Alkuperäinen nimi: Out of Africa

Ohjaus: Sydney Pollack
Käsikirjoitus: Kurt Luedtke

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1985

Kesto: 154 min
 

- You've ruined it for me, you know.

- Ruined what?
- Being alone.
 

 

Vuonna 1913 varakas Karen (Meryl Streep) matkustaa Tanskasta Keniaan solmiakseen sinne sijoittuneen Bror Blixenin (Klaus Maria Brandauer) kanssa järkiavioliiton ja näin Karenista tulee Karen Blixen. Matkallaan tulevan miehensä luo Karen tapaa norsunluita  metsästävän Denys Fihch Hattonin (Robert Redford), jonka vuoksi koko juna pysäytetään keskellä ei mikään, mikä viehättää Karenia. Afrikkaan Karenin on houkutellut eksoottisen paikan lisäksi mahdollisuus karjanhoitoon, mutta päästyään sinne hän saa kuulla Brorin päättäneen sittenkin keskittyä kahvinviljelyyn, vaikka kahvi menestyykin heikosti niin korkealla. Karen ryhtyykin viljelypuuhiin samalla kun Bror lähtee pitkille metsästysreissuille. Yhteisen tuttunsa Berkeley Colen (Michael Kitchen) kautta Karen sitten tapaa tämän tästä myös Denysiä ja vähitellen heidän välilleen syntyy muutakin kuin pelkkää ystävyyttä...

En tiedä, onko tämä noloa vai ei, mutta kaikista vajaa vuosi sitten tutulta ostamistani leffoista (hän kun myi leffansa pois) Minun Afrikkani oli minulle ennakkoon vähiten tuttu. En ole varma, olinko edes elokuvan nimeä kuullut ennen, mutta pidän mahdollisena sitä, että en välttämättä. Silloin kun tutkistelin niitä myynnissä olleita leffoja (niitä oli useampi sata), niin varmasti ostopäätöksen sai aikaan Meryl Streep, kukapa tai mikäpä muukaan. Yhtenä näiden elokuvien valintaperusteena oli toki myös olemisen 1001 elokuvaa -listalla, joten kun ehkä hieman yllättäenkin bongasin elokuvan myös siitä, niin eihän tätä voinutkaan kuin hommata itselleni. Sittemminhän opin myös sen, että elokuva voitti peräti seitsemän Oscar-pystiä ja minä en tosiaan ollut kuullut siitä aiemmin! No, eräs tuttava luonnehtikin elokuvaa yhdeksi hienoimmaksi näkemäkseen elokuvaksi, mutta ihan samaa fiilistä Minun Afrikkani ei tehnyt, mutta oli kuitenkin ihan mukavaa katseltavaa.

Elokuvan aluksi nähdään välähdyksiä tulevista tapahtumista, mutta koska Denyskään ei hyväksyisi moista tarinankerrontaa, lähtee Karen Blixen kertomaan tarinaansa aivan alusta niistä hetkistä lähtien, mitkä edesauttoivat Blixenin päätöstä lähteä Afrikkaan. Sitten siirrytäänkin Kenian halki kulkevaan junaan, jossa samalla nähdään ihan komeita maisemia ja samalla pistetään käyntiin tämä Karen ja Denys -kuviokin. Kuitenkin Denys jää selvästi taka-alalle, kun elokuva keskittyy puimaan Karenin ja Brorin alkuaikoja Afrikassa ja sitä, kuinka Bror jättää Karenin pitkiksi ajoiksi yksin palvelijoiden ja viereisen heimon keskuuteen. Karenin sopeutumista niin uuteen asuinseutuunsa kuin ajanviettopuuhiin oli jollain tapaa mielenkiintoista katsella ja mielenkiintoa tuli jollain tapaa lisää, kun Karen alkoi kahvinviljelypuuhien lisäksi myös hoitamaan niitä heimon jäseniä. Tämä kiinnostavuus oli ehkä jopa vähän yllättävää, sillä elokuva ei tarjonnut mitään suuria juonenkäänteita tai tapahtumia, vaan elokuva eteni melko tavallisten askarien keskellä Karenin näkökulmasta vain hyvin erilaisessa ympäristössä (tuli mieleen äskettäin näkemäni The Descendants). Lisäksi ensimmäinen maailmansota ja sen vaikutukset Afrikan tapahtumiin kiinnosti jo pelkästään historiallisessa mielessä, vaikka sitä ei loppujen lopuksi niin paljon käsiteltykään. Kuitenkaan ainakaan minulla puhti ei tahtonut riittää ihan loppuun asti, sillä vaikka varsinaisia kyllästymisen merkkejä en itsessäni havainnutkaan, niin silti se tarinan vetämyys hieman laski elokuvan loppupuolella; ehkä olin odottanut Karenin ja Denysin romanssista paljon intohimoisempaa tai räiskyvämpää, mene ja tiedä. Elokuva oli mielestäni ehkä ihan hitusen liian pitkä, mutta ei niin paljon, että se ainakaan liiaksi olisi vaikuttanut jaksamiseen. Kokonaisuutena siis ihan mukiinmenevä elokuva, joka oli kuitenkin omaan makuun lähempänä kolmea kuin neljää pistettä.

Tiesin elokuvan perustuvan tositapahtumiin, kiitos parturini joka valaisi asiaa kun Meryl Streepistä tuli puhe (heh), tai vähintäänkin Karen Blixenin omiin matkakertomuksiin, mutta itse henkilöä en uskonut tietäväni ennen kuin joskus puolenvälin tietämillä yhdistää nimet Karen ja Bror Blixen ja saada tulokseksi Karen Blixenin (saatettiin se mainita alussakin, mutta en osannut kiinnittää huomiota), jonka nimenä kyllä tunsin, mutta en tekojaan tai ammattiaan. Koska elokuva oli tehty Blixenin matkakertomusten pohjalta , niin elokuvassa oli kokonaan väistetty kysymykset valkoisten kolonialistien mustia kohtaan harjoittamasta rasismista, mikä sopi ainakin minulle ihan hyvin, sillä ei tämän elokuvan ollut tarkoitus ollakaan kuvaus rasismista, vaan kertoa nimenomaan Blixenin Afrikan-vuosista. Tietenkin jos Pollack olisi kertonut tarina ihan kuin ulkopuolisesta näkökulmasta, asian mainitseminen olisi häirinnyt, mutta näin ei juurikaan.

Meryl Streep oli oma perusvarma itsensä. Tällä kertaa hän ei suorastaan häikäissyt suorituksellaan, mutta oli siitä huolimatta hyvä, enkä epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi omaksunut Karen Blixenin maneereita todella tarkasti. Vertailukohtaa aitoon Blixeniin minulla ei ole, mutta ainakin puhetavasta päätellen Streep on selvästi sisällä roolissaan. Robert Redfordkin tekee kanssa ihan hyvää työtä ja täytyykin nyt samalla tunnustaa, että tämä taitaa tosiaan olla ensimmäinen elokuva, jonka Redfordilta näin; Hevoskuiskaajaa yritin joskus katsoa, mutta kesken jäi. Bror Blixeniä näytellyt Klaus Maira Brandauerilla on kuulemma aika säväyttävä tapa näytellä, mutta ei se ruudulla näkynyt, vaan melko tavalliselta aviomieheltä hän vaikutti, eikä varmasti jää mieleen. Michael Kitchen oli sitten jo vähän eläväisempi Berkeley Colena. Mukana menossa: Michael Gough (Batman).

