Ranskan vallankumouksen alla köyhä perheenisä aikoo hylätä pienen vauvansa kirkon rappusille, mutta löytääkin sieltä toisen vauvan ja vie lopulta molemmat vauvat kotiin. Nämä tytöt sitten kasvavat yhdessä ja heissä tulee käytännössä sisaruksia. Vanhempien kuoltua tautiin toinen tytöistä, Louise (Dorothy Gish), menettää saman taudin seurauksena näkönsä ja hänen sisarensa Henriette (Lillian Gish) lupaa huolehtia hänestä ikuisesti. He lähtevät Pariisiin, jossa löytyisi lääkäri, joka pystyisi palauttamaan Louisen näön, mutta joutuvat ikävien tapahtumien jälkeen eroon toisistaan. Kun Henriette saa mahdollisuuden, hän lähtee etsimään siskoaan, mutta onko Louisen löytäminen mahdollista Pariisin kokoisesta kaupungista?

Viiden elokuvan D.W. Griffith -putki tuli sitten saatettua päätökseen ja täytyy myöntää, että olisi tämän putken voinut paremminkin päättää. Tätä elokuvaa ei nimittäin voi sanoa missään nimessä edellisten elokuvien veroiseksi tapaukseksi. Itse asiassa Orpolapset taisi omalla arvoasteikolla jäädä niukin naukin koko putken heikoimmaksi tuotokseksi.

Elokuva siis sijoittuu Ranskaan aikaan, jolloin vallankumousaikeet kipinöivät kansan parissa. Tämä tarkoitti sitä, että elokuvassa näytettiin paljon Ranskan vallankumousta edeltäviä tilanteita, joista ei oikein tahtonut riittää mielenkiintoa, vaikka päällisin puolin tapahtumat taisivatkin seurata historiallisia tapahtumia. Mitä tulee sitten elokuvan kärkikaksikkoon eli Louiseen ja Henrietteen, niin heidänkin yhteinen taival oli aika tylsänpuoleista. Kun he sitten joutuivat eroon toisistaan, oli oikestaan täysin selvää, että vielä he löytäisivät toisensa ja siten jatkuvat "melkein kohtaamiset" tuntuivat melkein puuduttavalta. Itse asiassa ainoa valonpilkahdus tässä suhteesa nähtiin, kun Henriette puhui Louisen äidin (Katherine Emmet) kanssa samaan aikaan, kun Louise lauleskeli ikkunan toisella puolella kadulla. Silloin elokuvassa tuntui olevan eniten tunnetta mukana ja ajattelinkin, että "Mene jo! Löytäkää toisenne, ennen kuin on liian myöhäistä", mutta muuten näiden kahden yhteinen tarina tahtoi jättää minut aika kylmäksi. Lisäksi Henrietten ja Chevalier de Vaudreyn (Joseph Schildkraut) rakkaustarina oli tylsemmänpuoleista.

Elokuva eteni pääosin ihan johdonmukaisesti, mutta siitä huolimatta kuvaustyylistä tuli enemmän mieleen tämän Griffith-putken kaksi ensimmäistä elokuvaa kuin kaksi niitä seuranneita elokuvia, mitä en voi kutsua positiiviseksi asiaksi. Ei, ei tässä menty ihan niin lyhyisiin kohtauksiin kuin Kansakunnan synnyssä tai Suvaitsemattomuudessa, mutta välillä oli kyllä turhan lyhyitä kohtauksia. Täysin mustavalkoinen elokuva ei kuitenkaan ollut, vaan pientä punertavaa värisävyä oli elokuva tulvillaan. Lisäksi elokuva kulki hieman nopeutetussa muodossa.

Osittain edellisessä kappaleessa sanottujen asioiden vuoksi (punasävy pois lukien) näyttelijöistä ei tahtonut saada oikein mitään kunnolla irti. Lillian Gishkään ei oikein tahtonut päästä oikeuksiinsa samalla tavalla kuin edellisissä kahdessa elokuvassa tai jos pääsi, sitä ei juuri huomannut.

