Alkuperäinen nimi: The Crow: Salvation

Ohjaus: Bharat Nalluri
Käsikirjoitus: Chip Johannessen

Pääosissa: Eric Mabius, Kirsten Dunst, William Atherton
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 101 min
 

- That was a fucking hollow point!

- I guess that it's true. Guns don't kill people.

 

Alex Corvin (Eric Mabius) on saanut kolmea vuotta aiemmin kuolemantuomion tyttöystävänsä Laurenin (Jodi Lyn O'Keefe) murhasta ja viimein hänen tuomionsa pistetään käytäntöön, vaikka Alex kuinka vakuuttaa syyttömyyttään ja puhuu jotain salaperäisestä arpikätisestä miehestä. Kun sitten kuollut Alex on viety kylmäsäilöön, hän yllättäen herääkin takaisin eloon vääriltä kohtaloilta suojaavan variksen toimesta. Alexin naama on kuitenkin palanut lähes tunnistamattomaksi sähkötuolikäsittelyssä, joten hän meikkaa naamansa vähän paremmaksi ja lähtee sen jälkeen etsimään tätä arpikätistä miestä kuin myös muita, jotka ovat sekaantuneet Laurenin murhaan ja saa apua muun muassa Laurenin siskolta Eriniltä (Kirsten Dunst)...

Minulla on jokin outo tapa olettaa kaikkien viime vuosisadan elokuvien 2000-luvulla julkaistujen jatko-osien olevan aikamoista kuraa ja niin ajattelin myös tämän elokuvan kohdalla. Sanoinkin eilen jossain netin syövereissä pitäväni tätäkin osaa oletettavasti turhempaakin turhempana jatko-osana, vaikka en nyt ihan täysin pitänyt mahdottomana, ettenkö tästäkin saattaisi pitää. Eikä niitä odotuksia ainakaan nostanut se seikka, että tunnistin käsikirjoittajan Chip Johannessenin yhdeksi Beverly Hills 90210:n käsikirjoittajaksi (ihan hyvä siinä, mutta... noh... niin ). Ehkä siinä kostoteemassa sitten on vain jokin, joka jaksaa viehättää, sillä Eipä The Crow: Pelastus miksikään älyttömän huonoksi osoittautunutkaan, sillä vaikka olikin tähän mennessä se heikoin osa, niin kyllähän tätäkin joten kuten jaksoi katsoa.

Edellisen osan arvostelun yhteydessä pohdiskelin, saako aihepiiristä eli kuolle(id)en ylösnousemisesta kostoaikeissa mitään järin erikoisia variaatioita aikaan ja elokuvan alussa ehdin jo kuvitella näin tapahtuneen. Alussa nimittäin totta kai Corvin ensin paistetaan hengiltä hänen puhuttuaan vain siitä arpikätisestä miehestä, joten ajattelin, josko sittenkin elokuvan aikana jahdattaisiin vain yhtä miestä, mutta ei. Melko pian alkutapahtumien jälkeen selvisi, että Laurenia onkin ollut tappamassa useampikin henkilö, joten juonikuvio oli sitä myöten selvä. Totta kai elokuvassa kulki mukana koko ajan tämän arpikätisen miehen mysteeri, mutta siinä taas ei ollut mitään pohdittavaa sen jälkeen, kun kyseinen henkilö kuvioihin tuli. Totta kai senkin jälkeen vielä mietin, voiko todellinen syyllinen olla niin ilmiselvä henkilö, mutta valitettavasti näin oli asianlaita. Kyllähän Alexin tutkimuksia katseli ihan ilokseen ja Erinin suhtautuminen Alexiin oli jatkuvan uteliaisuuden aiheena eli siinä mielessä ei mitään vikaa. Välillä siirrytään sivupoluille sitten vähän turhankin pitkäksi ajaksi, sillä kostotoimenpiteiden välissä ehti olla yhdessä vaiheessa aika pitkäkin tauko ja vastapainoksi seuraavassa hetkessä tapetaankin sitten pari tyyppiä peräkkäin. Tosin tämä jälkimmäinen  oli sikälikin ymmärrettävää, että tyypit sattuivat olemaan samassa tilassa, kun Alex tuli tekemään kepposiaan. Visuaaliselta puoleltaan elokuva oli ehkä tähän mennessä se heikoin, sillä eipä lavastus kuin kuvauspuolikaan juurikaan mieleen jäänyt. Mikä hahmoihin tulee, niin minua kuitenkin miellytti niiden aiempaa realistisempi ote. Loppuratkaisu oli tavallisen tylsä.

L-koodista tuttu Eric Mabius oli ihan ok pääosaan, vaikka ei ollutkaan ihan yhtä synkkä tapaus kuin edellisen osan Ashe Corven. Osansa Mabius kuitenkin hoiti ihan kelvollisesti, eikä siten valittamista ollut. Kirsten Dunst oli mainittu jokseenkin ymmärrettävissä syistä alku- ja lopputeksteissä ensin, mutta silti hän jäi samalla tavalla miespääosan varjoon kuin aiempienkin osien naiset ja totta puhuen hän tai oikeammin hänen roolihahmonsa tuntui tässä leffassa ihan pennulta. Mukana menossa: William Atherton (Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli) ja Walton Goggins (Shield - lain varjolla).

Pisteitä: 2,5/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Wicked Prayer

Alkuperäinen nimi: The Crow: City of Angels

Ohjaus: Tim Pope
Käsikirjoitus: David S. Goyer

Pääosissa: Vincent Perez, Mia Kirshner, Richard Brooks
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1996

Kesto: 90 min
 

- There's a reason why you've been brought back, Ashe.

- To find the people who did this to us. To make them pay.

 

Ashe Corven (Vincent Perez) ja hänen poikansa Danny (Eric Acosta) surmataan raa'asti ja heitetään mereen ja surmaajat ovat kaupunkia pihdeissään pitävän Judah Earlin (Richard Brooks) komennossa. Ashen ja Dannyn kuolemat ovat olleet epäoikeudenmukaisia, joten varis lentää meren yllä ja vapauttaa Ashen ikuisesta lepotilastaan. Satamassa Ashe sitten tapaa Sarahin (Mia Kirshner), joka on kasvanut aikuiseksi sitten edellisen variksen visiitin. Surtuaan Dannyn poismenoa Ashe saa Sarahilta tietää, miten hänen tulee tässä tilanteessa toimia ja niinpä Ashe lähtee surmaajiensa perään ja lopulta hänen on kohdattava myös Judah Earl, jolla on tiedossa Ashen heikkous...

Tämä elokuva oli syypää siihen, miksi tämän elokuvasarjan katsominen venyi venymistään, sillä vaikka tilasinkin tämän elokuvan jo vuodenvaihteessa muiden sarjan elokuvien tavoin, niin erinäisten vaiheiden kautta sain tämän vasta viime viikolla, vaikka muut elokuvat tuli jo hyvissä ajoin tammikuun puolella. No, se siitä. Kun en edellisestäkään osasta tiennyt juurikaan mitään ennen sen katsomista, niin tietenkin myös tämän osan kohdalla oli etukäteistiedot hyvin olemattomat, mutta jatko-osamaisesta luonteesta johtuen en osannut suhtautua tähän kovinkaan positiivisesti. Crow - enkelten kaupunki oli kuitenkin loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä tapaus, vaikka ei ollutkaan ensimmäisen osan veroinen.

