Alkuperäinen nimi: Wayne's World 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Käsikirjoitus: Mike Myers, Bonnie Turner, Terry Turner

Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Christopher Walken
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1993

Kesto: 90 min
 

- So, did Jim Morrison give you Del Preston's exact address?

- Yeah, he said exactly London, England.

 

On kulunut vuosi siitä, kun Wayne Campbell ja Garth Algar (Mike Myers ja Dana Carvey) yrittivät onneaan ison tv-kanavan leivissä. Nyt Wayne on vihdoin päässyt muuttamaan vanhempiensa helmoista pois ja niinpä he tekevätkin Wayne's World -tv-ohjelmaa Waynen uudessa asunnossa vanhassa tehdasrakennuksessa.vanhoissa lavasteissa. Waynen tyttöystävä Cassandra (Tia Carrere) puolestaan on pääsemässä levyttämään ja levymoguli Bobby Cahn (Christopher Walken) puolestaan haluaa Cassandran itselleen. Wayne haaveilee saavuttavansa vielä elämänsä aikana jotain suurta, mutta mitä, sitä hän ei tiedä. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun hän tapaa unessa alastoman intiaanin (Larry Sellers), joka johdattaa Waynen aavikon halki Jim Morrisonin (Michael A. Nickles) luo, joka käskee Waynea järjestämään kotikaupungissaan Aurorassa rock-festivaalin. Niinpä hän ja Garth lähtevät suunnittelemaan Waynestockia, mutta rock-konsertin järjestäminen ei olekaan kovin yksinkertainen homma...

Tuossa edellisen arvostelun yhteydessä mietin, kumman näistä elokuvista olen mahtanut nähdä aiemmin, jos kumpaakaan kokonaan ja nyt tämän jatko-osan katsottuani olisin valmis lyömään vetoa tämän osan puolesta, vaikkeivät elokuvan tapahtumat palautuneetkaan mieleen tätä katsoessa. Joka tapauksessa sellainen hyvin hämärä ja selittämättömissä oleva fiilis nousi, että jotain tutunoloista tässä oli, mutta mikä se oli, en osaa sanoa. Olin kuvitellun elokuvan nauttivan vähintäänkin samanlaista arvostusta kuin ensimmäinen osa (näin ei ollut), minkä vuoksi lähdinkin katsomaan sitä melko positiivisin mielin. Kuitenkin vaikka tätäkin osaakin katseli ihan mielellään, niin eipä Wayne's World 2 siltikään edeltäjälleen pärjännyt.

Toisin kuin edellisen osan kohdalla, tässä osassa tarina ei kulkenut aivan ennalta-arvattavia polkuja pitkin, vaikka lopputulos olikin totta kai selvillä heti siitä hetkestä lähtien, kun elokuvan idea paljastui. Jos mahdollista, niin tässä oltiin tarinan puolesta entistäkin älyttömämällä linjalla ja niinpä monet juonikiemurat olivat melko päättömiä. Kuitenkaan tässä rock-konsertin järjestämisessä ei ollut ihan samaa imua kuin edellisen osan suuremmalle tv-kanavalle siirtymisessä, sillä jotenkin vain tuntui siltä (ja Mike Myers making ofissa siihen suuntaan kanssa vihjasi), että koko Waynestock-kuvio keksittiin lähinnä siitä syystä, että piti saada joku kunnolla ekasta osasta poikkeava tarina tähän jatko-osaan. Toisaalta sitten taas tämä Cassandra-kuvio muistutti hyvin paljon ensimmäisen osan vastaavaa, että ihan täysin uusiksi koko kuplettia ei ollut laitettu, mikä ehkä vähän harmitti. Sinänsä tämä konsertinjärjestämiskuvio oli ihan kivaa katsottavaa, mutta sitten mukaan oli ängetty Garthin naisseikkailu, joka ei tuntunut oikein pääsevän vauhtiin missään vaiheessa ja vaikka siinäkin tapahtui pieniä yllätyksiä, niin ei, en vain jaksanut oikein innostua. Niin ja totta puhuen eipä ne Waynestockin järjestämiseen liittyvät ongelmat niin mielenkiintoisilta tuntuneet, kun arvattavissa kuitenkin loppupeleissä oli, että lopussa ne menevät kuitenkin ihan nappiin ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Syy, miksi elokuva ei noussut samalle tasolle edellisen kanssa, löytyy siitä, ettei elokuvassa vain ollut samalla tavalla sellaisia huippuunsa viriteltyjä sketsijuttuja, jotka olisivat saaneet aikaan kunnon nauruja, vaikka esimerkiksi Waynen ja Cassandran isän Jeff Wongin (James Hong) tapaaminen aika läheltä liippasikin. Olihan tässäkin osassa sketsimäisiä kohtauksia, mutta ei kuitenkaan samassa mitassa kuin edellisessä leffassa, vaan nyt huumoripuolta oli sisällytetty enemmänkin itsen tarinan sekaan ja niihin päättömiin juonenkäänteisiin, jotka aiheuttivat lähinnä hymähtelyä jos sitäkään. Myönnettävä toki on, että monet elokuvaamiseen liittyvät vitsit olivat kyllä ihan viihdyttäviä.

Mike Myers ja Dana Carvey suoriutuivat rooleistaan ihan yhtä hyvin kuin ensimmäisessäkin osassa, vaikka varsinkin Garth tuntui olevan hivenen luuserimpi jätkä tässä osassa. Kuitenkin heidän kemiat toimivat edelleenkin hyvin yhteen ja täydensivät hyvin toisiaan, mikä näkyi sitten siinä, että kaksikon ollessa erillään hahmojen paras teho oli poissa. Noin muuten elokuvassa nähdään paljon ensimmäisen osan näyttelijöitä, mutta joitakin muutoksiakin oli tehty, joista suurimpana Rob Lowen vaihtuminen Christopher Walkeniin, joka sopi yllättävänkin hyvin tällaiseen komedialliseen rooliin ja itse asiassa Walkenin hahmo Bobby Cahn onnistui olemaan koko elokuvan ajan hyvin ärsyttävä, mikä oli ilmeisen tarkoituskin ja siten Walken onnistuikin roolissaan erinomaisesti. Mukana menossa: Ensimmäisestä osasta tutut Tia Carrere, Chris Farley, Lee Tergesen, Dan Bell ja Ed O'Neill sekä Kim Basinger, Drew Barrymore, Harry Shearer (Simpsonit), Jay Leno, Charlton Heston, James Hong (Ihmemies MacGyver), Heather Locklear (Melrose Place) ja Aerosmithin tyypit.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Niin Tia Carrere kuin Carreren hahmon Cassandran isää näytellyt James Hong tuovat minulle mieleen tosiaan nimenomaan Ihmemies MacGyverin, jossa he olivat näytelleet sarjan varrella useampaakin hahmoa, mutta olivat olleet myös olleet kerran myös samassa jaksossa, The Wish Childissa.

Wayne's World, Wayne's World 2

Seuraavana arvosteluvuorossa: Minun Afrikkani

Alkuperäinen nimi: Wayne's World

Ohjaus: Penelope Spheeris
Käsikirjoitus: Mike Myers, Bonnie Turner, Terry Turner

Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Rob Lowe
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992

Kesto: 90 min
 

- So, do you come to Milwaukee often?

- Well, I'm a regular visitor here, but Milwaukee has certainly had its share of visitors. The French missionaries and explorers were coming here as early as the late 1600s to trade with the Native Americans.
- In fact, isn't "Milwaukee" an Indian name?
- Yes, Pete, it is. Actually, it's pronounced "mill-e-wah-que" which is Algonquin for "the good land."

 

Illinoisissa sijaitsevassa Aurora-nimisessä kaupungissa Wayne Campbell ja Garth Algar (Mike Myers ja Dana Carvey) tekevät omaa tv-ohjelmaansa Waynen vanhempien talon kellarista käsin, mutta show näkyy vain Auroran asukkaille. Ohjelmassa ei ole hirveästi järjen hiventäkään, mutta teinit tuntuvat tykkäävän siitä, joten kun tv-yhtiön markkinointimies Benjamin Kane (Rob Lowe) bongaa ohjelman ja kuulee sen suosiosta, päättää hän yrittää saada kaksikon isommalle tv-kanavalle. Benjamin saakin Waynen ja Garthin siirtymään uudelle tv-kanavalle suuren palkkion saattelemana. Siinä sivussa Benjamin etsii ohjelmalle sponsoria ja sellainen saadaankin arcade-pelihallia pyörittävästä Noah Vanderhoffista (Brian Doyle-Murray) neuvottelematta Waynen ja Garthin kanssa. Kun sitten Benjamin vielä yrittää vokotella Waynen tuoretta tyttöystävää Cassandraa (Tia Carrere), onkin soppa jo valmis...

Nyt täytyy tehdä ehkä jopa nolo paljastus. En ole varma, olenko nähnyt tämän vai jatko-osan, mutta vahvasti epäilen, etten ole molempia nähnyt. Tämä ei ollut se nolo paljastus. Oli miten oli, niin jomman kumman elokuvan näkeminen sijoittuu viimeistään 90-luvun puolivälille elokuvan tullessa ensimmäistä kertaa televisiosta. Tämäkään ei ole se nolo paljastus. Nolona voi sen sijaan pitää ehkä sitä, että vaikka elin tuolloin varhaisteinivuosia, jolloin kaikenlaiset päättömyydet hauskuuttivat, niin näistä elokuvan kaveruksista en pitänyt sitten lainkaan, mikä selittäneekin sitten sen seikan, etten ole välttämättä molempia elokuvia nähnyt, jos sitä toistakaan ihan kokonaan. Elokuvat kuuluivat kuitenkin 90-luvun alkuvuosien suosituimpien komedioiden joukkoon, joten olihan minunkin otettava nämä leffat vihdoin kunnon tarkasteluun, jos vaikka olisin päässyt siitä turhasta tiukkapipoisuudesta eroon. Näin ilmeisesti pääsi myös käymään, sillä minähän jopa viihdyin Wayne's Worldin seurassa.

Elokuvassa on jokin tarinantapainen, jossa päähenkilöt pääsevät kokeilemaan onneaan isommalla tv-kanavalla. OIkeastaan alkukohtauksesta lähtien oli elokuvan pääjuoni kovin selvä, joten se ei juuri yllätyksiä tarjonnut, eikä juoneen tullut kauheasti lisää yllätyksiä Waynen löytäessä tyttöystävän Cassandrasta. Siten varsinaista tarinaa viedäänkin kovin tutuin oloisesti eteenpäin kepeissä tunnelmissa sellaisen pikkuhuumorin kera, joka tämän tästä pisti hymyilyttämään, mutta vain harvoin naurattamaan. Tähän kepeyteen vaikutti eittämättä se seikka, että vaikka Wayne ja Garth olivat molemmat ulkoiselta habitukseltaan kovinkin luuserin oloisia, niin tässä elokuvan maailmassa he olivat suuria julkkiksia ja nimenomaan vain positiivisessa mielessä, mikä poikkesi piristävästi useimmista komediallisista luuserikuvauksista. Lisäksi se seikka, että kaksikko, ja välillä joku muukin, puhui suoraan kameralle ihan kuin kyseessä olisi joku mokumentti vaikka näin ei ollut, oli ihan hauska läppä. Tarinan puolesta elokuva oli loppuratkaisuun asti kuitenkin sen verran simppeli, että sitä oli ihan kiva seurata, mutta ei sen enempää. Elokuvan jälkeen kyllä pisti mietityttämään, oliko monet minunkin viljelemät ilmaukset peräisin nimenomaan tästä elokuvasta.

Onneksi elokuvalla oli tarjota paljon muutakin. Jo elokuvan alkuvaiheessa tuli mieleen, että jotkin kohtauksista tuntuivat hyvin sketsimäisiltä ja mieleen tulikin,  etteivät vain nämä hahmot perustuisi jonkin sketsisarjan hahmoihin ja kas, olin oikeilla jäljillä, sillä hahmot oli nähty aiemmin jo Saturday Night Live -ohjelmassa; täytyykin illan elokuvan jälkeen katsella niitä pätkiä, jos löytyisi. Elokuva ei ollut pelkkää sketsistä toiseen siirtymistä, vaan juuri sopivissa määrin silloin tällöin niin, että ne limittyivät hauskasti elokuvan tarinaan, ja en voi muuta sanoa kuin sen, että nämä sketsit rokkasivat useimmiten täysillä. Oli kyse sitten Queenin Bohemian Rhapsodyn laulamisesta, sponsoreiden vastustuksesta tai aivan hulvattomasta loppuratkaisuvitsistä, niin nämä sketsit naurattivat siinä määrin, että niiden takia elokuva olisi voinut ansaita paljon isommatkin pisteet, mutta kun tosiaan päätarina oli tasoa "ihan kiva", niin en voinut niin sitten tehdä. Elokuvan parhaista hetkistä on kiittäminen Alice Cooperia, enkä tosiaan tarkoita hänen musiikillista puoltaan. Lisähauskuutta minulle toi tämä poliisisketsi, jonka sisältävän vitsin tunnistin jo ensisekunneista lähtien ennen kuin vitsi edes paljastettiin.

Pääkaksikkoa Waynea ja Garthia esittäneet Mike Myers ja Dana Carvey lisäsivät jo elokuvan alussa tätä sketsimäistä fiilistä, sillä heidän hahmonsa oli tosiaan hyvin sketsisarjamaisesti ylivedettyjä, minkä vuoksi vielä elokuvan alettua ajattelin, että tuleeko tästä sittenkään mitään. Koska hahmot olivat tarkoituksellisen ylivedettyä, pääsin tästä asiasta hyvin nopeasti yli ja sen jälkeen kaksikon menoa oli ilo katsoa, varsinkin kun kaksikon roolit oli hyvin määritelty. Myersin Wayne oli kaksikosta selvästi se puheliaampi, kun taas Carveyn Garth tyytyi monin paikoin vain vääntelemään naamaansa, mikä sopikin Carveylle oikein mainiosti. Benjamin Kanea näytellyt ja esimerkiksi Tukikohdasta tuttu Rob Lowe oli hänkin loistavassa vedossa. Mukana menossa: Mike Hagerty (Frendit), Robert Patrick, (Salaiset kansiot), Ed O'Neill (Pulmuset), Tia Carrere (Ihmemies MacGyver) ja Lara Flynn Boyle (Twin Peaks).

Pisteitä: 3,5/5

Wayne's World, Wayne's World 2

Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World 2

Alkuperäinen nimi: Hulluna Saraan

Ohjaus: Samuli Valkama
Käsikirjoitus: Katri Manninen, Samuli Valkama

Pääosissa: Jussi Nikkilä, Emilie De Ravin, Ville Virtanen
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2012

Kesto: 91 min

- Tuutsä sielt pois?

- Täällä on ihan hyvä.

- Okei.

Koko ikänsä muusikkoisänsä Taiston (Ville Virtanen) varjossa ollut Ville (Jussi Nikkilä) toimii monitoimitalolla soitonopettajana. Eräänä päivänä hän tapaa siellä ohimennen Yhdysvalloista tulleen Saran (Emilie De Ravin), joka opettaa samassa rakennuksessa rivitanssia. Myöhemmin Ville tapaa Saran baarissa, mutta kun Sara ilmoittaa heidät molemmat karaokeen, tulee Villelle mieleen häneen traumoja jättänyt Tenavatähti-esiintymisensä ja hän pakenee paikalta. Saran kelkkaan hyppääkin Taisto ja he päätyvät viettämään yön yhdessä. Aamulla Sara hiipii sitten pois Taiston vierestä ja törmää samassa asunnossa olevaan Villeen. Pian Ville alkaakin taistella isäänsä vastaan saadakseen Saran itselleen...

Tuossa pari viikkoa sitten Movie Mondayssa kysyttiin sitä, kuka saa kulkuni kulkemaan leffateatteriin, vaikka tämän näyttelijän elokuva olisi minkälaista tuubaa tahansa ja en oikeastaan keksinyt Meryl Streepin lisäksi varmasti ketään muita ja Streephän ei huonoja elokuvia juuri teekään ja hänestä olen jo jauhanut blogissani tarpeeksi (ainakin hetkeksi), kuten toisaalta myös Ryan Goslingistakin. Tämä elokuva tuli kuitenkin käytyä katsomassa pitkälti sen naispääosaa esittäneen Emilie de Ravinin takia, sillä hän tuntui saavan minut hymyllään hyvälle tuulelle niin Lostissa kuin sarjaan liittyneissä haastatteluissa, joiden perusteella hän on vaikuttanut aidosti elämänmyönteiseltä ihmiseltä. Kuitenkaan de Ravin ei ollut täysin katsomispäätöksen taustalla, sillä siihen vaikutti myös se, että tuli vihdoin sellainen viikko, kun paikallisessa Finnkinossa ei mitään muuta kiinnostavaa ollut ja kun säätkin suosi vihdoin ja viimein, niin päätin käydä katsomassa tämän. Olin erinäisten arvostelujen perusteella odottanut tästä vähän erilaista romanttista komediaa, mikä sekin vaikutti katsomispäätöksen syntymiseen, ja sellainenhan tämä pitkälti olikin. Hulluna Saraan ei ollut kuitenkaan niin erikoinen, että elokuva olisi saanut minut pauloihinsa, mutta ihan kivahan tätä oli kuitenkin katsoa.

Elokuvan tarina ei ollut sinänsä järin ihmeellinen. Kaksi kilpakosijaa taistelee naisen suosiosta ja sitten seurataan, miten tässä taistossa (sic!) käy. Toki tämän taistelun erikoiseksi tekee sen, että Saran suosiosta taistelee nimenomaan isä ja poika, mutta kokonaisuutena melko tutuilla vesillä seilattiin. Kuitenkin elokuvassa oli sellaista tiettyä tuoreuden tuntua, minkä takia tätä jaksoi hyvin katsoa ja mitä parasta, elokuva oli käytännössä alusta loppuun hyväntuulinen, vaikka Ville aika nyhverö hahmo olikin. Koko ajan oikeastaan oli tiedossa, kumpaan Hietalahteen Sara oli kallellaan, mikä saikin sitten aikaan ihan hauskoja tilanteita toisen yrittäessä kaikin tavoin pitää Sarasta kiinni. Elokuva ei ollut mikään kuoliaaksi naurattaja, mutta pieniä hymähdyksiä tuli tämän tästä ja itse asiassa jos elokuvaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, se olisi "hupsu". Sellainen elokuva nimittäin oli kaikkine tapahtumineen niin, ettei edes hautajaiset sujuneet tutulla kaavalla, ja lisäksi dialogikin oli varsin leikittelevää. Lisäksi elokuvassa käytettiin ihan mukavana tyylikeinona erinäisten tekstiruutujen ilmaantumista ruudulle muun muassa artikkeliotsikoina ja tekstiviestipuhekuplina, mutta vaikka en olisikaan halunnut nähdä niiden täyttävän koko elokuvaa, niin edes vähän enemmän niitäkin olisi mielestäni voinut olla. Ihan kaikkia sivuhahmoja (kuten Tiina Lymin esittämää Leenaa) en olisi välttämättä elokuvaan kaivannut. Yhden illan viihteenä elokuva toimi kuitenkin varsin hyvin, vaikka ei sinänsä jättänyt suurta halua katsoa tätä ihan pian uudestaan, mutta ehkä sitten joskus.

Emilie de Ravin oli juuri niin herttaisen oloinen, kuin mitä toivoinkin hänen olevan ja oikeastaan Saran kaltaisiin rooleihin hän tuntuukin olevan omiaan. On siinä hänen hymyssä vaan jotain niin valloittavaa. Elokuvassa oli kuitenkin ehkä liikaa Taiston ja Villen välisiä kohtauksia, minkä vuoksi de Ravinia ei ihan koko ajan kuitenkaan nähty. Jussi Nikkilä Villenä oli ihan ok, mutta ei hänen hahmonsa oikein saanut innostumaan, vaikka Nikkilä ainakin yhdessä kohtauksessa näytti ihan nuorelta Jukka Rasilalta. Koko elokuvan parhaasta roolisuorituksesta vastasi kuitenkin Ville Virtanen, joka näytteli oivaltavasti tätä ikääntynyttä ja kadonnutta nuoruuttan takaisin haluavaa rokkari-isää. Mukana menossa: Tiina Lymi (Isänmaan toivot), Jani Volanen (Pasila) ja mainio Jussi Lampi.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow

Alkuperäinen nimi: Twins

Ohjaus: Ivan Reitman
Käsikirjoitus: William Davies, William Osborne, Timothy Harris, ym.

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Danny DeVito, Kelly Preston
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1988

Kesto: 102 min

- Money talks and bullshit walks!

- How can bullshit walk?

Tynnyrissä tai oikeastaan eristetyllä saarella kasvanut lihaskimppu Julius (Arnold Schwarzenegger) saa tietää 35-vuotiaana, että hänellä on jossain kaksoisveli Vincent, jota Julius luulee kaltaisekseen. Tiedon saatuaan Julius lähtee heti mantereelle etsimään kadoksissa olevaa Vincentiä ja vaikka heidän tiensä risteävätkin, niin tunnistettavasti Julius ei löydä Vincentiä ennen kuin vasta vankilan vierailuhuoneessa, jossa Julius saakin huomata, että Vincent onkin pienikokoinen, eikä lainkaan samalla lailla vahva persoona (Danny DeVito). Julius kuitenkin lunastaa Vincentin ulos putkasta ja pian Juliukselle selviää, että Vincent on suurissa veloissa koronkiskuriveljeksille, jotka haluavat saada rahansa takaisin...

Olin muistellut tämän elokuvan olevan paljon myöhempää tekoa eli 90-luvulla tehty, mutta näin ei sitten ollutkaan, mikä sitten vastasi pohdintaani siitä, miten olin ehtinyt nähdä tämän niin monesti (no, ainakin muutamia kertoja), vaikka edellinen katselukerta sijoittuukin johonkin tämän vuosituhannen ulkopuolelle. Joitakin muistikuvia minulle oli tästä kuitenkin jäänyt, mutta niin hämäriä, etten ollut varma siitäkään, olinko ihan oikeasti tykännyt elokuvasta joskus, vaikka epäilinkin tykänneeni. Myönnettävä kyllä on, että alkuteksteissä Ivan Reitmanin (Ghostbusters) näkeminen ohjaajan pallilla nosti odotuksia. No, todella typerällä suomenkielisellä nimellä varustettu Identtiset kaksoset tarjosikin ihan hyvää tavaraa, ja vaikka Lastentarhan kytän edellinen näkemiskerta sijoittuu sinne samoille vuosille tämän kanssa, miksi siitäkään en muista mitään, niin väittäisinpä tämän elokuvan kuuluvan ehdottomasti Schwarzenegger-komedioiden parhaimmistoon (mihin toki ei paljon vaadita).

Elokuva käynnistetään Juliuksen taustan selvittämisellä, mutta ilokseni Julius lähti heti taustoituksen jälkeen etsimään veljeään, sillä tämä oli tarinalliselta kannalta parempi ratkaisu kuin se, että olisi enemmän näytetty sitä saarielämää, sillä eipä niillä saaren tapahtumilla ollut oikeastaan mitään merkitystä. Vincentkin saatiin hyvin nopeasti kuviin, eikä tarvinnut odottaa siihen asti, että Julius hänet löytää. Heidän tapaamisesta sitten lähteekin käyntiin yksi jos toinenkin tapahtumaketju, jotka etenevät melko totuttuja polkuja pitkin, mutta silti ihan kelvollisesti niin, että elokuvan parissa viihtyi. Parivaljakon sanailua oli kiva kuunnella, varsinkin kun Julius ja Vincent olivat tosiaan ihan eri maailmoista, vaikka mitä pidemmälle elokuva etenee, niin sitä enemmän otetaan kaksos-teemasta irti. Toki ehkä vähän turhan paljon alleviivataan Juliuksen naiiviutta, mikä tietenkin on lähtöisin hänen eristyksissä asumisesta (ihan kuin Juliuksella ei olisi ollut saarella edes televisiota... hui!), mutta liikaa tämäkään seikka ei jaksanut häiritä. Niin ja sitä, miten heillä kykeni olemaan useampi isä, en oikein tajunnut, mutta ei kai ollut tarkoituskaan. Mitään yllätyksiä elokuva ei tarjonnut, kuten ei mitään jännittävääkään näiden roistojen osalta, mutta tällaisena peruskomediana elokuva eteni kuitenkin ihan mallikkaasti, minkä vuoksi se jäikin selvästi positiivisen puolelle.

Elokuvan parasta antia olivat kuitenkin sen päänäyttelijät ja olivatkin syynä siihen, että pidin elokuvasta näinkin paljon. Arnold Schwarzenegger oli tietenkin oma tönkkö itsensä, mutta vähintäänkin tyydyttävästi oli se tönkköys saatu sopimaan Iso-Arskan rooliin, sillä vaikka ei kerrotakaan, kuinka paljon siellä Juliuksen saarella oli väkeä ja ennen kaikkea samanikäisiä, niin luulisi nyt, että verrattain virikkeetön ympäristö tekisikin vähän sellaista jälkeä. Schwarzeneggeriä enemmän pidin kuitenkin Danny DeVitossa, joka oli oikein mainiossa vedossa tässäkin elokuvassa ja DeViton saivartelua olikin oikein hauska kuunnella... että niin pienessä ihmisessä voikin olla niin paljon virtaa; varmaan pitäisi ottaa enemmän DeViton 80-90 -lukujen tuotoksia katseluun. Muut näyttelijät jäivätkin sitten selvästi tämän kaksikon varjoon. Mukana menossa: David Caruso (C.S.I. Miami) ja Trey Wilson (Arizona Baby).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Alligaattori

Alkuperäinen nimi: The Descendants

Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Nat Faxon, Jim Rash

Pääosissa: George Clooney, Shailene Woodley, Amara Miller
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 115 min

- You little fuck! Do you get hit a lot?

- I don't know, I've had my share.

Matt Kingin (George Clooney) suku on aikoinaan saanut omakseen palan Havaijia ja nyt Mattiin suku on myymässä pois niitä maita, jotta maille voitaisiin rakentaa uusi hotellikeskus ja Matt toimii asiassa ylimpänä luottamusmiehenä. Samaan aikaan Mattin vaimo Elizabeth (Patricia Hastie) makaa veneturman vuoksi koomassa ilman heräämismahdollisuutta, joten hoitotestamentin mukaan häntä ei saa pitää keinotekoisesti hengissä. Niinpä Matt joutuu aivan uuden tilanteen eteen, sillä heillä on kaksi tytärtä, Alexandra ja Scottie (Shailene Woodley ja Amara Miller), joiden hoitaminen on ollut lähinnä Elizabethin vastuulla. Kaiken kukkuraksi Matt saa kuulla äitinsä kanssa välit katkaisseelta Alexandralta, että Elizabeth petti Mattia jonkun toisen miehen kanssa, joten Mattilla on toden totta sulateltavaa...

Kiinnostuin tästä elokuvasta muistaakseni jo vähän ennen kuin Oscar-ehdokkuudet julkistettiin, vaikka niiden julkistus tietenkin lisäsi kiinnostusta. Näin nimittäin tämän elokuvan trailerin vähän ennen niiden julkistusta ja siinä minua viehätti Clooneyn/Mattin valitus siitä, että ihmiset luulevat kaikkien havaijilaisten elävän paratiisissa ihan kuin heillä ei olisi samoja ongelmia kuin kaikilla muillakin. Toisin sanoen annoin itseni odottaa upeissa puitteissa kuvattua melko tavallisen perheen ongelmista kertovaa elokuvaa, jonka täytyi kaiken maailman ehdokkuuksiensa ja saatujen palkintojen perusteella olla vieläpä melko hyvä. No, kyllähän täma nyt yhden illan viihteenä meni, mutta ei tämä allekirjoittaneelle minkäänlaiseksi suureksi tapaukseksi noussut, sillä The Descendantsin tarina oli ehkä liiankin tavallinen.

Elokuva alkaa pienellä kuvauksella Matt ja Elizabeth Kingin avioliitosta, joka oli tuomittu epäonnistumiseen, kunnes tuli tämä tilanteen täysin muuttava onnettomuus. Minusta ihan kiva aloitus, mutta ei nostattanut mitään suuria tunteita ja jotenkin tämä sama fiilis välittyi sitten oikeastaan koko elokuvasta. Kaikkia tapahtumia oli silleen ihan kiva katsoa, mutta ei sen enempää. Mattin tehtävänä kun on ensin saada kapinoivat tyttärensä kuriin, sitten kertoa kaikille sukulaisille ja tuttaville Elizabethin lähestyvästä kuolemasta sekä siinä sivussa etsiä käsiinsä Elizabethin kanssa vehdannut mies ja tämä kaikki tapahtui melko rauhallisissa merkeissä niin, ettei tunteita noussut itsellä pintaan suuntaan tai toiseen. Minusta tämä matka oli kuitenkin ihan onnistuneesti tehty, sillä ihan mielellään tätä matkantekoa katsoi, vaikka ei niitä suuria tunteita herättänytkään missään vaiheessa. Tätä aika draamavetoista tarinaa ryyditti sitten myöskin lähinnä humoristiset dialogit, joita ei ylikäytetä kuitenkaan, minkä vuoksi elokuvaa ei varsinaiseksi komediaksi voinutkaan sanoa. Päällimmäisenä tämä taisi kuitenkin olla tarina rakkaudesta, kasvamisesta ja sopeutumisesta uuteen vaikeaan tilanteeseen, mutta ei ainakaan omaan makuun sieltä vaikuttavimmasta päästä.

Uskon, että Alexandran kaveri Sid (Nick Krause) oli tuotu elokuvaan vain komediallisista syistä, sillä juuri muutakaan tarkoitusta Sidin hahmolle en tahtonut löytää, mikä teki hänestä loppujen lopusta melko turhan hahmon. Mattilta puolestaan nähdään välillä tunnepurkauksia, mutta pääosin elokuvasta hän on melko tyyni ja esimerkiksi Elizabethin rakastajan löytäminen ei tapahdu missään suuressa raivon vallassa. Luulen, että tämä Mattin tyyneys ei toiminut ainakaan minulla elokuvan eduksi, sillä se saattoi hyvinkin olla syy siihen, miksi itselläkin oli melko tyyni olo lähes koko elokuvan ajan, sillä ainoa hiukankin koskettava hetki koettiin ihan elokuvan loppumetreillä (mikä melkein oikeutti parempaan pistemäärään). Elokuvan lopussa sitten huomasin, kuinka Alexandra ja Scottie olivat muuttuneet selvästi elokuvan alkuasetelmista ja varsinkin Alexandran kohdalla muutos tapahtui varsin huomaamattomasti vähitellen pitkin elokuvaa.

George Clooney oli perusvarma itsensä, mutta varmaan hahmon tyyneydestä johtuen ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta, mitä hän yleensä on saanut aikaan. Toisaalta Clooney onkin omiaan näyttelemään tällaisissa rooleissa eli keski-ikäistynyttä tavallista kaduntallaajaa. Clooneya enemmän minua miellytti Alexandraa näytellyt Shailene Woodley, sillä vaikka hänen hahmonsa elokuvan alussa muistuttikin enemmän tyypillistä angstiteiniä, niin elokuvan edetessä Alexandraan tuli huimasti lisää syvyyttä, mikä oli mielestäni täysin Woodleyn ansiota. 11-vuotias Amara Millerkin oli tavallista särmikkäämpi lapsinäyttelijä. Niin ja vaikka en itse Sidin hahmosta pitänyt, niin kuitenkin Nick Krause esitti häntä ihan kelvollisesti, vaikka olihan Sid välillä vähän pelle, eikä suinkaan hyvässä mielessä. Mukana menossa: Michael Ontkean (Twin Peaks).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Identtiset kaksoset

Alkuperäinen nimi: Raising Arizona

Ohjaus: Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen

Pääosissa: Nicolas Cage, Holly Hunter, John Hunter
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1987

Kesto: 90 min

- You mean you busted out of jail.

- No, ma'am. We released ourselves on our own recognizance.

- What Evelle here is trying to say is that we felt that the institution no longer had anything to offer us.

H.I. McDunnough (Nicolas Cage) eli tuttavallisemmin Hi on pikkurikollinen, joka on erikoistunut ruokakauppojen ryöstämiseen, tosin melko huonolla menestyksellä, sillä hän tuppaa aina jäämään kiinni. Sitten hän tapaa Edin (Holly Hunter), josta hän kiinnostuu, vaikka he tapaavatkin vain pari kertaa vuodessa ja silloinkin pidätyskuvan ottohetkillä, sillä Ed on poliisi, jonka vastuulla on pidätyskuvat. Muutaman kerran tavattuaan Hi kosii Ediä ja menevät lopulta naimisiin ja Hi alkaa tehdä tehtaalla hanttihommia. Pian Ed alkaa kaivata omaa lasta, mutta ongelmana on vain se, että Ed ei voi saada sellaista luonnollisin menetelmin ja Hin rikostaustan vuoksi adoptiokaan ei onnistu. Sitten huonekalupohatta Nathan Arizonan (Trey Wilson) perheeseen syntyy viitoset, joista kaikista Arizona ei usko selviävänsä. Niinpä Ed pakottaa Hin sieppaamaan yhden vauvoista, Nathan Jr.:n (T.J. Kuhn), mutta uuden lapsen hoitaminen ei tule olemaan niin helppoa kuin he ovat kuvitelleet. Ei siksi, että vauva itse aiheuttaisi hankaluuksia, vaan koska Nathan Jr.:n ympärillä kaikki aikuiset tuntuvat olevan täysiä idiootteja...

Tämä elokuva edustanee viime vuosikymmenten ainoita Hollywoodissa tuotettuja 1001-elokuvia, joita en ollut tuntenut edes nimeltä ennen kuin elokuvan pistin ostoskoriin (voin olla toki väärässäkin). Arizona Baby kuuluu niihin samoihin viime maaliskuussa hankittujen leffojen joukkoon, joita olen nyt katsellutkin viime aikoina ja tuolloin elokuvan tiedot tuli tietysti pistettyä tietokantaankin, mutta tähän päivään mennessä ne sinne merkityt tiedot olin jo unohtanut. Niinpä pitkin elokuvaa mietinkin, että kuka on voinut tehdä näin kahjoa tavaraa ja vasta elokuvan loppuhetkillä muistin elokuvan olevan Coenin veljesten käsialaa... "kuinka muutenkaan". Myönnettävä on, että osin Nicolas Cagen takia suhtauduin elokuvaan etukäteen ehkä hieman arastellen, mutta Arizona Baby olikin loppujen lopuksi ihan hyvä komedia.

Elokuvan alussa nähdään Hin ja Edin romanssin vähittäinen synty ja siinä sivussa Hi tietty ryöstelee kauppoja ja käy istumassa vankilassa, mutta tämä alkuvaihe ei varsinaisesti temmannut mukaansa, vaikka toisaalta Hin kertojaäänestä pidinkin. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta siinä vaiheessa, kun Hi ja Ed pistävät hynttyyt yhteen ja muuttavat asuntoautoonsa. Pian startataankin tämä lapsenhankintaprojekti ja tässä vaiheessa sitten tajusin, että luvassa on todella kahjoa menoa, jota ei todellakaan pidä katsoa hirveän tiukkapipoisesti. Aika pitkään seurasin elokuvaa ihan sellaisena peruspositiivisena yhden illan viihteenä, mutta jossain puolenvälin tietämillä tajusin, ettei tarina tulisikaan kulkemaan ihan tavanomaisia polkuja, joten siitä sain selvästi lisää virtaa tähän katseluun ja loppupuolisko elokuvasta olikin täynnä mainioita kohtauksia. Kaiken kaikkiaan elokuva oli humoristisen lisäksi jollain tapaa perin lämminhenkinen, vaikka eipä siinä nyt hirveästi järjen hiventä ollut, mistä osoituksena vaikkapa elokuvan huvittava loppukohtaus.

Lapsisieppaajiksi nämä McDunnoughit olivat sen verran urpoja, ettei niiden järjenjuoksulle voinut muuta kuin naureskella. Mietitytti kanssa se, että miten muut elokuvan keskushenkilöt suhtautuisivat pääparin urpouteen. Ilokseni huomasinkin kuitenkin, että oikeastaan kaikki elokuvan hahmot ovat enemmän tai vähemmän urpoja, mutta täysin tarkoituksellisesti, sillä hahmot ja osa tapahtumatkin oli vedetty niin yli, että hahmojen toilailut viihdyttivät. Oli kyseessä sitten köyhemmän McDunnoughit, Hin vankilakaverit tai rikkaat Arizonat, niin siitä huolimatta nämä kaikki hahmot olivat tavalla tai toisella (urpoja) juntteja.

Nicolas Cage ja Holly Hunter olivat oikein kiva pariskunta, vaikka en oikein tahtonutkaan kestää Cagen hahmon viiksiä. Ihan mukiinmenevän roolityön Cage kuitenkin tekee ja vetää roolinsa juuri sopivasti yli. Hunter oli ehkä kuitenkin kaksikosta se vähän vahvempi, sillä vaikka Ed oli ihan yhtä urpo kuin Hikin (ääh tää taivuttaminen), niin samalla Edissä oli myöskin sellaista tietynlaista rooliin vaadittavaa äidillisyyttä, mikä teki Hunterista varsin sympaattisen. Pääparin ulkopuolella eniten tykkäsin kuin suoraan Mad Maxista karanneesta Leonard Smallsista ja sen esittäjästä Randall "Tex" Cobbista, eikä Nathan Arizonaa näytellyt Trey Wilsonkaan huono ollut. Mukana menossa: John Goodman (Kiviset ja Soraset) sekä William Forsythe (The Rock - Paluu Helvettiin).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Descendants

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit Part 3

Ohjaus: Dick Lowry
Käsikirjoitus: Stuart Birnbaum, David Dashev

Pääosissa: Jackie Gleason, Jerry Reed, Mike Henry
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1983

Kesto: 81 min

- Is it just me or are you slowing down?

- Maybe. Think of it this way, what good is the roadrunner without the coyote? What good would the fox be without the hound? What good is the Bandit without the Smokey?

Sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason) on jäänyt eläkkeelle ja aikoo viettää eläkepäiviään Miamissa. Big Enos ja Little Enos (Patrick McCormick ja Paul Williams) kuitenkin yrittävät houkutella Justicea kisaan, jossa tämän tulisi ajaa Teksasiin tietyssä ajassa ja tulla maaliin heidän uuden kalaravintolan logon kanssa. Justice kieltäytyy julkisesta haasteesta, mutta maistettuaan hetken aikaa eläkeläisen arkea, hän pyörtää päätöksensä ja lähteekin matkaan poikansa Juniorin (Mike Henry) kanssa. Enosit ovat kuitenkin päättäneet vaikeuttaa Justicen matkaa niin paljon kuin pystyvät tehden Justicelle kaikenlaisia konnankoukkuja (sic!), mutta varmistaakseen Justicen tappion he kutsuvat apuun Snowmanin (Jerry Reed), joka astuu itsensä Banditin (Burt Reynolds) saappaisiin saadakseen ärsytettyä Justicea...

Noita kansitaiteita jonkin verran tiiraillessani - niin vähän kuin mahdollista - minussa heräsi epäilys siitä, että tämä viimeinen osa olisi Burt Reynoldsista vapaa ja lopulta tämä epäilys osoittautuikin pääasiassa oikeaan, kun elokuvan viimein pistin pyörimään. Kuitenkin jaksoin ajatella, että Reynoldsin poissaolo ei ainakaan liikaa vaikuttaisi elokuvasta tykkäämiseen, sillä periaatteessa hyvää menoa ja siten viihdettä voisi tämän elokuvasarjan puitteissa olla tarjolla ilman Reynoldsiakin, jos muuten asiat on osattu pistää kuntoon. No, eipä Konna ja koukku 3 miksikään kovin erikoiseksi tapaukseksi muodostunut, vaikka ihan hitusen enemmän pidinkin tästä kuin sarjan kakkososasta.

Alkutekstien aikana ja itse asiassa jo vähän ennen sitä tulee selville, että tämä elokuva pyörii nimenomaan Justicen ympärillä toisin kuin olin epäillyt, sillä olin ajatellut elokuvan olevan Snowmanin varaan rakennettu. Tämä oli sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä näin aiemmissa osissa tavallaan pahiksen viittaa kantanut Justice saatiin hyvikseksi ja nyt pahisten roolit lankesivat Enoseille. Justicen kuivat jutut ovat sitä luokkaa, etten olisi välttämättä halunnut Justicea pääosaan, mutta rooleja vaihtamalla elokuvaan tuli kyllä pientä jännitystä lopputuloksen kannalta, sillä nyt ei voinut täysin varmasti aavistaa, kumpi isä-poika -akseli vetää pidemmän korren: Justicet vai Enosit. Snowmankin oli tavallaan vain Enosien sätkynukke, joten siksikin Snowmanin lokeroiminen hyvikseksi tai pahikseksi oli ongelmallista. Vaikka pieniä taukoja toki tässäkin elokuvassa oli ajamisen suhteen, niin nyt kuitenkin pääosin vietettiin aikaa siellä tien päällä. Ei meno tässäkään ollut mitenkään ylitsevuotavan hyvää, mutta olipahan kuitenkin lopulta se seikka, joka nosti elokuvan edellistä osaa hieman paremmaksi, vaikka ei pisteissä näykään. Kuitenkin Justicen läpät olivat ihan yhtä surkeita kuin ennenkin, eikä Enosienkaan tempauksissa juuri viihdyttävyysarvoa ollut, joten ei tämäkään mikään mukaansatempaava tapaus ollut. Varsinkin, kun Snowmankaan ei tyytynyt olemaan Snowman, vaan hänet oli pakko kirjoittaa sellaiseksi wannabe-Banditiksi, eikä se oikein istunut Snowmaniin yhtään. Tykkäsin hänestä enemmän rekkaa ajaessa. Loppuratkaisu oli tuohon pieneen jänntysmomenttiin nähden ihan kelvollinen.

Jackie Gleason oli ihan samanlainen kuin aiemmissakin osissa eli vaikka roolinsa omaksuikin omalla koomisella tavallaan, niin eipä hänen roolihahmonsa jutut taaskaan miellyttänyt yhtään. Jerry Reedistä ei ollut oikeastaan edes köyhän miehen Banditiksi, sillä hän tyytyi vain naureskelemaan siellä ratin takana, koska Snowmanista oli vaan niin maan perkeleen hienoa päästä esittämään Banditia, joten sellainen Banditin vaatima viileä asenne loisti poissaolollaan. Mike Henryä ei viitsisi taaskaan mainita, mutta kun elokuvan kärkihahmot loistivat poissaolollaan, niin sanotaan nyt sen verran, että aika perinteisen tyhmän jenkin roolin hän teki. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että koska nämä elokuvat muistetaan nimenomaan Burt Reynoldsista, niin olisi hän voinut tehdä elokuvassa edes pienen cameo-esiintymisen ja kas, sellainen myös saatiin.

Pisteitä: 2/5

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nader ja Simin: Ero

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit II

Ohjaus: Hal Needham
Käsikirjoitus: Jerry Belson, Brock Yates

Pääosissa: Burt Reynolds, Jerry Reed, Jackie Gleason
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1980

Kesto: 96 min

- Oh no, Daddy, I ain't never leavin' home, that's a promise.

- Don't you ever, ever threaten yo' daddy like that again!

Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) pyrkivät Teksasin kuvernööriksi, mutta heillä on jatkuvaa kinaa kilpailevan ehdokkaan Gaylord Justicen (Jackie Gleason) kanssa. Kun silloinen kuvernööri (John Anderson) ripittää Enoseja, Big Enos kuulee paketista, joka on tarkoitettu republikaanien puoluekokoukseen, mutta pakettia on hankala saada Miamista Teksasiin, joten parantaakseen mahdollisuuksia Enosit lähtevät Cledusin aka Snowmanin (Jerry Reed) ja Banditin (Burt Reynolds) perään, jotta Bandit ja Snowman hakisivat paketin yhdessä, mutta Banditista on tullut alkoholisti, jonka musiikkiura ei auennut ja hänen mielitiettynsä Carriekin (Sally Field) on lähtenyt tiehensä vain päätyäkseen jälleen alttarille sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleason) pojan Juniorin (Mike Henry) kanssa, mutta kun kutsu käy, Carrie lähtee Banditin luo, mutta heitä Miamissa odottava paketti ei olekaan mikään helppo tapaus...

Kerroin ensimmäisen osan arvostelussa, kuinka olin viihtynyt tämän osan seurassa ja nauranut elokuvan hassunhauskoille tapahtumille nähdessäni sen joskus teininä HBO-elokuvakanavalta (joka näkyi ulkomailla ollessani) ja itse asiassa tämä osa olikin ollut minulle se ensimmäinen näkemäni Konna ja koukku -leffa. No, vuosia niistä katseluista (melko varmasti katsoin elokuvan useampaan kertaan) on kertynyt jo runsaasti, mutta en oikein jaksanut uskoa, että elokuva olisi kadottanut vetovoimansa johonkin, varsinkin kun edelleen muistin elokuvasta ainakin yhden kohtauksen, josta muistan nauttineeni. No, Konna ja koukku jyrää taas -elokuvan kohdalla valitettavasti kävi niin, ettei tämä enää juurikaan uponnut ja minun piti jopa vähän miettiä, että mitä päässäni on mahtanutkaan liikkua silloin vajaat 13 vuotta sitten.

Kuten edellinenkin, niin myös tämä elokuva aloitettiin Enos-kaksikon kanssa ja tällä kertaa kyseessä oli kilvoittelu tästä kuvernöörinpestistä. Kaksikon kanssa vietettiin ehkä hivenen turhan kauan aikaa, mutta siellä kuvernöörin toimistossa sitten alkoi elokuvan juoni selkiytyä ja vaikka olikin selvästi löysempi starttaus kuin ensimmäisessä osassa, niin silti vielä jaksoin valaa uskoa siihen, että kyllä tästä vielä kunnon elokuva saadaan. No, eipä saatu. Suurin vika elokuvassa oli ehkä Bandit, joka oli tarkoituksella vain kalpea varjo entisestä siististä Banditista jopa vielä senkin jälkeen, kun Bandit saadaan taas jaloilleen. Bandit vain ei ollut se sama mies kuin ensimmäisessä osassa, mikä näkyi myös auton ratissa, jossa hänen, Snowmanin kuin Carrienkin keskustelut olivat hyvin laimeita ja epähauskoja, vaikka jokunen valonpilkahdus silläkin puolella nähtiin.

Sitten kun lopulta päästiin taas ajamisen makuun, niin sekään ei tapahdu yhtäjaksoisesti pitkään, vaan jatkuvasti on pitkähköjä taukoja, joiden aikana niin puidaan pakettiongelmia kuin käydään vähän viihteelläkin, joiden aikana juonta viedään näennäisesti eteenpäin, mutta kun ei siinäkään ole oikein yritystä. Koko sheriffi Justice -kuvio tuntui hieman väkisinliimatulta, vaikka kuinka käsittäisi, että ilman Justicea ei koko elokuvaa välttämättä edes olisi. Lopussa koetaankin sitten kunnon romuralli, jossa ei ollut mitään järkeä, kun autot täysin summamutikassa tulivat matkansa päähän samalla kun Bandit ajeli täysin vahingoittumatta siellä täällä. Oli tosin tässäkin kohtauksessa pienet hetkensä (esim. rekkasilta), vaikka ei läheskään niin hauskaa menoa kuin silloin, kun viimeksi katselin. Kaiken kruunaa hölmö loppuratkaisu, jossa jätetään hommat vähän niin kuin hoitamatta ihan vain sillä varjolla, että saadaan Banditia vähän muutettua, mutta edelleen täysin epäcooliin suuntaan. Ei hyvä. Kun sitten leffassa soitettu kantrimusiikkia oli kantriksikin liian rauhallista, niin edes se ei tuonut elokuvaan juurikaan tunnelmaa. Oikeasti yritin saada lähinnä nostalgiasyistä tästä enemmän irti kuin mitä sain, mutta tuloksetta.

Burt Reynolds oli tavallaan oma itsensä, vaikka hänen känninäytteleminen menikin selvästi yli, mutta epäilen vahvasti, että täysin tarkoituksellisesti. Hänen hahmostaan oli tosiaan tehty sen verran tylsä, ettei mieskään päässyt loistamaan entiseen malliin. Jotenkin Jerry Reedkään ei ollut se sama Snowman kuin ekassa osassa, vaan enemmänkin jonkinasteinen karikatyyri ja siten helposti unohdettava. Sally Field sentään oli edelleen hyvässä vedossa ja nätti kuin mikä. Jackie Gleason on oma koominen itsensä useammassa roolissa, mutta hänen pääroolihahmollaan sheriffi Justicella oli, jos mahdollista, vieläkin huonommat läpät kuin ensimmäisessä osassa. Mukana menossa: John Anderson (Ihmemies MacGyver) ja Dom DeLuise (Mel Brooksin mieletön maailmanhistoria).

Pisteitä 2/5

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku 3

Alkuperäinen nimi: Smokey and the Bandit

Ohjaus: Hal Needham
Käsikirjoitus: James Lee Barrett, Charles Shyer, Alan Mandel

Pääosissa: Burt Reynolds, Sally Field, Jerry Reed
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1977

Kesto: 91 min

- Suppose we don't make it?

- Hey, we ain't never not made it before, have we?

Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) huvittelevat antamalla rekkakuskeille haastetehtäviä, joissa kuskien pitäisi toimittaa toisesta osavaltiosta satoja laatikoita olutta halki Texasin tietyssä ajassa, jossa alkoholin kuljetus ilman asianmukaisia papereita on kiellettyä. He palkkaavat jonkinlaista legendan mainetta nauttivan Banditin (Burt Reynolds) hommaan ja yhdessä kaverinsa Cledus Snowin aka Snowmanin (Jerry Reed) kanssa ottavatkin haasteen vastaan. Snowmanin on tarkoitus ajaa rekalla halki osavaltioiden ja Banditin on tarkoitus harhauttaa poliiseja nopealla Pontiac Trans Amillaan. Ollessaan paluumatkalla Bandit nappaa kyytiinsä omista häistään karanneen Carrien (Sally Field), mikä tietää ongelmia, sillä Carrie oli menossa naimisiin sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleeson) pojan (Mike Henry) kanssa ja Justice haluaa saada Carrien takaisin häihinsä...

Nyt täytyy tunnustaa, että en ole täysin varma siitä, olenko nähnyt tämän aiemmin, sillä muistan nähneeni kaksi sarjan kolmesta elokuvasta ja tiedän, että toinen niistä oli sarjan kakkososa, mutta siitä toisesta en tiedä, oliko se tämä ensimmäinen osa vai se viimeinen. Joka tapauksessa muistan nähneeni sen kakkososan ensimmäisenä, kun sitä aikoinaan HBO-elokuvakanavalta katselin ja pidin kovasti näkemästäni ja myöhemmin kyseisen kanavan ohjelmistoon tuli jompi kumpi sarjan muista osista, mikä voisi viitata siihen kolmanteen elokuvaan. Vaikka aikaakin näiden näkemisestä on kulunut runsaasti (yli 12 vuotta), niin kolmanteen osaan voisi periaatteessa viitata sekin, että muistini mukaan pidin siitä toisesta näkemästäni Konna ja koukku -elokuvasta selvästi vähemmän kuin siitä kakkososasta, kun taas nyt tämä ensimmäinen Konna ja koukku -elokuva oli ihan hauskaa katseltavaa.

Kakkososasta muistan pieniä yksityiskohtia jonkin verran, joten sen verran nytkin tiesin, että rekalla tullaan paljon ajelemaan, mutta oikeastaan kaikki muu olikin häipynyt mielestäni. Kuitenkin siis tiesin odottaa jotain komediallista road movieta ja sellainenhan tästä sitten sukeutuikin. Tarina pidettiin sinänsä verrattain simppelinä ja annettiin runsaasti tilaa takaa-ajoille ja nimenomaan takaa-ajoleffana tämä olikin varsin mainio, vaikka useimmat takaa-ajot verrattain lyhyitä olivatkin. Nekin takaa-ajot, missä sheriffi Justice ajoi Banditia kiinni, tulivat jokseenkin lyhyissä pätkissä ja siten kovin pitkäkestoisia karkuun ajoja ei nähtykään. Snowman oli ihan kivasti esillä, mutta noin yleisesti ottaen hänen ohjastamansa rekka oli lähinnä statistin roolissa kaikkien poliisien keskittyen nimenomaan Banditiin; sen rekankin ympärille olisi voinut jonkinlaista takaa-ajotilannetta muodostaa, mutta samalla ihan hyvin näinkin. Olihan Banditin meno kaiken maailman tuntemattomilla kinttupoluilla vähän turhan helpon näköistä, mutta tällaisessa elokuvassa se oli helppo antaa anteeksi.

Tykkäsin siitä, että Banditin ja Carrien välille ei mitään suurta romanssia alettu kyhätä, vaikka tunteet totta kai pikku hiljaa lämpenivätkin, vaan päähuomio oli lähes koko ajan siinä ajamisessa. Vaikka elokuvaan mahtui joitakin hauskojakin letkautuksia, niin olihan siinä myös vähän tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa eli (puoli)kuivaa dialogia, jotka melkein olisi voitu jättää poiskin, kun eipä niissä pahemmin mitään huumoria saatu aikaan; monet sheriffit Justicen kiukkuilut olivat juuri tällaisia, eikä kaikissa Banditinkaan jutuissa riittänyt oikein mielenkiintoa. Elokuva oli kuitenkin pääosin ihan viihdyttävä, mihin auttoi myöskin Snowmania esittäneen Jerry Reedin ja Bill Justisin elokuvaan tekemä kantrimusiikki ja nämä kappaleet eivät olleet vain piristäviä (olenkohan tulossa vanhaksi?), vaan myöskin niitä käytettiin oikein onnistuneesti hyväksi niissä takaa-ajokohtauksissa, mikä lisäsi niiden takaa-ajojen viihdyttävyysarvoa. Lopussakaan ei turhia jääty jarruttelemaan, vaan meno säilyi loppuun asti asti aika vauhdikkaana. Juonensa puolesta elokuva ei ollutkaan mitenkään järin erikoinen tapaus, mutta sen verran viihdyttävä tapaus kuitenkin, että tämän ottaa oikein mielellään uudestaankin katseluun, joten siksikään kolmeen pisteeseen jättäminen olisi ollut tämän elokuvan kohdalla suuri vääryys, vaikka hetken sitäkin vaihtoehtoa mietin (lähinnä noiden dialogien vuoksi).

En ole tainnut loppujen lopuksi nähdä kovinkaan monta Burt Reynoldsin elokuvaa (pari tv-sarja -esiintymistä kyllä), mutta silti minulla on hänestä nimenomaan tällainen nykyajan cowboy -mielikuva, mikä saattaa olla peruja myöskin tästä nimenomaisesta elokuvasarjasta. Tässä elokuvassa Reynolds olikin aivan elementissään ja niinpä hän sopi Banditiksi oikein mainiosti ja häntä olikin oikein vaivatonta katsella. Jerry Reed oli Banditin eräänlaisena sidekickinä ihan kiva hänkin ja teki oikein hyvää työtä tänä rennonletkeänä rekkakuskina. Sally Field, joka on yksi suosikeistani hieman vähemmän elokuvia tekevistä (eli siis esillä olevista) naisnäyttelijöistä, teki tässäkin elokuvassa oikein mukavaa työtä ja se hänen hymynsä... Muy bella! Jackie Gleason oli hahmonsa kuivista tokaisuista huolimatta ihan hauska tapaus.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Elokuvan traileri oli kanssa ihan hauska.

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku jyrää taas

Alkuperäinen nimi: Army of Darkness

Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi, Ivan Raimi

Pääosissa: Bruce Campbell, Embeth Davidtz, Marcus Gilbert
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1992

Kesto: 85 min

- You're going down!

- I'm going up!

Ash (Bruce Campbell) on joutunut jonkinasteisen ulottuvuuspyörteen kautta nykypäivästä 1300-luvun Englantiin, jossa häntä pidetään suurena vihollisena ja hänet tuomitaan Kuoppaan, jossa kaikenlaiset demonit yrittävät häntä tappaa, mutta tuloksetta ja lopulta Ash pääsee pois Kuopasta. Hänen moottorisahakättään pelätään, joten kaikki karttavat häntä, mutta velho Wiseman (Ian Abercrombie) pitää Ashia Luvattuna, joka karkottaa kaikki kuolleet sinne, mihin ne kuuluvatkin. Ash on kovin haluton auttamaan, mutta kun Wiseman lupaa auttaa Ashin takaisin omaan aikaansa, suostuu Ash loppujen lopuksi, mutta tämä myös tarkoittaa sitä, että Ashin on kohdattava lopulta kuolleista koostuva Pimeyden armeija...

Koska tämä osa oli tulossa katseluun, niin tuli tuossa viikonloppuna katsottua ensimmäiset osat, mikä oli ihan hyvä paristakin syystä, sillä ensinnäkin pidin ensimmäisestä osasta hitusen enemmän kuin aiemmin (sinänsä harvinaista kauhuelokuvien kohdalla) ja toisekseen olin unohtanut toisen osan (lopun) tapahtumat tyystin ja tätä katsoessa huomasinkin, että niiden tapahtumien muistaminen/tietäminen oli ainakin osittain oleellista. Tämän kolmannen osan tiesin olevan se komediallisin näistä kaikista, vaikka eipä edellinen osakaan nyt ihan vakavalla naamalla ollut tehty, joten olin asennoitunut etukäteen katsomaan nimenomaan komediaa ja luulenkin, että sillä tavalla Pimeyden armeijasta sai paljon enemmän irti. Tai ainakin minä sain.

Elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi ja siltä varalta, ettei kyseisen osan tapahtumia muistaisikaan (olihan näiden osien välissä viisi vuotta), niin alussa nähdään vielä pieni kooste kyseisestä elokuvasta. Sitten vähitellen päästään itse asiaan eli Ash pääsee mesoamaan ja tekee sen laukoen puolityhmiä, mutta siitä syystä usein hauskoja one-linereita; esimerkiksi tapa, jolla Ash kellisti Sheilan (Embeth Davidtz), aiheutti kunnon naurun. Olin ehkä hieman yllättynyt, että elokuvassa oli näinkin paljon seikkailemista, sillä Ashin retki hakemaan maagista reliefiä eli tätä Necronomicon-kirjaa oli kuin mistäkin (fantasiatäytteisestä) seikkailutarinasta. Toki tässä tapauksessa tämä seikkailullinenkin osa oli vedetty selvästi yli, sillä mukaan mahtuu tietysti näiden kuolleiden lisäksi muun muassa Ashin peilikuvia kuin myös mini-Asheja ja itse asiassa koko tuulimyllyjakso lukeutui elokuvan hauskimpiin juuri siitä syystä, että siinä ei varsinkaan ollut mitään järkeä. Nämä luurankosotilaat oli ihan hyvin toteutettu (tähän elokuvaan), mutta siitä huolimatta se suuri lopputaistelu ei minusta ollut kaikilta osin kovin kiinnostavaa, sillä onhan näitä taistelukohtauksia nähty, oli kyseessä sitten elävät tai kuolleet. Kyllähän sen taistelunkin nyt aika vaivatta katsoi, mutta kun tiesi, että siinä saattoi tapahtua (lopputulosta lukuun ottamatta) melkein mitä tahansa, niin ei se sitten herättänyt kummoisiakaan fiiliksiä. Loppuratkaisu oli ihan kiva ja leffaviittauksiakin tuli bongattua.

Bruce Campbell vetää roolinsa yli ihan niin kuin edellisessäkin osassa, mutta silti hän oli ehkä hitusen hauskempi tässä osassa. Tai no siis, hän vetää roolinsa tässä elokuvassa vieläkin paremmin, mikä lisää hänen hahmonsa hyvyyttä, eikä juuri muilla ollutkaan sitten mitään jalansijaa koko elokuvassa ainakaan mitä tulee mieleenjäävyyteen. Tosin Marcus Gilbert oli ihan kiva valinta lordi Arthuriksi ja Ian Abercrombie (aina tulee zombit mieleen tuosta nimestä) taas ihan kiva Wisemania, mutta kun muutamia päiviä menee, niin eipä tästä taida tosiaan muistaa enää muita kuin itse Campbellin.

Pisteitä: 3,5/5

Evil Dead, Evil Dead II, Pimeyden armeija

Seuraavana arvosteluvuorossa: Eraser - suojelija