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta katson leffat ostojärjestyksessä ja tuossa syksyn alkaessa uteliaisuus voitti ja rupesin laskemaan, mikä elokuva olisi se Project 1001:n 200. elokuva ja tämähän sieltä tuli. Siinä samassa mieleen tuli tuonne ylös "esipuheeseen" kirjoittaa, kuinka kukaan ei varmasti usko, että tämä virstanpylväs saavutettiin täysin sattumalta Meryl Streepin elokuvalla ja tuskin maltoin odottaa, että pääsen kirjoittamaan sen. Noh, sitten syksy eteni ja näin pari 1001-elokuvaa leffateattereissa, joten ne sitten pilasivat tämän minusta ihan hauskan sattuman (joo, huumorini on outoa). No höh!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tanssii susien kanssa / Turvatalo

Alkuperäinen nimi: The Crow: Wicked Prayer

Ohjaus: Lance Mungia
Käsikirjoitus: Lance Mungia, Jeff Most, Sean Hood

Pääosissa: Edward Furlong, Tara Reid, David Boreanaz
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2005

Kesto: 95 min
 

- How are you at wedding speeches?

- I'm better at eulogies.

 

Reservaattialueella kaivostyöläiset kapinoivat, sillä kaivoksen paikalle aiotaan rakentaa kasino. Samaan aikaan tien reunassa rangaistustyötä tekevä vanki Luc Crash (David Boreanaz) pakenee joukkoineen. Luc Crash on kovan sortin saatananpalvoja ja hän haluaa tuoda helvetin maan päälle... kirjaimellisesti. Toisaalla Lucin vanha tuttu ja ex-vanki valkoinen Jimmy Cuervo (Edward Furlong) on ehdonalaisuutensa vuoksi jumissa reservaatissa ja rakastunut intiaanineitoon Lily Ignites the Dawniin (Emmanuelle Chriqui), vaikka Lilyn sukulaiset ovatkin heidän rakkauttaan vastaan. Cuervo on kuitenkin menossa kosimaan Lilyä, mutta Lucin jengi on vastassa, sillä he haluavat Lilyn silmät saatanallisiin rituaaleihinsa. Cuervo ja Lily tapetaan raa'asti ja heitetään kaatopaikalle pakastimessa. Sinne lentää myöskin varis, joka vapauttaa Cuervon kuolemastaan ja niinpä Cuervo pääsee kostamaan murhaajilleen...

Tämä The Crow -elokuvien parissa vietetty leffaviikko pääsee viimeinkin päätökseen. Oikeastaan koko sarja käy minusta hyvänä esimerkkinä siitä, miksi nykyään pyrin näkemään myös tiettyjen elokuvien jatko-osat. Nimittäin vaikka näitä jatko-osia on ilmeisesti parjattu kovinkin sanoin ja esimerkiksi IMDB-pisteet ovat hyvin alhaiset, mikä ei sinänsä motivoisi niiden katsomista, niin varsinkin kahdesta aiemmasta jatko-osasta pidin edes sen verran, että niiden katselu oli edes jossain määrin kannattavaa. Sarjan edellinenkin osa oli juuri ja juuri katsottavaa kamaa, joten sen myötä lähdin pienen toivonpilkkeen kera katsomaan tätä sarjan viimeistä osaa, mutta se pilke sammui sitten jossain vaiheessa, sillä The Crow: Wicked Prayer ei ollut järin onnistunut tekele ja vähän piti jopa miettiä vielä astetta heikompaakin pistemäärää.

Syy, miksi annoin elokuvalle edes kaksi pistettä, johtuu sen alusta, sillä vaikka en hirveästi tykännytkään tapahtumien lokaatiosta, oli siinä sellainen oma viehätyksensä, mikä saattoi tosin johtua siitä, että se poikkesi niin rajusti aiempien osien vastaavasta. Lisäksi vielä alussa elokuva vaikutti jotenkin monipuolisemmalta kuin mitä se loppupeleissä oli, kun oli Lucin jutut, Cuervon jutut sekä päälle vielä tämä kaivoshässäkkä, mutta ei siitä sitten saatukaan oikein mitään irti. Koko kaivosjutun mukanaolokin oli perusteltavissa vain sillä, että sillä tavalla Luc sai motivoitua joukkojaan ja samalla tekosyyn toimilleen. Kun sitten Cuervo kuolee ja palaa henkiin, niin arvattavissa oli, mitä oli tulossa eli Luc lähtisi kostamaan murhaajilleen eli siinä vaiheessa alkoi elokuvaa kohtaan tuntemani vähäinenkin kiinnostus laskea. Siitäkin huolimatta, että asiat eivät menekään ihan samalla kaavalla kuin ennen, vaan vaikka pari konnaa saakin surmansa jo hyvissä ajoin, niin kuitenkin aika monta konnaa jätetään ihan elokuvan loppujaksolle, jota saatiinkin sitten odotella pitkä tovi. Tässä välissä ja oikeastaan jo ennen loppujaksoa yritetään kaivaa ylimääräistä jännitettä siitä, että Lilyn sukulaiset ja heidän lähipiirinsä vihaavat Cuervoa ja he ovat kaiken lisäksi poliiseja, mutta turhaan, sillä eipä se yritys oikein onnistunut, vaan sitä vaan toivoi, että päästäisiin näissä kostotoimissa eteenpäin. Lisäksi Cuervo kävi yrittämässä sovittaa entisiä tekojaan, mikä olisi hyvin voitu jättää pois. Se varis-korttikin käytettiin mielestäni vähän turhan aikaisin, vaikka sitä käytettiinkin aika pitkälle loppuun asti. Lopun vaiheet olivatkin sitten sellaista kuraa, että epäilin hetken elokuvan olevan IMDB:ssä Bottom 150 -listalla (ei ollut). Tämä vesitetty ja huonosti leikattu lopputaistelu ja siihen muut liittyvät elementit toimivat hyvin sarjassa "onneksi tämä on pian ohi" ja loppuratkaisu oli monin paikoin naurettava, mutta samalla tylsä.

Nyt kun olen nähnyt nämä kaikki The Crow -elokuvat, niin voin sanoa tämän: Terminaattori 2: tuomion päivästä tuttu Edward Furlong oli eittämättä kaikista The Crow -hahmoista se ehdottomasti luokattomin, eikä Furlong onnistunut vakuuttamaan minua missään vaiheessa. Ennen ylösnousemustaan hän oli kuitenkin vielä juuri ja juuri mukiinmenevä, mutta tosiaan The Crow'na hän tuntui tekevän kaikkensa vesittääkseen hahmonsa kiinnostavuuden ja siinä hän lähestulkoon onnistuikin. David Boreanaz (Bones) ei myöskään onnistunut tekemään vaikutusta, vaan oli vain epäonnistunut karikatyyri ns. suuresta pahiksesta. Danny Trejo nyt oli oma itsensä, mutta kyllä minua sentään vähän huvitti Trejon paidatta tarjoama varistanssi. Mukana menossa: Tara Reid (American Pie) sekä Dennis Hopper pikkuroolissa.

Pisteitä: 2/5

Crow, Crow - enkelten kaupunki, The Crow: Pelastus, The Crow: Wicked Prayer

Seuraavana arvosteluvuorossa: Wayne's World

Alkuperäinen nimi: The Descendants

Ohjaus: Alexander Payne
Käsikirjoitus: Alexander Payne, Nat Faxon, Jim Rash

Pääosissa: George Clooney, Shailene Woodley, Amara Miller
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 115 min

- You little fuck! Do you get hit a lot?

- I don't know, I've had my share.