Pisteitä: 2/5

Anna Mooren (Lillian Gish) ja hänen äidillään (Mrs. David Landau) on rahahuolia, joten Anna matkustaa rikkaiden serkkujensa luokse, jotka ottavat hänet vastaan vähintäänkin tympeästi, mutta ottavat kuitenkin majoitettavakseen. Siellä hän tutustuu Lennox Sandersoniin (Lowell Sherman), joka saa Annan pauloihinsa ja pian salaisesti naimisiin kanssaan. Kun sitten Anna tulee raskaaksi, hän saa kuulla, että he eivät olleetkaan oikeasti naimisissa ja kaiken lisäksi Lennox jättää hänet, jolloin Annakin päättää paeta maaseudulle, mutta hänen koettelemuksensa eivät suinkaan ole vielä ohi...

Way Down East perustuu 1800-luvun suosittuun näytelmään, jonka on kirjoittanut Lottie Blair Parker. Elokuva oli kallis, mutta siitä tuli kuitenkin yksi ohjaaja D.W. Griffithin menestyneimmistä elokuvista. Itse en kuitenkaan saanut tästä yhtä paljon irti kuin edellisestä katsomastani Griffith-elokuvasta (Katkenneita kukkasia), mutta ei tämäkään kuitenkaan huono missään nimessä ollut.

Elokuvan tarina käytännössä kietoutuu sen teeman ympärille, ettei elämä aina ole ihan ruusuilla tanssimista. Itse asiassa: Kun seuraa Annan kivikkoista matkaa, niin eipä siihen loppujen lopuksi paljon ilon hetkiä mahdu, nimittäin oikeastaan pieniä hetkiä lukuun ottamatta Annan matka jatkuu ikävästä tapahtumasta toiseen. Vaikka tarinaan oli sinänsä upotettu ihan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, niin ei tarina kuitenkaan imaissut mukaansa ihan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Annan vauvan menetys oli yksi elokuvan koskettavimmista hetkistä, mutta myös lopun pitkä lumimyräkkäkohtaus sai minut puolelleen. Noin muutenkin tarina oli vähintäänkin kohtuullinen, sillä juonta vietiin kuitenkin lähes koko ajan eteenpäin, vaikka joitakin suvantovaiheitakin mukaan mahtui, kuten nämä latotanssijat. Tässä nimenomaisessa kohtauksessa ymmärrän kyllä Griffithin ajatuksen jännityksen nostattamisesta pitkittämällä "totuuden" paljastumista, mutta minuun ratkaisu ei kunnolla purrut. Loppu oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erityisen mieliinpainuva. Musiikkikaan ei tällä kertaa tuntunut mitenkään erityisen hyvältä, joskaan ei myöskään huonolta.

Edellisessä kirjoituksessa kehuin Lillian Gishin roolisuoritusta, kun taas Richard Barthelmessin näyttelemisestä en pitänyt, mutta nyt osat kääntyivät melkein päälaelleen. Nyt kun Barthelmessin ei tarvinnut yrittää esittää kiinalaista, niin hänestä saatiin nyt selvästi enemmän irti, kun ei tarvinnut pitää yhtä ja samaa ilmettä läpi elokuvan ja siten sainkin huomata pitäneeni hänen näyttelytyöskentelystään. En kuitenkaan sano, että Gish olisi ollut huono, en suinkaan, mutta ei hän myöskään ihan samalla tavalla vakuuttanut kuin Katkenneissa kukkasissa. Sandersonia näytellyt Lowell Sherman oli kuitenkin yksi elokuvan parhaimmista näyttelijöistä.

Pisteitä: 3,5/5

Cheng Huan (Richard Barthelmess) muuttaa Kiinasta Lontooseen ajatuksenaan sivistää moukkamaisia länsimaalaisia. Hyvin pian Lontooseen pääsyn hänen pilvilinnansa romahtavat ja hän päätyy pitämään kauppaa maahanmuuttajataustaiseen kortteliin. Siellä hän ihastuu Lucyyn (Lillian Gish), joka lopulta päätyy väkivaltaisen isänsä pahoinpitelyn jälkeen Chengin kauppaan ja Cheng ottaa tämän hoitaakseen, mutta tämä ei suinkaan miellytä kaikkia.

