiin ja takaisin. Kuitenkin pääosin elokuva oli hyvin viihdyttävä ja jopa jännittävä, joten ei tästä valittamista silleen jäänyt, vaikka koko Madolyn Madden (Vera Farmiga) -kuvio hieman turhalta lisältä vaikuttikin (ei täysin, mutta vähän). Varsinkin loppua kohden, kun tunnelma alkoi kunnolla kiristyä ja näytti siltä, että Sullivanin ja Costiganin välinen yhteenotto oli vain ajan kysymys, elokuvassa riitti kunnolla jännitettävää. Loppuratkaisussa oli niin yllättämättömiä kuin yllättäviäkin piirteitä, mutta niiden yllättävien juttujen vuoksi pidin siitä lopustakin.

Tämä ja vielä näkemätön Blood Diamond - Veritimantti olivat ainakin minulle viimeistään herätys siihen, että Leonardo DiCaprio pyrkii olemaan jotain muutakin kuin vain teinityttöjen ikuinen idoli ja näiden elokuvien myötä aloin suhtautua DiCaprioonkin selvästi suopeammin, vaikka siis en kumpaakaan näistä vielä ilmestyessään nähnytkään; joskin tykkäsin DiCapriosta jo The Beachissa. Tässä elokuvassa DiCaprio olikin vallan mainiossa vedossa, vaikka tiettyä (sietämätöntä) poikamaisuutta hänen otteissaan oli, mutta se taisi riippua enemmänkin hänen roolihahmostaan kuin näyttelijästä itsestään. Matt Damon ei tehnyt mitenkään erityisen mieleenpainuvaa roolisuoritusta, mutta oli oma perusmiellyttävä itsensä. Jack Nicholson oli niin ikään oma itsensä eli ihan hyvä, mutta kyllä se hänen ikänsä alkaa näkyä vähän jo liiankin kanssa; ei Nicholson tässä(kään) roolissa mikään seniili ollut, mutta vanhentumisen merkit olivat selvästi nähtävillä. Mark Wahlberg ei kai Dignamina mitenkään huono ollut, mutta en osannut oikein tarkastella sitä roolisuoritusta, kun Dignam henkilönä oli todella ärsyttävä. En tykännyt siitäkään, etten muistanut Martin Sheenin sukunimeä koko elokuvan aikana, vaikka yritinkin sitä miettiä (muistin, että joku Martin se oli), ja vaikka muistin "kaikki" Sheenin roolit aina West Wingistä lähtien. Ärsyttäviä tällaiset black outit. Mukana menossa: Vera Farmiga (Up in the Air) ja Alec Baldwin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rambo

Alkuperäinen nimi: The Guard

Ohjaus: John Michael McDonagh
Käsikirjoitus: John Michael McDonagh

Pääosissa: Brendan Gleeson, Don Cheadle, Liam Cunningham
Valmistusmaa: Irlanti

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 96 min

- I'm Irish. Racism is part of my culture.

Gerry Boyle (Brendan Gleeson) on poliisi ja asuu yksin pienessä irlantilaiskylässä, mikä on saattanut johtaa siihen, että hänellä on hyvin kyyninen maailmankuva. Hän on kyllä paha pahoille, mutta jos joku on sattunut kuolemaan, niin hän ei kavahda ajatusta uhrin rahojen viemisestä. Hänen työparikseen tulee Dublinista kotoisin oleva Aidan McBride (Rory Keenan) ja heti alkajaisiksi he joutuvat tutkimaan murhaa. Murhan taustalla on kuitenkin valtaisa huumesalakuljetusoperaatio, jota tutkii omalta osaltaan Yhdysvalloista lähetetty FBI:n agentti Wendell Everett (Don Cheadle). Kun sitten huumeporukka tappaa McBriden ja kadottavat tämän, Boyle ja Everett joutuvat työskentelemään yhdessä...

Satuin näkemään tämän elokuvan trailerin Finnkinossa, mistä sitten lähti ajatus tämän näkemisestä, vaikka mitään suurta innostusta en saanutkaan aikaiseksi. Kävi jopa mielessä, että olisin voinut jäädä odottelemaan dvd-julkaisua, mutta kun osui tälleen sopivasti tälle epäviralliselle Finnkino-viikolle (epävirallinen jo siksikin, että myös ensi viikolla tulee siellä käytyä useamman kerran), niin mikä jottei. En ole mikään suuri Brendan Gleeson -fani, vaikka hänen elokuvistaan olenkin pitänyt, mutta tässä leffassa hän trailerin perusteella näytteli sen kaltaista hahmoa, että siksi kiinnostuin. Juuri hahmon luonnetta enempää en siitä trailerista sitten muistanutkaan, joten siinä mielessä trailerin materiaali ei päässyt katsomiskokemusta pilaamaan. No, The Guard oli juuri sellaista ilkeää brittihuumoria (vaikka olikin tehty Irlannissa) kuin odotinkin, joten elokuva oli kyllä paikoitellen ihan hauska, mutta se paras terävyys siitä puuttui.