En ole tosiaan tutustunut alkuperäissarjakuvaan, mutta kyllä minua on mietityttänyt, voiko tästä teemasta saada irti kovinkaan erilaisia juonipolkuja, mutta ainakaan tässä elokuvassa niin ei käynyt, vaan elokuva tyytyy olemaan vain toisinto ensimmäisen osan tarinasta, mitä nyt tietenkin elokuvassa on uusi taustatarina. Tässäkin osassa päähenkilö eli Ashe lähtee kostoreissulle ja tappamaan itsensä ja Dannyn surmanneita roistoja ja jälleen kerran etsii heitä käsiinsä yksitellen ja nähdäänpä taaskin joukkotulituskohtaus ihan niin kuin ensimmäisessäkin osassa. Välillä tappojen lomassa sitten käyskennellään hieman sivupoluilla ja puhutaan muun muassa edellisestä osasta tutun Sarahin kanssa henkeviä. Hieman käsittämätöltä tuntui toki se ratkaisu, että vaikka näillä sivupoluilla käytiinkin lähes joka tapon jälkeen, niin Kalin (Thuy Trang) jälkeen siirryttiin suoraan Curven (Iggy Pop) jahtaamiseen. Tuttuudestaan huolimatta elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa, sillä kyllä kostoteemassa sen verran viehätystä oli, että ihan hyvin tämänkin tarinan kanssa aika meni ja välillä ehkä hieman jännitystäkin oli ilmassa. Ihan samanlaiseen loistokkuuteen ei päästy elokuvan visuaalisessa ilmeessä, sillä ensimmäisen osan yönmusta värimaailma oli vaihtunut pääosin sellaisiin hämyisiin kellertävän ja vihreän sävyihin ja luulen, että ratkaisulla oli haluttu tehdä edes jonkinlaista pesäeroa ensimmäiseen osaan. Ensimmäisessä osassa roistot olivat näyttäneet ihan hyviltä, mutta tässä osassa kaikki hahmot tuntuivat karanneen joltain anarkistihevareiden pippaloista, mikä sekään ei oikein iskenyt. Elokuvaa oli kuitenkin ihan kivaa katsoa ja myönnettäköön, että olin lähellä antaa elokuvalle hieman korkeammatkin pisteet, mutta lopputaistelun eri vaiheet toimivat sen verran suurena antikliimaksina, etten niin voinut sitten tehdä. Muutenkin elokuvan lopputapahtumat kuuluivat elokuvan heikoimpiin jaksoihin, mutta kiitos kaiken aiemman näkemäni, kokonaisuutena elokuva oli ihan kelpoa katsottavaa.

Vincent Perez ei varsinaisesti ollut vakuuttavampi kuin Brandon Lee, mutta siitä huolimatta Perez tuntui suoriutuvan urakastaan niin, että hänen näyttelemistä oli ihan kiva katsoa. Jotenkin Ashen hahmossa vaan oli jotain sellaista, mitä vähän kaipasin Eric Dravenilta, mutta en ole lainkaan varma, että mikä se jokin oli; ehkä Ashe oli Dravenia astetta synkempi tapaus ja sellaisena Perez menetteli ihan hyvin. Sarah-hahmoa näytellyt ja muun muassa L-koodista tuttu Mia Kirshner sen sijaan oli aika perinteikkään narkkarin näköinen, vaikka Sarah ei mömmöjä vetänytkään ja kuten sanoin, elokuvan roistot olivat vain kalpea varjo edellisen osan roistoista. Myöskään roistojen pomoa Judah Earliä näytellyt Richard Brooks ei ollut edes ensimmäisen osan Top Dollarin veroinen. Mukana menossa: Iggy Pop (se rokkari) ja Thomas Jane (Hung).

Pisteitä: 3/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Crow: Pelastus

Alkuperäinen nimi: The Crow

Ohjaus: Alex Proyas
Käsikirjoitus: David J. Schow, John Shirley

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 97 min
 

- Are you gonna vanish into thin air again?

- I thought I'd use your front door.

Vanha taru sanoo, että varis voi herättää henkiin kuolleen, jos maan päällä on niin pahoja asioita, että kuolleen sielu ei saa rauhaa, vaan kuolleen täytyy nousta haudastaan muuttamaan väärin olevat asiat oikeiksi. Tällainen epäonni on kohdannut Eric Dravenia (Brandon Lee), jonka rikollispomo Top Dollarin (Michael Wilcott) joukot heittävät ulos ikkunasta raiskattuaan ja lopulta aiheutettuaan Dravenin tyttöystävän Shellyn (Sofia Shinas) kuoleman halloweenina, josta on tullut Devil's Night, paholaisen yö, jonka aikana kaupunkia aina tuhotaan tulipaloin. Vuotta myöhemmin niin ikään halloweenin aikaan varis sitten herättää Dravenin kuolleista ja hän päättää lähteä kostoreissulle ja silloin Top Dollarin miehet joutuvat todelliseen vaaraan...

Minun on ollut tarkoitus katsoa tätä jo parisen viikkoa (jos haluan pitää kiinni hankkimisjärjestyksessä katsomisesta), mutta vuodenvaihteen korvilla tilatuista jatko-osista tuli viimeinen vasta viime viikolla. Tämän elokuvan myötä on jälleen kerran tullut paikkailtua elokuvayleissivistystä, sillä ennen eilistä en ollut tätä elokuvaa edes nähnyt. Itse asiassa tietoni koko elokuvasta ovat suhteellisen vähäiset, sillä juuri muuta en siitä tiennyt kuin sen, että elokuvan päätähti Brandon Lee kuoli näiden kuvauksien aikana. Olenkin rehellisesti sanottuna kuvitellut elokuvan nauttivan lähinnä vain kulttimainetta ei niinkään elokuvallisten ansioiden johdosta, vaan nimenomaan Leen kuoleman takia. Niinpä olenkin suhtautunut elokuvaan hyvin suurella varauksella, mikä onkin saattanut vaikuttaa siihen, että en ole tätä aiemmin katsonut. Kuitenkin Crow yllätti minut ja ainoastaan positiivisesti.

Elokuvan aluksi Sarah-tytön (Rochelle Davis) ääni kertoo, millaisessa maailmassa eletään, tai paremminkin millaisia uskomuksia elokuvan maailmassa on, vaikka päällisin puolin oltiinkin niin sanotusti oikeassa maailmassa, jossa varikset vain sattuivat herättelemään ihmisiä eloon. Vasta Dravenin ylösnousemuksen jälkeen minulle valkeni, että elokuva on itse asiassa jonkinasteinen kostotarina ja myönnettäköön, suhtauduin siihen pienellä varauksella, sillä kostotarinoitakin on nähty monituisia ennenkin. Kuitenkin elokuva pystyi pitämään otteessaan, vaikka sinänsä Dravenin kostamiset eivät itsessään suurta vaikutusta tehnytkään, mikä johtui osaltaan siitä, että roistoilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kuitenkin tapahtumat niiden varsinaisten kostoiskujen ulkopuolella olivat hyvinkin kiinnostavia ja puoleensavetäviä, vaikka Sarah lähipiireineen minusta olisikin voitu jättää vähemmälle huomiolle. Elokuvan maailma oli kuitenkin ihanan synkkä olematta kuitenkaan sysimusta, mikä lisäsi elokuvan viehätystä runsaasti. Kuvauspuoli oli siis kunnossa ja esimerkiksi silloin kun kaupunkia kuvattiin ylhäältä käsin, oli näky varsin komeaa. Lisäksi tykkäsin näistä suurista varis-kuvioista. Musiikin odotin olevan koko elokuvan lailla paljon synkemmänpuoleista, mutta näin ei sitten ollutkaan, mutta sopi kuitenkin hyvin elokuvan henkeen. Tunnelma oli siis kohdillaan eli vaikka Dravenin kostoiskut itsessään eivät hirveästi lämmittäneet, niin tulevia tapahtumia kyllä jännitti jatkuvasti. Elokuvan lopputaistelun lähestyessäkin oli keksitty Dravenille ihan nerokas heikkous, mitä itse en ollut elokuvan aikana tullut ajatelleeksi. Loppuratkaisu ei yllättänyt, mutta oli silti ihan hyvä.

