Sophie (Amanda Seyfried) on menossa naimisiin asuttamallaan Kalokairi-saarella Kreikassa. Hän on kasvanut ilman isää, eikä hänen äitinsä Donna (Meryl Streep) ole koskaan kertonut hänelle hänen isästään. Sophie kuitenkin löytää äitinsä päiväkirjasta kolme isäehdokasta (Pierce Brosnan, Stellan Skarsgård ja Colin Firth) ja kutsuu heidät kaikki häihinsä ja kuinka ollakaan, kaikki kolme myös tulevat ja vieläpä samalla veneellä. Sen lisäksi, että heillä ei ole tietoakaan siitä mikä heitä yhdistää, niin myöskään Donna ei ota kolmikkoa vastaan kovinkaan suopeasti vastaan...

Minun elämässäni on kolme bändiä ylitse muiden: Metallica, KISS... ja ABBA. Fanitus näkyy muun muassa siinä, että kaikki nämä kolme bändiä olen halunnut ehdottomasti nähdä livenä edes kerran tai muuten tuntuisi kuin olisi jäänyt jostain perustavanluontoisesti paitsi. No, kaksi ensimmäistä bändiä olen nähnyt livenä en vain kerran vaan muutamia kertoja (ja uskokaapa, että tunne oli mieletön, kun yli kymmenen vuoden odottelun jälkeen sain vihdoin nähtyä Metallican livenä Olympiastadionilla ja vain kymmenen metrin päästä eturivistä), mutta tietenkään ABBAa en ole voinut päästä näkemään, enkä pääsekään, sillä hehän eivät ole suostuneet palaamaan keikkalavoille, vaikka heille on tarjottua suuriakin summia (miljardi dollaria ainakin). Siten Mamma Mia! on tarjonnut oivan korvikkeen, vaikka ei tietenkään aja samaa asiaa. Silloin kun tämä oli tulossa ensi-iltaan, niin samaan aikaan minulla oli tiedossa se, että se alkuperäinen teatterimusikaali tekisi "välilaskun" Helsingissä ja Turussa, joten tietenkin halusin nähdä sen ennen kuin tämän elokuvan ja voitte uskoa, että minä todellakin rakastin tuota teatteriversiota yli kaiken ja menenkin katsomaan sen uudestaan, jos se vielä joskus tänne tulee. Sitten teatteriversion jälkeen piti päästä heti katsomaan tämä elokuvaversio, joka ei tuolloin iskenytkään samalla tavalla, vaikka ei ollut huono silloinkaan. Nyt siitä teatterimusikaalin näkemisestä on yli kaksi vuotta ja ne suurimmat muistikuvat on jo hälvenneet, joten siitäkös sitten johtui, että nyt tämä iski aikalailla täydellä teholla. Mainittakoon sivuhuomiona vielä sen verran, että tämä on niitä viimeisiä elokuvia, joita katsoin juuri ennen kuin tämän blogin avattiin.

Elokuvan tarina on ehkä vähän pöhkö, mutta kun ei ota sitä liian vakavasti, niin elokuvasta pystyy nauttimaan täysin rinnoin. Juuri sopivan kevyttä menoa, mikä sopii sitten todella hyvin yhteen ABBAn musiikin kanssa; ei ABBAn kappaleihin ehkä sopisikaan kovinkaan tiukkapipoisesti tehty elokuva. Tarinasta siten huokuukin hyväntuulisuus, mikä kantaa läpi koko elokuvan ja jo alussa on selvillä, että elokuvan lopussa kaikki ovat "happy happy" -tunnelmissa, eikä tämä asia ainakaan minua häirinnyt lainkaan. Sinänsähän tällaisessa jokseenkin kohellusluontoisessa elokuvassa voisi tapahtua melkein mitä tahansa, mutta kuitenkin niin, että kaikki päättyisivät kaikkien hahmojen osalta hyvin. Elokuvassa viitataan tapahtumien olevan kuin kreikkalaisesta näytelmästä, mutta vaikka minulla ei olekaan juuri kokemusta niistä, niin jotenkin minun on helppo kuvitella asianlaidan olevan juurikin näin. Oikeasti minulla menivät tunteet laidasta laitaan samaan aikaan kuin elokuvan henkilöilläkin, joten sekin kertonee jotain elokuvan vakuuttavuudessaan.

Elokuvan todellinen sielu on kuitenkin sen sisältämät kappaleet ja tietenkin ABBA-fanina minä pidin niistä aivan valtavasti. Näyttelijät laulavat itse nämä kappaleet ja tämä seikka on herättänyt ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia, mutta minua ei haitannut asia sitten yhtään. Tietenkin kappaleet ovat parhaimmillaan ABBAn itsensä laulamana, mutta toisaalta heidän musiikkinsa on niin hyvää, että kovin vaikeaa muiden on saada niitä kunnolla pilattua, eikä se onnistunut ainakaan tämän elokuvan yhteydessä, vaikka elokuvaan olikin palkattu nimenomaan "tavallisia" näyttelijöitä eikä oikeita laulajia (jos seassa on jokunen sellainenkin, niin siitä en tiedä mitään). Kappaleet kuulostivat omanlaisiltaan, mutta taustalla soi kuitenkin kappaleen melodia niin vahvasti, ettei näyttelijöiden laulamisesta jäänyt mitään valittamista. Nyt asia on eri, kun minulla on kaikki studioalbumitkin, mutta ensimmäisellä kerralla pistin ilokseni merkille, että mukana oli ollut muutamia vielä tuolloin tuntemattomia kappaleita (Does Your Mother Know, Slipping Through My Fingers ja When All is Said and Done), joten niiden pakollisten hittien joukkoon mahtui tosiaan muutama vähemmän tunnettukin (joskin ensin mainittu on ainakin monissa kokoelmissa, joskaan sekään ei kaikissa). Kun sitten musiikkinumerot olivat  kauttaaltaan ryyditetty todella hienosti toteutetuilla tanssinumeroilla, niin eipä tästä elokuvasta juuri valitettavaa löytynyt. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että Does Your Mother Know -esitys jäi ikimuistoisimpana mieleen.