Kahden ensimmäisen katsotun D.W. Griffithin elokuvan jälkeen minulla oli aika iso epäilys siitä, pystyykö hän tarjoamaan minunkaltaiselleni nykykatsojalle mitään sellaista, mikä oikeasti tekisi vaikutuksen ja jonka katsomisesta nauttisin. No, Katkenneita kukkasia poisti nämä epäilykset kertaheitolla, joskaan varsinaisesta nautinnosta ei tämän elokuvan kohdalla pysty puhumaan.

Ei sillä, etteikö tarina olisi ollut hyvä, se nimittäin oli sitä. Tästä on pitkälti kiittäminen sitä, että nyt ensimmäistä kertaa minun näkemistäni Griffithin elokuvista tarina etenee hyvin johdonmukaisesti ilman erikoisia hyppelyjä sinne tänne. Toki tässä seurataan niin Chengiä, Lucyä kuin Lucyn isääkin (Donald Crisp), mutta nyt tämä kaikki tehdään enemmän tai vähemmän nykystandardien mukaisesti eli elokuva ei eksy missään vaiheessa sivuraiteille. Kuitenkin syy, miksei elokuvan kohdalla voi puhua nautinnosta, on siinä, että tarina oli kaikin puolin hyvin surullinen. Jo elokuvan etukannen maininta kielletystä rakkaudesta toi mieleeni erään vuosisatoja vanhan rakkaustarinan, mutta varsinainen tarina oli kaikkea muuta kuin versio tuosta rakkaustarinasta ja siten jaksoinkin läpi elokuvan uskoa, että elokuva päättyisi kaltaiselleni piiloromantikolle sopivalla tavalla, mutta kun näin ei käynytkään, niin tulin hyvin surulliseksi, sillä loppu päättyi samankaltaisesti kuin tuo jo mainittu tunnettu rakkaustarina. Itse asiassa koko elokuvaa leimasi tietty surumielisyys ja tästä on pääosin kiittäminen Lucyn isää, joka sentään sai sen, minkä ansaitsikin, mutta myös elokuvassa soivaa musiikkia, joka oli läpi elokuvan kaihoisalla tavalla kaunista. Elokuva ei myöskään sisältänyt juuri mitään ylimääräistä, mutta mitään en jäänyt myöskään kaipaamaan, joten kestoltaan oli juuri sopiva. Elokuvan vaikuttavuudesta kertoo se, että vielä tunti elokuvan jälkeenkin mieli oli surullinen elokuvan tapahtumien vuoksi. Tästä en laskenut pisteitä, mutta jostain syystä yksi puolen minuutin pätkä toistui kahdesti. Lisäksi pientä slapstickmaisuutta elokuvassa oli havaittavissa (Lucyn hoipertelu ja nyrkkeilykohtauksessa), mutta tämä ”slapstick” ei elokuvan surullisen luonteen vuoksi naurattanut yhtään.

Elokuva tehtiin vain kolme vuotta edellisen katsomani Griffithin elokuvan, Suvaitsemattomuuden jälkeen, mutta silti kuvauksen puolella on otettu aimo harppauksen eteenpäin. Tarina, kuten jo sanoin, etenee johdonmukaisesti, mutta sen lisäksi myös kuvauspuoleen on satsattu. Kohtaukset ovat nyt pitkiä ja ne näyttävätkin kohtauksilta, eikä vain toisistaan irrallisilta pätkiltä, jotka ovat vain kursittu kokoon. Tekstiruudutkaan eivät aina ole irrallisia, vaan nyt niitä on (onnistuneeksi) ”häivytetty” esiin ja pois myös kuvien päälle. Toisin sanoen nyt elokuva näyttää sellaiselta, millaiseksi nykykatsoja helposti mykkäelokuvat kuvittelee, toisin kuin kahden aikaisemman (katsomani) Griffith-elokuvan kohdalla ja tämä oli selkeästi vain positiivista.