Tiedän saavani nyt monen vihat päälleni (no, ehkä kärjistin), mutta minusta elokuvan suurin heikkous (mutta ei liian suuri) oli itse Brandon Leen esittämä Dravenin hahmo. Tiedän kyllä hahmon (ja tarinankin) perustuvan sarjakuvaan, mutta jotenkin Draven jätti minut kylmäksi, eikä hän nousekaan kovin korkealle listattaessa minun suosikkeja parhaista elokuvahahmoista. En epäile hetkeäkään, etteikö Lee olisi esittänyt Dravenia juuri niin kuin olisi haluttu ja hän onnistuikin mielestäni ottamaan hahmosta lähes kaiken mahdollisen irti, mutta varsinkin läheltä kuvatessa siinä naamassa oli vaan jotain, mistä en pitänyt. Tai no, silloin kun Lee oli paikoillaan, Draven vielä näytti hyvältä (kuten yllä kuvassakin), mutta kun hän liikkui, niin jokin siitä vaikuttavuudesta vain katosi. Niin ja leffafani, joka näkee elokuvan vasta tässä vaiheessa, ei voi olla vertaamatta Dravenia Heath Ledgerin esittämään Jokeriin, niin paljon näissä hymyilevissä naamoissa oli samaa. Mukana menossa: Ernie Hudson (Kylmä rinki) ja David Patrick Kelly (Twin Peaks).

PIsteitä: 4/5

PS. Hauska muuten tajuta elokuvaa katsoessa, mistä eräskin leffablogisti muinaisen bloginsa nimen itselleen oli ottanut. ;)

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow - enkelten kaupunki

Alkuperäinen nimi: Ator l'invincibile

Ohjaus: Joe D'Amato
Käsikirjoitus: Joe D'Amato

Pääosissa: Miles O'Keeffe, Sabrina Siani, Ritza Brown
Valmistusmaa: Italia

Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 98 min

- Why can't we marry?

- Ator, we are brother and sister.

Ator (Miles O'Keeffe) syntyy Torrenin jälkeläisenä, mutta hänen isänsä ei kykene huolehtimaan pojastaan, joten Ator adoptoidaan perheeseen, jossa on jo yksi lapsi, Sunya (Ritza Brown). He kasvavat yhdessä ja aikuisuuden kynnyksellä Ator tunnustaa rakkautensa Sunyalle, jolloin heille molemmille selviää, että he eivät olekaan sukua toisilleen, joten he voivat mennä keskenään naimisiin. Kuitenkin paha Hämähäkin ylipappi (Dakar) sieppaa Sunyan, joten Atorin on lähdettävä hakemaan rakastaan takaisin ja myöhemmin mukaan tarttuu myös naissoturi Roon (Sabrina Siani), joka hamuaa Hämähäkin ylipapin aarteita ja yhdessä he suuntaavat kulkunsa kohti Hämähäkin ylijumalan kotia joutuen matkalla monenlaisiin seikkailuihin...

Koska minulla oli mahdollisuus nähdä tämän elokuvan kanssa samaan aikaan esitetty Inbred jo aiemmin, niin sunnuntain aamuun valikoitui sitten tämä elokuva, joskin jotain ehdin lukea tästä jo elokuvaa valitessani ja tuolloin saatoinkin ajatella, että olisi mukavaa vaihtelua festivaalin muihin elokuviin (how little I knew). Ator - taisteleva kotka on syntynyt Conan barbaarin aiheuttaman muskelisankarifantasiabuumin vanavedessä ja ei todellakaan kuulu niihin parhaimpiin tapauksiin tai jos kuuluu, niin olen kyllä rehellisesti sanottuna hyvin huolissani niistä muista elokuvista. Ator - taisteleva kotka oli nimittäin tökerön huono yritys ratsastaa Conan barbaarin maineella, vaikka pienet hetkensä tässäkin elokuvassa oli.

Elokuvan tarinassa siis seikkailee Ator-niminen henkilö, joka lähtee pelastamaan kidanapattua siskoaan pahan kynsistä. Matkalla sitten Ator joutuu jos jonkinmoiseen vaaraan, mutta jollain ilveellä hän vain selviää niistä kaikista. Toisin sanoen tarina, joka on nähty ennenkin ja uskokaa tai älkää, todellakin paljon paremmin kerrottunakin. Tämä elokuva keskittyi vain olemaan halpa kopio Conan barbaarista, vaikka juoneltaan olikin vähän toisenlainen, enkä edes pysty tajuamaan, miten näitä osia on tehty neljä. Elokuvan tarinankuljetus oli todella kömpelön oloista ja niinpä eteeni aukesikin paljon täysin satunnaisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään virkaa koko tarinan kannalta eli toisin sanoen Ator sai vastaansa tämän tästä pieniä hankaluuksia, joiden tarkoitus oli vain antaa elokuvalle vähän lisää pituutta. Elokuva oli yksi iso tahattoman komiikan tyylinäyte sillä erotuksella, että tällä kertaa se tahaton komiikka ei tehnyt elokuvasta suinkaan hyvää, vaikka ympärillä yleisö tuntuikin viihtyvän. Ei, tämä elokuva oli vain huono. Vielä kun kömpelöön tarinaan lisätään onneton dialogi, niin siinähän sitä sitten ollaankin. Taistelut olivat tylsiä ja huonosti toteutettuja eikä niissä tuntunut olevan mitään eloa. Kuitenkin minun on häpeäkseni myönnettävä, että vaikka hyvin käsitinkin elokuvan huonouden jo tätä katsellessani, niin jossain siinä tunnin jälkeen huomasin sittenkin jännittäväni edes hitusen sitä, millä tavoin kaikki saadaan päätökseen, joten ihan pohjapisteille en voinut tätä jättää. Tai ehkä minä vain jännitin sitä, että kun ilkeä Hämähäkin ylipappi ja hänen kehnosti toteutetun hämähäkkinsä on voitettu, niin tuleeko Atorin, Sunyan ja Roonin välille jokin kolmiodraaman tynkä (ei tullut). Elokuvan loppu oli aivan aivoton.

Näyttelijät jatkoivat muun elokuvan viitoittamaa tietä ja olivat niin ikään luokattomia, mikä näkyi ja kuului varsinkin vuorosanoja lausuttaessa. Miles O'Keeffe oli vain yksi lihaskimppu lisää, mutta hän ei päässyt ulosannissaan edes Arnold Schwarzeneggerin tasolle ja niinpä O'Keeffellä ei ollutkaan mitään uskottavuutta oikein missään vaiheessa elokuvaa ja samaa sakkia olivat nämä elokuvan tärkeimpiä naisia esittäneet Sabrina Siani ja Ritza Brown. Dakar oli ihan peruspahiksen oloinen kuitenkin.

Pisteitä: 2/5

Ator - taisteleva kotka, Ator II, Rautasoturi, Quest for the Mighty Sword

Seuraavana arvosteluvuorossa: Lady Terminator

Alkuperäinen nimi: Valkoinen peura

Ohjaus: Erik Blomberg
Käsikirjoitus: Erik Blomberg, Mirjami Kuosmanen

Pääosissa: Mirjami Kuosmanen, Kalervo Nissilä, Åke Lindman
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 1952

Kesto: 74 min

- Sinun täytyy uhrata suurelle Seidalle ensimmäinen elollinen olento, joka tulee vastaan kotiin palatessasi. Silloin ei kukaan poromies voi sinua vastustaa.

Lapin maisemissa vietetään porokilpailuja ja kisan päätteeksi Pirita (Mirjami Kuosmanen) iskee silmänsä poromies Aslakiin (Kalervo Nissilä). He alkavat viettää yhä enemmän aikaa keskenään ja lopulta päätyvät naimisiin. Kuitenkaan Pirita ei saa Aslakilta kaikkea sitä huomiota, mitä Pirita Aslakilta haluaa, sillä Aslak saattaa viettää pitkiäkin aikoja pororeissuillaan ja sitten kun Aslak palaa kotiin, hän on usein liian väsynyt viettämään helliä hetkiä Piritan kanssa. Niinpä Pirita epätoivoissaan menee shamaani Tsalkun (Arvo Lehesmaa) luokse ja pyytää tältä apua, jotta Aslak kiinnittäisi häneen enemmän huomiota. Tsalkku lausuu loitsun, jonka jälkeen Pirita joutuu myös tekemään omat rituaalinsa, mutta tällä loitsulla on omat sivuvaikutuksensa...