Hmm. Olisikohan joukossa ketään näyttelijää, joka olisi pistänyt mitenkään erityisen vahvasti mieleen? No, kenellekään blogia kauemmin seuranneelle tuskin tulee yllätyksenä, että sanon tähän kohtaan Meryl Streepin nimen. Okei, hän oli oma vahva itsensä oikeastaan elokuvan joka hetkessä niin ilossa ja surussa, mutta musiikkikohtauksissa hänen vahvuutensa näyttelijänä tuli entistä paremmin esiin. Sillä ei ollut väliä, oliko Mamma  Mian kaltainen iloinen kappale tai The Winner Takes It All -tyylinen rauhallinen veto, niin Streep pystyy laulamisen ohessa myös näyttelemään samanaikaisesti ja hänen eleistä ja silmien liikkeistä pystyi hyvin kuvittelemaan, mitä hänen mielessään liikkui kulloisessakin kohtaa kappaletta. Ei sillä, että muutkaan elokuvan näyttelijät olisivat olleet huonoja, ei missään tapauksessa ja varsinkin Pierce Brosnan ja Amanda Seyfried, jotka yhdessä Streepin kanssa vastasivat suurimmasta osasta elokuvan lauluista, olivat erittäin hyviä. Edellisessä kappaleessa mainittu Does Your Mother Know -esitys ei ollut hyvä vain siksi, että taustatanssijat onnistuivat erinomaisesti, vaan myös siksi, että laulun esittänyt Tanya eli Christine Baranski oli koreografioineen kuin toisesta, paremmasta maailmasta ja hän teki kyllä täysin unohtumattoman suorituksen tässä kappaleessa, mistä oli kyllä osin kiittäminen myös tapaa, jolla Tanyan hahmo oli kirjoitettu ja Baranski kyllä esitti roolinsa todella vakuuttavasti.

Pisteitä: 5/5

PS. Toissa keväänä sanoin, etten ole järin suuri musikaalien ystävä, mutta sitten taas tämä on jo kolmas musikaali tämän blogin historiassa, jolle annan täydet pisteet, joten kai se täytyy pyörtää nuo aiemmat julmat puheeni. Hih! Niin ja ne kaksi muutahan siis ovat Sound of Music - laulava Trappin perhe ja Dancer in the Dark. Tosin sitten taas Rocky Horror Picture Show ja varsinkin West Side Story ovat saaneet minulta vähemmän pisteitä.

Jossain New Yorkin länsiosissa kaksi jengiä, Sharksit ja Jetsit, kokevat molemmat omistavansa saman alueen. Kaupungin poliisi haluaa saada jengit sopimaan ja heille järjestetäänkin tanssiaiset. Jetsin pomo Riff (Russ Tamblyn) pyytää mukaan hyvää ystäväänsä Tonya (Richard Baymer), joka lähtee paikalle hyvin vastentahtoiseksi. Tanssiaisissa hän kuitenkin tapaa Sharksin pomon Bernardon (George Chakiris) siskon Marian (Natalia Wood), mutta onnistuvatko he murtamaan jengien väliset raja-aidat ja elämään onnellisena?

Olin suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka vähän oikein tiesinkään tästä kymmenen Oscaria voittaneesta elokuvasta. Vaikka elokuva on odottanut katseluaan jo muutaman kuukauden, niin vasta jokunen päivä minulle selvisi, että tämä on musikaali ja vasta eilen selvisi, että tämä on tehty jo 1961. Olin myös luullut nähneeni tästä pätkiä, mutta näin ei sitten kai ollutkaan, vaan olin luultavasti sekoittanut nimen melkein kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Love Storyyn. Minulla on ollut tässä viime vuosina hyvin positiivisia kokemuksia musikaaleista ja siten tätäkin elokuvaa kohtaan minulla oli melkoiset odotukset, mutta ei West Side Story ihan täysin näitä odotuksia lunastanut.