Elokuva pistetään käyntiin pienellä prologilla, jossa Gerry Boyle tutkii auto-onnettomuudessa kuolleen nuoren taskuja ja tästä alkukohtauksesta saa jo ihan kivan käsityksen Boylen luonteesta. Vähitellen sitten siirrytään itse päätarinaan, jonka aluksi Boyle saapuu kotoaan töihin ja uuden työparinsa luo. Tarina oli sinänsä aika perinteinen rikostarina, jossa poliisit, tai tässä tapauksessa Boyle ja Everett, selvittävät rikosta. Erona normitarinoihin on vain siinä, että elokuvan huumori on selvästi pistävämpää kuin monissa muissa vastaavissa elokuvissa. Boylea ei voi todellakaan sanoa hienotunteiseksi ihmiseksi ja hänen huumorinsa oli todella ilkeää, mikä sitten aiheuttaa hyvin erinäköisiä reaktioita hänen uusille tuttavuuksille. Harmi vain, ettei elokuvan muissa hahmoissa ollut samalla tavalla särmää kuin Boylessa ja niinpä elokuvan huumori- ja siten se kiinnostavin puoli jäi lähes yksinomaan Boylen harteille. Toisaalta sitten en pitänyt siitäkään, että näille roistoille oli yritetty kirjoittaa yhtä hauskoja repliikkejä, mikä ei lähes koskaan onnistunut. Boylen ja Everettin kemiat toimivat omalla oudolla tavallaan, joten heidän väliset kohtaukset olivat ihan hauskoja, mutta kokonaisuudessaan elokuvan huumorissa tahdottiin jäädä sellaisen pikkuhauskan tasolle. Tarina oli melkein kuin sivuosassa Boylen rinnalla, sillä se ei onnistunut sykähdyttämään eikä tulevia tapahtumia oikeastaan edes pohtinut, vaan tarinan tarkoituksena oli vain viedä eteenpäin Boylea, jotta tämä voisi pian taas sanoa jotain hauskaa. Ilman huumoripuolta elokuva olisikin varmasti tuntunut vain yhdeltä jaksolta esimerkiksi  Sydämen asialla -sarjaa (mikä ei parin jakson perusteella ole vain huono juttu) eli melkein olisi riittänyt sivusilmälläkin tarinan seuraaminen. Kyllä mä ajattelin, että The Guard  tiensä vielä joskus minun kotiinikin löytää, sen verran hauskaa tässä oli, mutta mikään kiire minulla ei sen hankinnan kanssa tule olemaan. Sellainen "silloin tällöin" katsottava tapaus, vaikka ei hirveästi erilaista katsomiskokemusta ehkä kykenekään tarjoamaan.

Brendan Gleeson oli elokuvan herra ja hidalgo ja vaikka/koska en montaa hänen elokuvaansa ole nähnyt, täytyy sanoa, että tässä elokuvassa hän oli tähän asti ehdottomasti parhaassa vedossa, vaikka niissä parissa muussakaan hän ei suinkaan ole ollut huono. Koko elokuva oikeastaan lepäsi Gleesonin roolisuorituksen varassa, joten siksi ehkä olisin toivonut, että hahmosta olisi otettu vielä vähän enemmänkin irti. Don Cheadle oli hänkin ihan hyvä pari Gleesonille, vaikka ei Gleesonin veroinen ollutkaan. Ehkä Cheadlen hahmo jäikin lopulta hieman persoonattomaksi tapaukseksi. Roistojen näyttelijät, joihin kuului muun muassa Mark Strong (Robin Hood, Kick-Ass), eivät oikein jääneet mieleen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Paranormal Activity 3

Alkuperäinen nimi: La polizia incrimina la legge assolve

Ohjaus: Enzo G. Castellari
Käsikirjoitus: Tito Carpi

Pääosissa: Franco Nero, James Whitmore, Fernando Rey
Valmistusmaa: Italia, Espanja

Ilmestymisvuosi: 1973

Kesto: 102 min

Apulaiskomisario Belli (Franco Nero) on libanonilaisen huumegansterin jäljillä tämän tullessa Genovaan tekemään bisnestä. Alkaa hurja takaa-ajo, jonka päätteeksi Belli saa kuin saakin tyypin kiinni. Hänen viedessä tyyppiä poliisilaitokselle ajoreitin tiellä on rekka, jota Belli lähtee siirtämään ja juuri silloin huumegansteria kuljettanut auto räjähtää ja niin huumegansteri, neljä poliisia kuin lähellä leikkinyt pikkutyttökin kuolevat. Belli aloittaa tutkimukset paikallisesta omien sanojensa mukaan ex-gansterista Cafierosta (Fernando Rey), joka tietää kaupunkiin tulleen uuden rikollisjärjestön. Belli alkaakin päästä lähemmäs tätä uutta rikollisjärjestöä, minkä vuoksi hän ja hänen lähipiirinsä joutuvat suureen vaaraan...