Matt Kingin (George Clooney) suku on aikoinaan saanut omakseen palan Havaijia ja nyt Mattiin suku on myymässä pois niitä maita, jotta maille voitaisiin rakentaa uusi hotellikeskus ja Matt toimii asiassa ylimpänä luottamusmiehenä. Samaan aikaan Mattin vaimo Elizabeth (Patricia Hastie) makaa veneturman vuoksi koomassa ilman heräämismahdollisuutta, joten hoitotestamentin mukaan häntä ei saa pitää keinotekoisesti hengissä. Niinpä Matt joutuu aivan uuden tilanteen eteen, sillä heillä on kaksi tytärtä, Alexandra ja Scottie (Shailene Woodley ja Amara Miller), joiden hoitaminen on ollut lähinnä Elizabethin vastuulla. Kaiken kukkuraksi Matt saa kuulla äitinsä kanssa välit katkaisseelta Alexandralta, että Elizabeth petti Mattia jonkun toisen miehen kanssa, joten Mattilla on toden totta sulateltavaa...

Kiinnostuin tästä elokuvasta muistaakseni jo vähän ennen kuin Oscar-ehdokkuudet julkistettiin, vaikka niiden julkistus tietenkin lisäsi kiinnostusta. Näin nimittäin tämän elokuvan trailerin vähän ennen niiden julkistusta ja siinä minua viehätti Clooneyn/Mattin valitus siitä, että ihmiset luulevat kaikkien havaijilaisten elävän paratiisissa ihan kuin heillä ei olisi samoja ongelmia kuin kaikilla muillakin. Toisin sanoen annoin itseni odottaa upeissa puitteissa kuvattua melko tavallisen perheen ongelmista kertovaa elokuvaa, jonka täytyi kaiken maailman ehdokkuuksiensa ja saatujen palkintojen perusteella olla vieläpä melko hyvä. No, kyllähän täma nyt yhden illan viihteenä meni, mutta ei tämä allekirjoittaneelle minkäänlaiseksi suureksi tapaukseksi noussut, sillä The Descendantsin tarina oli ehkä liiankin tavallinen.

Elokuva alkaa pienellä kuvauksella Matt ja Elizabeth Kingin avioliitosta, joka oli tuomittu epäonnistumiseen, kunnes tuli tämä tilanteen täysin muuttava onnettomuus. Minusta ihan kiva aloitus, mutta ei nostattanut mitään suuria tunteita ja jotenkin tämä sama fiilis välittyi sitten oikeastaan koko elokuvasta. Kaikkia tapahtumia oli silleen ihan kiva katsoa, mutta ei sen enempää. Mattin tehtävänä kun on ensin saada kapinoivat tyttärensä kuriin, sitten kertoa kaikille sukulaisille ja tuttaville Elizabethin lähestyvästä kuolemasta sekä siinä sivussa etsiä käsiinsä Elizabethin kanssa vehdannut mies ja tämä kaikki tapahtui melko rauhallisissa merkeissä niin, ettei tunteita noussut itsellä pintaan suuntaan tai toiseen. Minusta tämä matka oli kuitenkin ihan onnistuneesti tehty, sillä ihan mielellään tätä matkantekoa katsoi, vaikka ei niitä suuria tunteita herättänytkään missään vaiheessa. Tätä aika draamavetoista tarinaa ryyditti sitten myöskin lähinnä humoristiset dialogit, joita ei ylikäytetä kuitenkaan, minkä vuoksi elokuvaa ei varsinaiseksi komediaksi voinutkaan sanoa. Päällimmäisenä tämä taisi kuitenkin olla tarina rakkaudesta, kasvamisesta ja sopeutumisesta uuteen vaikeaan tilanteeseen, mutta ei ainakaan omaan makuun sieltä vaikuttavimmasta päästä.

Uskon, että Alexandran kaveri Sid (Nick Krause) oli tuotu elokuvaan vain komediallisista syistä, sillä juuri muutakaan tarkoitusta Sidin hahmolle en tahtonut löytää, mikä teki hänestä loppujen lopusta melko turhan hahmon. Mattilta puolestaan nähdään välillä tunnepurkauksia, mutta pääosin elokuvasta hän on melko tyyni ja esimerkiksi Elizabethin rakastajan löytäminen ei tapahdu missään suuressa raivon vallassa. Luulen, että tämä Mattin tyyneys ei toiminut ainakaan minulla elokuvan eduksi, sillä se saattoi hyvinkin olla syy siihen, miksi itselläkin oli melko tyyni olo lähes koko elokuvan ajan, sillä ainoa hiukankin koskettava hetki koettiin ihan elokuvan loppumetreillä (mikä melkein oikeutti parempaan pistemäärään). Elokuvan lopussa sitten huomasin, kuinka Alexandra ja Scottie olivat muuttuneet selvästi elokuvan alkuasetelmista ja varsinkin Alexandran kohdalla muutos tapahtui varsin huomaamattomasti vähitellen pitkin elokuvaa.

George Clooney oli perusvarma itsensä, mutta varmaan hahmon tyyneydestä johtuen ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta, mitä hän yleensä on saanut aikaan. Toisaalta Clooney onkin omiaan näyttelemään tällaisissa rooleissa eli keski-ikäistynyttä tavallista kaduntallaajaa. Clooneya enemmän minua miellytti Alexandraa näytellyt Shailene Woodley, sillä vaikka hänen hahmonsa elokuvan alussa muistuttikin enemmän tyypillistä angstiteiniä, niin elokuvan edetessä Alexandraan tuli huimasti lisää syvyyttä, mikä oli mielestäni täysin Woodleyn ansiota. 11-vuotias Amara Millerkin oli tavallista särmikkäämpi lapsinäyttelijä. Niin ja vaikka en itse Sidin hahmosta pitänyt, niin kuitenkin Nick Krause esitti häntä ihan kelvollisesti, vaikka olihan Sid välillä vähän pelle, eikä suinkaan hyvässä mielessä. Mukana menossa: Michael Ontkean (Twin Peaks).

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Identtiset kaksoset

Alkuperäinen nimi: J. Edgar

Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: Dustin Lance Black

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Naomi Watts, Armie Hammer
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 137 min

- Is that all Mr. Hoover? I have a 2:30 class to teach.

- No, you don't. Consider your pay doubled; you now work for your country. Congratulations, Dr. Osborne.

FBI:n johtaja J. Edgar Hoover (Leonardo DiCaprio) alkaa (haamu)kirjoittaa muistelmiaan 1960-luvulla kylmän sodan ollessa tiukasti käynnissä. Vaikka Hoover pitääkin edelleen kiinni vallastaan, hänen uransa on eittämättä ehtoopuolella. Hänen uransa alkoi oikeusministeriön palveluksessa 1920-vaihteessa ja Hoover muisteleekin, kuinka hän olisi ainakin taustalla onkimassa tietoa kommunistien salamurhayrityksissä ja lopulta vaikuttamassa satojen kommunistien karkoittamisessa Yhdysvalloista, minkä lisäksi hän myös organisoi suuren arkistosuunnitelmansa. Myöhemmin Hoover sitten nimitetään FBI:n johtoon, mutta vaikka hänen uransa tulisikin olemaan pitkä, niin varsinkin alussa hän saa paljon arvostelua osakseen istuessaan vain toimistossa muiden agenttien tehdessä työn, mutta tähän imagoon olisi vielä tulossa muutos...