Aluksi odotin elokuvasta jengien välienselvittelyä koskevaa elokuvaa, jossa kuitenkin lopussa jengit paiskaavat kättä ja kaikki tulisi olemaan iloisia. Tuli yritettyä jopa puolen valitsemista (Sharksit), mutta pian kävi ilmi, että molemmat jengit ovat ihan yhtä typeriä. Sitten kun Tony oli esitelty ja Maria tuli ruutuun, minulle tuli kuin taikaiskusta mielleyhtymä Shakespearen Romeo & Juliaan ja tuo mielleyhtymä osoittautuikin lopulta oikeaksi. Tämän vuoksi minulla oli hyvin selkeä näkemys siitä, millainen elokuva tulisi olemaan ja tuo näkemys pitikin kutinsa elokuvan puoliväliin asti (ja osin loppukohtauksenkin kohdalla) ja kun jo DVD:n valikoissa oli mainittu välisoitto, arvasin aika tarkalleen, minkälaisen kohtauksen jälkeen tuo välisoitto tulisi. Täten varsinkaan tätä alkupuolta elokuvasta ei voi kovin omaperäiseksi tai yllättäväksi sanoa. Toiselle puoliskolle sitten mahtui niitä yllätyksiäkin, kuten tämän tappelun oleminen niin varhaisessa vaiheessa ja myös sen lopputulos. Tämän juonenkäänteen johdosta elokuvasta tulikin selvästi mielenkiintoisempi seurattava, kun ei tarkalleen voinut enää tietää, mitä tuon tappelun jälkeen tulisi tapahtumaan. Tietenkin jonkinasteisena romantikkona toivoin kaiken päättyvän Marian ja Tonyn välillä hyvin, vaikka pelko niskassa olikin, että näin ei olisi. Loppukohtaus siis oli jossain määrin varsin odotettu, eikä siten tehnytkään suurta vaikutusta.

Sitten musiikkipuoleen. Elokuvassa oli ihan liian paljon balladimaisia kappaleita, eivätkä nekään kovin hyviä, joten musiikkipuolella jäätiin vähän puolitiehen vakuuttavuuden suhteen. Nyt ainakin tiedän, mistä elokuvasta ainoat tunnistamani kappaleet America ja I feel pretty ovat kotoisin. Nuo kappaleet olivatkin yhdessä Officer Krupken kanssa elokuvan ainoat todelliset valopilkut (vaikka I feel pretty rauhallisempi veto olikin), muuten kappaleissa ei ollut tarpeeksi potkua miellyttääkseen minua. Itse asiassa tajusin juuri, että American sävel on tullut tutuksi Metallican Don't Tread On Me -kappaleen introsta.

Minusta näyttelijät olivat ihan onnistuneita valintoja, varsinkin nämä monilukuiset sivuosien esittäjät. Kyllä Natalia Wood ja Richard Baymer hekin ihan kohtuullisia, mutta parhaiten minua miellyttivätkin nämä jengiläiset heiloineen. No, näistä naisista ainakin Bernandon tyttöystävä Anita (Rita Moreno), Jetsin jäsenten heilat olivat enemmänkin aika bimboja. Tosin näillä jengiläisillä oli kyllä niin tanssijoiden ruumiinrakenne, etteivät he siinä mielessä tuntuneet oikein aidoilta jengiläisiltä, mutta kuitenkin hoitivat sen laulu- ja tanssipuolen ihan hyvin. Ilokseni panin merkille, että näiden tanssijoiden koreografiat oli hyvin tarkkaan mietitty jopa silloin, kun laulua ei kunnolla edes kuultu.

Pisteitä: 3/5

Menestynyt musikaaliohjaaja George M. Cohan (James Cagney) kutsutaan Valkoiseen taloon presidentin (Jack Young) puheille ja hän pelkää tämän suuttuneen, koska hän esitti tätä esityksessä. Presidentti on kuitenkin tyyni kuin viilipytty Cohanin astuessa sisään, joten Cohan alkaa kertoa presidentille omaa tietään tähteyteen, joka on välillä ollut kovinkin kivikkoinen...

George M. Cohan on oikeasti olemassa ollut henkilö, joka itse asiassa kuoli kuukausi tämän elokuvan ensi-illan jälkeen. En kuitenkaan ennen elokuvan katsomista tiennyt tätä faktaa ja siten lähdin katsomaan elokuvaa kuin mitä tahansa muutakin ja vasta takaumien alkaessa tajusin, että tässä taitaa olla todellinen henkilö kyseessä ja vaikka en tiedäkään, kuinka paljon totuutta on kaunisteltu vai onko sitä lainkaan, niin ihan mukavan henkilökuvan Yankee Doodle Dandy tarjosi.

Minulla oli etukäteen vähän ristiriitaiset fiilikset tämän elokuvan suhteen, sillä kansikuva antoi odottaa sekä musikaalia, joihin olen huomannut lämmenneeni viime vuosina, että ylenpalttista Yhdysvaltojen ihannointia, mikä liian pitkälle vietynä on yleensä vain pahasta. Kuitenkin ehdin ajatella, että jos sittenkin elokuvassa olisi tämän ihannoinnin esittämisestä täyspitkän musikaalin muodossa, mistä olisinkin saanut enemmän irti, mutta näinhän ei sitten ollut. Cohan esitetään kyllä hyvin patrioottisena hahmona, mikä alkaa jo hänen syntymästään, joka tapahtuu elokuvassa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä, vaikka todellisuudessa hän syntyi päivää aiemmin. Nuoren Cohanin (Douglas Croft) päästyä sisään teatterimaailmaan hänestä tulee todella itsekeskeinen tyyppi, mutta silti hänessä on jotain mielenkiintoista. Aikuistuttuaan hänen egoisminsa on huipussaan, mikä tietää hänelle lopulta suuria ongelmia, mutta kuten alun ”nykypäivään” sijoittumisesta voi hyvin päätellä, niin hän sieltä kyllä nousee. Tämä koko Cohanin tarina oli siis ihan mukavaa katseltavaa, mutta vaikka hyvin satunnaisia huippuhetkiäkin koettiin (itse tarinan eteenpäin viemisessä), niin ei tämä näkemistäni biografioista ihan parhaasta päästä ollut.