Night Visionsin pääyö käynnistyi omalta osaltani tällä elokuvalla, joka on jo festivaalien, ja oikeastaan kaiken kaikkiaankin, toinen Enzo G. Castellarilta näkemäni elokuva ja ensimmäinenhän oli Bronxin asfalttisoturit. Komisario Bellie, joka kulki NV:ssä nimellä High Crime, ei ollut minulle etukäteen sen tutumpi kuin Castellarin muutkaan elokuvat, kuten ei itse herrakaan ennen tätä tapahtumaa (Bronxin asfalttisoturit oli nimenä tuttu). Niinpä tämän elokuvan valinnalle ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että samaan aikaan näytettävä toinen elokuva esitettiin Kinopalatsissa, joten valinta oli varsin helppo. Kuten niin usein muutenkin tämän tapahtuman aikana, niin en tiennyt tästäkään elokuvasta mitään etukäteen, joten aika avoimin mielin tätä lähdin katsomaan. Siitä huolimatta Komisario Bellie ei iskenyt minuun ihan parhaalla tavalla, vaikka olikin ihan kelpo rikostrilleri.

Elokuva kyllä alkaa komeimmalla mahdollisella tavalla eli tällä takaa-ajokohtauksella, joka ei ole vain pitkä, vaan vieläpä niin hyvin toteutettu, että pidän sitä yhtenä parhaimmista koskaan. En tiedä, mikä olisi ollut oikea tapa tuo takaa-ajo, mutta nyt se tuntui päättyvän ehkä sittenkin hivenen turhan heppoisesti. Sinänsä oli harmi, etten saanut muusta elokuvasta sitten ihan yhtä paljon irti kuin tästä takaa-ajosta. En ole muutenkaan hirveästi poliisielokuvien suurin ystävä, joten vaikka tämä elokuva kuinka viitoittikin tietä varsinkin muille italialaisille poliisielokuville, niin en vain kunnolla lämmennyt tälle kunnolla. Okei, tarina oli ihan seurattavaa kamaa kaikkine juonenkäänteineen, joista ei puuttunut synkkiäkään piirteitä, eikä aika siten tylsäksi käynytkään, mutta kokonaisuudessaan tämä tuntui vain niin moneen kertaan koetulta: sankari taistelee rikollisuutta vastaan, kunnes lopulta selviytyy voittajana. Ei mitään uutta auringon alla, vaikka sinänsä ihan hyvin oli tarina kerrottukin. Tosin myönnettäköön, että tässä saattoi olla tyypillistä (70-luvun) rikostrilleriä enemmän sellaista särmää, minkä vuoksi Belliä ei voinut varauksetta pitää nimenomaan vain voittajana, mutta kuitenkin. Ei ihan kaikki hyvä jäänyt kuitenkaan vain tuon alun takaa-ajon harteille, vaan elokuvassa oli esimerkiksi ihan hyvät musiikit, millä eittämättä oli vaikutusta myös sille, ettei elokuva sitten ihan tylsäksi käynytkään. Tosin toisinaan ne musat tuntuivat olevan hyviä siitä huolimatta, kuinka hyvin sopivat kohtauksiin (yleensä kyllä aika hyvin). Monituisissa hidastuksissa oli kanssa pari ihan tyylikästä kuvausta. Kokonaisuutena siis ihan mukiinmenevä paketti, jonka jaksoi aika vaivatta katsoa, mutta eipä alun takaa-ajoa lukuun ottamatta mitään hirveän mieleen jäävää tarjonnut.

Näyttelijät eivät olleet varsinaisesti huonoja, mutta eivätpä nekään kovin ikimuistettavia suorituksia tehneet. Aika tavanomaisia kyttä- ja gansterirooleja vetivät kukin näyttelijät eli ihan perushyviä, mutta ei sen parempia. Niinpä Franco Nero oli ihan ok Bellinä ja James Whitmore (tuttuja, prkl!) ok Bellin pomona. Ehkä mielenkiintoisin noin niin kuin hahmona oli tämä ex-gansteri Cafiero ja niinpä hahmoa näytellyt Fernando Rey kuuluikin omiin suosikkeihini, vaikka ihan lopussa hänkin menetti vähän tehostaan johtuen hahmon kehityksestä. Häntä olisi kuitenkin saanut näkyä vieläkin enemmän.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Kuten ei Bronxissakaan, niin tämän elokuvan takaa-ajokohtaukseenkaan Castellari ei ollut vaivautunut kysymään mitään lupia, vaan he olivat menneet kuvaamaan oikean liikenteen sekaan ja ajajina toimi ilmeisestikin kokonainen stunttiperhe, joista yksi ajoi sitten sitä kamera-autoa. Siihenkin nähden kohtaus oli aika huikea.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Whisperer in Darkness

Alkuperäinen nimi: Viva Riva!

Ohjaus: Djo Munga
Käsikirjoitus: Djo Munga

Pääosissa: Patsha Bay, Manie Malone, Hoji Fortuna
Valmistusmaa: Kongon demokraattinen tasavalta, Ranska, Belgia

Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 98 min

- Meidän on löydettävä Riva.

- Mitä hittoa minä tiedän jostain Rivasta.