Clint Eastwoodin ohjaama elokuva, jossa Leonardo DiCaprio pääosassa? "Totta kai se tänne Poriin tulee!" No, ensi-illasta on kulunut itse asiassa juuri nyt tasan kuukausi, mutta eipä ole vielä täällä näkynyt. Jostain syystä minulla on kuitenkin vähän sellainen fiilis, että eiköhän tämäkin elokuva vielä tänne saadaan, mutta koska en voinut olla asiasta täysin varma, kävinkin viikonloppureissun yhteydessä tämän katsomassa Tampereella, kun melko hyvin sopi aikatauluihini. J. Edgar Hooverista en tiedä kuin sen, että häntä pidettiin aikoinaan kovana johtajana, mikä on käynyt ilmi niissä sadoissa jenkkileffoissa, joissa Hoover mainitaan, mutta miksi näin oli, siitä minulla ei ollut hajuakaan. Asia kuitenkin kiinnosti minua siinä määrin, että halusin päästä katsomaan tämän hiukan vaivihkaa levitykseen tulleen elokuvan. Kuitenkaan Eastwood ei ollut saanut aikaan Hooverista sellaista elokuvaa, että tämä mielenkiinto olisi säilynyt kovinkaan pitkään, sillä J. Edgar oli loppujen aika tasapaksu tapaus.

Elokuvassa käytetään suurin piirtein samaa kerrontatapaa kuin vasta näkemässäni (ja paremmassa) Rautarouvassa eli myös tässä elokuvassa liikutaan kahdella aikatasolla eli nykyajassa, mutta tietenkin myös menneisyydessä kartoittamassa Hooverin uraa. Erona tosin on se, että (elokuvan) nykypäivä etenee ihan yhtä lailla kuin Hooverin menneisyyskin, sillä nykyajassa käydään läpi melko lyhyesti 1960-luvun suuret tapahtumat Kennedyn murhasta Martin Luther Kingiin sekä vielä 1970-luvun alku. Mitä Hooverin menneisyyteen tulee, niin totta kai nähdään Hooverin vähittäinen nousu FBI:n huipulle, mutta kuitenkin muisteluiden rungon muodostaa ensimmäisenä Atlantin yli ilman välilaskuja yksin lentäneen Charles Lindbergin (Josh Lucas) kadonneen lapsen tapaus, jota vatvotaankin sitten hyvin pitkään. Luulen, että tämä tapaus olisi ollut mielenkiintoisempi, jos se olisi näytetty putkeen, mutta liian monta hyppäystä nykypäivän tapahtumiin oli vain liikaa, enkä siten jaksanut oikein innostua siitäkään.

Elokuvassa kuvattiin lähinä Hooverin uran tärkeimpiä hetkiä (ainakin luulen niin), joten Clyde Tolsonin (Armie Hammer) palkkaus vaikutti niin tavalliselta tapahtumalta, että sen näyttämisen taustalla täytyi olla jokin suurempi syy ja olin lopulta oikeassa, joskin syyksi epäilin aivan jotain ihan muuta. Kun tämä syy paljastui, oli tapaus Tolson ainakin aluksi yksi elokuvan harvoista valopilkuista, vaikka loppua kohden en jaksanut siitäkään enää niin välittää. Elokuvan kuvaus oli ehkä hivenen raskaamman puoleista, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että minuunn iski pieni kyllästyminen. Tähän kyllästymiseen vaikutti myös Hooverin käyttäminen kertojaäänenä, mikä oli aika epäonnistunut ratkaisu, sillä DiCaprion hoovermainen kertojaääni oli turhan raskassointuinen... ja lisäksi olisin mielellään antanut tapahtumien puhua puolestaan. En tiedä, onko tämä muistelmateos ihan oikeasti olemassa (en ehtinyt bongata kirjan nimeä), mutta Tolsonin suusta saatiin kuulla yksi ihan hauska yksityiskohta muistelmien sisällöstä.

Googletin kotiin päästyäni Hooverin kuvia pikaisesti, mutta ainakaan sen perusteella en havainnut DiCapriossa paljon samoja piirteitä kuin Hooverissa. Varmaankin DiCaprio on yrittänyt kuitenkin saada Hooverin maneereja kohdilleen, eikä DiCaprio sinänsä huono ollutkaan, vaan enemmänkin ihan perusvahva suoritus häneltä varsinkin hänen esittäessään nuorempaa Hooveria. DiCaprion naama oli vahvasti maskeerattu hänen esittäessään vanhentunutta Hooveria, mutta silti hänestä koko ajan näki, että DiCapriohan se siinä. Judi Dench oli ihan hyvä Hooverin sairaana äitinä. Muut näyttelijät, jopa Tolsonia näytellyt Armie Hammer, tahtoivatkin jäädä jotenkin pienemmälle huomiolle, sillä näyttelijätyöskentely tuntui jotenkin tarkoituksellisen väkinäiseltä, mikä ei sitten oikein uponnut muhun.

Pisteitä: 2/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Arizona Baby

Alkuperäinen nimi: Traffic

Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: Stephen Gaghan

Pääosissa: Michael Douglas, Benicio Del Toro, Don Cheadle
Valmistusmaa: Saksa, Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2000

Kesto: 141 min

- What are your policies towards treatment of addiction?

- Treatment of addiction? Addicts treat themselves. They overdose and then there's one less to worry about.

Huumebisneksessä pyörivät isot rahat, minkä vuoksi se on levinnyt laajalle ja se koskettaa monia ihmisiä monin eri tavoin. Meksikossa poliisipari Javier Rodriguez ja Manolo Sanchez (Benicio Del Toro ja Jacob Vargas) pysäyttävät huumekuljetuksen, mutta armeija tulee väliin ja hoitaa lastin eteenpäin. Myöhemmin armeijaa johtava kenraali Salazar (Tomas Milian) pyytää Javieria avukseen omaan taisteluunsa huumediilereitä vastaan. Tuomarina toiminut Robert Wakefield (Michael Douglas) nimitetään korkea-arvoisen huumeidenvastaisen työryhmän johtoon samalla, kun hänen oma tyttärensä Caroline (Erika Christensen) on pahassa huumekoukussa. San Diegossa DEA:n agentit Ray Castro ja Montel Gordon (Don Cheadle ja Luis Guzmán) nappaavat peiteoperaatiossa huumediileri Eduardo Ruizin (Miguel Ferrer), joka taas vasikoi oman pomonsa, rikkaan Carlos Ayalan (Steven Bauer) nimen ja Ayala pidätetään, mikä on suuri shokki Ayalan vaimolle Helenalle (Catherine Zeta-Jones). Kaikissa näissä tarinoissa erinäisiä tapahtumia tapahtuu omalla painollaan ja välillä eri henkilöiden tarinat risteilevät keskenään, mutta mihin kaikki nämä polut johtaa?

Yksi kolmesta (tai oikeastaan neljästä) tänä vuonna tapahtuvista virstanpylväistä on saavutettu, kun Project 1001 siirtyy uudelle sataluvulle... sikäli mikäli tätä nyt minään suurena virstanpylväänä voi pitää, kun uusi sataluku tulee saavutettua melkein joka vuosi, vaikka toisaalta onhan tässä käytännössä jo viidennes urakasta takana. Tämän virstaanpylvään sai kunnian ylittää Traffic, vaikka vielä syksyllä näyttikin, että olisi eräs toinen elokuva, mutta kun leffateattereissa tuli nähtyä syksyllä parit 1001-elokuvat, niin niin ei sitten käynytkään. Trafficin olen kaiketi nähnyt vain kerran aiemmin ja sekin oli varmaan joskus sen ilmestymisen aikoihin, joten muistikuvat olivat ehtineet tästä elokuvasta haalistua lähes olemattomiin, mutta sen muistin, että olin pitänyt tätä ihan mukiinmenevänä leffana ja sellainen se oli edelleen. (Sisältää pienen spoilerin lopusta.)