Tässä oli mukana myös musikaalimaisuutta, mutta varsinaiseksi musikaaliksi tätä ei voi sanoa. Alkupuolella nähdään lähinnä hyvin lyhyitä musiikkiesityksiä, jotka eivät oikein mieltä lämmittäneet, mutta sitten kun päästiin niiden pidempien esitysten pariin, niin kyllä huomasin viehättyneeni niistä, varsinkin näistä numeroista, joissa Cohan itse on mukana ja sen patriotismimusikaalin (en muista tähän hätään sen nimeä) olisin voinut katsoa vaikka kokonaankin. Kunpa vain ne muutkin esitykset olisivat olleet pidempiä, eikä vain lyhyitä katkelmia.

James Cagney oli elokuvan itseoikeutettu tähti ja vaikka Cohanista itsestään en tiennytkään mitään ennen elokuvan alkua, niin siitä huolimatta voin sanoa, että Cagney pääsi roolihahmonsa sisään todella hyvin. Oltiin Cohanin aikuisiässä missä vuodessa tahansa, niin Cagney todella tuntui aidolta Cohanilta. Yksittäisistä kohtauksista on pakko mainita kohtaus, jossa Mary (Joan Leslie) luulee Cohania vanhukseksi, sillä Cagneyn upean tulkinan kautta kohtaus oli aivan hulvaton, varsinkin kun Cagney oikeasti tuntui ulkonäöltään ja eleiltään vanhukselta.

Pisteitä: 3,5/5

Musikaaleista pitävän hieman  Selman (Björk) suvussa kiertää perinnöllisenä sairautena sokeutuminen ja kun hänen poikansa Gene (Vladica Kostic) sairastuu myös siihen, niin he muuttavat Tshekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin, jossa Genen silmät voitaisiin leikata kuntoon. He asettuvat asumaan ystävällisen pariskunnan Billin ja Lindan (David Morse ja Cara Seymour) pihalle asuntovaunuun ja Selma päätyy työskentelemään puolisokeana tehtaassa, jotta saisi rahaa Genen leikkaukseen samalla kun harjoittelee The Sound of Music -musikaalia varten. Rahat tulevatkin lopulta lähestulkoon kokoon, mutta Selma erehtyy kertomaan rahahuolista kärsivälle Billille rahojen olemassaolosta...

Elokuvan pyörähtäessä käyntiin huomasin hahmojen puhuvan englantia ja niinpä minä jo hetken ehdin säikähtää, että olinko saanut dubatun version, minä kun luulin tätä elokuvaa sattuneista syistä joka tanskan- tai islanninkieliseksi, mutta pikaisen IMDB-käynnin jälkeen rauhoituin. Näin ollen ennakkotietoni tästä elokuvasta eivät olleetkaan kovin suuret (tiesin Björkin ja musikaalisuuden), mitä nyt olin aina halunnut nähdä tämän elokuvan, ja se on toden totta sanottava, että Dancer in the Dark oli todellakin odottamisen arvoinen.

Tarina lähti käyntiin hiljalleen esitellen Selman hahmo kunnolla ja niinpä aluksi hänet nähdään ja kuullaan musikaalin harjoituksissa laulamassa, jonka jälkeen seuraa Selman työpaikan esittely sekä hänen ja Genen kotiolot. Näin Selma tulee hyvin katsojalle tutuksi heti alussa, mikä oli vain ja ainoastaan plussaa ja tarinassa onkin jotain outoa lämpöä, mutta samalla tiettyä koskettavaa surumielisyyttä. Selman tarinaa olikin todella mielenkiintoista seurata ja jo alkumetreiltä sitä toivoi Selmalle ja Genelle kaikkea hyvää tapahtuvaksi. Billin ja Selman uskouduttua toisilleen tarinaan tulee entistäkin enemmän imua, sillä Billin aikeet kävivät selviksi heti ja kun Selma lopulta sai rahat takaisin, niin sitä viimein tajusi, että tämä elokuva ei todellakaan noudata musikaalien kevyttä linjaa, mihin elokuvan aikana monesti viitataankin. Loppuosa elokuvasta olikin sitten hyvin synkkä ja surullinen, mutta toisaalta loppu oli kaiken nähnyn jälkeen juuri sellainen kuin halusinkin sen olevan, vaikka välillä luodaankin katsojalle toivoa toisenlaisesta lopusta. Tämä toivonpilkahdus oli hyvä pikku twisti elokuvan loppuun juuri siitä syystä, että senkään jälkeen tarina ei edennyt niin sanotusti tuttuja polkuja, eikä näin ollen vesittänyt elokuvan loppua eikä myöskään siten koko elokuvan tehoa. Nappisuoritus! Käsivaralta kuvaaminenkin tuntui läpi elokuvan kovin luontevalta valinnalta, eikä siihen oikeastaan missään vaiheessa kiinnittänyt kunnolla huomiota, ei edes elokuvan alussa.