Lillian Gish oli loistava roolissaan ja välillä hänen kasvoistaan todella heijastui pelko isäänsä kohtaan ja muissakin kohtauksissa hän oli varsin vakuuttava ja myös Donald Crisp oli vakuuttava. Toisin sanoen Kansakunnan synnystä ja Suvaitsemattomuudesta poiketen näyttelijät tuntuivat todella menneen rooliensa sisälle. Kuitenkin Chengiä näytellyt Richard Barthelmess oli turhan vähäeleinen ja siten yksiulotteinen roolissaan, mikä minua ainakin häiritsi ja jos hän olisi näyttänyt eläväisemmältä, niin elokuva olisi saanut minulta täydet viisi tähteä.

Pisteitä: 4,5/5

Suvaitsemattomuus hallitsee maailmaa. Puritaanit ovat vauhdissa nykyajassa ja niinpä muun muassa The Dear One (Mae Marsh) saa kokea todella karvaasti tiukentuneet asenteet. Minkäänlaista huvittelua ei sallita, mikä johtaa lopulta irtisanomisiin, mikä puolestaan saa muun muassa "Rakastetun" (suomennos minun) tulevan sulhasenkin The Boyn (Robert Harron) rikollisiin puuhiin. Lopulta "Poika" joutuu (lavastettuna) vankilaan ja puritaanit naiset pitävät sopimattomana, että The Dear One saisi kasvattaa lasta, jonka isä on vankilassa ja vievät lapsen pois. Suvaitsemattomuutta on toki ollut aina, kuten Ranskassa 1570-luvulla katolisten ja protestanttien välillä, Jeesuksen aikana Juudeasa kuin myös muinaisessa Babyloniassa, mutta seuraako suvaitsemattomuudesta loppujen lopuksi mitään hyvää?

D.W. Griffithin edellistä elokuvaa Kansakunnan synnyn tarinaa kritisoitiin siinä määrin muun muassa rasistisuudesta, että hän päätti tehdä vastaiskun ja teki elokuvan suvaitsemattomuudesta. Elokuva tosin valmistui vain muutamia viikkoja Kansakunnan synnyn julkaisun jälkeen, mikä tarkoittaa joko sitä, että Griffith aavisti tulevan kritiikin jo etukäteen tai sitten vain elokuvat oli nopeampi tehdä tuohon aikaan, vaikka tämäkin paisui lähes kolmetuntiseksi spektaakkeliksi. Suvaitsemattomuus oli kuitenkin niin repaleinen, että (ilmeisesti) tuon ajan katsojat eivät oikein saaneet tolkkua elokuvasta (mikä näkyi sitten lipputuloissa) ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin minulle elokuva aiheutti vähän samanlaisia tuntemuksia, vaikka nyt yön yli nukuttuani en voi tätä täysin kehnoksikaan väittää.