Angolassa vuosia viettänyt Riva saapuu pitkän tauon jälkeen kotiinsa Kinshasaan, Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin, jossa juuri silloin kärsitään bensan vähyydestä. Hän juhlii paluutaan ystävänsä J.M.:n (Alex Herabo) kanssa baarissa, jossa hän tapaa kuvankauniin Noran (Manie Malone), jonka Riva haluaa itselleen. Paha vain, että Nora sattuu olemaan paikallisen suuruuden Azorin (Diplome Amekindra) tyttöystävä, eikä Azor katsele hyvällä Rivan Noraa kohti suuntautuvaa kiinnostusta. Kun sitten vielä angolalainen César (Hoji Fortuna) tekee kaikkensa saadakseen Rivan käsiinsä, on soppa valmis ja tähän soppaan liittyy vahvasti varastettu bensiinikuorma, jota yksi jos toinenkin hamuaa itselleen...

Kun festivaalia mainostetaan nimenomaan kauhufestarina, niin sitä jotenkin automaattisesti ajattelee aina saliin astellessaan, että nyt nähdään taas kauhua, vaikka kuinka sitä tietäisi, etteivät läheskään kaikki festivaalin elokuvat ihan kauhua olekaan. Niinpä tämänkin elokuvan kohdalla ehdin jo hivenen hihkaista, että jes, ensimmäinen näkemäni afrikkalainen kauhuelokuva on nyt katseluvuorossa ja ihan elokuvan alussa vielä jaksoin uskoa tähän oletukseeni. Kuitenkaan kauhua Viva Riva! ei ollut nähnytkään, vaan kyseessä onkin melko tylynpuoleinen rikosdraama, mutta toisaalta: Enpä minä niitä afrikkalaisia rikosdraamojakaan ole juuri vielä tähän mennessä kohdannut, joten kyllä tämäkin minulle kävi. Varsinkin kun Viva Riva! osoittautui loppujen lopuksi ihan mukavaksi tapaukseksi.

Vaikka Riva onkin elokuvan päähenkilö ja hänen saapumista Kinshasaan kuvataankin aluksi, niin elokuva ei kuitenkaan pysyttele vain Rivassa (meinaan koko ajan pistää Rivan perään huutomerkin), niin elokuvaa ei kuitenkaan katsota pelkästään Rivan näkökulmasta, vaan myös tarinan konnat sekä Nora saavat elokuvassa omaakin ruutuaikaa. Tämä tuo elokuvaan tiettyä moniuloisuutta ja tavallaan jokainen eri näkökulma tuo elokuvaan jotain lisää. Niinpä vaikka alussa onkin ainakin hieman pihalla siitä, mitä tuleman pitää, niin vähitellen koko suuren kupletin juoni alkaa muotoutua monesta suunnasta samaan aikaan ja sitten jääkin enää jännitettäväksi, miten tässä kaikessa käy. Kuitenkin katsoja pysyttelee koko ajan Rivan puolella, sillä hän tuntuu olevan näistä kaikista elokuvan konnista se vähiten konna, vaikka ainakin allekirjoittanutta vähän ärsyttikin Rivan itsevarmuus sekä piittamattomuutensa Azorin yhteiskunnallista asemaa vastaan. Ei tietenkään tarvitse liian helposti antaa periksi, mutta ei nyt tarvitsisi olla niin tyhmäkään, että uhmaa tarkoituksella Azoria, joka kuitenkin on kaupungin johtava rikollispomo. Rivan pienestä ärsyttävyydestä huolimatta elokuva oli paikoin erittäinkin mukaansatempaava, mutta tämä mukaansatempaavuus ei kestänyt kuitenkaan läpi koko elokuvan, vaan välillä koettiin pienenpieniä suvantohetkiä, joiden aikana elokuvan meno sitten vähäsen laantui. Joitakin yllättäviää juonenkäänteitäkin nähtiin, mikä oli kuitenkin positiivista. Mukana toki myös paljaita tissejä ja ehkä hieman yllättäen jopa lesboseksiä, joita en ihan heti olisi uskonut näkevän (pääasiassa) afrikkalaisessa elokuvassa. Näissä tällaisissa rikostarinoissa, joista oikein kukaan ei ole hyvis, ilahduttaa etenkin se, ettei oikein voi aavistaa, kuka elokuvasta selviytyy lopulta voittajana vai selviytyykö yksikään ja niin kävi myös tässä, vaikka sitten taas loppuratkaisu ei sitten juuri mitään tunteita puolesta tai vastaan herättänytkään.

Näyttelijät olivat hyviä ja pitäisikö oikeastaan sanoa, että yllättävän hyviä. Yksikään elokuvan päähenkilöistä ei ollut missään nimessä huono, vaan jokainen elokuvan hahmo oli omia persoonallisuuksiaan ja se onnistui nimenomaan hyvien näyttelijöiden avulla. Päähenkilö Rivaa näytellyt Patsha Bay hoiti roolinsa hyvin lipevänä playboyna, vaikka hahmo hieman ärsyttikin, mutta silti Bay suoriutui siitä hyvin. Samoin teki Césaria näytellyt Hoji Fortuna, joka olisi hyvin voinut olla jonkin vastaavanlaisen tarinan pääkonna jossain Hollywood-tuotannossa eli toisin sanoen aika nappisuoritus häneltäkin. Noraa näytellyt Manie Malone sen sijaan oli sellainen perushyvä, kuten myös Azoria näytellyt Diplome Amekindrakin. Marlene Longage sen sijaan näytti ja tuntui aika perinteiseltä rekkalesbolta.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Muut arvostelut aikaisintaan ensi viikolla.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hobo with a Shotgun

 

Alkuperäinen nimi: Drive

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoitus: Hossein Amini

Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 102 min

- I know a lot of guys who mess around with married women, but you're the only one I know who robs a place to pay back the husband.