Elokuvan musiikki nyt ei ole ihan sellaista, mitä minä tahtoisin kotona kuunnella (no, muutenkin aika vähän harrastan soundtrackeja), mutta oi että kun se sopi täydellisesti itse elokuvaan. Nämä Björkin sanoittamat ja laulamat kappaleet olivat välillä aika psykedeelisen oloisia ja siten aivan jotain muuta kuin musikaaleista on totuttu kuulemaan. Nämä kappaleet siis todella tukevat elokuvan päätarinaa hyvin, varsinkin kun, vaikka kyseessä oli usein fantasiakohtauksista, Björk ja kumppanit noudattivat sitä minulle mieleisintä musikaalikaavaa, eli ihmiset alkoivat tuosta noin vain yhtäkkiä laulaa. Kun sitten koko loppuosan toiveeni toteutui ja viimeinen laulu koettiin vielä siinä vihoviimeisessä kohtauksessa, niin tästä musiikkipuolestakin jäi tosi hyvät fiilikset.

Björk onnistui olemaan myös roolissaan täydellinen, sillä hän vaikutti jo elokuvan ensimetreiltä asti kovin aidolta. Selman hahmo ei todellakaan ole niitä tyypillisimpiä ilmestyksiä, mutta silti Björk osasi tuoda hahmoonsa sellaista positiivista elinvoimaa, että ei voinut kuin ihailla. David Morsella oli oma hyvä jäyhä olemuksensa läpi elokuvan ja Kathyä näytellyt Catherine Deneuve onnistui hänkin hyvin.

Pisteitä: 5/5

PS. Elokuvan jälkeen koin suunnatonta halua alkaa katsoa The Sound of Musicia.

Vuonna 1931 britti Brian Roberts (Michael York) saapuu Berliiniin ja asettuu asumaan pensionaattiin, jossa on kabaree-esiintyjä Sally Bowlesin tarjoama huone vapaana. Sally yrittää iskeä Brianin, mutta Brian ilmoittaa, ettei ole kiinnostunut naisista. Brian saa kuitenkin käyttää Sallyn huonetta opettaakseen saksalaisille englantia ja saa oppilaikseen protestantin Fritz Wendelin (Fritz Webbel) sekä juutalaisen Natalia Landauerin (Marisa Berenson), jotka ihastuvat toisiinsa. Sally puolestaan toivoo epätoivoisesti pääsevänsä oikeaksi näyttelijäksi, mutta toteutuuko se ja syntyykö Brianin ja Sallyn välille sittenkin jotain?

Liza Minnelli on minulle nimenä todella tuttu, mutta tuossa kun katselin hänen filmografiaansa, niin ainakaan näyttelijänä hän ei ole minulle tuttu, liekö sitten musiikkinsa kautta tai vain lehtien kautta, mene ja tiedä. Kuitenkin Cabaret on vissiin ollut yksi iso menestystekijä Minnellin takana, mutta minun on kyllä sanottava, että minua tämä ei juurikaan lämmittänyt.

Tarina sijoittui aikaan, joka oli minusta ihan kiintoisa verrattuna joihinkin viimeaikaisiin näkemieni elokuvien aikakausiin (Yhdysvaltain sisällissota, Ranskan vallankumous) eli Natsi-Saksan alkuaikoihin. Tätä natsivallan kunnioituksen nousua olikin ihan kiva seurata noin niin kuin historiallisessa mielessä, varsinkin kun ajassa ei menty kuitenkaan toiseen maailmansotaan, vaan pysyttiin ajassa, jossa natsit vasta alkoivat nostaa päätänsä kunnolla ja Hitlerikin loisti poissaolollaan. Nämä natsikohtaukset (tai viittaukset natseihin) olivat sen verran lyhyitä, etteivät ne vieneet kuitenkaan pääosaa elokuvasta, vaan niitä oli juuri sopivan vähän. Toisaalta sitten näiden natsikohtausten pääasiallinen liittymättömyys varsinaiseen tarinaan olikin sitten jo hieman negatiiviista, sillä nyt niitä näytettiin vähän niin kuin irrallaan muusta tarinasta, mikä oli vähän huono juttu, vaikka varsinkin Fritzin ja Natalian tarinaan natsit vähän liittyivätkin.

Mitä tulee sitten päätarinaan eli Sallyn ja Brianin tutustumiseen sekä heidän ystäviensä kohtaloihin, niin tämä puoli sitten kiinnostikin selvästi vähemmän. Jotenkin molemmat päähahmot olivat sen verran vailla karismaa, ettei kumpikaan tahtonut oikein herättää minkäänlaisia tunteita ja tämä heidän yhteinen taivalkin oli aika tylsä. Pieni valonpilkahdus koettiin siinä vaiheessa, kun paljastui tämä kolmiodraama täydessä laajuudessaan, mutta loppujen lopuksi sitäkin käsiteltiin sitten vain ja ainoastaan yhdessä kohtauksessa ja minun täytyy sanoa, että olisin toivonut Brianin saavan sen kolmannen osapuolen itselleen. Nimittäin vaikka ei mitään järin paljastavaa etukäteen näytettykään, niin heidän välillään oli selkeästi havaittavissa sitä jotain ja niistä olisi tullut oikein söpö pari. Sallyn raskausvaihe oli sekin ihan ok, mutta päättyi tavalla, josta en oikein tykännyt (lähinnä Sallyn asenteen takia). Loppukaan ei oikein miellyttänyt turhan tavallisuudellaan ja kokonaisuus oli sellainen, että hyvin lähellä olin antaa puoli pistettä vähemmän.