Elokuvassa tosiaan seurataan lomittain kolmea eri tarinaa, mikä sitten aiheutti sellaista episodimaisuutta, mistä en yleensä hirveästi välitä, vaikka nämä tarinat toistensa kanssa risteävätkin jossain määrin. Nytkään en mitenkään innosta hyppinyt tämän ratkaisun kanssa, vaikka kyllähän tätä näinkin seurasi. Ongelmanahan näissä episodimaisissa elokuvissa on yleensä se, etteivät kaikki tarinapolut ole toistensa kanssa samalla tavalla mielenkiintoisia, joten tasoeroja oli... ainakin vähän. Näistäkin kolmesta tarinasta seurasin kaikkein mieluimmin tätä Wakefieldin perheen tapausta, mihin vaikutti sekin, etten lainkaan muistanut, miten se tulisi päättymään ja huumeisiin langenneen tyttären tapaus vaan oli mielenkiintoa täynnä. Ei silti, kyllä näitä kahta muutakin tarinaa seurasi ihan mielellään, vaikka ei mitään suuria tuntemuksia herättänytkään ja näin kävi varsinkin Meksikon tapahtumien kanssa, kun ne tuntuivat seuraavan tuttuakin tutumpaa kaavaa alusta loppuun ja siten yllätyksellisyys pitkälti puuttui siitä tyystin; edes pieniä yllätyksiä oli tarjolla näissä kahdessa muussa tarinahaarassa. Pidin esimerkiksi siitä, mihin Ayala-haara lopulta johti ja minkälaisten vaiheiden kautta. Kuitenkaan mikään näistä tarinoista ei johtanut mihinkään suureen lopputulemaan, sillä vaikka yksittäisiä taisteluja voitettiin, niin ongelmat olivat vielä olemassa.

Elokuvassa oli kyllä ihan onnistunut kuvaustapa episodimaisuutta ajatellen, sillä näissä eri tarinahaaroissa oli (pääosin) myös erilainen kuvaustapa. Jos näytettiin ihan normaalia kameran kuvaa, tiesi, että oltiin San Diegossa Ayala-haarassa, jos kuva oli haalean kellertävä, oltiin Meksikossa ja jos taas kuvassa oli sininen sävy, seurattiin Wakefieldin perheen otteita. Näin siis ennen kuin hahmot edes tulivat ruutuun, tiesi heti, keiden seuraan nyt hypättiin. Niin ja vaikka kaikki tarinat eivät olleetkaan yhtälailla kiinnostavia, niin jotain vetoavaa tarinankerronnassa täytyi olla, sillä kun päästiin siihen Wakefieldin puheeseen, niin rupesin miettimään elokuvaa kokonaisuudessaan ja kaikkea, mitä olin siinä nähnyt ja totesin mielessäni, että elokuva ei voi päättyä niin, että Wakefieldistä on tullut turhantärkeä paskanjauhaja, joka vannoo kaiken nähdyn jälkeen voittavansa vielä koko huumesodan. No, onneksi se puhe oli vähän erilainen.

Elokuva oli täynnä tuttuja, vaikka toki pyörikin vahvasti Michael Douglasin, Benicio Del Toron ja Don Cheadlen varassa. Varsinkin Del Toro teki hienon roolisuorituksena, sillä hän oli todella uskottavan oloinen mätänä meksikolaispoliisina, kun ottaa huomioon senkin, että Meksikossa korruptio muutenkin on aika suurta. Douglas puolestaan tekee perusvahvan roolisuorituksen ja siten häntäkin katseli ihan mielellään, eikä minulle Crashista tuttu Cheadlekään missään nimessä huonosti suoriutunut, vaikka olisihan hänen roolissaan voinut olla helposti moni muukin. Del Toron jälkeen parhaan roolityön kuitenkin teki Catherine Zeta-Jones miehensä puuhista jonkinasteiseen shokkiin menneenä Helena Ayalana, joka kuitenkin nousee lopulta jaloilleen. Mukana menossa (tästä tulee pitkä lista): Dennis Quaid (Day After Tomorrow), Amy Irving (Carrie), John Slattery (Will & Grace), James Pickens Jr. (Beverly Hills 90210), Luis Guzmán (Kylmä rinki), Miguel Ferrer (Twin Peaks), Topher Grace (70's show) sekä Rena Sofer (Ed, Melrose Place).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mission: Impossible - Ghost Protocol

Alkuperäinen nimi: The Iron Lady

Ohjaus: Phyllida Lloyd
Käsikirjoitus: Abi Morgan

Pääosissa: Meryl Streep, Jim Broadbent, Susan Brown
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Ranska

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 105 min

- It used to be about trying to do something. Now it's about trying to be someone.

Margaret Thatcher (Meryl Streep), Iso-Britannian entinen pääministeri, viettää vanhuuspäiviään edelleen hyvin vartioituna, vaikka hän toisinaan pääseekin livahtamaan vartijoiltaan käydäkseen lähikaupassa. Hänen miehensä Denis (Jim Broadbent) on kuollut vuosia sitten, mutta edelleen hän pitää miehensä tavaroita kaapeissaan, minkä lisäksi hän näkee miehensä jatkuvasti ympärillään. Hänen ympärillään häärää myös palvelusväkeä, mutta kun hän jää yksin, hän palaa muistoissaan pääministeriaikoihinsa, vaikka hänen alkutaival olikin varsin kuoppainen, sillä kukaan ei tahtonut ottaa tätä naista turhan vakavasti, missä he tekivät lopulta suuren virheen...

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ei koskaan pienenä tullut kiinnittäneeksi huomiota Margaret Thatcheriin ja itse asiassa ensimmäinen britti-pääministeri, jonka opin tuntemaan, oli Tony Blair. Silti olen odottanut tätä elokuvaa ihan kiitettävän tovin ja ehdinpä viime keväänä jo salaa toivoa, että elokuva ehtisi Sodankylän elokuvajuhlille ja toisi mukanaan Meryl Streepin, mutta... ei sitten! Meryl Streephän se totta kai oli pääsyy siihen, miksi olin tämän halunnut nähdä. Odottelussa ei kuitenkaan ollut kyse sellaisesta valtavasta hypetysodottamisesta, niin kuin oli aikoinaan esimerkiksi Inceptionin kohdalla, vaan pitkä odotus johtui enemmänkin siitä, että siitä nyt oli vain sattunut tihkumaan tietoja jo kovin varhaisessa vaiheessa. No, odotus pääosin palkittiin, sillä oRautarouva oli mielestäni varsin hyvä elokuva.

En tosiaan Thatcherista juuri mitään tiennyt, mitä nyt sen, että hän oli verrattain ristiriitainen hahmo, joten siksikin lähdin katsomaan tätä varsin kiinnostuneena. Leffa alkaa nykypäivästä, jossa näytetään dementoitunutta Thatcheria kodissaan ja vähän sen ulkopuolellakin ja mukana seilasi myös Denis, johon liittyi pienenpieni yllätyskin tässä nykyajassa. Vähitellen sitten siirrytään niihin muisteloihin, jotka alkavat toisesta maailmansodasta ja jatkuvat sitten Thatcherin pyrkimisestä mukaan politiikkaan. Toisin kuin ehkä olisin toivonut, pelkästään takaumissa ei kuitenkaan vietetä aikaa, vaan vähän väliä siirrytään takaisin nykyaikaan, jossa välillä Thatcher juttelee miehelleen ja välillä muistelee asioita itsekseen, mutta toisaalta sitten nämä nykyisyyden kuvaukset toivat ainakin vähän lisää tietoa Thatcherin sielunmaisemasta, joten siinä mielessä ne puolustivat paikkaansa. Mielenkiintoisinta antia elokuva tarjosi kuitenkin näissä takaumissa, joiden aikana nähdään Thatcher kipuamassa ylöspäin niin sanotusti miesten hallitsemalla politiikan kentällä (tätäkin oli kyllä liioiteltu) ja kun Thatcher lopulta sinne huipulle pääsee, niin sinnekin mahtuu monituisia kiinnostavia ja jopa yllättäviäkin hetkiä. Näiden muisteluiden päätös johti nykyajassa ehkä turhaan sentimentalisuuteen, mutta kiitos oivan näyttelijätyön sekään ei liiemmin häirinnyt. Streep oli maskeerattu niin Thatcherin näköiseksi kuin olla ja voi, enkä siten ihmettelekään, että elokuvan maskeeraus on ehdolla parhaan Oscarin saajaksi ja epäilenpä, että hyvin toteutettu maskeeraus olikin syynä siihen, että vanhaa Thatcheria näytettiin näinkin paljon.

Voi johtua nuoresta iästäni eli siitä, etten Thatcheria muista, että pidin elokuvaa varsin kiinnostavana, sillä elokuva tarjosi minusta oivan kurkistusreiän Thatcherin uraan ja lisäksi koko elokuvassa oli hienoa se, että se kertoi todellisesta henkilöstä, joka ei kuitenkaan ollut vain kaikkien rakastama sankari, vaan toimillaan vahvojakin tunteita puoleen ja toiseen herättänyt pääministeri. Kuitenkin elokuva oli sen verran sirpaleinen, enkä nyt tarkoita nykyajan ja menneisyyden välillä hyppimistä, että pystyn hyvin kuvittelemaan, että Thatcherin aikaa seuranneet eivät tästä elokuvasta niin paljon saa irti. Thatcherin ura päivänpolitiikassa oli kuitenkin sen verran pitkä, että nyt tunnuttiin raapaisemaan vain pintaa ja ottamaan mukaan tapahtumia ja kriisejä sieltä täältä, eikä suinkaan käymään Thatcherin uraa kattavasti läpi. Tästä pääsenkin sitten siihen ainoaan todelliseen isoon miinukseen, jota en usein sano: elokuva oli ihan liian lyhyt. Sinänsä toki näitä dementoituneen Thatcherin kohtauksia olisi voitu vähentää, mutta sillä nyt ei ollut niin väliä, kunhan nyt Thatcherin poliittista uraa olisi näytetty tyyliin vähintään puoli tuntia enemmän ja miksei ehkä kauemminkin. En vain saata uskoa, että tässä elokuvassa tarjottiin kaikki kiinnostavat hetket Thatcherin elämästä ja urasta pääministerinä.

Elokuvan jälkeen rupesin pohtimaan, että olisinko mennyt katsomaan sen, jos siinä ei olisi ollut Meryl Streepiä pääosassa ja sen verran minäkin olen kiinnostunut historiallisista hahmoista, että olisin ihan hyvin saattanutkin niin tehdä, joskin en jaksa uskoa, että ilman Streepin kaltaista tähteä elokuvaa olisi saatu teattereihin asti ainakaan täällä Porissa. En tietenkään olisi innostunut elokuvasta etukäteen niin valtavasti ilman Streepiä, mutta jos elokuva olisi saanut yhtään samankaltaisia arvioita kuin mitä nyt oli ilmeisesti saanut, niin varmasti olisin ollut tarpeeksi utelias näkemään myös tämän elokuvan.

Nii-in... jos sitten siirtyisi siihen pääasiaan eli Meryl Streepiin. Ette varmaan usko tätä, mutta hän tekee mielestäni aivan loistavan roolityön Margaret Thatcherina. Tosin vasta jälkikäteen vertailin Streepin Thatcheria ja aitoa Thatcheria toisiinsa ja yhdennäköisyys oli musertava, mutta jo se, että Streep ei näyttänyt elokuvan aikana tippakaan Meryl Streepiltä vaan ihan joltain toiselta henkilöltä, teki hänestä aivan mahtavan. Toki iso kiitos kuuluu maskeeraajille, mutta oli Streepilläkin oma osansa muutoksessa. Kun vanha Thatcher tuli ensimmäistä kertaa ruutuun, niin suorastaan hämmästyin, että oliko kuvan nainen tosiaankin Streep itse. Streep oli lisäksi mitä ilmeisimmin omaksunut Thatcherin puhetyylin hienosti ja sitä oli kiva katsella. Muista näyttelijöistä positiivisesti mieleen jäi Denisiä esittänyt Jim Broadbent sekä Thatcherin tytärtä Carolia näytellyt Olivia Colman, vaikka olihan tämä niin vahvasti yhden näyttelijän elokuva.

Pisteitä: 4/5

PS. Oli muuten aivan luokaton suomenkielinen tekstitys elokuvassa. Hirveästi kirjoitusvirheitä ja sanoja jätettiin rivien lopusta pois ja lauseet jäivät siten kesken, vaikka piste lopussa olisikin ollut. Sapiskaa suomentajalle!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Saapasjalkakissa

Alkuperäinen nimi: Gandhi

Ohjaus: Richard Attenborough
Käsikirjoitus: John Briley

Pääosissa: Ben Kingsley, John Gielgud, Alyque Padamsee
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Intia

Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 183 min

- Bapuji, the whole country is moving.

- Yes. but in what direction?

Mohandas Gandhi eli Mahatma Gandhi (Ben Kingsley) ammutaan. Hän ei ollut mikään valtionpäämies, mutta siitä huolimatta sadattuhannet intialaiset osallistuivat hautajaisiin, kuten myös monien maiden johtajat. Gandhi oli niittänyt mainetta väkivallattomalla vastarinnalla, mikä oli johtanut lopulta Intian valtion perustamiseen ja Gandhin ajatukset saivat paljon tukijoita, mutta myös aiheutti harmaita hiuksia britti-imperiumin johtohenkilöissä. Kaikki oli kuitenkin saanut alkunsa Etelä-Afrikassa, johon Lontoossa asianajokoulutuksensa saanut Gandhi lähtee puolustamaan työläisten oikeuksia, mutta tulee ennen perille pääsyä potkituksi junasta, koska istui junan ensimmäisessä luokassa, vaikka olikin konduktöörien mukaan vääränvärinen kyseiseen luokkaan. Loppu onkin sitten historiaa...

Vielä kertaakaan en ollut ennen eilistä tätä elokuvaa kokonaan nähnyt. Joskus vuosituhannen alussa tuli piipahdettua Helsingissä siskon luona ja vuokrattiin ajankuluksi pari leffaa; minä valitsin yhden, hän toisen. Minun valitsema elokuva (Takaahaettu) ehdittiin katsoa, mutta Gandhi jäi kesken, kun se oli niin pitkä ja minun piti vielä ehtiä Raumalle lähtevään bussiin. Muistelisin ajatelleeni tuolloin, että onneksi näin, sillä teini-minäni ei millään jaksanut oikein innostua tästä elokuvasta. Aikaa niistä ajoista on kuitenkin paljon ja leffamakukin on jossain määrin muuttunut niistä päivistä, joten siksikin odotin tältä elokuvalta aika paljon, sillä jostain syystä kuvittelin elokuvan iskevän minuun paljon paremmin. No, valitettavasti näin ei käynyt, vaan tämä tyyliin kaikkien ylistämä elokuva jäi omalta osaltani melko keskinkertaiseksi ja hieman pienempikin pistemäärä oli ihan oikeasti lähellä.