Elokuvassa siis seurattiin neljää eri tarinaa, joiden pääpaino oli ainakin jonkinasteisessa suvaitsemattomuudessa. Tarinoita ei kuitenkaan kerrota tarina kerrallaan, vaan Griffith kuljettaa kaikkia tarinoita rinnakkain niin, että ihan yhtäkkiä saatetaan hypätä Babyloniasta nykyaikaan ja sieltä eteenpäin Ranskaan. Tämä ratkaisu vaati paljon totuttelua ja vaikka elokuvan loppuvaiheessa, jossa tarinasta toiseen hypitään vieläkin ripeämmin, minua ei enää varsinaisesti häirinnyt tämä hyppiminen, niin se ei tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti pitänyt ratkaisusta. Näistä tarinoista Jeesuksen matka - olikohan tämä ensimmäinen elokuva, jossa kuvataan Jeesusta? - sekä Ranskan uskonkiista jäivät lopulta aika kuriositeetin asemaan, eivätkä herättäneet myöskään oikein minkäänlaista mielenkiintoa. Siten näistä tarinoista mielenkiintoisimmat tarinat olivatkin Babylonian ja nykyajan (siis vuoden 1916) tapahtumat ja näitä kahta tarinaa näytettiinkin elokuvassa eniten. Babylonian tarinassa kiinnosti se petos-teema, jonka vuoksi sitä oli paikoittain ihan jännä katsoa, kun ei kunnolla tiennyt, miten se tulisi päättymään, vaikka tekstiruudut antoivatkin viitteitä tulevasta, tosin ihan liian aikaisin. Myöskin nykyajan tarinassa jännitti se seikka, että miten "Pojan" käy ja muutenkin tarinasta tuli mielenkiintoinen siinä vaiheessa, kun "Rakastetun" vauva viedään pois, niin myös sitä saa jännätä, saako "Rakastettu" vauvansa takaisin. Junan takaa-ajo autolla oli ehkä hieman liikaa. Näistä tarinoista tämä nykyajan tarina oli selvästi helpoiten seurattavissa, mutta ei Babylonian tapahtumatkaan (alkua lukuun ottamatta) vaikeita ollut. Jeesuksen tarinaa oli helppo seurata siitä syystä, että se oli muuten tuttu, mutta sitten taas Ranskan tapahtumista en tahtonut ottaa oikein kunnolla selkoa. Vaikka siis pääosan elokuvaa pysyikin joten kuten kärryillä, niin tästä ei ole kiittäminen tekstiruutuja, jotka "heijastettiin" taustakuvan päälle niin, että vaalea teksti oli välillä melkein yhtä vaalean kuvan päällä, jolloin tekstistä ei ottanut mitään selkoa ja tämä olikin selkeästi yksi elokuvan suurimmista kompastuskivistä. Kun elokuva kuitenkin kuljetti montaa tarinaa rinnakkain, niin selkeät tekstiruudut olisivat olleet poikaa. Taustalla soiva musiikki oli monin paikoin tuttua ja siten se oli suorastaan pelastamassa joitakin muuten vähän tylsempiä kohtauksia.

Näyttelijöistä en nyt sen enempää lähde sanomaan, mutta nyt oli havaittavissa paljon vähemmän kameraan katsomista kuin edellisessä filmissä.

Pisteitä: 2,5/5

Eletään 1860-luvun alkua. Yhdysvallat on räjähtämispisteessä, sillä sota Yhdysvaltain eteläosien ja pohjoisosien välillä on syttymäisillään. Pohjoisosissa asuvan Stonemanin perheen pää ja kongressiedustaja Austin Stoneman (Ralph Lewis) vastustaa rotuerottelua, kun taas eteläosissa asuvalla Cameronien perheellä on lukuisia orjia. Perheet tuntevat toisensa ja niinpä Stonemanin pojat vierailevat Cameroneilla ja ihastuvat Cameronin perheen tyttöihin. Pian tämän jälkeen sisällissota kuitenkin syttyy ja niinpä molempien perheiden poikien on värväydyttävä sotaan mukaan, mutta kumpi osapuoli lopulta viekään sodan jälkimainingeissa voiton?

Tämän elokuvan myötä käynnistyy 1001-putken se "virallinen" osuus. Virallisuus-termi tulee siitä, että saatuani tuon 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan käsiini päätin pistää tilaukseen vähintään kerran vuodessa isomman satsin kyseisessä kirjassa olevia elokuvia, jotta projekti pysyisi koko ajan hengissä ja nyt on siis vuorossa se ensimmäinen, tämän vuoden 1001-putki. Tämän "virallisen" 1001-putken aikana kotikatselun osalta putki ei katkea kuin kerran (elokuvissa toki käyn) ja sekin oikeastaan "vahingossa", sillä samoissa koteloissa yhden 1001-elokuvan kanssa tuli yksi projektiin kuulumaton elokuva eli kyseessä on niin sanottu double-pack, mitä en tullut huomanneeksi tilausvaiheessa ja kun katson elokuvat tilausjärjestyksessä (tämän putken elokuvat tilasin kaikki samaan aikaan), niin myös tuo yksi "musta lammas" tulee katsottua tämän putken aikana.