Tämähän oli myöskin musikaali ja siten voisikin musiikkipuolesta sanoa sen verran, että musiikki ei herättänyt oikein mitään intohimoja suuntaan taikka toiseen. Tähän oli syynä se, että toisin kuin (näkemissäni) musikaaleissa yleensä, niin nyt nämä musiikkiosuudet yhtä lukuun ottamatta tapahtuivat sillä yhdellä lavalla ilman varsinaista tarinallista yhteyttä. Tai no, lauluissa oikeastaan summattiin edellä nähtyjen kohtausten tapahtumat yhteen, mutta jotenkin tämä vaan ei toiminut sillä tavalla kuin tekijät ovat luultavasti halunneet. Nämä musiikkiosuudet siis olisi saatu solmia paremmin yhteen tarinan kanssa, jotta kokonaisuus olisi ollut sellainen minulle mieleisempi elämys. Laulut eivät olleet mieleisiäni ja ainut oikeasti vaikuttava elämys koettiin itse asiassa lavan ulkopuolella maalla, jossa nämä natsinuoret alkoivat laulaa sitä kappalettaan majatalon pihakahvilassa ja nämä ”tavalliset” saksalaiset alkoivat laulaa mukana ja koko jutun olisi huipentanut se, että nämä saksalaiset olisivat myös kohottaneet kätensä natsitervehdykseen natsisotilaiden näin tehtyä, mutta tämä jäi nyt näkemättä.

Liza Minnelli oli hyvä esiintyjä kyllä, sen näki näistä lauluesityksistä ja varsinkin hänen viimeinen ohjelmanumeronsa oli se hänen lahjakkuutensa kaikkein parhaiten esiin tuova kohtaus, mutta lavan ulkopuolella hän ei vakuuttanut mitenkään kovinkaan mieleen jäävältä tapaukselta ja sama vaivasi myös Briania näytellyttä Michael Yorkia. Tätä kabareeisäntää olisi voinut näyttää myös lavan ulkopuolellakin.

Pisteitä: 2,5/5

Ada (Elli Vallinoja) on ministerin tytär, joka on tottunut saamaan lähes kaiken haluamansa, mitä kuvitella saattaa. Hänen äitinsä on kuollut rattijuopon takia ja hänen henkireikänsä onkin hänen tätinsä, joka asuu melko boheemisti (verrattuna Adan kotioloihin.) ja tämä täti antaakin Adalle asuntoonsa oman avaimen. Isänsä ja tätinsä molempien ollessa reissun päällä Ada lähtee juhlimaan, mutta ilta päättyy auto-onnettomuuteen, jossa mies joutuu sairaalaan ja Ada itse menettää muistinsa, eikä muista juuri mitään muuta kuin tätinsä osoitteen, mutta ei tädin olemassaoloa. Eräänä päivänä hän tutustuu Toniin (Chike Ohanwe), jonka isä makaa Adan vuoksi sairaalassa, mutta miten käy, kun totuus selviää vai selviääkö se lainkaan?

Jos rakastat tulee ensi-iltaan vasta tammikuun puolella, mutta jo nyt pyörivät ennakkonäytöksen Finnkinossa. Ihastuin trailerissa niin eduskuntatalon edessä ja (muka?) sisällä hyppelyyn ja tietenkin TikTakin Heilutaan -kappaleeseen, joten olihan tämä mentävä sitten katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ja en minä ainakaan pahasti pettynyt.

Elokuvan päätarina perustui Sakari Topeliuksen Adalminan helmi -nimiseen satuun ja vaikken alkuperäistä teosta tiedäkään, niin ihan kivalta tämä versio meni eteenpäin. Tarinassa riitti sopivasti juonenkäänteitä, jotta mielenkiinto säilyi myös sen kohdalla. Tarina oli tietyllä tavalla selvästi suomalainen, mitä sopiikin juuri Hardwickilta odottaa; vaikka oltiin selvästi musikaalielokuvan (vai pitäisikö tätä sanoa vain musiikkielokuvaksi, en ole varma) parissa, niin silti elokuvassa ei vältelty vaikeitakaan aiheita, mikä oli sinänsä ihan positiivista.