Elokuva alkaa sinänsä melko kivasti, sillä vaikka elokuvassa Gandhin lapsuuteen ja koulutukseen Lontoossa viitataankin, niin kuitenkin elokuva alkaa siitä hetkestä, jolloin mitä ilmeisimmin käynnistyy tämä Gandhin todellinen halu muutoksiin. Nämä muutokset alkavat kuitenkin pienesti eli paikalliselta tasolta ja itse asiassa tämä koko Etelä-Afrikan tapahtumia kuvaava jakso kuului elokuvan mielenkiintoisimpiin, sillä sitä en muistanut. Homman nimi nimittäin oli se, että Gandhi on minulle henkilönä koulun historiantunneilta hyvin tuttu ja varsinkin nämä Gandhin Intiassa suorittamat mullistukset olivat niiltä ajoilta hyvin muistissa (kuten Gandhin kouluttautuminenkin). Niinpä minulle tuli tästä elokuvasta sellainen olo kuin olisin katsonut jotain näyteltyä historiadokumenttia, josta vain puuttui kertojaääni. Intian valtion syntyprosessi ja väkivallaton vastarinta-ajattelu oli ennestään hyvin muistissa ja suolamarssikin niin terminä kuin tapahtumana palautui mieliin heti Gandhin käynnistäessä sen. Vuosilukuja en minäkään muista, joten siksi oli vähän ikävää, että Gandhin eri vaiheet niputettiin yhteen niin, että niistä oli helppo olettaa, että ne tapahtuivat lyhyen ajan sisällä toisistaan, vaikka todellisuudessa aikaa tapahtumien välissä olisi kulunutkin vuosia; yksittäiset "muutamaa kuukautta/vuotta myöhemmin" -tekstit eivät paljon auttaneet. Lisäksi elokuva keskittyi niin vahvasti Gandhin ja "lähipiirin" vaiheiden kertomiseen, että tunnelmanluominen tuntui olleen unohdettu täysin tai en minä sellaista tahtonut elokuvasta tunnistaa. Voi olla, että tapahtumasta ja siten vuodesta toiseen mentiin niin rivakkaa vauhtia, ettei yhtäjaksoista tunnelmointia olisi voinutkaan saada aikaiseksi. Elokuva oli yli kolme tuntia pitkä, mutta siitä huolimatta aika ei sen parissa käynyt tylsäksi, joten kyllähän tätäkin ihan katsoi. Elokuva kuitenkin tuntui sisältävän nimenomaan Gandhin elämän tärkeitä tapahtumia, joiden jättäminen näin jälkikäteen ajateltuna olisi tuntunut vääryydelltä.

On ehkä ikävä sanoa näin, mutta elokuva oli mielenkiintoisimmillaan silloin, kun Gandhi ei ollut kuvissa, sillä Gandhin matkanteon sivussa tapahtui juuri niitä asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan, kuten nämä kaikki mellakat ja esimerkiksi tämä Amritsarin verilöyly kaikessa raakuudessaankin. Niin ja oli Gandhilla kuinka ylevät aatteet, niin minua alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää katsoa Gandhin naamaa huolimatta siitä, kuinka hyvin Ben Kingsley häntä näytteli. Gandhista tuli hyvin nopeasti sellainen itsepäinen jääräpää, jollaisena hän pysyi pitkälti koko elokuvan ajan ja jotain siinä hänen asenteessaan oli sellaista, mikä ärsytti minua suuresti, vaikka sinällään olin läpi elokuvan Gandhin puolella. Ehkä juuri tämä asenne yhdistettynä siihen tapahtumien tuntemiseen oli se seikka, miksi en sitten saanutkaan tästä leffasta ihan kaikkea irti. Ei sillä, mahtui siihen Gandhinkin tarinaan ihan mielenkiintoisiakin polkuja (eli minulle uusia asioita) kuten nämä nälkälakot ja vankilassa virumiset. Niin ja en yhtään yritä vähätellä Gandhia ja hänen tekojaan, mutta näin tv-ruudun välityksellä en vain onnistunut vaikuttumaan hänen tekojensa kuvauksesta.

Edellisen kappaleen jutuista huolimatta siitä ei pääse mihinkään, etteikö Ben Kingsley olisi ollut nappivalinta Gandhiksi. Toki joudun myöntämään, että ainakin oma käsitykseni Gandhista saattaa hyvinkin olla tämän elokuvan kuvastosta, mutta ei suinkaan kaikki ja niiden vähäisten näkemieni oikeiden arkistopätkien perusteella Kingsley on omaksunut Gandhin elkeet erittäin hyvin ellei täydellisesti. Kyllä Kingsleystä tuli jatkuvasti mieleen, että tuo voisi aivan hyvin olla se oikea Gandhi. Vaikka elokuvassa olikin näyttelijöitä pilvin pimein, niin jotenkin en onnistunut kiinnittämään suurta huomiota muihin näyttelijöihin, vaikka kaipa nekin ihan hyvää jälkeä tekivät; ei minulle tullut ainakaan mieleen ketään, joka olisi ollut roolissaan varsinaisesti huono. Martin Sheeniä en millään meinannut tunnistaa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rautarouva

Alkuperäinen nimi: Rat King

Ohjaus: Petri Kotwica
Käsikirjoitus: Petri Kotwica, Iiro Küttner

Pääosissa: Max Ovaska, Julius Lavonen, Outi Mäenää
Valmistusmaa: Suomi

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 94 min

- Mitä jos mä vaan lopetan nyt?

- Jos sä lopetat nyt, sä et oo enää pelaaja. Sä oot tehtävä.

Juri (Max Ovaska) on ruipelo pelinörtti, joka on pelannut pelejä vuosikaudet ja lopulta hänen tyttöystävänsä Miakin (Niina Koponen) saa tarpeekseen. Pelikaverit, joiden kanssa Juri on pelannut monta vuotta, katoavat yhtäkkiä netin ihmeellisestä maailmasta ja Juri jää kaipaamaan niitä. Kun Juri lopulta myöntää itselleenkin, että hänellä tosiaan on ongelma, hän päättää heivata kaikki pelit mäkeen tai tarkemmin sanottuna komeroonsa. Seuraavana yönä Juri saa kuitenkin puhelun toiselta pelikaveriltaan Mordredilta aka Nikiltä (Julius Lavonen), joka pyytää Juria majoittamaan tämän, johon Juri suostuu. Niki kertoo osallistuneensa reaalimaailmassa pelattavaan peliin, jonka vuoksi hänen henkensä on vaarassa. Saatuaan tilaisuuden Juri ei malta olla kokeilematta peliä, joka yltyy koko ajan vain vaarallisemmaksi...

Minulla oli pelaajana hyvin suuret ennakkoluulot tätä elokuvaa kohtaan ja jopa niin suuret, etten voinut tehdä muuta kuin mennä katsomaan tämän. Olin valmis tuomitsemaan elokuvan tarjoaman näkemyksen pelaamisen vaikutuksista ja siinä sivussa ehkä vähän naureskelemaan ja jopa suuttumaankin turhan leimaavasta käsittelystä. Minulla oli siis varsin valmis ennakkoasenne elokuvaa kohtaan ja pidin jopa mahdollisena sitä, että en pitäisi siitä juurikaan, mutta sainkin yllättyä. No, eipä Rat King mikään huipputapaus ollut, mutta eipä se ollut myöskään ihan niin pelejä demonisoiva ainakaan omasta mielestäni, joten sitä oli loppujen lopuksi ihan kiva seurata.