Ihan vaan Kuskina (Ryan Gosling) tunnettu mies toimii päivisin elokuvien stunt-ajajana. Öisin hän tekee kuitenkin lisäkeikkaa ja auttaa pakenevia ryöstäjiä ajamalla nämä ryöstöpaikalta turvaan niin poliisiautojen kuin -helikopterienkin silmien alta. Kuski tuntee Los Angelesin kadut hyvin, joten hän tuntuu aina pääsevän turvaan. Lisäksi hän harkitsee kilpa-ajajan uraa tallissa, joka on vähintäänkin kytkeytynyt järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Eräänä päivänä hän tutustuu Ireneen (Carey Mulligan), jolla on poika Benicio (Kaden Leos) sekä vankilassa oleva mies Standard (Oscar Isaac). Kun Standard sitten vapautuu vankilasta, hän on niin pahoissa vaikeuksissa, että Kuski päättää auttaa häntä, mistä ei kuitenkaan hyvää seuraa...

Taisin kuulla tästä elokuvasta ensimmäistä kertaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien aikaan, mutta koska en ollut Helsingin päässä tuolloin, niin minulta jäi niin tämä elokuva kuin koko festivaalikin väliin. Tätä tunnuttiin kehuvan joka puolella, joten pistin elokuvan nimen jo tuolloin muistiin ja sitten sain vähitellen kuulla tästä elokuvasta siellä täällä ja nimenomaan positiivisessa hengessä kerrottuna. Niinpä vaikka en hirveästi kaahauselokuvien, jollaiseksi tämän luokittelin ennen elokuvan näkemistä, ylimpiä ystäviä olekaan, päätin, että Drive minun on nähtävä, vaikka edelleen pienet epäilykset olivatkin viihtymiseni kanssa, mutta kuinkas sitten kävikään? Drive osoittautuikin yhdeksi vuoden toistaiseksi parhaimmista elokuvista.

Elokuvan aluksi Kuski kertoo uudelle asiakkaalle keikalle osallistumisen säännöt ja tämän jälkeen päästäänkin näkemään hänet yöllä ensimmäisellä keikallaan. Kuski toimii kylmänviileästi ja johdattaa ryöstäjät määrätietoisesti kohti erkaantumispaikkaa välittämättä poliiseista tai autoa seuraavasta helikopterista. Tässä alkukohtauksessa kyllä kaahailtiinkin, mutta ei mitenkään päättömästi, vaan Kuski tiesi koko ajan, mitä hän oli tekemässä ja heti kun poliisit saatiin pois kannoilta edes hetkeksi, ajokin rauhoittui. Tämä alkukohtaus oli onnistuttu kuvaamaan niin hienosti, etten muista vähään aikaan nähneeni leffaa, joka olisi vetänyt näin vahvasti heti mukaansa.

Tämän jälkeen rauhoitutaan hieman ja Kuski tutustuu Ireneen ja Benicioon ja vaikka nyt rauhallisemmilla vesillä oltiinkin, niin silti elokuvan kiinnostavuus ei häviä mihinkään, vaan tätä Kuskin ja Irenen tutustumista seuraa oikein mielellään ja erikseen pidin siitä, että parasta kaksinoloa tuntui olevan, kuinkas muutenkaan, autolla ajaminen. Siinä sivussa sitten tavataan vähän mafiajätkiä ja Kuskin niin sanottua uskottua miestä Shannonia (Bryan Cranston) ja näillä kohtaamisilla syvennetään Kuskin hahmoa entisestään, vaikka paljon ei hänen taustoistaan kerrotakaan. Sitten vapautuu Irenen mies Standard vankilasta ja päästään aloittelemaan niitä tapahtumia, jotka vaikuttavat lähes kaikkeen elokuvan loppupuoliskolla. Väkivaltaisen motellikohtauksen jälkeen elokuvan meno ei varsinaisesti latistu, mutta vähäsen muuttuu, mikä ei johdu kuitenkaan tästä räikeästä väkivallasta, vaan enemmänkin Kuskin muuttumisesta, mistä lisää alla. Myönnän toki, etten ihan täysin pitänyt väkivallan lisääntymisestäkään loppupuolella, mutta ei sekään latistanut siinä määrin menoa kuin yleensä pitkien rauhallisempien olojen jälkeen, ehkä ihan vähän kuitenkin. Mitenkään hirveän väkivaltaiseksi elokuvaa ei voi kuitenkaan sanoa, vaikka sitten kun sitä oli, niin se olikin hyvinkin graafista. Elokuva loppui juuri niin kuin pitikin, vaikka hetken annettiin luulla jotain muuta.