Joka tapauksessa Kansakunnan synty sai luvan aloittaa tämän putken olemalla vanhin kirjassa oleva elokuva, jota en ollut vielä katsonut ja itse asiassa tämän piti jäädä tämän ensimmäisen 1001-putken ainoaksi D.W. Griffithin (aka David W. Griffith) elokuvaksi, mutta kun löysin paketin, jossa oli Kansakunnan synnyn lisäksi neljä muuta Griffithin elokuvaa ja kaikki nämä olivat vielä 1001 elokuvaa -kirjassa, niin en "voinut" muuta kuin pistää nekin tilaukseen. Toisin sanoen 1001-putken aloittaa viiden elokuvan mittainen D.W. Griffith -putki.

Kansakunnan synty on ilmeisesti ensimmäinen Yhdysvalloissa tuotettu täyspitkä elokuva ja jos täyspitkän elokuvan määritelmänä pidetään sitä joskus kuulemaani "vähintään 60 minuuttia", niin silloin tämä elokuva ylittää tuon määritelmän komeasti olemalla yli kolme tuntia pitkä, joskin tämä esitettiin alunperin kahdessa osassa. Elokuva aiheutti ilmestyessään voimakkaan keskustelun sensuurin tärkeydestä sekä myöskin mellakoita ja ylireagointia tahi ei, niin jollain tavalla kykenen ymmärtämään moisen reaktion. Kuitenkin nyt puhutaan elokuvasta, jonka ilmestyessä elokuvateollisuus vasta otti ensiaskeleitaan, joten ihmiset olivat tottumattomia tällaisiin elokuviin ja en minä kiellä, etteikö kritiikillä saattaisi ollakin perusteita.

Elokuvan alussa Griffith vertaa teostaan sensuurinpelossa Shakespeareen ja Raamattuun, millä ei kaikesta päätellen ollut täysin toivottua lopputulosta. Sinänsä tämän alun "tietoiskun" ymmärtää, sillä elokuva käsittelee rasismia sellaisella tavalla, etten minäkään tahtonut ottaa oikein selvää, että kuvasiko Griffith tapahtumat niin kuin ne oikeasti tapahtuivat vai yrittikö Griffith todella halventaa mustia elokuvallaan (alkuperäistarina The Clansman kuulemma oli kuitenkin vielä tätäkin rasistisempi). Elokuva nimittäin ainakin päällisin puolin tuntuisi kuvaavan nimenomaan mustat kaiken pahan aluksi ja juureksi, mutta siitä, mitkä kaikki tapahtumat ovat faktaa ja mitkä fiktiota, ei ota nykyajan eurooppalainen katsoja oikein selkoa, koska elokuva kuitenkin läpikäy Yhdysvaltain sisällissodan sekä jälleenrakennusvaiheen tapahtumia. Elokuvan loppukin antaa ymmärtää, ettei mustilla "kansakunnan syntymisen" kanssa olisi oikein mitään tekemistä.

Niin ja vaikka nyt sanoin edellisessä kappaleessa elokuvan perustuvan (päällisin puolin) todellisiin historiallisiin tapahtumiin, niin elokuvan pääperheet, Stonemanit ja Cameronit, ovat kuitenkin täysin fiktiivisiä ja siten myös niiden väliset keskinäiset tapahtumat. Mykkäelokuvan luonteesta johtuen minun oli alussa vähän vaikea päästä elokuvaan mukaan ja henkilöt tahtoivat monta kertaa sekoittua toisiinsa, vaikka tekstiruudut mielestäni ihan hyvin henkilöitä ja tapahtumia selittivätkin, joskin minua häiritsi tekstiruuduista usein puuttuvat verbit. Niin sisällissodan, jälleenrakennusvaiheen kuin Abraham Lincolnin kuoleman tapahtumia oli kuitenkin ihan mukava seurata, varsinkin kun elokuvan päällä lähes taukoamatta soinut musiikki oli ihan hyvää etenkin sodan vaiheita ja muita taisteluita kuvatessaan. Kuitenkin minulla oli välillä - mykkäelokuviin tottumattomana - vaikeuksia hahmottaa, mitä päätapahtumien lomassa oikein tapahtuu, mikä hieman heikensi elokuvaelämystä, sillä näiden perheiden tapahtumissa ei tahtonut oikein kunnolla riittää mielenkiintoa. Se on kuitenkin sanottava, että ainakin Floran (Mae Marsh) reaktio Gusin (Walter Long) lähentelyihin tuntui hieman ylimitoitetulta. Jos elokuva pohjasi yhtään niin paljon oikeisiin historiallisiin tapahtumiin kuin mitä se halusi antaa ymmärtä, niin minulle ainakin tuli yllätyksenä se, kuinka paljon mustilla olikaan valtaa jälleenrakennusvaiheessa, kun otetaan huomioon myöhemmät asenteet mustia kohtaan 1900-luvun alkupuoliskolla. Elokuva oli selkeästi parhaimmillaan keskivaiheilla ja jos alku- ja loppuosa olisivat olleet yhtä hyviä, olisi lopullinen pistemääräkin ollut hieman suurempi. Onko muuten oikein toivoa tällaista elokuvaa katsoessaan Ku Klux Klanin voittoa mustista?