Tärkeintä elokuvassa oli kuitenkin musiikki ja senhän vuoksi minä elokuvaa meninkin katsomaan ja sainkin aika pitkälle juuri sitä mitä hainkin: tuttuja suomirock-biisejä (mm. Tiktakia, Maija Vilkkumaata, Eppuja ja J. Karjalaista) joskin muutamia tuntemattomiakin mukaan mahtui. Kovasti olisin toivonut, että kaikki kappaleet olisi selvästi laulettu näyttelijöiden voimin, mutta näin ei kuitenkaan ihan ollut, vaikka kyllä ne näyttelijät ihan kiitettävän usein itse lauloivat kappaleet. Lisäksi olisin toivonut, että kappaleet olisi esitetty kokonaan, mutta useimpia kappaleita oli ikävästi lyhennetty. Tietenkin tämä tällaisenaan olisi kasvattanut elokuvan kestoa, mutta toisaalta kappaleet olisi voitu sovittaa tarinan kulkuun jollain tavalla paremminkin. Nyt välillä tuli hetkiä, jolloin jotkin kappaleet tuntuivat (jopa musikaaliksi) alkavan vähän turhan irrallaan päätarinasta, mikä hieman häiritsi, kuten myös se, että kappaleiden aikana todellisuus ja taru tahtoivat siinä mielessä sekoittua, että esimerkiksi tanssijat olivat olemassa vain kappaleiden aikana tai henkilöiden väliset "raja-aidat" hävisivät kokonaan, eikä ajassa seikkailuakaan unohdettu. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta näin suomirokin ystävänä kyllä viihdyin kappaleidenkin aikana, vaikka tarinaa ajatellen toivoinkin kuulevani jossain vaiheessa Rakkauden haudalla -kappaleen; se olisi niin sopinut tarinan loppupuolelle, mutta valitettavasti hiljaista toivettani ei kuultu. Ihan odottamaani musiikki-iloittelua en siis saanut, mutta ihan tarpeeksi kyllä, että viihdyin elokuvan parissa. Veeti Kallion tulkitsema Lasten mehuhetki oli ehkä se elokuvan hulvattomin kappale, joskaan ei ainoa hauska veto, mutta muuten kappaleet olivat pääosin selvästi vakavampia.

Pääosan esittäjät olivat molemmat minulle ennestään tuntemattomia, mutta he hoitivat hommansa kotiin ihan kunnialla. Oikeastaan kaikkia muita näyttelijöitä nähtiin verrattain vähän ehkä Ada-Annan työkaveria Merviä näytellyttä Meri Nenosta lukuun ottamatta, sillä muut näyttelijät tuntuivat esiintyvän korkeintaan muutamassa kohtauksessa.

Pisteitä: 3,5/5

Alkuperäinen nimi: The Sound of Music
Ohjaus: Robert Wise
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Eleanor Barker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1965

Eletään vuoden 1938 Salzburgissa, jossa Natsi-Saksan uhka on todellinen. Maria (Julie Andrews) ei oikein sopeudu nunnaluostariin ja niinpä hänet lähetetään kotiopettajaksi von Trappin perheeseen hoitamaan kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) seitsemää lasta. Von Trappin vaimo on kuollut, joten talosta puuttuu ilo ja leikki ja kuri on kaikki kaikessa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun von Trapp lähtee liikematkalle Wieniin tapaamaan rakastettuaan ja Maria jää yksin lasten pariin...

Olen nähnyt tämän elokuvan vain kerran aiemmin ja minun täytyy heti alkuun myöntää yksi asia: Sound of Music - laulava Trappin perhe on ensimmäinen elokuva, jonka tulin hankkineeksi puhtaaksi sillä perusteella, että se löytyy 1001 elokuvaa -kirjasta. Nimittäin jos elokuva ei olisi tuosta kirjasta löytynyt, niin minä en olisi luultavasti koskaan elokuvaa ostanutkaan, mikä olisi ollut sinänsä sääli, sillä elokuvahan lähenteli täydellisyyttä.

The Sound of Music perustuu osittain tositarinaan, josta tehtiin itävaltalainen (dokumentti?)elokuva. Elokuvan tarina innoitti musikaalien tekijöitä (elokuvahan ei ollut varsinaisesti musikaali), joten se päätyi Broadwaylle ja lopulta siitä tehtiin nyt näkemäni amerikkalaisversio.

En voi sanoa olevani musikaalien ystävä, mutta toisin kuin musikaaleissa yleensä, tässä elokuvassa oli myöskin annettu tilaa hyvin vahvalle tarinalle. Alussa vielä epäilin elokuvan vaikuttavuutta, kun elokuva tuntui aika perinteiseltä musikaalilta; nunnat olivat hyvin musikaalimaisia, millä tarkoitan sitä, että he eivät tuntuneet elokuvanäyttelijöiltä ja laulut seurasivat toinen toistaan, mutta kun Maria pääsi von Trappin kartanoon, niin epäilykset karisivat hyvin nopeasti. Ensimmäinen kohtaus talon sisällä oli sen verran loistava, että tarina imaisi heti sisäänsä, vaikkai inhoankin liiallisen kurin kuvauksia yli kaiken (lapsia käy sääliksi). Tarinan alussa ei todellakaan voinut tietää, miten ja mihin suuntaan tarina tulisi kehittymään, sillä kukapa olisi voinut arvata, että iloinen musiikki-iloittelu voisi johtaa lopulta pakenemiseen omasta maasta? Siten tarinassa riittikin joitakin yllätyksiä pitkin elokuvaa. Elokuva kesti lähemmäs kolme tuntia, mutta tarina oli niin vetovoimainen, ettei tylsistymään päässyt eikä kelloa tullut paljon katsottua; hyvä jos huomasi ajan kulumista.

Yksi erityinen kohtaus on mainittava ihan erikseen eli se kohtaus, jossa Maria oli lasten kanssa siellä niityllä ja alkoi laulaa Do-Re-Mi:tä. En tiedä johtuiko itse laulusta, tavasta jolla se laulettiin, tavasta jolla lapset liikkuivat sen aikana (siinä niityllä), omista kappaleeseen liittyvistä muistoista vai peräti kaiken tämän yhdistelmästä, mutta viimeistään tuon kohtauksen kohdalla olin täysin myyty ja minä rehellisesti sanoen menin ihan kananlihalle.