Kuskin hahmo oli kyllä mainio. Hänelle ei ollut annettu mitenkään hirveästi dialogia, vaan hän tyytyi olemaan keskusteluissa lähinnä kuuntelevana osapuolena ja alun pakokeikan aikanakaan hän ei tainnut puhua pihaustakaan, vaikka roistot takapenkillä olivatkin kaikkea muuta kuin rauhallisia. Kuskin hahmo olikin ÄIJÄ ja niinpä hänen ansiotaan elokuva olikin kunnon äijäleffa ja siksi en ihmetellytkään, ettei salissa näkynyt yhtään naista. Eniten pidin kuitenkin Kuskin viilipyttymäisyydestä, sillä hän piti pitkään elokuvassa pokerinaamaa ja silloinkin kun hän sattui vähän hymyilemään, hän ei menettänyt viileyttään tippaakaan. Mietinkin katsoessani hänen hymyilyään, että siinä hymyssä oli samaan aikaan jotain aitoa ja epäaitoa eli ihan kuin hän hymyilisi vain seuran vuoksi, vaikkakin aidosti. Pitkälle puolivälin jälkeenkin Kuski tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut tunteita lainkaan, vaikka samalla tiesikin, ettei näin ollut. Sen jälkeen kun lopputapahtumat alkavat kunnolla vyöryä liikkeelle, Kuski alkaa näyttää myös silmiinpistävää suuttumusta ja muita ainakin vähän heikkoja tunnetiloja, mikä ihan vähän vei Kuskin cooliuspisteitä, mutta koska nämäkin hetket jäivät verrattain vähiin, niin kokonaisuudessaan hän säilytti oudon kiehtovuutensa loppuun asti. Jos hän olisi ollut kylmänviileä koko elokuvan, elokuva olisi luultavasti ansainnut vielä puoli pistettä enemmänkin ja nytkin se oli ihan hilkulla.

Oikeasti! Kuka tämä herra Ryan Gosling oikein kuvittelee olevansa? Okei, näin hänet tässä pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa muutaman vuoden takaisessa Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa, mutta silloin taisin keskittyä enemmän Goslingin hahmoon kuin Goslingiin itsensä. Tämän jälkeen herra vietti muutaman vuoden hiljaiseloa ja alkanut nyt viime vuodesta lähtien näkymään yhdessä jos toisessakin enemmän tai vähemmän laatuelokuvassa, vaikka näistä Hullu Hölmö Rakkaus onkin ainoa häneltä näkemäni ja nyt olen jo valmis tituleeraamaan häntä allekirjoittaneen uudeksi suosikkinäyttelijäkseni. Hän oli nimittäin uskottava pelimiehenä edellä mainitussa Hullu Hölmö Rakkaus -elokuvassa ja hän oli toden totta uskottava myös tässä elokuvassa luunkovana Kuskina. Kuski ei tosiaan hirveästi tunnetiloja näyttänyt, mutta silti Goslingin olemuksesta, tai pitäisikö sanoa hänen silmistään, sai aika hyvin selvää, mitä Kuski kulloinkin ajatteli, vaikka päälle päin olikin melkoinen viilipytty. Tämä elokuva oli täysin Kuskin hahmon ympärille rakennettu ja se oli täysin oikea ratkaisu, sillä niin loistava Goslin roolissaan oli. Toki elokuvassa on ihan vakuuttavia muitakin näyttelijöitä ja näistä on mainittava varsinkin Ireneä näytellyt Carey Mulligan sekä lähes tunnistamattomaksi vanhentunut Albert Brooks. Mukana kekkuloi myös Ron Perlman.

Pisteitä: 4/5

PS. Elokuvan musiikki oli sinänsä ihan hyvää ja herättikin mielenkiinnon, mutta ainakin salissa desibelitaso tahtoi nousta toiseen potenssiin, kun musat alkoi soida, mikä vähän kummaksutti.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset / Amityville 2 - paholaisen piiri / Rasen / Open Water / Kellari (toivottavasti ensin mainittu, luultavimmin viimeksi mainittu)

Alkuperäinen nimi: Hodejeterne

Ohjaus: Mortem Tyldum
Käsikirjoitus: Lars Gudmestad, Ulf Ryberg
Pääosissa: Aksel Hennie, Nikolaj Coster-Waldau, Synnøve Macody Lund
Valmistusmaa: Norja
Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 102 min

Roger Brown (Aksel Hennie) on taidevaras, joka suunnittelee keikkansa todella huolella etukäteen, eikä jätä jälkiä taakseen, varkaudetkin huomataan yleensä vasta viikkojen jälkeen. Hänen uhrinsa valikoituvat usein hänen työnsä kautta, sillä hän on kykyjenetsijä, joka haastatellessan potentiaalisia uusia työntekijöitä saa selville näistä yhtä jos toista. Brownin vaimo Diana (Synnøve Macody Lund) puolestaan avaa uuden taidegallerian ja gallerian avajaisissa Brown tutustuu Carl Greveen (Nikolaj Coster-Waldau), jolla on äärettömän arvokas Rubensin maalaus hallussaan. Brown alkaakin suunnitella maalauksen kaappaamista, mutta saa huomata, että nyt tuli valittua täysin väärän miehen omaisuutta ryöstettäväksi...