Näyttelijät eivät oikein tulleet tässä elokuvassa esiin, sillä useimmiten kohtaukset olivat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tyyliin 10-20 sekuntia pitkiä, joiden jälkeen sitten siirryttiin seuraavaan kohtaukseen johonkin muualle. Tuolloin ilmeisesti kuitenkin vähät välitettiin, jos joku näyttelijöistä katsoi suoraan kameraan, sillä varsinkin joissakin joukkokohtauksissa näin tapahtui monesti ja jopa ihan lähellä kameraakin. Pienen hassuhkon huomion tein alkuteksteistä siitä, että vaikka olin yli kolme tuntia kestävän elokuvan äärellä, niin silti tekoaikaan pidettiin huolta siitä, ettei (eittämättä kallista) filmiä tuhlattu turhaan ja siten tuli halvemmaksi teettää jokaiselle elokuvakatsojalle oma lista näyttelijöistä sen sijaan, että ne olisi kerrottu tekstiruuduissa.

Pisteitä: 3/5

Tämä niin Méliès-sarjan kuin myös tämänkertaisen lyhytelokuvienkin sarjan päättävä pätkä jäi hieman oudoksi linnuksi. Joku tiedemies tuo studioon valkok... mustakankaan ja sitten pistää taulun tuolille ja hetken päästä se taulu heijastuu kankaalle. Luonnollisesti tässä vaiheessa taulun naiset heräävät henkiin. Tämän jälkeen tämä tiedemies istuttaa tuoliin vieraansa yksi kerrallaan ja pian nähdään kankaalla enemmän tai irvokas versio tuolilla istujasta. Viimeinen istuja sitten suuttuu muiden naureskelulle ja alkaa riehua silmittömästi.

Kuten sanottua, tämä jäi vähän oudoksi tapaukseksi. Tästä ei oikein saanut kunnolla mitään ja kaikki edellä mainittukin on lähestulkoon mutulla vedettyä. Kyllä tästä loppua kohden jo otti selvän, mistä tässä on kyse, mutta vasta sitten. Tämä ei kuitenkaan tehnyt elokuvasta parempaa, vaan kokonaisuus jäi aika vaisuksi ja jäisi sellaiseksi, vaikka katsoisin tämän uudestaan. Ei ehkä paras mahdollinen lopetus Méliès-boksille.

Pisteitä: 2/5

Kaupustelija myy kadulla liimoja ja kerääkin joukon innostuneita, mutta katukaupustelupa on kiellettyä, joten poliisit häätävät ostajaehdokkaat pois ja käskee kaupustelijaa lopettamaan kaupustelunsa. Tämäpä päättää kostaa poliisille, mutta tehtyään tekosensa saa poliisit uudestaan kimppuunsa ja sehän nauraa, joka viimeksi nauraa,  mutta kuka nauraa viimeiseksi?

Tämä oli tällainen ihan hupaisa slapstickinpoikanen, jossa Méliès on jättänyt turhat kamerakikkailut hyvin vähälle. Ei tämä oikea naurupommi ollut, mutta pientä hymynkare sentään naamalle nousi. Juoni ei ollut nyt mitenkään erikoisen kummoinen, mutta toisaalta ihan kiva tuon ajan elokuvaksi. Myönnän toki toivoneeni, että kaupustelija olisi liimanut poliisit kämmenistään kiinni toisiinsa, mutta kaikkea ei näköjään voi saada. Ei tämä huonoksi kuitenkaan jäänyt.