Minulla oli lippu ostettuna Night Visionsin Deep Red- eli Verenpunainen kauhu -näytökseen, kun pari päivää lippujen ostamisen jälkeen sainkin tietää, että Bio Rexissä vietetään synttäreitä ja että sen kunniaksi siellä esitettäisiin muun muassa Valkoinen peura. Koska olin Verenpunaisen kauhun jo nähnyt, niin päätinkin vaihtaa suunnitelmia ja suunnatakin lauantain ja sunnuntain pitkän leffaputken alkajaisiksi Bio Rexiin ja totta kai osansa päätöksellä oli myös tekemistä sillä, että Valkoinen peura on 1001-elokuva. Kun sitten tämä elokuva kuuluu ilmeisesti ensimmäisiin suomalaisiin kauhuelokuvatapauksiin, niin lopullinen päätös oli syntynyt. Eikä sillä, muun muassa Golden Globella palkittu (asia, joka minulle selvisi tyyliin sekunti sitten) Valkoinen peura oli kuin olikin varsin jännä elokuva ja olin hyvin iloinen, että menin katsomaan tätä.

Elokuvan alku ei kuitenkaan luvannut mitään hirveän hyvää, vaan se muistutti hyvin pitkälti tyypillisiä tuon(kin) ajan suomalaisia näytelmäelokuvia eli vaikka oltiinkin Lapin maisemissa ja lapinmiesten parissa, niin jotenkin meno tuntui tutun nihkeältä ja keskinkertaiselta, ja niinpä pitkään vain kuikuilinkin, että missä se elokuvan nimihahmo oikein luuraa ja millainen osa sillä on elokuvassa. Aslakin ja Piritan kuhertelu ei tarjonnut sinänsä mitään uutta ja tapahtumat etenivätkin (onneksi) aika nopeasti häihin. Elokuva alkaa parantaa otettaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Aslak torjuu Piritan ja Piritta lähtee shamaani Tsalkun puheille. Tämän kohtaamisen jälkeen elokuva muuttuu aidosti mielenkiintoiseksi ja jopa jännittäväksi jä tämä tapahtuu ainakin minulle yllätyksenä tulleen juonenkäänteen kera. Tämän jälkeen niin kuvaus kuin musiikkikin onnistuu luomaan sellaisen mystisen tunnelman, että minä pidin hyvin paljon koko loppuosasta ja niinpä shamaanikohtauksen jälkeen tarina pitikin otteessaan ihan elokuvan loppuun asti. Elokuva jätti kyllä avoimiksi eräitä kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen valkoisen peuran kyvyn tai halun hillitä itseään surmatessaan poromiehiä, mutta liikoja en jäänyt näitäkään miettimään. Elokuva ei ollut mitenkään hirveän pitkä, mutta minusta kaikki asiat saatiin kerrottua tässäkin ajassa ja viitaten elokuvan alkuhetkiin olisi elokuvaa voitu hitusen myös tiivistääkin. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään hirveän yllättävä, vaan toivoin jo hyvissä ajoin ennen elokuvia, että elokuva päättyisi juuri niin kuin se sitten päättyikin eli senkin osalta kaikki meni jota kuinkin nappiin.

Näyttelijät olivat varsinkin alussa hyvin teennäisen oloisia eli juurikin heissä tuli mieleen nuo lukuisat mustavalkoiset näytelmäelokuvat, joissa näyttelijät ovat usein niin jäykköjä, että ihan kuin he ajattelisivat "Katsokaa, teemme tässä nyt näytelmäelokuvaa, eikä siten mikään näkemänne ole aitoa". Kuitenkin myös näyttelijöihin tulee valtavasti lisää virtaa tuon shamaanikohtauksen jälkeen ja varsinkin Piritaa näytellyt Mirjami Kuosmanen oli kunnolla mieleeni. Lapinjätkissä oli kyllä vähän sitä epäaitouden tunnessa myös loppupuolella, mutta kun tunnelma oli muuten kohdillaan, niin eivät hekään sitten hullummilta vaikuttaneet. Aslakia näytellyt Kalervo Nissilä oli alussa vaisu, eikä myöhemminkään mikään yliveto ollut, mutta Piritan seurassa ollessaan hänenkin hahmonsa kyllä menetteli. Lyhyen visiitin tehnyt Arvo Lehesmaa shamaanina oli kyllä mainio. Mukana menossa: Åke Lindman.

Pisteitä: 4/5

PS. Elokuvasta ollaan muuten suunnittelemassa uusintaversiota.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Komisario Bellie

Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian

Ohjaus: John Milius
Käsikirjoitus: John Milius, Oliver Stone

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Gerry Lopez, James Earl Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 125 min

- Why do you cry?

- He is Conan, Cimmerian. He won't cry, so I cry for him.

Conanin (Arnold Schwarzenegger, Jorge Sanz) vanhemmat ja samalla koko kylän aikuinen väestö tapetaan ja Conan viedään muiden lasten tavoin orjaksi. Siellä hänestä tulee hyvin vahva, joten hänet ostetaan gladiaattorisoturiksi, missä hommassa hän on lyömätön. Myöhemmin hän oppii lisää taistelulajeista, mutta myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten eräänä yönä Conan vapautetaan salaa ja hän pakenee. Pakoreissunsa aikana hän löytää sitten itselleen miekan, minkä hän ottaa käyttöönsä ja sen jälkeen kukaan ei ole Conanilta turvassa, ei edes Conanin vanhempien tappaja Thulsa Doom (James Earl Jones)...

Tämä elokuva piti katsoa jo viime kuussa kuukauden WANHAna vähän niin kuin uuden Conan the Barbarian -elokuvan vanavedessä, mutta blogin palvelinongelmat sotkivat nämä suunnitelmat, sillä olin suunnitellut katsovani Conan barbaarin juuri katkon sattuessa eli syyskuun lopulla; niinpä edelliskuulta jäi WANHA kokonaan katsomatta. Halusin kuitenkin antaa uudelle Conan-leffalle mahdollisuuden, enkä siten katsonutkaan tätä elokuvaa uutta versiota ennen, mikä olisi saattanut laimentaa uudesta leffasta nauttimista, mutta näin jälkiviisaana on toki pakko todeta, ettei se kokemus enää paljon enempää olisi voinut laimeta. No, nyt sitten vihdoin. Uskotteko muuten, jos sanon, että olen nähnyt tämän elokuvan tasan yhden kerran aiemmin? No, totta se on, uskoitte sitä tai ette ja tämäkin tosiaan tapahtui silloin, kun ostin elokuvan dvd:lle eli arviolta joskus 3-5 vuotta sitten. Vaikka elokuvan näkemisestä onkin verrattain lyhyt aika, niin ihmeen paljon olin kuitenkin elokuvasta unohtanut, mutta muistini mukaan pidin tästä tuolloin aikalailla ja niinpä yllätyinkin, että elokuva ei tällä kertaa enää iskenyt ihan yhtä paljon (onkohan musta tulossa vanha?), vaikka mukavaahan tämän katsominen edelleen oli.

En nyt muista, mitä mieltä olin mistäkin elokuvan osasta ensimmäisen katselukerran jälkeen, mutta ainakaan tällä kertaa elokuvan alkuosa ei hirveästi minua lämmittänyt (vähän kuitenkin) ja olikin selvästi se heikompi puolisko. Vaikka alussa hyvin taustoitetaan Conanin kasvaminen valtavaksi lihaskimpuksi, niin jotenkin en vaan löytänyt siitä ystävää, kuten en myöskään hirveästi tästä gladiaattorisoturina olemisesta. Vasta sen jälkeen, kun Conan pääsee pakenemaan, alkaa elokuva kiehtoa yhä enemmän, ja vaikka pieniä suvantovaiheita on luvassa myöhemminkin, niin kuitenkin tämä kiinnostavuuden taso on nouseva trendi koko lopun elokuvaa. Enhän minä into piukassa Conanin tarinaa seurannut lopussakaan, mutta selvästi alkupuoliskoa (tai puolta väliä) enemmän. Ilmiselvästi tunnelman vähittäisellä paranemisella oli tekemistä elokuvan musiikilla, joka kyllä miellytti jo heti elokuvan alussa, mutta pääsi kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vasta kun kunnolla päästään seikkailemisen makuun. Varsinkin tykkäsin kovasti näistä Conanin ja toverinsa Subotain (Gerry Lopez) yhteisissä ensimmäisistä hetkistä. Taisteluosuudet olivat elokuvan kääntyessä loppupuolelle varsin mainioita ja varsinkin viimeinen suuri taistelu oli oikein hauskaa katseltavaa, varsinkin kun myös Conanin kumppaneillekin riitti hyviä tappoja. Yllä mainittu lainaus on muuten yksi kaikkien aikojen suosikeistani leffalainauksien joukossa ja se olikin lähes ainoa asia, minkä elokuvasta etukäteen muistin. Elokuvan loppu povasi jo elokuvalle jatkoa, mutta ei sinänsä jättänyt mitään pois tästä elokuvasta.

Conanin hahmo oli mielestäni juuri sellainen kuin sen pitikin olla: miehinen, macho barbaari. Hän ei loppujen lopuksi niin paljon puhunut, vaan keskittyi enemmän seikkailemiseen ja kostomentaliteetin ylläpitämiseen. Minusta oli hyvä juttu, ettei hänestä tehty sellaista "En tee näin, vaikka muut haluaisivatkin minun tekevän näin" -tyylistä pehmoa, vaikka pieni epäilys kävikin Conanin tavatessa ensimmäistä kertaa naisen, vaan Conan oli tosiaan karski barbaari, joka säilytti sen barbaarimaisuutensa loppuun asti. Tykkäsin kyllä.

Mitä tulee sitten Arnold Schwarzeneggeriin, niin okei, olihan hän omiaan tällaiseen machorooliin, mutta mitä seurasin hänen ilmeitään pitkin elokuvaa, niin en minä ihan kaikista kohtauksista löytänyt uskottavan oloista hahmoa. Kyllähän hän hyvin elehti noin ylipäätään, mutta sitten kun nähtiin vähän lähempää kuvaa kasvoista, niin jokin siinä ei vain natsannut, tosin ei sillä, riitti elokuvassa paljon niitäkin hetkiä, jolloin Iso-Arska oli oikein edukseen. Conanin kumppaneita esittäneet Mako ja Gerry Lopez olivat molemmat veikeitä lisiä elokuvaan. Thulsa Doomin roolissa James Earl Jones oli kyllä roolinsa arvoinen, mutta samalla jäi hieman vähäeleiseksi tapaukseksi. Mukana menossa: Max von Sydow, jota en tosin tunnistanut edes elokuvan jälkeen, kun piti katsoa hänen kohtauksensa uudestaan vain tarkistaakseni, oliko hän tunnistettavissa. No, minä en siinä onnistunut. *puna*

Pisteitä: 3,5/5

PS. Conanin jatko-osa tuli arvosteltua jo blogin alkuaikoina (linkki alla), mutta katson sen nyt tänään uudestaan ja huomenna katson myöskin erään toisen jo arvostelemani elokuvan (Ringu), joten seuraava arvostelu tulossa aikaisintaan perjantai-iltana, ellei mene kokonaan viikonlopun yli.

Conan barbaari, Conan - Hävittäjä

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rasen

Alkuperäinen nimi: 8½

Ohjaus: Federico Fellini
Käsikirjoitus: Ennio Flaiano, Tullio Pinelli, Federico Fellini, ym.

Pääosissa: Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Anouk Aimée
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1963

Kesto: 138 min

- Pystyisitkö hylkäämään kaiken ja aloittamaan kaiken alusta? Pystyisitkö valitsemaan yhden asian ja olemaan sille uskollinen? Pystyisitko tekemään siitä sen, mikä antaisi elämällesi tarkoituksen... vain siksi, että uskot siihen? Pystyisitkö siihen?

- En tiedä. Pystyisitkö sinä?

- Ei, mielessäni olevan hahmo ei pystyisi. Hän haluaa omissaan ja ahmia kaiken. Hän ei voi hylätä mitään. Hän pelkää, että hän missaa jotakin. Hänet on imetty tyhjiin.

Guido Anselmi (Marcello Mastroianni) on menestyneitä elokuvia ohjannut elokuvaohjaaja, joka on hiljattain saanut aikaiseksi uuden menestyselokuvan. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja niinpä tuottajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja monet muut elokuva-alalla toimivat pyörivät hänen ympärillään ja haluavat osansa Guidon menestyksestä. Guido ei osaa kuitenkaan sanoa näille kunnolla vastaan ja antaa lupauksia vähän joka puolelle. Seuraavan elokuvan olisi tarkoitus ollakin scifielokuva, jota varten rakennetaan massiivinen raketinlaukaisualusta, mutta asiassa on vain yksi mutta: Guidolla ei ole aavistustakaan, mistä hänen elokuvansa kertoo, sillä hänen ideapussinsa on tyhjä...

Koska eilisen sateisen sään vuoksi viikonloppusuunnitelmani menivät hieman uusiksi, niin en jäänytkään Poriin, vaan suuntasinkin sukuloimaan Euran suunnalle jo nyt, vaikka alun perin piti tehdä reissu vasta ensi viikolla. No, aina kun olen täällä Eurassa käynyt, olen halunnut käydä paikallisessa elokuvateatterissa Kauttuan Kuvassa (tykkään pikkuteattereista), mutta joko se on ollut kiinni vierailuajankohtina tai sitten sieltä on tullut jotain huonoa tai jotain jo näkemääni. Nyt kuitenkin lykästi, sillä juuri tälle viikonlopulle osui pieni Euran elokuvatapahtuma, jossa näytettiin Federico Felllinin ohjaama 8½, joka oli samalla vieläpä 1001-elokuva, joten olihan se käytävä katsomassa (jos ei olisi näytetty, olisin käynyt luultavasti tänään katsomassa Iltapäivän Toscanassa). Itse elokuvan sisällöstä en tiennyt elokuvan alussa mitään, vaikka ohimennen ehkä siitä mainittiinkin jonkin elokuvan making of -dokumentissa, mutta sen näkemisestä oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo unohtanut koko asian eikä muistunutkaan mieleen kuin vasta elokuvan alkumetreillä. Väkeä salissa oli vain kourallinen, mutta ei se ainakaan elokuvalta tehoja vienyt, vaan 8½, josta näin alkuperäiskielisen version, oli varsin hauska elokuva.