Jo Nesbø on kyllä nimenä tuttu, mutta koska en muutenkaan yleensä harrasta dekkareita, niin en ole hänenkään tuotantoonsa tutustunut; Stieg Larssonin Millennium-trilogia pitäisi kyllä joskus lukea. En ole myöskään hirveän kiinnostunut valkokankaalle siirretyistä dekkaritarinoista, mutta nyt tässä elokuvassa oli jotain, mikä veti kovasti puoleensa, oli se sitten elokuvan valmistusmaa tai sen saamat kehut. Vaikka näin äkkiseltään en itsekään keksi parempaa suomennosta elokuvalle, niin vähän hölmöltä tuntuu se ratkaisu, että Suomessa elokuvaa markkinoidaan norjan kielestä käännetyllä englanninkielisellä nimellä. Tämä seikka ei kuitenkaan vaikuttanut elokuvasta pitämiseen, sillä Headhunters oli kuin olikin varsin mallikas rikostarina.

Elokuvan aluksi taustoitetaan Roger Brownin hahmo hyvin ja niinpä alussa nähdään Brown niin ryöstöhommissa kuin oikeissakin töissä ja samaan aikaan katsoja saa tietää yhtä jos toista Brownin luonteesta. Pian tämän jälkeen aletaan pistää juonta eteenpäin useammalla isommalla ja pienemmällä juonenlangalla. Näistä langoista punoutuu sitten vähitellen oikein toimiva rikostrilleri, josta ei vaarallisia tilanteita ja yllättäviä käänteitä puutu. Monet näistä tapahtumista tuntuivat vielä sellaisilta, että totta kai Brownin kaltainen tyyppi voisi niistä selvitä, vaikka tämä jyrkänteeltä suistuminen ehkä olikin vähän liikaa. Veikkaanpa, että jos tätä elokuvaa muistelee myöhemmin, niin ensimmäisenä mieleen tulee eräskin puucee-kohtaus. Pääosa elokuvasta kuitenkin meni katsoen sitä ihan mielenkiinnolla, mutta kyllä sinne väliin mahtui myös niitä kunnolla jännittäviäkin hetkiä. Vaikka elokuva ei loppujen lopuksi kovin pitkä ollutkaan, niin se kyllä tuntui selvästi pidemmältä ja tulikin moneen kertaan sellainen olo, että moni muu olisi saattanut viedä elokuvan loppuunsa vähän aiemmassa vaiheessa. Onneksi näin ei kuitenkaan tehty, vaan elokuva päättyy jotakuinkin juuri niin kuin toivoikin ja varsinkin sen lopullisen välienselvittelyn valmistelu tuntui kivalta, vaikka motiivit kaiken taustalla tuntuivatkin vähän väkisinväännetyltä. Elokuvan loppu kyllä vähän haiskahti siltä, että jatko-osa olisi ainakin tulossa; Hollywood-versio vissiin on jo varmistunut.

Elokuva on kuvattu nimenomaan Brownin näkökulmasta ja koska Brown on sen verran charmikas tapaus, niin katsoja samaistuu häneen ja rikollisesta luonteesta huolimatta sitä päätyy lopulta olemaan Brownin puolella. Tai no, niin kävi ainakin minun kohdalla. Carl Greve puolestaan tuntuu olevan se elokuvan todellinen konna, mutta mitä parasta, hänenkään luonteensa ei paljastu ennen kuin vasta elokuvan loppumetrillä.

Aksel Hennie oli hyvä valinta Browniksi ja tämä näkyi juuri siinä, kuinka hyvin Brownn hahmosta sai otteen. Brown ei ollut mikään yksiulotteinen hahmo ja Hennie antoi sen kyllä näkyä, oli kyse sitten Greven kanssa nahistelusta tai vaimon kanssa eri mieltä olemisesta. Ollessaan ryöstöretkillä ja pitäessään kommandopipoa päässään Hennien elehtimisistään aisti sen, mitä Brown kulloinkin ajatteli. Carl Greveä näytelyt Nikolaj Coster-Waldau teki sitten kanssa vähintäänkin yhtä hyvän roolisuorituksen ja olikin varsin uskottavan näköinen toimintaleffojen pahis, mikä vain vahvistui sitä mukaa mitä pidemmälle elokuvassa mentiin. Synnøve Macody Lund oli ihan mukava hänkin, vaikka hieman pidättyväisen oloinen olikin hänen roolihahmonsa.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Maissilapset / Amityville 2 - paholaisen piiri / Aparecidos (toivottavasti ensin mainittu, luultavasti viimeisenä mainittu)

Alkuperäinen nimi: Bonnie and Clyde

Ohjaus: Arthur Penn
Käsikirjoitus: David Newman, Robert Benton

Pääosissa: Warren Beatty, Faye Dunaway, Michael J. Pollard
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Intia
Ilmestymisvuosi: 1967

Kesto: 108 min

- What would you do if some miracle happened and we could walk out of here tomorrow morning and start all over again clean? No record and nobody after us, huh?

- Well, uh, I guess I'd do it all different. First off, I wouldn't live in the same state where we pull our jobs. We'd live in another state. We'd stay clean there and then when we'd take a bank, we'd go into the other state.