Pisteitä: 3/5

Auringonpimennys lähenee, joten astronomian professori pitää oppilailleen luentoa auringonpimennyksessä. Kun kello soi auringonpimennyksen alkamisen merkiksi, ryntäävät oppilaat heti ikkunaan kaukoputkiensa kanssa. Myös professorit sekä näiden apulainen tai vastaavat ryntäävät omaan kammioonsa seuraamaan tapahtumia, joten auringonpimennys voi alkaa...

Näistä lyhytfilmeistä on välillä vaikeaa keksiä mitään sanottavaa ja välillä saa oikeasti miettiä, kuinka paljon voi kertoa. Nämä pohdiskelut ovat johtaneet mitä erikoisimpiin ratkaisuihin; välilä olen kertonut lähestulkoon koko tarinan, välillä sitten olen maininnut tarinan idean vain yhdellä virkkeellä... ja valitettavasti välillä tarinasta ei saakaan kerrotuksi kuin sen yhden virkkeen verran. Tämän filmin kohdalla oli taas vaihteeksi vaikeuksia keksiä, mihin jättää tuo juoniselostus, sillä oikein mikään ei tahtonut olla tarpeeksi; toisaalta taas tarinassa oli sen verran sitä surrealismia, että tästä nyt ylipäänsä oli vaikeaa sanoa yhtään mitään.

Tarina oli selvästi aiempia Mélièsin pidempiä tarinoita vakavahenkisempi ja on oikeastaan makuasia, onko se hyvä asia. Tietenkin tässäkin oli ihan hupaisen surrealistisia kohtauksia, mutta ne jäivät verrattain vähiin. Varsinkin nämä taivaankappaleiden, kuun ja auringon, kohtaaminen oli hauskaa, varsinkin kun molemmat niistä kuvattiin miespuolisina; varhaista homoerotiikkaa siis havaittavissa. Tämän jälkeen tulleet muiden taivaankappaleiden liikkeiden tutkailu sitten olikin jo vähän tylsempi osuus, mutta varsinaista vikaa siinäkään ei sinänsä ollu. Kuitenkaan näiden naisten ja miesten liikkuminen tähdillä ei ollut sieltä kiinnostavimmasta päästä, vaikka esimerkiksi kuunsirpillä keinuminen hauskaa olikin. Elokuvan lopusta tuli kyllä vähän sellainen olo, ettei Méliès oikein tiennyt, miten lopettaa elokuva sen arvolle sopivasti.

Pisteitä: 2,5/5

Velho yrittää ilmeisesti tehdä jotain ihme litkua ja onnistuukin siinä siinä määrin, että kohta alkaa tapahtua kaikkea outoaa. Niin outoja juttuja, ettei sitä oikein tahtonut ottaa oikein selvää, mitä tässä tapahtui. Sillisalaattimainen lopputulos ja siten ei jaksanutkaan oikein viihdyttää. Oudot tapahtumat seuraavat toisinaan ja päättyy ihan yhtä outoon lopputilanteeseen. Ei hyvä näin... ja alussa kun aattelin, että olisi taas sellainen tarinavetoinen pätkä, mutta ei sitten. Pitäkööt tunkkinsa!

Pisteitä: 1,5/5

Tässä lyhytfilmissä heräävät julisteiden henkilöt eloon ja sitten tekevät tuhojaan ja naureskelevat poliisille. Poliisn yrittäessä sitten hillitä eläviä julisteita, he joutuvat itse julisteisiin... ainakin tavallaan. Tämä ei jaksanut oikein hymyilyttää, joten kovin hulvattomista julisteista ei nyt voi puhua. Tällä kertaa tuo henkiinherätys oli toteutettu tavallistakin selvemmällä editoinnilla ja kun julisteita oli tyyliin seitsemän, niin kaikkiin ei oikein jaksanut kiinnittää huomiota. Loppukin oli jotenkin tylsänpuoleinen, eikä saanut juuri hymyä naamalle.

Pisteitä: 2/5