Okei, osa elokuvan hauskuudesta (tämähän ei ollut komedia) selittyi sillä, että elokuvassa käsiteltiin yhtä suosikkiteemaani: elokuvan tekemistä. Aivan alussa olin vähän ulalla, mitä elokuvassa oikein tapahtuu, mutta hyvin nopeasti pääsin sitten juonen päästä kiinni ja siinä vaiheessa kun Guido esiteltiin kunnolla katsojillekin, moni palanen loksahti paikoilleen. Elokuvan tapahtumia on tavallaan aika hankalaa selittää, mitä nyt se varsinainen tarina tosiaan kertoo elokuvaohjaajan piinasta eli jonkinasteisesta valkoisen paperin ongelmasta, ja vaikka en itsekään varsinaisesti haaveile elokuvien tekemisestä (niiden parissa työskentelemisestä ehkä), niin silti jotenkin olen aina tykännyt näistä tätä aihetta käsittelevistä elokuvista ja tämä elokuva kuuluu niiden joukossa parhaimmistoon. Jotenkin tuli elokuvasta sellainen olo kuin se olisi Fellinin osittainen omaelämäkerta kaikkien omiensa menestyselokuvien jälkeen ja tähän seikkaan viittaa myös elokuvan nimi, joka viittaa Fellinin tekemien elokuvien määrään. En tietenkään voi sanoa, kuinka totuudenmukaisen kuvan elokuva antaa filmimaailmasta, mutta jossain määrin (ainakin täällä Euroopassa) nähdyn kaltaiset "haahkalintujen" ympärillä pyörimiset tuntuivat hyvin todenmukaisilta. Jos eivät olleet, niin Fellini oli kyllä osannut antaa ymmärtää asian olleen ainakin silloin joskus sellainen. Oikeastaan Fellini antaa elokuvan tekemisestä tai siihen liittyvistä oheisilmiöistä niin kamalan kuvan, ettei tällaisen elokuvan jälkeen ainakaan tekisi mieli lähteä siihen kelkkaan. Elokuvan loppuratkaisu oli tavallaan arvattavissa jo hyvissä ajoin, mutta ainakin minulla oli loppuratkaisun suhteen omat epäilykseni vielä pitkälle loppuun asti (sitä vaihtoehtoista loppuratkaisua väläyteltiinkin). Niin ja minua viehätti se elokuvaohjaajien lepopaikka suuresti.

Minulle tuli oikeasti sellainen tunne, että tässä oli sellainen elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa, nimittäin elokuvassa oli paljon muutakin tarjolla kuin pelkkä päätarina: unijaksoja, takaumia menneisyydestä, mahdollisia otteita tulevasta elokuvasta sekä myös Guidon pään mielenliikkeistä. Ensimmäisten päätarinasta poikkeavien vaiheiden aikana (mutta siis jo päätarinan alettua) en heti ottanut selvää siitä, missä mentiin, mutta tästä huolimatta huomasin pitäväni näistä fantasiajaksojen sisällöistä siinä määrin, että elokuva oli suorastaan viihdyttävä (ja tällaista en voi sanoa kaikista näin paljon totta ja fantasiaa sekoittavista elokuvista). Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin saamaan jo kohtaustenkin aikana selvää, mikä on mielentuotetta, mikä takauma jostain ja mikä totta, joskaan ei aina. Esimerkiksi jo mainitun "vaihtoehtoisen lopun" kohdalla olin aivan varma, että se oli totta ja niin paljon Guido oli saanut kokea, että vähän toivoinkin sen olleen se todellinen lopetus. Joidenkin mielestä nämä sivupolut (puhtaista fantasiajaksoista on vaikea puhua, koska mukaan mahtui todellisia takaumiakin) voivat vaikuttaa sekavilta, mutta jotenkin minä onnistuin samaistumaan Guidoon ja näinkin niissä paljon siitä ajatusmaailmasta, stressistä ja luomisen tuskasta, mitä Guidon asemassa oleva(kin) henkilö käy läpi joutuessaan tällaiseen pyöritykseen.

Marcello Mastroianni oli loistava Guidona ja auttoi omalta osaltaan samaistumaan Guidoon. Varsinkin elokuvan loppuvaiheilla tykkäsin Mastroiannin näyttelemisestä erityisen paljon, sillä silloin Guidon mielentila tuli erittäin hyvin esille pelkistä kasvonliikkeistäänkin. Niin ja en mene vannomaan, etten olisi tykännyt Mastroiannista vieläkin enemmän kuin Fellinin aiemmassa elokuvassa Ihana elämä. Elokuva oli Guidon jälkeen kovin naisvetoinen ja nämäkin naiset olivat ihan hyviä aina Guidon ex-vaimosta Luisaa näytelleestä Anouk Aiméesta lähtien. Muut miehet jäivät kyllä naisten(kin) jalkoihin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä elokuva tulleekin uudehkon periaatteeni vuoksi uuteen katseluun tuossa keväämmällä ja ihan mielelläni otankin tämän katseluun toiseenkin kertaan, sillä päätarinaa lukuun ottamatta monet asiat ehtii siihen mennessä varmasti unohtamaan. Vähän tuli sellainen olo, että jos sittenkin osa elokuvan viehätyksestä johtuikin siitä, että katselin sitä leffateatterissa, mutta saa nyt nähdä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hölmö hullu rakkaus

Alkuperäinen nimi: Conan the Barbarian

Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Thomas Dean Donnelly, Joshua Oppenheimer, Sean Hood

Pääosissa: Jason Momoa, Rachel Nichols, Stephen Lang
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 116 min

Conan (Jason Momoa, Leo Howard) syntyy keskellä taistelua, jossa hänen äitinsäkin lopulta kuolee ja Conan päätyy isänsä Corinin (Ron Perlman) kasvatettavaksi. Conanista onkin kasvamassa kunnon soturi, kunnes paha Khalar Zym (Stephen Lang) hyökkää kylään löytääkseen viimeisen palan naamiosta, joka oli vuosia aiemmin hajoitettu osiin, koska kokonaisena naamion haltija saisi koko maailman hallintaansa. Zym tappaakin Corinin ja koko kylän muun väen ja Conan janoaa kostoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Conanista on tullut merirosvo, joka taistelee kaiken maailman orjuuttajia vastaan ja lopulta Conanin ja Zymin tiet risteävät taas, kun Zym etsii naamioonsa viimeistä silausta: puhdasverisen naisen verta...

En suoraan sanoen tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla. Olin kuullut elokuvasta lähinnä vain negatiivissävytteistä palautetta niin itse elokuvasta kuin sen sisältämästä 3D-tekniikastakin. En ole mikään suuri Conan-fani ja itse asiassa kuulin hahmon perustuvan johonkin sarjakuvahahmoon vasta jokunen vuosi sitten, kun kaveri alkoi pelata Age of Conan -peliä. Ensimmäinen, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Conan-elokuva oli minusta muistaakseni ihan hyvä, vaikka jatko-osasta en sitten niin kauheasti pitänytkään. Enkä edes ole mitenkään suuri muskelisankarifantasiaelokuvien ystävä. Kaikesta tästä huolimatta minun vain oli päästävä katsomaan tämä elokuva. En tiedä, oliko syynä kenties Iso-Arskan elokuvien haamu, elokuvan sinänsä hienot julisteet vai mitkä, mutta en vain saattanut jättää elokuvaa väliin. Kaikki eväät huonolle elokuvalle olivat olemassa, eikä tämä uusi Conan the Barbarian valitettavasti pettänyt niitä ennusmerkkejä.

Tarina on hyvin yksipuoleinen ja kliseinen. Okei, taistelun tuoksinassa syntymistä en ole aiemmin kai nähnyt, mutta muuten mennään kyllä niin kliseisissä merkeissä, että ei mitään rajaa. Conan kasvaa nuorella iällä vähitellen soturiksi, mutta jouduttuaan orvoksi päättää kostaa isänsä tappajille. Ei siinä mitään, kaikki tarinathan on vähän niin kuin jo kerrottu, mutta kun tätä kuvausta ei oltu saatu tehtyä millään tapaa mielenkiintoisella tavalla. Conanin ollessa lapsi yritin vielä valaa uskoa siihen, että elokuvasta saattaisi tullakin vielä jotain, mutta hyvin pian minulle selvisi, että aikamoinen pannukakkuhan tämä on. Tämä naamion viimeisteleminenkin vietiin läpi niin tutuin kuvioin, että sen jälkeen kun sai kuulla siihen tarvitsevan puhdasverisen verta, niin koko elokuvan juoni ja käänteet alkoivatkin olla tiedossa, eikä tarjonnut oikein mitään yllätyksiä missään vaiheessa. Elokuvan suurimpia ongelmia oli se, ettei se antanut tilaa tarinan kehittymiselle, vaan elokuvaa vietiin eteenpäin lähinnä taisteluiden kautta ja jos elokuvassa oltiin kymmentäkään minuuttia ilman taistelua, niin aika harvinainen näky se oli. Kun sitten taistelutkin oli toteutettu ADHD-meiningillä, niin ei hyvää päivää. En ole suurten taistelukohtausten ystävä, mutta tässä vedettiin kyllä jonkinasteiset pohjat taistelukuvausten suhteen. Kun edes Conanin taistellessa käytännössä yksin kohtauksista ei ottanut selvää, niin jossain oli menty pieleen ja pahasti. Nämä hiekkasoturit olivat elokuvan tylsin juttu, kun niitä syntyi uudestaan yksi pois ja uusi tilalle -periaatteella juuri niin kauan kuin tekijät niin halusivat. Pitkään elokuvaa ei tullut kuitenkaan seurattua sellaisella "onpa paskaa" -asenteella vaan pikemminkin "onpa aika huono" ja olin oikeasti antamassa elokuvalle puolta pistettä enemmän, mutta sitten lopun seikkailu Zymin linnassa kaikkine vesihirviöineen ja paikan romahtamisineen oli vain niin tylsää katseltavaa, etten voinut kuin pudottaa pisteitä vielä vähän. Tämä loppukohtaus nimittäin viedään sekin läpi hyvin kliseisissä merkeissä ja tekee sen vieläpä täysin epätyydyttävällä tavalla. Mitä tulee sitten 3D:hen, niin en käsitä, miksi elokuva oli ylipäätään kuvattu 3D:nä, kun se olisi näyttänyt muutamaa kohtausta lukuun ottamatta ihan samalta 2D-versionakin. 3D ei siis tuonut elokuvaan lainkaan lisäarvoa, vaan ihan hyvin olisi pärjätty ilman sitäkin. Maisemat sentään olivat ajoittain komeita.

En ole tosiaan Conan-sarjakuvia lukenut yhtäkään, mutta jotenkin en vain saanut Jason Momoasta Conan-fiilistä. Enemmänkin hän toi minulle mieliin Prince of Persian ja viimeistään jo mainitusta hiekkasoturitaistelusta tämä mielikuva jäi elämään. Ei sillä, hän oli ihan kelpo tapaus voittamattomaksi muskelimieheksi, mutta siinä se pitkälti tahtoi ollakin. Mitään kunnon näyttelijälahjoja hänelläkään ei tuntunut olevan, joten sikäli hän kyllä seurasi esikuviaan, ja karismaa hänessä ei ollut nimeksikään. Rachel Nichols jäi sitten vieläkin yksiulotteisemmaksi ja oli vain ja ainoastaan tylsä. Conanin vastustajatkin olivat sen verran kliseistä kamaa, ettei niidenkään näyttelijöistä oikein otetta saanut.

Pisteitä: 1,5/5

PS. Kiintoisaa sikäli. että tämä on toistaiseksi paras näkemistäni Marcus Nispelin elokuvista, joskin olenkin nähnyt niitä nyt vasta kaksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre

Alkuperäinen nimi: Loong Boonmee raleuk chat

Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul

Pääosissa: Thanapat Saisaymar, Jenjira Pongpas, Natthakarn Aphaiwonk

Valmistusmaa: Thaimaa, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 113 min

Boonmee (Thanapat Saisaymar) on valmistautumassa mahdolliseen kuolemaansa syömällä ateriaa sukulaistensa kanssa, kun yhtäkkiä heidän viereensä ilmestyy Boonmeen kuollut vaimo Huay (Natthakarn Aphaiwonk) ja pian myös kauan sitten kadonnut Boonmeen poika Boonsong (Geerasak Kulhong), josta on tulut wookiekarhumainen olio. Pian alkaa hyvin kummallinen matka Boonmeen sisimpään ja tämän entisiin elämiinsä, jos vaikka syyt hänen sairauksiinsa löytyisi sitä kautta...

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä jo tämän elokuvan aikana Rovaniemelle päin, mutta koska paluu sinne järjestyi muuta kautta ja vasta kuudelta illalla, niin minulla oli hyvin aikaa käydä katsomassa tämä viime vuoden Cannesin pääpalkinnon voittanut elokuva ja siten saikin luvan olla viimeinen Sodankylässä katsottu elokuva (pari arvostelua on tosin vielä tulossa myöhemmin, blog.huom.), tosin ei olisi ollut niin suurta väliä, jos ei sellainen olisikaan ollut. Okei, yön valvoneena olin hirveän väsynyt, mutta nipistelytaktiikalla sain itseni pidettyä hyvin hereillä, joten en usko johtuneen väsymystilastani, etten juuri saanut mitään irti elokuvasta Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (eikö olekin ihanan pitkä nimi?).

"Elokuva ei ole tarina, vaan mielentila", on sanonut Apichatpong Weerasethakul ja eihän tässä tarinaa olekaan nimeksikään. Alku on kuitenkin kiehtova, kun nämä kuolleet tai kadonneet sukulaiset ilmestyvät yhtäkkiä sinne ruokapöytään. Tämä wookiepoika varsinkin oli ihanalla tavalla outo. Sitten vähitellen siirrytään tähän matkantekoon, joka sitten taisi olla se mielentilaosuus ja kun kirjoitin tämän arvostelun raakaversion viisi päivää esityksen jälkeen en tapahtumista enää paljon muistanut, mutta muistin kyllä heti elokuvan päätyttyä ja muistan ajatelleeni jo tuolloin, että meni yli hilseen ja pahasti, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Joissain viidakoissa ja luolissa ainakin matkattiin, eikä  hahmoilla tuntunut olevan itselläänkään varmaa tietoa siitä, missä kulloinkin oltiin (Boonmee saattoi olla poikkeus). Lopussa palattiin taas tavallisempaan menoon ja sitä jaksoi taas ihan katsoa, mutta harmi kun alun ja lopun välissä oli niin paljon sitä... mielentilaa.

Näyttelijöistäkään ei sinänsä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta kyllä heitäkin nyt katsoi eli suoriutuivat rooleistaan ihan kunnialla, eikä yhdestäkään oikein pahaa sanottavaa jäänyt. Toisin sanoen heissä oli juuri sen verran sitä aitouden tunnetta, että heidän puolestaan elokuvaa jaksoi katsoa, vaikka tarina ympärillä olikin kaikkea muuta kuin realistinen. Huayta näytellyt Natthakarn Aphaiwonk oli kyllä varsin nätti tapaus.

Pisteitä: 2/5

PS. Elokuvassa on sen verran kiehtova konsepti, että minun täytyy ottaa tämä jossain vaiheessa uusintatarkasteluun joskus, kun olen virkeämmällä päällä. Poikkeuksellisesti voisin kirjoittaa elokuvasta uuden arvostelun ainakin siinä tapauksessa, jos silloin virkeämpänä mielipide muuttuu jotenkin oleellisesti. Enkä voi myöskään kieltää sitäkää, etteikö tämän elokuvan erikoinen luonne olisi herättänyt ainakin mielenkiinnon Weerasethakulin muihin elokuviin, jos ei muuta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: Paris, je t'aime

Ohjaus: Olivier Assayas, Frédéric Auburtin, Gurinder Chadha, ym.
Käsikirjoitus: Bruno Podalydès, Paul Mayeda Berges, Gurinder Chadha, ym.

Pääosissa: Florence Muller, Bruno Podalydès, Leila Bekhti, ym.
Valmistusmaa: Ranska, Liechtenstein, Sveitsi, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 116 min

- Se oli se hetki, kun minä rakastuin Pariisiin ja se hetki, kun minusta tuntui, että Pariisi rakastui minuun.

Aah, Pariisi, tuo rakkauden pääkaupunki. Siellä tiedetään olevan lukemattomia tarinoita rakkaudesta ja vähän muustakin ja nyt 22 ohjaajaa tarjoaa katsojalle 18 niistä. Ei ole väliä, onko nuori, vanha, rikas, köyhä, sokea, ruma, kaunis, komea tai ihan mitä vaan, Pariisissa jokainen voi kokea rakkautta, tavalla jos toisellakin, mutta minkälaisia tarinoita Pariisi kätkeekään sisällensä?

Kuukauden WANHAna katsoin tällä kertaa niin Harrin kuin Elokuvablogin Päivinkin toivomuksesta (mutta enemmän jälkimmäisen, koska yhden Harrin toiveen olin jo toteuttanut) tämän elokuvan. Tämä kuukausi on ollut aika haipakkaa johtuen enimmäkseen sodankylällisistä syistä, minkä vuoksi tämän katsominenkin jäi viimeiseen päivään; eilen piti jo katsoa, mutta olin niin väsynyt pyörälenkin jälkeen, että jätinkin tämän tähän päivään ja katsoinkin elokuvan poikkeuksellisesti melkein heti töiden jälkeen. Niin ja mikä kiire tämän katsomisessa ja arvostelemisessa oikein olisikaan ollut, kun onhan tässä tätäkin kuukautta vielä monta minuuttia jäljellä (tätä kirjoittaessa 53), mutta se siitä ja itse elokuvaan.

Pariisi, rakkaudella -elokuvaa ei ole kiittäminen filmihulluuteni nousemisesta toiseen potenssiin, mutta se kuului silti niihin ensimmäisiin elokuviin, jotka tuli katsottua silloin, kun aloin laajentamaan omaa leffatuntemustani eli joskus 2007. Tämä tarkoitti sitä, että jos kauhuelokuvia ei lasketa, niin hädin tuskin olin katsonut yhtään elokuvaa suomen-, englannin- tai espanjankielisten elokuvien ulkopuolelta (espanjahan on mun salainen paheeni, toim.huom.). Niinpä kun paikalliseen Kinokellari-ohjelmiston (muistaakseni) syyskauden avauselokuvana nähtiin tämä (pääosin) ranskalainen elokuva, menin katsomaan sen puhtaasti yleissivistävistä syistä, sillä enhän ollut tuohon päivään mennessä nähnyt yhtäkään ranskalaista elokuvaa (en ole varma, olinko nähnyt yhtään ranskalaista kauhuakaan vielä siinä vaiheessa). No, toki luin episodimaisuudesta, jonka ystävä en juuri ole, mutta elokuvateatterista lähtiessäni tiesin hankkivani elokuvan vielä kotiinkin ja nyt onkin siis vuorossa jo kolmas katselukerta ja jotenkin tuli sellainen tunne, että pidin tästä vielä hitusen enemmän kuin aiemmin.

Elokuvassa on tosiaan 18 episodia 22 ohjaajalta (ohjausyhteistöitä siis oli kanssa), mutta episodeja ei yhdistä mikään muu kuin Pariisi. Ohjaajat olivatkin saaneet ilmeisesti vapaat kädet episodiensa suhteen, kunhan nyt liittyivät jollakin tavalla Pariisiin, mutta vähän epäilen, että salaiseksi lisäsanaksi oli annettu myös rakkaus, sillä kaikissa näissä episodeissa rakkaus muodossa tai toisessa oli läsnä. Kukin episodeista oli vissiin vain kuusi minuuttia pitkä, joten kyllästymään ei olisi ehtinyt, vaikka vähän tylsempiäkin episodeja olisi tullut vastaan, mutta niitä ei onneksi tullut. Tämä myös on innostanut useita jäljittelijöitä ja niitä muita näkemättä vähän tuntuu, ettei tämän tasolle kuitenkaan päästä. Mitä sitten oli tarjolla?

No, yleistä rakkaudenkaipuuta oli muutamia, mutta sitten oli vaan muuten vaan rakastuneita ihmisiä olivatpa nämä rakastuneet sitten itse Pariisiin, vaimoihinsa, rakastajiinsa, lapsiinsa tai ihan mihin vaan. Episodeissa muun muassa tavataan mahdollisia sielunveljiä, odotellaan metroa, käydään kuuluisuuksien haudalla, muistellaan kuollutta lasta, tavataan rakkautta etsivä miimikko, poltellaan hasista, joudutaan kosketuksiin yön synkkien hahmojen kanssa, ihastutaan toista uskontoa edustaviin henkilöihin sekä muihin satunnaisiin ohikulkijoihin ja vaikka mitä. Monet episodit olivat periaatteessa sellaista mennään tilanteesta A tilanteeseen B ilman suuria yllätyksiä, mikä ei suinkaan haittaa tällaisissa lyhyissä episodeissa, mutta omaksi ilokseni sitten mukaan oli saatu useampikin episodi, jotka tavalla tai toisella yrittävät harhauttaa katsojaa ainakin vähän ja tällaisista mainittakoon oma suosikkiepisodini Parc Monceau, jossa vanha mies (Nick Nolte) tapaa nuoren naisen (Ludivine Sagnier) ja heillä on jonkinlainen suhde, mutta millainen, sitä ei paljasteta heti, vaikka vihjeitä annetaankin ja taustalla on kolmaskin osapuoli, naiselle rakas Gaspard. Lisäksi pidin paljon Coenin veljesten Tuileriesista puhtaasti niiden hölmöjen kirjasitaattien vuoksi. En lähde jokaista episodia kuitenkaan tässä analysoimaan, sillä kokonaisuutena episodit tarjosivat hyvin erilaisia lähestymistapoja Pariisiin, mutta silti kaikkien parissa ainakin jossakin määrin viihtyi. Muistelisin, että aikoinaan olisin toivonut muutamaa episodia lyhyempää elokuvaa, mutta ei siksi, että olisin halunnut tietyt episodit pois, vaan hieman lyhyempikin kokonaisuus olisi tuolloin kelvannut, mutta nyt elokuva ei tuntunut missään nimessä liian pitkältä, vaan sen parissa viihtyi oikein hyvin. Mitä parasta, ehkä viimeistä episodia lukuun ottamatta episodit todella tuntuivat ohjaajien omilta lähestymistavoilta Pariisiin, eivätkä tuntuneet matkailumainoksilta, vaan Pariisin kadut tuntuivat olevan vaan kaikkien tapahtumien taustalla. Tuossa viimeisessä episodissa (14e arrondissement) oli kyllä vähän matkailumainoksen fiilistä ja siten vähän tilaustyön oloinen, mutta kun se oli tosiaan viimeisenä vuorossa, niin ei se juurikaan haitannut, vaan ihan mukava tapa päättää koko elokuva (pientä kollaasia tarjottiin vielä tämän jälkeen). Ei tämä tälläkään kertaa minusta Pariisi-fania tehnyt, mutta ei sitä täysin kai ollut haettukaan.

Ohjaajien joukkoon mahtui minulle tutuista nimistä ainakin Ethan & Joel Coen (Tuileries), Wes Craven (Pere-Lachaise), Gérard Depardieu (Quarter Latin), Gus Van Sant (Le Marais), Alexander Payne (14e arrondissement) sekä Vincenzo Natali (Quartier de la Madeleine).

Näyttelijöissä ei ollut valittamista, vaan kaikki kantoivat oman episodinsa oikein mallikkaasti. Mukana menossa: Steve Buscemi, Juliette Binoche, Willem Dafoe, Nick Nolte, Bob Hoskins, Elijah Wood, Natalie Portman, Gérard Depardieu, Alexander Payne (ei ohjaamassaan episodissa) sekä Maggie Gyllenhaal.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Attenberg

PS. No hitto, muutaman minuutin meni heinäkuun puolelle... no ei voi mitään. :D