1930-luvun alussa melko köyhänpuoleista elämää viettävä Bonnie (Faye Dunaway) nappaa äitinsä (Mabel Cavitt) autoa varastavan Clyden (Warren Beatty) rysän päältä kiinni. Bonnie ei kuitenkaan hätkähdä vähästä, vaan hän alkaa jutella Clyden kanssa ja ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Clyde huomaa Bonnien kaipaavan elämälleen jotain aivan muuta ja suostuttelee tämän hyppäämään omaan seuraansa. Tästä alkaa rikoskumppanuus, joka alkaa kovinkin kangerrellen, mutta joka vähitellen tekee heistä maankuuluja pankkiroistoja...

Olin kuvitellut nähneeni jonkin version tästä elokuvasta, mutta koska sen yhden muistamani kohtauksen perusteella se ei voinut olla tämä elokuva, niin en kai sitten ollutkaan, sillä IMDB:n mukaan elokuvasta ei ole muita versioita, mitä pidän vähintäänkin erikoisena asiana. No, mitä kaksikon tarinaan sitten tulee, niin en tiennyt siitä juuri mitään, paitsi sitten elokuvan loppuratkaisun, sillä olin taannoin lukenut Tieteen Kuvalehti Historiasta heidän viimeisiä hetkiä käsittelevän artikkelin. Tuossa artikkelissa taidettiin jotain sanoa myös kaksikon ryöstöaallosta, mutta niin huonosti artikkelin enää muistan, ettei se päässyt elokuvaa sen pahemmin häiritsemään. Tästä huolimatta ei Bonnie ja Clyde oikein vakuuttanut.

Okei, alusta asti tiesin, miten elokuva päättyy (suurin piirtein), mutta en kiinnittänyt tähän tietooni kovinkaan paljon huomiota. Niinpä sain tarinasta ihan kivasti irti ja siinä tapahtui monia kiinnostavia asioita. Historian ystävänä napsin ihan mielenkiinnolla nippelitietoja kaksikon vaiheista (esim. en tiennyt ennen, että kaksikolla oli rikoskumppaneitakin), vaikka ihan orjallisesti ei seurattukaan todellisia tapahtumia; julkaisun lisämateriaalina olleen dokumentin mukaan esimerkiksi Bonnien ja Clyden ensimmäiset hetket olivat tyystin erilaisia kuin mitä elokuvassa näytettiin. Myönnän toki, että elokuvan alkupuolisko puudutti jonkin verran, mutta sen jälkeen kun koko Bonnien ja Clyden ryöstöjengi alkoi tehdä keikkaa yhdessä, aloin itsekin vähän innostua ja loppupuolisko elokuvasta olikin selvästi kivempaa seurattavaa, kun jatkuvasti tuntui sattuvan ja tapahtuvan. Loppuratkaisukin oli ihan jees, vaikka sen etukäteen tiesinkin.

Elokuvassa oli vain yksi iso vika: sen hahmot. Vaikka elokuvan hahmot perustuvat todellisiin historiallisiin henkilöihin, niin niitä oli käsitelty hyvin karikatyyrimaiseksi ja niinpä minua ärsyttikin hahmot hyvin paljon. Näistä esimerkkinä olivat etenkin C.W. Moss (Michael J. Pollard) sekä Clyden käly Blanche (Estelle Parsons). Varsinkin jälkimmäinen junttina kana-aivona pisti ärsyttämään ja sen jälkeen, kun hänkin edes vähän rauhoittui, pystyi elokuvastakin nauttimaan jonkin verran. Myös itse Clyde-hahmo ärsytti alussa jatkuvan virnuilunsa takia ja niinpä otin mieluusti vastaan sen Clyden, jota nähtiin enemmän elokuvan lopussa. Tiedän tiedän, että elokuva on nykyisellään korkeasti arvostettu tapaus, mutta silti en kykene olla miettimättä sitä, että miksi sinänsä ihan kiinnostava rikostarina oli pilattu lähinnä huvittuneisuutta aiheuttavalla hahmonkäsittelyllä? Jos elokuvan päähahmoja olisi käsitelty selvästi vakavammalla otteella, luulen, että olisin pitänyt tästä vieläkin enemmän. Päähahmojen surkuhupaisten olemusten vuoksi elokuvan paras hahmo tahtoi melkein olla jengin perässä ollut texas ranger Frank Hamer (Denver Pyle).

Tässä tilanteessa näyttelijät tekivät mitä voivat ja varsinkin alussa Warren Beattyä katsellessa nousi hyvin suuret epäilykset elokuvan tason suhteen, vaikka ajan myötä nämä epäilykset vähän hälvenivätkin. Pidin kuitenkin Warren Beattystä selvästi enemmän silloin, kun hän oli vakavammalla asenteella liikkeellä, mitä sitäkään ei nyt liian usein tapahtunut. Bettyn virnistys tuntui läpi elokuvan jotenkin teennäiseltä. Faye Dunaway sen sijaan oli ihan nätti ja kiva valinta Bonnieksi, vaikka Bonniessakin oli pientä kana-aivoisuutta havaittavissa. Michael J. Pollard taas esitti ihan hyvin tätä tyyppiä, jolla ei ollut ehkä ihan kaikki lakanat liinakaapissa, mutta hänenkin kohdallaan minulle olisi kelvannut vakavammankin hahmon näytteleminen. Mukana menossa: Gene Hackman ja Gene Wilder (Kevät koittaa Hitlerille).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmissusi