Vedenpuhdistuslaitokselta alkaa löytyä ruumiinosia, jotka on selvästi purtu irti ja asiaa lähtee tutkimaan omien painajaistensa kanssa painiva komisario David Madison (Robert Forster). Ruumiinosat ovat peräisin viemäristä, johon on kipattu eläinkokeiden seurauksena kuolleita eläimiä. Näitä eläimiä on puolestaan syönyt kaksitoista vuotta aiemmin poikasena vessanpyntystä alas huuhdottu alligaattoori, joka ei tyydy vain kuolleisiin eläimiin, vaan syö kitaansa myös kaikki ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat viemäriin erehtyneet tulemaan. Madison lähteekin alligaattorijahtiin yhdessä liskoekspertin Marisa Kendallin kanssa, mutta alligaattori ei tyydykään piileskelemään vain viemäreissä, vaan se nousee myös kaupungin kaduille...

Ennen kuin siirryn seuraavan leffasarjan leffoja katsomaan, niin ajattelin, jos vaikka katselisi ennen sitä pois tämän kuun kuukauden WANHAn. Tällä kertaa WANHAksi valikoitui Alligaattori, jonka tarinasta minulla ei ollut mitään muistikuvia, mutta sen verran muistelin, että en olisi tästä paljonkaan pitänyt. Niinpä täytyy sanoa, että vähintäänkin karsastellen lähdin tätä katsomaan, mutta kun oli aakkosissa seuraavana vuorossa, niin minkäs sille tein. No, en tiedä, olinko edellisellä kerralla suhtautunut tähän turhankin nuivasti vai onko sietokynnys halpiskauhuja kohtaan parantunut, mutta nyt kun en turhan tiukkapipoisesti lähtenyt tätä katsomaan, niin kyllähän Alligaattorin silleen just ja just jaksoi katsoa.

Pienen prologin jälkeen elokuva alkaa kuin mikäkin perusjännäri eli irtonaisia ruumiinosia alkaa ilmestyä sinne tänne, joskin fiilistä totta kai latistaa se, että katsojalle on alusta asti selvää, mitä on tapahtunut, eikä seuraavatkaan käänteet mitään yllätyksiä tarjoa. Enemmänkin sitä tulee vain odoteltua, milloin se alligaattori pääsee kunnolla kuviin ja tekemään kamerankin edessä tuhoa. Juoni siis on sinänsä aika sivuseikka, vaikka eipä sekään nyt ihan tylsimmästä päästä ollut kaikessa tyhjänpäiväisyydessäkään. Se etenee kuitenkin melko tavanomaisen hirviöelokuvan tyyliin eli alligaattori mesoaa eri puolilla kaupunkia, kunnes lopulta se kohtaa loppunsa (hui, juonipaljastus). Vaikka tarina ei siis tarjonnutkaan mitään erikoista, niin kyllä minä huomasin, että tunsin sen sisältävän sellaisia ärsyttäviä hahmoja, että ihan oikeasti toivoin niiden heittävän veivinsä, joten siinä mielessä tämäkin elokuva sai edes vähän tunteita heräämään, mikä on kai hyvä asia. Alligaattori oli sinänsä ihan kivasti tehty, vaikka silloin kun joku joutui sen kitaan, niin ihan uskottavimmasta päästä ei sitten ollutkaan. Niin ja vaikka miten selitettiin alligaattorin valtavaa kokoa näillä eläinkokeilla, niin kyllä se alligaattorin ensimmäinen nousu maan pinnalle pientä repeilyä aiheutti, oli se vaan niin ylivedettyä. Kuvauksensa puolesta elokuva oli aika sellaista tv-leffatasoa.

Näyttelijätkin toivat mieleen juuri tällaiset halvalla tuotetut tv-elokuvat eli tasoon ja genreen nähden ihan kelvollisia, vaikka kunnolla ei päässyt tykkäämään yhdestäkään. Robert Forster oli kovin tutun oloinen ja näköjään hän onkin näytellyt yhdessä jos toisessakin produktiossa, mm. Mulholland Drivessa, mutta en ole yhtään varma siitä, että näyttikö hän vain joltain muulta tietämältäni näyttelijältä vai oliko muista yhteyksistä tuttu. Kuitenkin niin Robert Forster kuin liskotutkija Marisa Kendallia näytellyt Robin Riker olivat tosiaan ihan kivoja, mutta muut ei sitten tahtoneet jäädä oikein kunnolla mieleen. No, kyllä poliisipäällikköä näytellyt Michael V. Cazzo edes vähän.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Ja niin kuin yritän saada kokoelmassani olevien leffasarjojen eri osat katsottua peräkkäin, niin nyt sitten tätä kirjoittaessani tajusin, että tälläkin on jatko-osansa, jota en siis ole vielä edes hankkinut. No, täytyy jossain vaiheessa sekin sitten hankkia.

Alligaattori, Alligaattori 2 - mutantti

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hulluna Saraan

Ash (Bruce Campbell) on joutunut jonkinasteisen ulottuvuuspyörteen kautta nykypäivästä 1300-luvun Englantiin, jossa häntä pidetään suurena vihollisena ja hänet tuomitaan Kuoppaan, jossa kaikenlaiset demonit yrittävät häntä tappaa, mutta tuloksetta ja lopulta Ash pääsee pois Kuopasta. Hänen moottorisahakättään pelätään, joten kaikki karttavat häntä, mutta velho Wiseman (Ian Abercrombie) pitää Ashia Luvattuna, joka karkottaa kaikki kuolleet sinne, mihin ne kuuluvatkin. Ash on kovin haluton auttamaan, mutta kun Wiseman lupaa auttaa Ashin takaisin omaan aikaansa, suostuu Ash loppujen lopuksi, mutta tämä myös tarkoittaa sitä, että Ashin on kohdattava lopulta kuolleista koostuva Pimeyden armeija...

Koska tämä osa oli tulossa katseluun, niin tuli tuossa viikonloppuna katsottua ensimmäiset osat, mikä oli ihan hyvä paristakin syystä, sillä ensinnäkin pidin ensimmäisestä osasta hitusen enemmän kuin aiemmin (sinänsä harvinaista kauhuelokuvien kohdalla) ja toisekseen olin unohtanut toisen osan (lopun) tapahtumat tyystin ja tätä katsoessa huomasinkin, että niiden tapahtumien muistaminen/tietäminen oli ainakin osittain oleellista. Tämän kolmannen osan tiesin olevan se komediallisin näistä kaikista, vaikka eipä edellinen osakaan nyt ihan vakavalla naamalla ollut tehty, joten olin asennoitunut etukäteen katsomaan nimenomaan komediaa ja luulenkin, että sillä tavalla Pimeyden armeijasta sai paljon enemmän irti. Tai ainakin minä sain.

Elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi ja siltä varalta, ettei kyseisen osan tapahtumia muistaisikaan (olihan näiden osien välissä viisi vuotta), niin alussa nähdään vielä pieni kooste kyseisestä elokuvasta. Sitten vähitellen päästään itse asiaan eli Ash pääsee mesoamaan ja tekee sen laukoen puolityhmiä, mutta siitä syystä usein hauskoja one-linereita; esimerkiksi tapa, jolla Ash kellisti Sheilan (Embeth Davidtz), aiheutti kunnon naurun. Olin ehkä hieman yllättynyt, että elokuvassa oli näinkin paljon seikkailemista, sillä Ashin retki hakemaan maagista reliefiä eli tätä Necronomicon-kirjaa oli kuin mistäkin (fantasiatäytteisestä) seikkailutarinasta. Toki tässä tapauksessa tämä seikkailullinenkin osa oli vedetty selvästi yli, sillä mukaan mahtuu tietysti näiden kuolleiden lisäksi muun muassa Ashin peilikuvia kuin myös mini-Asheja ja itse asiassa koko tuulimyllyjakso lukeutui elokuvan hauskimpiin juuri siitä syystä, että siinä ei varsinkaan ollut mitään järkeä. Nämä luurankosotilaat oli ihan hyvin toteutettu (tähän elokuvaan), mutta siitä huolimatta se suuri lopputaistelu ei minusta ollut kaikilta osin kovin kiinnostavaa, sillä onhan näitä taistelukohtauksia nähty, oli kyseessä sitten elävät tai kuolleet. Kyllähän sen taistelunkin nyt aika vaivatta katsoi, mutta kun tiesi, että siinä saattoi tapahtua (lopputulosta lukuun ottamatta) melkein mitä tahansa, niin ei se sitten herättänyt kummoisiakaan fiiliksiä. Loppuratkaisu oli ihan kiva ja leffaviittauksiakin tuli bongattua.

Bruce Campbell vetää roolinsa yli ihan niin kuin edellisessäkin osassa, mutta silti hän oli ehkä hitusen hauskempi tässä osassa. Tai no siis, hän vetää roolinsa tässä elokuvassa vieläkin paremmin, mikä lisää hänen hahmonsa hyvyyttä, eikä juuri muilla ollutkaan sitten mitään jalansijaa koko elokuvassa ainakaan mitä tulee mieleenjäävyyteen. Tosin Marcus Gilbert oli ihan kiva valinta lordi Arthuriksi ja Ian Abercrombie (aina tulee zombit mieleen tuosta nimestä) taas ihan kiva Wisemania, mutta kun muutamia päiviä menee, niin eipä tästä taida tosiaan muistaa enää muita kuin itse Campbellin.

Pisteitä: 3,5/5

Evil Dead, Evil Dead II, Pimeyden armeija

Seuraavana arvosteluvuorossa: Eraser - suojelija

Mekaanikon hommia tekevän Joe Camberin (Ed Lauter) perheen bernardilnkoira Cujo jahtaa takaa jänistä ja työntää kuononsa koloon, jossa häntä puree lepakko. Toisaalla sitten Trentonin perheessä ei ole kaikki hyvin, sillä Donna ja Vic Trentonin (Dee Wallace ja Daniel Hugh Kelly) avioliitto on vaikeuksissa ja Donna pettääkin Viciä. Vic osaa kuitenkin todella hyvin käsitellä heidän lastaan Tadia (Danny Pintauro), joten Donna ei halua myöskään jättää Viciä. Vicin työpaikalla on pieni kriisi, joten hän joutuu lähtemään kokoustamaan muualle. Donna jää Tadin kanssa kotiin, mutta koska heidän autonsa niskuroi, hän päättää viedä sen korjattavaksi Camberille tietämättä, että Cujo on tappanut Camberin, kun taas hänen muu perheensä on lähtenyt sukuloimaan. Niinpä kun Donna ja Tad pääsevät Camberin pihaan, Cujo on odottamassa heitä ja auto ei liiku mihinkään...

Kuukauden WANHAna on taas pitkästä aikaa toiveen vuoro, sillä viimeksi olen toteuttanut näitä toiveita elokuussa, tosin ehkä olisin lokakuussa voinut toteuttaa taas yhden toiveen, ellei olisi täytynyt syyskuisten palvelinongelmien vuoksi siirtää syyskuun WANHAA seuraavalle kuulle. Cujo siis oli tiinasen toive, joten otin katseluun sitten nyt melkein vuoden jälkeen tuosta toiveesta, mutta kun on vaan ollut melkein kaikkea muuta tässä vähän niin kuin silleen jotenkin vaan, niin ei ole aiemmin kerennyt. Ellen nyt väärin erehdy, niin tämä elokuva kuuluu ihan ensimmäisiin dvd-hankintoihini (ei ole eka kuitenkaan) eli olen luultavasti ostanut tämän ennen kuin olen toden teolla alkanut keräillä leffoja. Stephen Kingin kirja tietenkin on luettuna, eikä tämä elokuva muistaakseni samalle tasolle pääsekään, mutta kyllähän tämän nyt joten kuten jaksoi kuitenkin katsoa.

Kirjan lukemisesta on jo lähemmäs vuosikymmen aikaa, joten sen tarinankulusta en muista paljoakaan (ehkä joitain pieniä yksityiskohtia), eli en voi sanoa, kuinka orjallisesti seurattiin kirjan tarinaa, mutta kun tiesi, mihin elokuva vielä johtaisi, niin mielestäni kaikkeen muuhun käytettiin ihan liian kauan aikaa. Kun kuitenkin kyse oli tästä vesikauhun saaneesta koirasta, niin Trentonien perhe-elämään ja sen eri koukeroihin käytettiin aivan liian kauan aikaa. Meni kolme varttia, ennen kuin Donna ja Tad lopulta menivät sinne Camberin tilalle eli käytännössä puolet elokuvan kestosta. Tämä oli aivan liian liikaa. Kaiken kukkuraksi kun eivät ne Trentonien avio-ongelmat nyt mitenkään järin kiinnostavia elokuvan päätarinan kannalta olleet. Totta kai niin Camberien kuin Vicinkin piti kadota johonkin, jotta Donna ja Tad voisivat jäädä tilalle kahdestaan, mutta sen olisi mielestäni pitänyt tapahtua paljon nopeammin.

Sitten kun Donna ja Tad lopulta jäävät sinne autoon satimeen, elokuva paranee kyllä jonkin verran, varsinkin kun Cujo ei tyydy vain vahtaamaan auton ulkopuolella, vaan se tekee myös satunnaisia hyökkäyksiä milloin minkäkin vuoksi. Erityisesti tykkäsin siitä, miten Cujo reagoi Camberien puhelimen pirinään. Niin ja kyllä minä jollain tapaa kykenin samaistumaan Trentonienkin hätään, kun tuli mietittyä, miten sitä itse toimisi, jos jäisi keskelle ei mitään vaanivan pedon vainottavaksi lainkaan tietämättä sitä, tuleeko pelastetuksi vai ei. Niinpä varsinkin Donnan ahdinko kävi hyvin selväksi, kun hänen täytyi huolehtia itsensä lisäksi myös pojastaan. Harmi vain, ettei tässä loppuosassakaan tyydytty vain pysyttelemään siellä Camberin tilan tapahtumissa, vaan hypittiin välillä myös muualla. Pieni muistikuva on, että näin olisi saattanut olla itse kirjassakin, mutta se, mikä saattaa toimia kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvassa ja niinpä nämä niin sanotut ulkopuoliset kohtaukset (lähinnä Vic-kohtaukset) veivät pois sitä jännitystä, mikä oli juuri ehtinyt syntyä siellä Camberin tilalla. Loppuratkaisu oli ihan mukiinmenevä, vaikka kirjassa se olikin väkevämpi.

Näyttelijät eivät pahemmin jääneet mieleen ainakaan Tadia ja Donnaa näytelleitä Danny Pintauroa ja Dee Wallacea lukuun ottamatta. Olihan esimerkiksi Viciä näytellyt Daniel Hugh Kelly ihan kunnolla esillä, mutta silti hän tuntui olevan sopivampi johonkin suoraan videolle tehdylle elokuvalle. Dee Wallace (E.T.) oli kuitenkin ihan hyvä, joskin hänkin pääsi kunnolla esiin vasta ollessaan jumissa siellä auton sisällä. Samoin Danny Pintauro teki siellä auton sisällä hyvää työtä ja jotenkin Tadin käyttäytyminen tuntui aidolta, vaikka Tadin itkiessä näkyvissä olikin vain Pintauron takaraivo. Aikuisia Cambereita näytelleet Ed Lauter ja Kaiulani Lee olivat ihan kivoja, vaikkakin samalla kovin tavanomaisia juntteja. Mukana menossa: Jerry Hardin (Salaiset kansiot).

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Beverly Hills 90210 - 4. kausi.

Rachael (Mila Kunis) näkee varhaisteininä, kuinka Patrick Bateman (Michael Kremko) tappaa hänen lapsenvahtinsa Claran (Kate Kelton), mutta pääsee irti siteistään ja vuorostaan tappaa Batemanin tämän ollessa Rachaeliin nähden selin. Rachael lähtee pois paikalta, johon kukaan ei pysty häntä yhdistämään ja päättää pyhittää elämänsä sarjamurhaajien nappaamiseen. Vuosia myöhemmin hän opiskelee yliopistossa pääaineenaan käyttäytymis- ja sosiaalitieteet. Hänen opettajansa professori Starkman (William Shatner) on valitsemassa itselleen uutta assistenttina, mitä pidetään varmana tapana päästä Quanticoon FBI-koulutukseen ja siksi myös Rachaelia kiinnostaa kyseinen pesti. Hommasta on kiinnostunut moni muukin, mutta Rachael on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa...

Tämä Amerikan psykon jatko-osa sai kovin nihkeän vastaanoton, eikä esimerkiksi IMDB:n pisteet päätä huikaise (3,9), mikä ei sinänsä ole ihme, sillä varsinaista tekemistä tällä osalla ei ole ensimmäisen osan kanssa, mitä nyt päähenkilö melkein joutuu ensimmäisen osan konnan eli Batemanin uhriksi. Noin muuten koko tarina on lähes täysin irrallinen. Itse taas en ollut kuullutkaan koko elokuvasta ennen kuin pari kuukautta sitten kävin läpi kaikkien katseluun pian tulevien elokuvien jatko-osat, joten tämäkin lähti hankintalistalle heti. En oikeastaan tiennyt, minkälainen tämä elokuva olisi, mutta jatko-osamaisuutensa vuoksi odotukset eivät hevin korkealla olleet. Amerikan psyko 2 kuitenkin yllätti ja pisteissä pääsi oikeastaan samaan ensimmäisen osan kanssa, tosin aivan eri syistä.

Elokuvassa on tosiaan tämä pieni takaumapätkä, jonka jälkeen elokuva otti osin ilokseni täysin itsenäisen luonteen. Ensimmäisessä osassa oli paljon päähenkilön monologeja, joten sentään sellaisia odotin tästäkin löytyvän, enkä ollut väärässä, mutta siihen yhtäläisyydet tahtoivat jäädäkin. Tällä kertaa monologit eivät varsinaisesti niin yleviä olleet kuin ensimmäisessä osassa, mutta silti ihan viihdyttäviä. Rachaelin rooli oli selvä oikeastaan alusta asti tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että uutta assistenttia oltiin hakemassa. Tämän jälkeen juoni eteni melko ennalta-arvattavasti, mutta samaan aikaan sen verran hyvin toteutettuna, että mielenkiinto säilyi loppuun asti. Hiukan yllättäenkin näillä hieman slasherhenkisillä kuolemilla ei mässäilty, vaan useimmat kuolemat tapahtuivat kameran ulkopuolella, vaikka nähdäänkin Rachael tappamassa heitä. Elokuvassa tapahtuu yhtä jos toista ja vaikka saatiinkin pientä väärinkäsitystä mukaan, niin kokonaisuutena ei psykiatri Danielsin (Geraint Wyn Davies) mukanaolo oikein innostanut, vaikka sillä ehkä pohjustettiinkin elokuvan loppuratkaisua. Elokuvan loppuun odotin jos jonkinmoista twistiä, mutta samanlaiseen tulkinnanvaraisuuteen ei sorruttu kuin ensimmäisessä osassa, mikä oli muuhun tarinaan nähden ihan hyvä ratkaisu. Vaikka itse loppuratkaisu ei yllättänytkään, niin näissä lopun twisteissä oli sentään sellaisia, jotka pieniä yllätyksiä aiheuttivat, vaikka näin jälkiviisaana voisikin miettiä, että miksi. Toisaalta taas eipä niihin lopun käänteisiin juuri aiemmin viitattukaan, joten siinä mielessä niiden arvaaminen olisikin ollut vähän hankalaa. Jo mainittu loppuratkaisu sopi hyvin tällaiseen pieneen murhatrilleriin, vaikka sekin oli jo nähty monet kerrat.

Elokuva ei olisi varmaankaan maistunut näinkään hyvin, ellei sen pääosassa olisi ollut Mila Kunisin (Black Swan) kaltainen pakkaus. Mila Kunisin näyttelemässä Rachaelissa nimittäin oli sellaista jäätävää tyyliä, josta pidin paljon ja kaukana oltiin Batemanin kaltaisesta tyhjästä kuoresta (mikä pudotti kyseisen elokuvan kohdalla pisteitä). Rachael saattoi olla jonkin sortin kylmänviileä narsistinen perfektionisti, mutta Kunis näytteli hahmoa todella upeasti. William Shatner ei tässäkään elokuvassa ollut enää kovin nuorekkaan oloinen, mutta hän oli kuitenkin allekirjoittaneen mielestä ihan itsensä näköinen, mutta tämä saattaa johtua siitäkin, että Shatner ei edusta minulle Star Trekiä, vaan "sitä tyyppiä siinä Hälytys 911 -sarjassa". Ihan kelvollisen peruslipevän professorin roolin hän kuitenkin veti. Geraint Wyn Davies ei ollut varsinaisesti huono, mutta olisi hän silti voinut jäädä kotiinsa.

Pisteitä: 3,5/5

Amerikan psyko, Amerikan psyko 2

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Departed

Tällä kolmannella Creepshow'lla ei ole sitten enää mitään tekemistä Stephen Kingin eikä George A. Romeron kanssa, minkä vuoksi joissakin piireissä tätä taidetaankin pitää vain epävirallisena jatko-osana, mutta koska IMDB (ja englanninkielinen Wikipedia, ei sen puoleen) luokittelee tämän viralliseksi jatko-osaksi, minäkin näen tämän sellaisena. Tiesin elokuvan kehnosta maineesta, eikä IMDB:n pisteetkään juurikaan elokuvaa mairittele (2,7/10), joten en lähtenyt odottamaan tältä mitään muuta kuin kehnoa jatko-osaa, jossa on vain satunnaisia tarinoita niputettu yhteen. No, eihän Creepshow III samalle viivalle päässytkään edellisten osien kanssa, mutta oli tämä kyllä ainakin vähän mainettaan parempi.

Elokuvassa on viisi tarinaa, joilla kaikilla on eri kirjoittajat ja ihan elokuvan aluksi nähdään pieni animoitu prologi ja lopussa puolestaan yhdistetään tarinoita aika löyhällä tavalla yhteen. Prologin animaatio poikkesi kovasti niin sanottujen isojen studioiden animaatioista ja en tiedä, oliko budjetin vähyydellä mitään tekemistä asian kanssa, mutta oli miten oli, tuo animaatiojälki miellytti minua erilaisuudellaan kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Minua oikeasti vähän harmitti se, että siitä saatiin nauttia vain elokuvan alussa. Mitä itse tarinoihin tulee, niin olihan nämä kaikki nähdyt tarinat vähän sellaisia puolivillaisia tapauksia, eikä missään vaiheessa pelottavia, mutta useimmissa niissä oli kuitenkin edes jotain kiinnostavaa teknisistä vempaimista aina hyvin kieroon huumoriin. Tarinoiden henkilöt poukkoilevat ainakin jossain määrin toistensa tarinoissa muun muassa siten, että osa tarinoiden hahmoista asuu saman kadun varrella. Jos pitäisi verrata, niin enemmän elokuva muistutti sarjan ensimmäistä osaa kuin toista, ainakin mitä tulee juurikin siihen huumoripuoleen.

Alice

Tarinassa Alice (Stephanie Pettee) tulee kotiinsa, jossa hänen isänsä ja poliisietsivä Jacobs (Ray Abramsohn) kokeilee professori Daytonilta (Emmet Mcguire) saamaansa uutta kaukosäädintä. Säädin on kuitenkin taikasäädin ja siten Alice joutuu rinnakkaistodellisuuksiin, jossa kaikki ei ole lainkaan niin kuin pitäisi. Tarinan idea ei ollut sinänsä mitenkään uusi, mutta ihan hauskalla tavalla oli kuitenkin kerrottu, joten tämä oli ihan viihdyttävä. Eihän tarinassa tietenkään ollut päätä eikä häntää, mutta yhtä lailla tarjosi jatkuvan hymynkareen huulille. Siitäkin huolimatta, että loppu oli vähän mitä oli.

The Radio

Jerry (AJ Bowen) ostaa kadulta radion, joka alkaa pikku hiljaa hallita hänen elämäänsä. Aina vaan puhutaan siitä, kuinka ihmiset ovat tv:n orjia, mutta tässä tarinassa tosiaan Jerrysta tulee radion vanki, ainakin mitä tulee ajankulutukseen ja pian Jerry kulkeekin joka puolella radion kanssa. Tämänkin tarinan idea oli ihan kiva, vaikka loppua kohden aina vain hölmömmäksi menikin. Tällä kertaa totuus tuntui löytyvän, jos ei rockradiosta, niin radiosta kuitenkin ja arvattavissahan se oli, miten kävisi, jos Jerry poikkeaisi radion tarjoamasta totuudesta. Ihan kiva tarina, jonka loppu ei tässäkään tapauksessa miellyttänyt.

Call Girl

Rachel (Camille Lacey) on huora, joka tappaa uhrinsa ja häntä aletaankin mediassa kutsua puhelintyttömurhaajaksi tai vastaavaksi. Mennessään uuden uhrinsa Victorin (Ryan Carty) luo hän kuitenkin saa oivan vastuksen, sillä Victorin talossa on kokonainen perhe ripustettuna seinälle. Tämä oli näistä tarinoista selkeästi se kaikkein epäkiinnostavin pätkä, sillä tarina ei tarjonnut oikein mitään, ei edes huumoria, mikä oli kuitenkin muissa tarinoissa edes jossain määrin läsnä. Alusta asti oli selvää, että Rachel saisi maistaa omaa lääkettään, joten siinäkin mielessä tämä oli tosi tylsä. Olisivat voineet leikata tarinan kokonaan pois, mutta ei sitten.

The Professor's Wife

Kaiken maailman teknisiä vempaimia rakennellut professori Dayton on tehnyt parikymmentä vuotta salaista projektia, mutta nyt se on vihdoin lähestulkoon valmis ja kaiken muun hyvän lisäksi hän on menossa naimisiin. Dayton on kutsunut häihinsä entisiä huippuoppilaita ja kaksi heistä, John ja Charles (Ben Pronsky ja Michael Madrid), on käymässä ennakkoon Daytonin luona, jossa he tapaavat myöskin Daytonin hieman tyhjäpäiseltä vaikuttavan vaimon Kathyn (Bo Kresic) ja haistavat palaneen käryä.

Tämän tarinan alkupuolisko oli oikeastaan melko tylsää, eikä minua kiinnostanut oikein missään vaiheessa Daytonin jutut, joten minusta oli vain hyvä, että hän lähti jossain vaiheessa tiehensä. Kathyn tullessa kuvioihin koko lopputarinan juoni oli selvä ja ennalta-arvattava. Kuitenkin kun päästään tähän suureen loppukohtaukseen siellä keittiössä, niin kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta se oli hyvin viihdyttävää katseltavaa. Johnilla ja Charlesilla oli aivan epäuskottava ajatuskulku, mutta siitä huolimatta niiden kohellus keittiössä nauratti. Harmi vain, että tarina jätettiin jopa enemmän keskeneräiseksi kuin muut.

Haunted Dog

Virkaheitto lääkäri Farwell (Kris Allen) joutuu tekemään töitä ilmaisklinikalla ja antelee potilaille täysin mielivaltaisia diagnooseja. Hänen ostaessa hotdogia se putoo maahan, joten hän antaa sen köyhälle kodittomalle (Ed Dyer), joka tukehtuu siihen (Farwell ei välitä), eikä Farwell pääse kodittomasta sitten eroonkaan. Tämä muistutti vähän edellisen osan Liftari-tarinaan ja onpahan tällä kuolleella vähän samanlainen toistettava repliikkikin. Nyt vain tämä kuollut ei jatkuvasti ole Farwellin kimpussa, vaan näyttäytyi vain silloin tällöin. Sinänsä tarina ei tuonut tuttuun ideaan mitään uutta, mutta Farwellin työskentelyä oli hauska seurata, sillä Farwell oli kuin tohtori House, mutta vain tuhannesti pahempi ja ilkeämpi ja Allen häntä hyvin esittikin.

Pisteitä: 2,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Ekstroissa oli ohjaajien haastattelupätkiä ja taustalla oli tämän elokuvan mainosjuliste. Sen mukaan tarinoita tässä elokuvassa oli vain neljä, vaikka niitä oli viisi.

Creepshow - yöjuttu, Creepshow 2, Creepshow III

Seuraavana arvosteluvuorossa: Amerikan psyko

Viime viikolla tuli katsottua ensimmäinen Creepshow, joten nyt on sitten aika näiden kahden muun. En muistanutkaan, että tämänkin elokuvan tarinat perustuivat Stephen Kingin tarinoihin, vaikka tällä kertaa George A. Romero ohjaamisen sijaan tekikin itse elokuvaan käsikirjoituksen. Niin ja en ole varma, olenko lukenut tälläkään kertaa kaikkia näitä tarinoita, sillä ainoastaan keskimmäisen tarinan eli Lautan (The Raft) muistan lukeneeni. Tuossa pikaisesti yritin katsastaa, olivatko ne muut tarinat jossain kokoelmassa, mutta äkkiseltään en löytänyt niitä yhdestäkään, joten jos ne jostain löytyvät, niin saa toki kertoa. Joka tapauksessa tämä Creepshow 2 oli hivenen heikompi kuin ensimmäinen osa, mutta silti ihan katsottava.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli peräti viisi tarinaa, niin tässä niitä oli vain kolme ja jotenkin tuli sellainen tunne, että paras suhde olisi ollut neljä tarinaa. Ei sillä, että tätä elokuvaa välttämättä olisi tarvinnut pidentää ainakaan hirveästi, mutta nyt nähtyjä tarinoita olisi voinut kyllä tiivistää ainakin vähän. Aiemmassa elokuvassa komedia oli paljon isommassa osassa, mutta nyt keskityttiin enemmän siihen kauhupuoleen ja niinpä elokuvan kolme tarinaa olivatkin nimenomaan sellaisia pieniä kauhutarinoita, jotka eivät olleet mitenkään erikoisen mieleenpainuvia, mutta joita kyllä katsoi, vaikka tokikaan se pieni tiivistäminen olisikin voinut vielä hitusen parantaa näitä. Tämä animoitu johdanto-osuus, joka toimii myös aasinsiltana tarinoiden välillä, ei ollut läheskään yhtä iskevä kuin ensimmäisessä osassa. Niin ja kuten edellisenkin osan kohdalla, niin näitäkin tarinoita käyn nyt läpi jokaista erikseen.

Intiaanipäällikkö puupää (Old Chief Wooden Head)

Lähes autioituneessa kyläpahasessa itsepintainen Ray Spruce (George Kennedy) pitää kauppaansa vaimonsa Marthan (Dorothy Lamour) vastustuksesta huolimatta. Ray on hyvin kiltti mies ja hän antaakin asiakkaiden ostaa tavaroita velaksi. Intiaani Bem Whitewood (Frank Salsedo) tuo Raylle arvokkaita koruja velkansa päätteeksi ja kun tämä lähtee, niin ryöstäjät iskevät kauppaan. Kaupan edustalla seisoo kuitenkin puusta tehty intiaanipäällikkö (Don Kamin), joka ei ole kuitenkaan ihan niin eloton kuin mitä voisi luulla...

Tarinan nimi paljastaa kaiken oleellisen tarinankulusta, joten arvata saattoi, että tämä intiaanipäällikkö jossain vaiheessa herää henkiin, mutta ihan alussa ei voinut arvata, että keiden vuoksi hän oikeasti herää, joten sen seuraaminen oli ihan mielenkiintoista, mutta sitten kun nämä ryöstäjät tulivat sinne kauppaan, viimein tiesi, että mikä oli lopputarinan ydin. Tämä ei toiminut ainoastaan tarinan eduksi, sillä tästä ennalta-arvattavuudesta johtuen tarinassa oli lievää tyhjäkäyntiä varsinkin siellä kaupan sisällä. Kun sitten intiaanipäällikkö pistää töpinäksi, niin ne kuolemat olivat ihan mukiinmeneviä. George Kennedy (Mies ja alaston ase -leffat) oli hyvä valinta kiltiksi Rayksi.

Lautta (The Raft)

On marraskuu ja järviseutujen kesäasukkaat ovat lähteneet pois kesämökeiltään aikoja sitten. Niinpä eräälle pienelle lammelle saapuu neljä nuorta, joista yksi, Randy (Daniel Beer), on bongannut edellisviikon kouluretkellä lammesta löytyvän puisen lautan ja nyt nuoret aikovat uida sinne, kun saavat rauhassa olla siellä. Tullessaan ylös Randy huomaa lauttaa lähestyvän oudon mustan mönjän ja hoputtaa tyttöjä ylös. Kun kaikki ovat lautalla, niin he huomaavat, että lautalta ei pääsekään niin vain pois, sillä tämä mönjä vaanii heitä herkeämättä...

Tämä oli tarinoista ainoa, jonka muistin löytyvän joltain King-leffakokoelmalta, mutta en muistanut yhtään että miltä ja jotenkin olin yhdistänyt tämän Tales from the Darkside -leffaan, mutta näin ei sitten ollutkaan. Itse tarina on melkoisen simppeli, mutta kuitenkin samalla ihanan karmiva. Tarinassa ei edes yritetä selittää tämän mönjän alkuperää, vaan se vain lilluu siellä vedessä. Kovin kauaa ei tarvinnut odottaa ensimmäisiä uhreja, mutta kun porukasta oli enää kaksi jäljellä, niin sitten tuli pientä tyhjäkäyntiä. Sitä mietin vain, että miten olisi käynyt, jos kaksi porukasta olisi hypännyt veteen samaan aikaan ja uineet eri suuntiin? Olisiko mönjä seurannut vain toista vai olisiko se jakautunut kahtia? No, tätähän emme voi tietää.

Liftari (The Hitchhiker)

Annie (Lois Chiles) on käynyt huorissa ja kiireen vilkkaa yrittää päästä kotiin, sillä hänen miehensä (Richard Parks) on hyvin tiukka kotiintuloajoissa ja mieskin on tulossa ihan niillä minuutein kotiin. Pimeässä mutkassa Annie sitten törmää liftariin (Tom Wright), mutta siksikin, että hänellä on kiire, ei hän jää tarkastamaan liftarin kuntoa, missä hän tekee suuren virheen, sillä sen jälkeen Annien automatkasta tulee yhtä helvettiä, sillä liftari jää kummittelemaan...

En ole varma, kumpi oli se parempi tarina, tämä vai Lautta, mutta aika samalla viivalla mentiin. Tämä ehkä sisälsi eniten sitä huumoripuolta, mutta varsinaiseksi (kauhu)komediaksi ei tätäkään tarinaa voinut nimittää. Aika perinteinen "stalkkeri takapenkillä" tarina sillä erotuksella, että se stalkkeri oli tällä kertaa auton ulkopuolella ja vieläpä kuollut sellainen. Hieman liikaa oli menossa toiston makua, jotta tästä olisi kunnolla voinut nauttia, mutta kuitenkin ihan kivaa viihdettä tämäkin tarjosi kestonsa verran, mutta ei tosiaan olisi haitannut, vaikka tätäkin olisi vähän tiivistetty. Okei, Annien metsässä ajaminen oli jo ideana vähän höhlä, mutta noin muuten ei hirveästi valittamista ollut. Stephen Kingkin piipahti tässä tarinassa.

Pisteitä: 3/5

Creepshow - yöjuttu, Creepshow 2, Creepshow III

Seuraavana arvosteluvuorossa: Creepshow III

Creepshow - yöjuttu valikoitui kuukauden WANHAksi (kirjoitn eka kauhuksi... monta kertaa) puhtaasti siitä syystä, että sarjan toistaiseksi tuorein osa eli Creepshow III tuli hommattua tammikuussa monien muiden syksyn aikana katsottujen kauhupätkien tavoin. Täytyy tunnustaa, että sekoitin tämän sarjan ensimmäisen osan johonkin Stephen Kingin minulle tutuista novelleista tehtyyn kauhukokoelmaan (ehkä jatko-osaan), mutta tämä erhe oli helppo tehdä, sillä Stephen King sentään toimi elokuvan käsikirjoittajana. Niin ja olihan kaksi elokuvan tarinoista lähtöisin Kingin novelleista, mutta ainakaan tietääkseni minä en ole näihin vielä tutustunut (saa kertoa, jos The Crate ja The Lonesome Death of Jordy Verrill / Weeds löytyy jostain suomennetusta kokoelmasta), joten tuttuja eivät olleet tarinat muualta kuin tästä elokuvasta, jonka siis olen nähnyt kerran aiemminkin. Elokuva sisälsi vaihtelevanlaatuisia tarinoita, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin selvästi plussan puolelle.

Elokuvassa on pieni johdanto, jossa Billyllä (Joe Hill, Stephen Kingin poika!) on hallussaan kauhusarjakuvia ja Billyn raivoava isä Stan (Tom Atkins) heittää ne roskiin arvottomana roskana, jonka jälkeen lehden sisältöön paneudutaan huolella ja sivujen kääntyessä sitten alkaa aina uudet tarinat. Tämä johdanto-osuus, johon tavalla jos toisellakin palataan tarinoiden välissä (ei aina) ja elokuvan lopussa, oli ihan kivasti toteutettu ja varsinkin tykkäsin siitä animaatiojäljestä, mikä toi ainakin minulle mieleen He-Man ja Masters of the Universe -piirretyt (joita en ole koskaan kunnolla edes katsonut). Muutenkin minua viehätti näissä kaikissa tarinoissa niin sanotut sarjakuvalliset tehokeinot eli sarjakuvaruutujen, puhekuplien ja vastaavien käyttö siellä täällä. En ole pahemmin kauhusarjakuvia lueskellut, mutta jotenkin tuli muutenkin sellainen olo kuin elokuvassa olisi pyritty nimenomaan vähän kauhusarjakuvamaiseen tunnelmaan ja tyyliin. Koska tarinoita oli peräti viisi, en lähde kirjoittamaan tarinoista mitään yleisnäkemystä, vaan käsittelen lyhyesti jokaista osaa erikseen, kuten tein aikoinaan Painajaisia & Unikuvia -tv-sarjankin kanssa, vaikka siinä kukin tarina käsittikin yhden kokonaisen jakson.

Isäinpäivä (Father's Day)

Minulle tuli jälkikäteen sellainen olo kuin tämä tarina olisi se varsinainen johdanto muihin tarinoihin tai ei johdanto vaan ennemminkin alkupala ennen muita tarinoita, enkä olisi varmaan itse voinutkaan sijoittaa tätä mihinkään muuhun paikkaan. Tarinan idea on nimittäin varsin simppeli eli haudasta nousee vuosia sitten surmattu mies (Jon Lormer), joka ei eläessään ollut saanut kaikkea mitä oli halunnut eli tässä tapauksessa kakkua. Tämä tarina antoi hyvän kuvan myöhemmästä tarjonnasta ja katsojallekin tiedon siitä, että tekijät eivät todellakaan ole ottaneet itseään ja elokuvaa turhan vakavissaan, vaan ovat olleet liikkeellä pilke silmäkulmassa. Kaikki tapahtumat ja hahmot olivat sen verran ylivedettyjä, että eihän tätä katsojakaan voinut vakavasti ottaa ja hauskaksihan tämä tarina osoittautuikin ja hieman tönkkö loppu tuntui kuuluvan asiaan.

Mukana menossa: Ed Harris (The Rock - Paluu helvettiin, The Truman Show)

Jordy Verrillin yksinäinen kuolema (The Lonesome Death of Jordy Verrill)

Tämä tarina oli näistä kaikkein hauskin, jopa hauskempi kuin tuo ylläoleva tarina. Tämä tarina oli tosiaan toinen niistä tarinoista, jotka perustuvat Stephen Kingin aiemmin julkaistuihin novelleihin, joita en siis ole lukenut. Tässä koko tarinassa ei ollut päätä eikä häntää ja se nojaa hyvin pieneen ajatusleikkiin, jota King ei ole lähtenyt tapojensa vastaisesti laajentamaan pidemmälle, vaan homma pidetään yksinkertaisena. Lisäksi Stephen King takakylien maalaisjuntti Jordy Verrillinä oli aivan tajuttoman hauska johtuen jo siksikin, ettei King todellakaan ole näyttelijänlahjoilla pilattu, minkä King selvästi oli sisäistänyt ja siksi vetänyt hahmonsa selvästi yli. Näiden seikkojen yhdistelmä teki tarinasta absurdilla tavalla hyvin hauskan, minkä vuoksi tykkäsinkin tästä paljon.

Vuorovetten viemää (Something to Tide You Over)

Edelliset tarinat olivat ehkä hauskoja, mutta tämä kolmas tarina oli näistä tarinoista sekä paras että karmivin. Tarinassa nimittäin on ideana se, että entisestä vaimostaan (Gaylen Ross) mustasukkainen mies Richard (Leslie Nielsen) upottaa vaimon uuden miehen Harryn (Ted Danson) hiekkaan ja sitten vain odotetaan nousuvettä saapuvaksi. Tällaiset pitkäkestoiset kidutusmurhat ovat usein tosi jänniä, kun yrittää asettautua sen uhrin asemaan, ja siksi niin kiehtovia, joten ihmekös minä sitten pidin tästä. Jos tämä tarina olisi ollut ennen noita paria aiempaa, niin tämän olisi voinut kuvitella olevankin kauheampi kuin mitä se nyt oli, mikä olisi ollut sinänsä koko elokuvaa ajatellen huonompi juttu. Nyt kuitenkin tiesi, ettei kaikki suinkaan lopu siihen Harryn hukkumiseen, joten lopputapahtumat olivat joten kuten odotettuja. Tämä taisi olla näistä tarinoista se kaikkein pisin.

Ted Danson (Kolme miestä ja baby) toi paikoitellen mieleen Tappava ase -aikaisen Mel Gibsonin, mutta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä. Leslie Nielsenin hahmo ei ollut yhtä hauska kuin komedioissaan, mutta tällaisessa vähän vakavampihenkisessä tarinassakin hän tuppasi naurattamaan.

Arkku (The Crate)

Tämä oli sitten se toinen Stephen Kingin novellista lähtöisin ollut tarina ja kyllä minä tästä tunnistinkin joitain hänen novelleilleen ominaisia asioita, kuten hyvin kieron tai ilkeän huumorin käytön. Kinghän ei niin paljon huumoria käytä, mutta kun hän niin tekee, niin usein tuloksena on jotain samanlaista kuin tässä tarinassa, jossa Henry (Hal Holbrook) houkuttelee vaimonsa Wilman (Adrienne Barbeau) pedon syliin. Ennen tätä kuitenkin tarina lähtee liikkeelle niin, että koulun rapun alta löytyy melkein 150 vuotta vanha arkku, jossa uinuu peto, joka alkaa tehdä tuhojaan. Valitettavasti tämä tarina ei sitten maistunutkaan läheskään yhtä paljon kuin edelliset tarinat, sillä tässä oli liikaa tuttua. Tarinan huumorista vastasi juurikin Henryn surma-ajatukset, mutta kun tarinassa tapahtui paljon muutakin, eikä se kaikki hirveän mielenkiintoista, niin se ei oikein riittänyt, eikä tarinasta juuri jännitystäkään saanut aikaan.

Koulun käytävien seinät toivat minulle mieleen jonkin muun elokuvan tai pelin, mutta en vain saa päähäni, että minkä.

Ne ryömivät päällesi (They're Creeping Upon You)

Elokuvan viimeinen tarina, joka olisi melkein voitu jättää kokonaan pois. Ei vain siksi, että elokuva oli jo muutenkin niin pitkä, vaan myös siksi, että tämä oli osista kaikkein heikoin. Tässäkin idea pidetään perin simppelinä eli ötökät valtaavat asuinhuoneiston, jonka pitäisi olla bakteerin- ja ötökänkestävä, mutta ei kuitenkaan ole ja niinpä ötökät asukas Prattin (E.G. Marshall) harmiksi vähitellen valtaavat koko asunnon ja sehän ei tietenkään tiedä hyvää Prattille. Tämä ei ollut karmiva, ei humoristinen, ei mitään. Tai no, olihan tämä tylsä.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa oli kyllä Stephen Kingin ja poikansa Joe Hillin lisäksi muitakin selkeitä King-viittauksia. Ensimmäinen löytyy tuosta toisesta tarinasta Jordy Verrillin yksinäinen kuolema, kun lopussa näytetään mailikylttiä Castle Rockiin, joka on tuttu paikka Kinginsä lukeneille. Toinen viittaus löytyykin tarinasta Arkku, jossa yhden alun juhlien vieraan nimi on Tabitha, joka on myös Kingin vaimon nimi.

Creepshow - yöjuttu, Creepshow 2, Creepshow III

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hysteria

Daniel ja Susan (Daniel Travis ja Blanchard Ryan) ovat lomamatkalla. He ottavat osaa sukelluskierrokselle, joka tehdään keskellä avomerta. Retken opas Davis (Michael E. Williamson) laskee retkelle osallistuneiden lukumäärän, jonka jälkeen he pääsevät veden alle. Yhdeltä osallistujalta, Sethiltä, (Saul Stein) on jäänyt maski pois, joten hän jää veneen kannelle, joten Davis laskee Sethin vedestä nousseeksi. Kun sitten yksi pari tulee ylös, toinen sukeltamassa olleista antaa maskinsa Davisille, joka pääseekin sukelluksiin tämän toisen veneelle takaisin nousseen kanssa - yksin ei saa sukeltaa, vaan täytyy olla pari - ja Davisin laskut menevät sekaisin ja laskee kaikki 20 sukeltamaan lähtenyttä palanneiksi ja vene lähtee kohti satamaa. Harmi vain, että oikeasti Daniel ja Susan jäivät kyydistä ja he ovat keskellä avomerta, jossa vilisee vieläpä paljon haita...

Minulla on pienen pieni sukeltamisen katsomisen pelko, mikä näkyy esimerkiksi monituisissa peleissä, vaikka sukeltavalla hahmolla ei olisikaan syystä tai toisesta hengenvaaraa. Myönnettävä on toki sekin, että viime vuosina se pelko on pienentynyt merkittävästi, mutta silti olen odottanut tämän elokuvan näkemistä vähintäänkin jännittyneenä, sillä tiesin, että tässä myös sukellellaan, eikä vain olla veden pinnalla. Mulla on sellainen muistikuva, että mulla olisi ollut parikin kertaa mahdollisuus nähdä tämä ihan tv:stäkin ennen kuin pistin tv:stä tulevat leffat boikottiin, mutta syystä tai toisesta en ole niin tehnyt (tuo pelko ei ainakaan ole ollut syynä). Vaikka en ollutkaan ihan tosissani tämän ajatuksen kanssa, niin kyllä mä muistelisin lausuneeni toiveen siitä eilen, ettei Open Water olisi niin vaikuttava elokuva kuin mitä elokuvukta yleensä toivon ja... valitettavasti tämä huumorilla heitetty toive toteutui ja Open Water jäikin hieman keskinkertaiseksi tapaukseksi, vaikkakin positiiviseksi sellaiseksi.

Minulla ei ollut hajuakaan siitä etukäteen, miten Daniel ja Susan jäisivät sinne avomerelle ja mielessä kävi niin lentokoneiden putoaminen kuin veneenkin uppoaminen. Niinpä alussa pitkään odottelinkin, että milloin päästään oikein kunnolla tapahtumien keskiöön, mutta siihen meni vielä aikaa. Sitä ennen nähdään Daniel ja  Susan vielä kotonaan tekemässä viimeisiä lähtövalmisteluja kuin myös oleskelua pitkän aikaa hotellihuoneessa, ennen kuin päästään itse veteen asti. Itse asiassa taisin katsoakin, että meni melkein puoli tuntia, ennen kuin ylipäätään henkilöt pääsevät sinne veteen ja vielä kauemmin, että Daniel ja Susan jäävät kahden, ja tämä oli ihan liian kauan, joten jotain tiivistystä olisi voinut olla. Toki ymmärrän, että piti näyttää, miten tällainen laskuvirhe saattoi tapahtua, mutta siltikin olisin toivonut, että sinne veden varaan olisi jouduttu aikaisemmin.

Kun sitten siellä vedessä ollaan, niin totta kai tapahtumien etenemisten katsomisessa oli pientä jännitystä ilmassa, minkä vuoksi koko ajan sai olla vähän sydän syrjällään, mutta minkäänlaista kunnon kauhukokemusta en tästäkään sitten saanut aikaan. Vaikka elokuvassa käytettiinkin musiikkia, niin se tuntui olevan vain taustamusiikkia ilman vaikuttavuutta, mikä näkyi sitten kunnon jännittävän tunnelman puuttumisena. Ennemminkin näitä Danielin ja Susanin edesottamuksia katseli pienen uteliaisuuden kera kuin varsinaisen jännityksen vallassa, mikä oli ehkä hieman sääli. Etenkin minua kiehtoivat nämä kaksikon puheenaiheet siellä keskellä ei mitään. Välillä siirrytään hetkiksi pois itse mereltä ja käydään katsomassa pienin tunnelmakuvin rannan ja ympäristön liikkeitä ja siten myös Danielin ja Susanin puuttumisen tajuamista, mutta tämä ratkaisu ei oikein toiminut, vaan kamerat olisivat saaneet pysytellä siellä meressä koko ajan. Kerran välikuvina nähtiin aaltojen liikkeitä ja veden virtaamista sinne tänne ja tämä oli paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin ne rantalomakohdekuvat. Yön laskeutuessa sitten ajattelin, että nyt päästään kunnolla jännittämään, mutta ei, koko yö sivuutettiin kovin nopeasti ennen kuin siirryttiin taas päivänvaloon. Tylsää! Mieluummin vaikka niin, että tiivistystä alkuun ja yöhön lisää pituutta, jos elokuvan kestoa (pienen budjetin vuoksi) ei voitu sinänsä pitkittää. Elokuvan aikana olin kuvitellut kaikkien elokuvan tapahtumien olevan täyttä totta, joten siksi loppuratkaisu tulikin yllätyksenä, eikä lainkaan huonona sellaisena.

Elokuvan näyttelijät olivat (tarkoituksella) täysin tuntemattomia, mutta silti ihan hyviä eli aidonoloisia ainakin mitä tuli pääosapariin, joita lähinnä tulikin katsottua, vaikka esim. siellä veneessä oli enemmänkin ihmisiä. Näistä kahdesta kuitenkin Daniel Travis onnistui vakuuttamaan minut hivenen enemmän kuin Blanchard Ryan ja tämä ero kuvastui varsinkin siellä vedessä lilluessa. Ei Ryankaan huono ollut missään nimessä. Eipä siellä vedessä kuitenkaan näyttelijälahjat hirveästi pintaan noussut, kun ympäristö on näyttelemiseen niin vaikea.

Pisteitä: 3/5

Open Water, Deadly Sea

Seuraavana arvosteluvuorossa: Deadly Sea

Allie ja Tim (Kelen Coleman ja Tim Rock) ovat valinneet syrjäisen tien kuumana päivänä, kun heidän autostaan leviää jäähdytin. Tiellä ei kulje kukaan, joten he lähtevät etsimään puhelinta, minkä johdosta he päätyvät keskellä ei mitään olevalle talolle. Siellä asustaa vanha saarnaajamies (Billy Drago) yhdessä ukrainalaisen vaimonsa Helenin (Barbara Nedeljakova) kanssa. He yrittävät soittaa hinauspalvelua hakemaan heidät ja autonsa, mutta kaikki palvelut ovat joko liian kaukana tai kalliita. Samalla Helen yrittää päästä Allien ja Timin mukana pois. Seuraavana aamuna tulisi tavarankuljetusauto tuomaan tavaraa, joten Allie ja Tim jäävät taloon yöksi, jolloin tapahtuu kaikkea outoa, mutta miten nämä tapahtumat kytkeytyvät Gatlinin tapahtumiin vuonna 1973, jolloin Cole (J.J. Banicki) saapui Vietnamista kotiin ja löysi perheensä surmattuna maissilasten toimesta...

Niin se vain on, että nyt on päästy vihdoin ja viimein Maissilapset-sarjan loppuun asti ja tämän jälkeen voidaan siirtyä muihin aiheisiin (ei välttämättä vähemmän jännittäviin). Elokuvan nimi antoi viitteitä olettaa, että tässä elokuvassa kerrottaisiin se, miten maissilapset alun perin tulivat kuvioihin mukaan ja tämän alkaessa vielä luulinkin elokuvan olevan esiosa, mutta näin ei sitten ollutkaan, vaikka alussa käydäänkin vuodessa 1973 (eli ajassa ennen ekan elokuvan tapahtumien), mutta siitä hypätäänkin pian nykyhetkeen. Tämän virhearvioni tajuttuani petyin ehkä hieman, sillä ajattelin, että elokuvalla olisi ollut enemmän tarjottavaa esiosana kuin jatko-osana. No, tätähän emme voi nyt sitten tietää, mutta ainakin tämän nähdyn tarinan perusteella en kuitenkaan jäänyt sitä esiosaa kaipaamaan, sillä Children of the Corn: Genesis oli kuin olikin varsin mukiinmenevä jatko-osa ja kuuluu ehdottomasti koko sarjan parhaimmistoon (mihin ei valitettavasti paljon vaadita).

Elokuva alkaa tosiaan sieltä vuodesta 1973 ja kun tosiaan luulin kyseessä olevan esiosa, ajattelin hetken, että nyt nähdään ne kaikki järkyttävät asiat alkuunpanevat tapahtumat, mutta mitä vielä, siellähän oli aikuisten lahtaus jo hyvällä mallilla ja lopulta Colekin saa teräaseesta ja lentää (melko epäuskottavasti) ikkunasta ulos. Tästä siirrytäänkin sitten nykypäivään, jossa Allie ja Tim vaeltavat kuumuudessa tänne saarnaajan talolle. En osannut vielä aavistaa, että tapahtumat käytäisiin kokonaisuudessaan siellä talon ympäristössä, mutta kun näin tapahtui, olin siitä ihan iloinen, sillä vaikka mitään varsinaisesti ennen näkemätöntä ei koettukaan, niin silti koko ajan siellä leijui sellainen hieman ahdistava ilmapiiri, minkä vuoksi elokuvan hyvin jaksoikin katsoa. Toki yön aikana tapahtuu kaikkea omituista, joista osa oli ihan ok kamaa, vaikka mahtui sinne joukkoon myöskin hieman naurettaviakin asioita, kuten nyt esimerkiksi tämän paikalle sattuvan poliisin ilmalento. Lisäksi se piilossa lymyilevä lapsi oli ihan kiva lisä. Varsinkin tämä saarnaajamies oli sen verran karmiva hahmo, että hän toi elokuvaan kummasti lisää eloa. Vaikka sinänsä saarnaajamiehen tausta ei ollutkaan vaikeaa arvata, niin siitä pidin, ettei hän ollut ihan perinteinen kauhuelokuvien Jumalan selän takana asusteleva juntti, vaikka siltä hän aluksi vaikuttikin. Hänen ja vaimonsa Helenin todellinen suhde mietitytti pitkin matkaa, vaikka mitään sellaista ei siitä juuri paljastukaan, mitä ei jo alkumetreiltä sanottaisi ääneen. Ei tämäkään tuntunut nimenomaan Maissilasten jatko-osalta, vaan enemmänkin itsenäiseltä elokuvalta, vaikka Gatlinissa piipahdetaankin ja Hän Joka Kulkee Sarkain Takana on myöskin kuvioissa mukana. Elokuvan lopussa sitten viedään tapahtumat loppuunsa ehkä jälleen hieman naurettavallakin tavalla, mutta kuitenkin lopulta ihan siedettävällä tavalla, vaikka en edes väitä tajunneeni ihan kaikkea siitä lopusta, minkä vuoksi elokuva jättikin pienen kysymysmerkin ilmaan, mutta ihan kivan sellaisen.

Kelen Coleman ja Tim Rock eivät olleet mitenkään erityisen hyviä rooleissaan, mutta ihan kelpo tapauksia molemmat. Näistä kahdesta kuitenkin Coleman miellytti hitusen enemmän. Myöskään Heleniä näytellyt Barbara Nedeljakova ei ollut yhtään hullumpi, mutta kyllähän asia oli niin, että tätä saarnaajamiestä näytellyt Billy Dragon oli elokuvan herra ja hidalgo. Hän oikeasti tuntui sellaiselta hieman hitaasti käyvältä juntilta, mikä teki hänen roolihahmostaan sitten melko karmivan oloisen. Menenpäs hehkutuksessani jopa niin pitkälle, että ilman Dragon eläytymistä rooliinsa elokuva olisi saattanut olla paljon tylsempi tapaus.

Pisteitä: 3/5

Maissilapset, Maissilapset 2, Maissilasten paluu, Maissilapset 4 - kuoleman sato, Maissilapset 5, Maissilapset 666: Ennustus, Children of the Corn: Revelation, Children of the Corn: Genesis

Seuraavana arvosteluvuorossa: Open Water

Jamie (Claudette Mink) on lentänyt Californiasta Omahaan selvittämään mummonsa Hattien (Louise Grant) katoamista, sillä Jamie ei ole saanut tähän yhteyttä, vaikka normaalisti he pitävätkin tiiviisti yhteyttä. Hattie on ollut kuitenkin niin vähän aikaa kateissa, ettei poliisi tee hänestä etsintäkuulutusta. Tullessaan Hattien pari kuukautta asuttamaan taloon Jamie huomaa talon olevan rähjäinen kuin mikä. Mennessään mummonsa asuntoon hissiin tulee pari hiljaista ja Jamieta oudosti katsovaa pikkulasta (Taylor Hobbs ja Jeffrey Ballard). Lapset ilmaantuvat Jamien tielle tämän tästä kuin tyhjästä, mutta liittyvätkö he jotenkin mummon katoamiseen ja mitä tekemistä on maissipellolla, joka on kasvatettu ihan talon kylkeen...

Toisin kuin edellisen osan kohdalla olin pelännyt, kyseisen osan tarina ei jatkunutkaan tässä toistaiseksi toiseksi viimeisessä osassa, vaan tämäkin osa oli täysin itsenäinen, jossa ei juuri yhtäläisyyksiä aiempiin osiin ollut, ellei mainintaa Gatlinista lasketa mukaan. Tämän elokuvan kansi oli sinänsä ihan huomiotaherättävä, mutta eipä elokuvaa voi kannen perusteella arvostella, joten piti katsoa sitten itse elokuvakin. No, kuten näistä muistakaan jatko-osista (edellistä osaa lukuun ottamatta), niin en minä tästäkään elokuvasta paljoa odottanut ja loppujen lopuksi Children of the Corn: Revelation olikin melkoisen vaatimaton tapaus.

Minusta elokuva alkaa, jos ei hyvin, niin ainakin huonolle jatko-osalle kelvollisesti, vaikka jälleen kerran Gatlinista oltiinkin kaikottu. Vaikka pidinkin alun tapahtumia jokseenkin mielikuvituksettomina, niin pientä uteliaisuutta oli matkassa melkein koko elokuvan. Maissipelto kasvoi Hattien asuttaman kerrostalon vieressä ja muka-karmivat lapsipari olivat toki mukana, mutta jotenkin huomasin ajattelevani tätä enemmänkin itsenäisenä elokuvana, enkä niinkään jatko-osana, vaikka eipä tämäkään näkökulma elokuvaa sinänsä parantanut. Toki samaan on sorruttu aiemmissakin Maissilapsissa, mutta tässä oikein tavallista korostuneemmin tuotiin esille se, että lasten karmivuudeksi riittää, tai pitäisi riittää, outo katse ja puhumattomuus. Vaikka elokuva ei tarjonnutkaan juuri mitään, niin oli tässä sellaisia edes vähän kiinnostavia kysymyksiä, joita oli kiva pohtia, vaikka niillä vastauksilla ei niin väliä olisikaan ollut. Kyllä huomasin silloin tällöin pohdiskelevani Hattien todellista kohtaloa kuin myös tämän pastorinkin (Michael Ironside) todellista minää, joten täysin epäkiinnostava tämä leffa ei ollut. Lisäksi tämän neljännen kerroksen asukkaat olivat lievästä kliseisyydessäänkin ihan huvittavaa kamaa. Harmi vain, ettei elokuva sitten tarjonnutkaan paljon muuta. Tämä Hattien metsästys oli aika tylsä tapaus, eikä kerrostalon salaisten huoneiden läpikäymisessä ollut mitään kunnolla mielenkiintoista. Myöskään en pitänyt siitä, että jälleen kerran se pääpaha eli lapsisaarnaaja Abel (Sean Smith) näkyi hyvin harvakseltaan ja niinpä muut harvat lapset tuntuivat operoivan täysin ilman johtajaa. Tapotkin olivat aika tylsiä, kun useimmat niistä olivat näiden outojen katseiden pikkulasten aikaansaannoksia tavalla tai toisella. Olin oikeasti kuitenkin antamassa tälle sen puoli pistettä enemmän, mutta kun elokuvan loppu oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä, niin en sitten voinut. Toki moneen kysymykseen saatiin vastaukset, mutta nämä vastaukset olivat lähinomaan typeriä ja mielikuvituksettomia ja lopputapahtumat muutenkaan eivät tuoneet mitään iloa, vaan olivat lähinnä puisevia.

Näyttelijät olivat perustusinakauhuun sopivia eli periaatteessa ihan ok kamaa, mutta eivät mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Claudette Mink oli tavallaan ihan sopiva pääosaan, mutta nopeastipa hän tuntui unohtuvan mielestäni elokuvan jälkeen. Crystal Lowe tisseineen oli ihan kiva strippari, vaikka eipä hänen hahmossaan ollut varsinaisesti mitään uutta; nämä siviilissä mukavat stripparit ovat elokuvien peruskauraa jo nykyään. Eniten miellyttämään onnistuivat enemmänkin pari elokuvan miestä. Ensinnäkin Michael Ironside (mm. Top Gun, Total Recall) oli ihan kiva ilmestys pastorina, mutta häntä nähtiin niin vähän aikaa, että hänelle olisi suonut enemmänkin ruutuaikaa. Michael Rogers (jos yhdistin esittäjän ja roolihahmon oikein) oli puolestaan vallan mainio vainoharhaisena naapurina.

Pisteitä: 1,5/5

Maissilapset, Maissilapset 2, Maissilasten paluu, Maissilapset 4 - kuoleman sato, Maissilapset 5, Maissilapset 666: Ennustus, Children of the Corn: Revelation, Children of the Corn: Genesis

Seuraavana arvosteluvuorossa: Children of the Corn: Genesis