Lavastus oli välillä hyvin satumaisen oloista; tuntui kuin jonkin Disneyn klassikkopiirretyn rakennukset ja taustat olisi tuotu tosimaailmaan. Varsinkin nämä ulkokohtaukset oli kuvattu niin, että kuvaan olisi tehnyt mieli upota, vaikka näkikin selkeästi, että taustalla oli maalattu tausta. Von Trappin kartanokin toi mieleen jonkin Disney-piirretyn tanssisalin ja melkein kykenin kuvittelemaan esimerkiksi Tuhkimon tanssimassa siellä prinssinsä kanssa.

Mitä tulee sitten elokuvan musiikkiin, niin se sopi tähän elokuvaan kuin nakutettu. Elokuvan musiikki ei ehkä ei lukeudu omiin suosikkeihini, eikä se siten saanutkaan aikaiseksi halua ostaa elokuvan soundtrackia, kuten The Rocky Horror Picture Show sai, mutta oli siitä huolimatta hyvää. Vaikka elokuvan olinkin nähnytkin vain kerran, suurin osa elokuvan kappaleista oli kuitenkin tuttuja; niin Edelweissia kuin Do-Re-Mitä tuli laulettua ala-asteella tiheästi ja osasinpas minä soittaa jälkimmäisen yksikätisesti aikoinaan ja varmaan osaisin vieläkin suurimmaksi osaksi, vaikken olekaan moneen vuoteen edes koskenut pianoon.

Mitä tulee sitten näyttelijöihin, niin niin Julie Andrews kuin Christopher Plummer olivat loistavia. Plummer oli vähän turhankin loistava, sillä minä aluksi jopa inhosin hänen hahmoaan ylitiukkana isänä. Lapset ne kuitenkin olivat elokuvan valloittavin osa ja heidän esiintyessä mielen täytti todellinen ilo. Lauluesitykset olivat onnistuneita jokaisen kohdalla, joten niissäkään ei ollut valittamista. Kaikin puolin onnistunut kattaus näyttelijöitä lapsinäyttelijöitä myöten.

Pisteitä: 5/5

Alkuperäinen nimi: The Rocky Horror Picture Show
Ohjaus: Jim Sharman
Käsikirjoitus: Jim Sharman, Richard O'Brien
Pääosissa: Tim Curry, Susan Sarandon, Barry Bostwick
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1975

Kihlaparin Janetin (Susan Sarandon) ja Bradin (Barry Bostwick) auto hajoaa keskellä metsää myrskyisenä iltana ja he lähtevät etsimään puhelinta läheisestä kartanosta. Päästyään kartanoon sisään Janet ja Brad huomaavat siellä majailevan vähän... noh, omituista sakkia ja omituisin kaikista on kartanon herra tohtori Frank-N-Furter (Tim Curry). Tämän porukan seurassa Janet ja Brad viettävät mitä unohtumattomimman illan, josta ei yllätyksiä puutu. Tätä kaikkea siivittävät hulvattomat musiikkiesitykset ihan niin kuin kunnon musikaalin pitääkin.

En ole musikaalien suurin ystävä, mutta löytyy siltäkin suunnalta ihan hyviä tuotoksia, kuten Mamma Mia! (musiikkihan siinä on parasta) ja tämä eilen katsomani The Rocky Horror Picture Show. Jo ajatus kauhumusikaalista tuntuu niin hulvattomalta, että kun sai aivonsa käännettyä jo alkajaisiksi narikkaan, sai nauttia aikamoisesta showsta jo heti alusta alkaen ja siinä vaiheessa, kun Tim Curryn esittämä tohtori Frank-N-Furter tuli ruutuun, niin elokuva lähti ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Elokuvan tärkein anti oli musiikki ja siinä oli onnistuttu pääosin ihan hyvin. Päällimmäisenä mieleen jäivät kappaleet Sweet transvestite, Science Fiction/Double Feature, Planet, Schmanet, Janet. Ei sillä, olihan elokuvassa muutamia sellaisiakin kappaleita, joista en juuri pitänyt, mutta kokonaisuudessa jäätiin kuitenkin selvästi plussan puolelle. Puitteet olivat elokuvassa myöskin kunnossa, niin kuin kunnon musikaalissa pitääkin, mutta kyllä mä silti olisin vähän enemmän odottanut tarinalta. Ei sillä, etteikö esimerkiksi elokuvan loppu olisi minulle kelvannut, vaikka itse olisin ehkä päättänyt tarinan vähän toisin, mutta tarina oli kyllä vähän turhan heppoinen, jopa musikaaliksi ja jos minulta kysytään, niin olisi saanut olla myös vähän pidempikin. Kuitenkin elokuvan parissa viihtyi hyvin sen reilun puolitoistatuntisen, eikä tämä tylsäksi jäänyt.

Tärkein mittari minusta musikaalielokuvien hyvyydessä on se, että jättääkö musikaali toivomaan teatteriversion näkemistä ja kyllä: The Rocky Horror Picture Show sai minut toivomaan teatteriversiota ja varmasti menen katsomaan, jos sellaista täällä Pohjolan perukoilla joskus tehtaillaan.

Pisteitä: 3,5/5