Elokuvan alku ei ehkä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä nähdään Juri, kuinkas muutenkaan, pelaamassa ja nimenomaan selvästi enemmän kuin olisi terveellistä. Joutuessaan sitten kosketuksiin reaalimaailman kanssa hän ajattelee kanssakulkijoitaan kuin muina pelaajina tai pelihahmoina, mikä sinänsä ei luvannut hirveän hyvää jatkoa. Ehkä ironista, mutta elokuva kuitenkin muuttui parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun Niki tuli kuvioihin ja Juri pääsi tämän uuden pelin kimppuun. Minä kun uskoin jo heti alussa Nikin varoituksia ja niinpä tiesin sen pelin etenevän jatkuvasti vaarallisempaan suuntaan, joten sen turvin elokuvasta tuli melko jännittävää seurata, vaikka tämän pelin ensitasot eivät sinänsä mitään erikoista tarjonnutkaan, mutta kun se odotus siitä, mitä seuraavaksi oikein koittaisi, oli ehkä jopa vähän pelottavaa. Samalla sitten tarjotaan katsojalle pohdittavaksi sitä mahdollisuutta, että Juri ja Niki olisivat yksi ja sama henkilö ja vähän tuntui siltä, että haluttiin antaa katsojan itsensä pääteltäväksi miten asianlaita todellisuudessa on, vaikka ainakin omasta mielestäni totuus oli ihan ilmiselvä (kommenteissa voin kertoa oman näkemykseni siitä, jos joku haluaa). Pidin kyllä loppuruudusta, vaikka samankaltaiset läpät ovat pelimaailmassa melko tuttuja.

Ei elokuva silti ihan kaikilta osin nappiin mennyt, sillä minua häiritsi ainakin muutamat epäloogisuudet kovastikin ja suurimpana näistä oli tämä Nikin ryhtyminen vara-Juriksi. Elokuvassa ei paljasteta sitä, kuinka kauan Juri ja Mia olivat olleet yhdessä ennen eroa, joten sen voin vielä pitkin hampain hyväksyä, että Mia ei tunnistanut Nikiä Jurista, mutta se, että mukamas liiallisen pelaamisen johdosta oma äitikään (Outi Mäenpää) ei tunnistaisi Juria, meni jo vähän liian pitkälle. Elokuvan pelottavin henkilö ei ollut Juri eikä Niki, vaan Jurin liikunnanopettaja Salo (Janne Virtanen), joka osoitti vähän turhan suurta kiinnostusta Juria kohtaan, mikä näkyi varsinkin loppuhetkillä, jolloin Salo jää stalkkaamaan Jurin/Nikin liikkeitä näiden talon luokse. Epäuskottavaa? Kyllä, mutta samalla jotenkin karmivaa. Niin ja tämä lopullisen tason muiden osatekijöiden ennakoimisen helppous oli sekin vähän ärsyttävää; ihan kuin olisi ollut etukäteen tiedossa, mihin kaikki ihmiset jäisivät seisomaan.

Mitä tulee elokuvan tarjoamaan kuvaan pelaamisesta, niin kyllä, ehkä sellaista pientä demonisoinnin makua oli ilmassa, mutta ei tosiaan niin pahaa kuin mitä olin olettanut; niin ja missä elokuvissa ei nyt vähän kärjistettäisi asioita. Nikin taustoista ei saatu juuri mitään tietoa, mutta Jurilla tuntui itselläänkin olevan vähän muitakin ongelmia, eikä elokuva painottanut mielestäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki Jurin ongelmat johtuisivat nimenomaan ja vain pelaamisesta, vaan taustalla saattoi olla myös muita mielenterveydellisiä häiriöitä. Niin ja ihan pahimmasta päästä ei Jurikaan voinut olla, jos hän oli jossain vaiheessa onnistunut itselleen tyttöystävänkin hommaamaan ja... yrittipä Juri sentään jonkinlaista sosiaalista elämää viettää huoneensa ulkopuolellakin. Pelaamisen määrään suhteutettuna Juri oli kyllä aika menetetty tapaus, mutta varsinkin elokuvan loppuvaiheessa se pelaaminen oli enemmänkin selviytymiskamppailua kuin varsinaista peliä.

Pääosanesittäjät olivat molemmat Aamu-TV:n Tähtihetken haastattelussa ja jo siinä pistin merkille kaksikon samannäköisyyden ja ilmeisesti tätä yhtäläisyyttä oli haluttukin, sillä paikoin Julius Lavosta ja Max Ovaskaa ei erottanut toisistaan mitenkään. Yhdessä vaiheessa elokuvaa jo pelkäsin, että elokuva tarkoituksella sekoittaa hahmot toisistaan, mutta näin ei sitten käynytkään. Lavonen teki ihan hyvän, joskin stereotyyppisen suorituksen mahdollisimman syvälle vajonneesta pelinörtistä, eikä Ovaskakaan paljon huonompi ollut. En tajua, miksi elokuviin otetaan Outi Mäenpään kaltaisia valovoimaisia näyttelijöitä ja sitten jätetään heidät lähes statistin rooliin. Mäenpäätä olisn siis halunnut nähdä selvästi enemmän. Janne Virtanen nyt oli sama vanha itsensä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Gandhi

Alkuperäinen nimi: The Ides of March

Ohjaus: George Clooney
Käsikirjoitus: George Clooney, Grant Heslov, Beau Willimon

Pääosissa: Ryan Gosling, George Clooney, Philip Seymour Hoffman
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 101 min

- What if I had something big?

- Like what?

- Something big.

Stephen Meyers (Ryan Gosling) toimii lehdistösihteerinä demokraattien toisen kärkiehdokkaan Mike Morrisin (George Clooney) kampanjassa demokraattien esivaaleissa. Meyers, Morris ja kampanjapäällikkö Paul Zara (Philip Seymour Hoffman) muodostavat voimakolmikon, jonka tarkoituksena on saada Morris demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Kampanjoinnin yhteydessä Meyers tutustuu kampanja-avustaja Mollyyn (Evan Rachel Wood), jonka kanssa heillä alkaa seksisuhde. Kilpailevan ehdokkaan senaattori Pullmanin (Michael Mantell) tukijoukot pitävät Morrisia todellisena uhkana, minkä vuoksi Pullmanin kampanjapäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti) pyytääkin Meyersia joukkoihinsa. He tapaavat, jolloin Meyers kieltäytyy loikkaamasta Pullmanin kelkkaan, mutta tapaamisella tulee olemaan lopulta suurta vaikutusta Meyersin uraan...

Eilistä arvostelua kirjoittaessani en ollut vielä varma, lähdenkö lainkaan leffateatteriin illalla ja vieläpä alkuillasta, sillä kirjoitushetkellä minua väsytti tavallista enemmän, mutta illan tullen huomasin olevani sen verran virkeä, että lähtöä ei tarvinnut miettiä. Vaalit ovat niin meillä kuin Yhdysvalloissa ajankohtaiset, joten siinä mielessä tämän elokuvan (Suomen) ensi-ilta osui aikalailla nappiin. En hirveästi tiennyt elokuvan sisällöstä etukäteen (vaikka luulin tietäväni), mitä nyt tiesin elokuvassa olevan Clooneyn ja Goslingin, mikä yhdistettynä siihen, että elokuva oli saanut ihan hyviä arvosteluja vähän joka puolelta, riitti katsomispäätöksen syntymiseen, vaikka pieni epäilys niskassa olikin. Pystyisikö vaaliteemainen draama pitämään minua otteessaan? Todellakin pystyi, sillä Vallan kääntöpuoli oli erittäin onnistunut tapaus ja taistelee aivan taatusti parhaista paikoista vuoden parhaita elokuvia listattaessa (vaikka onkin itse asiassa viime vuoden elokuva).

Elokuvan alussa vielä oli sellaista asetelmien hakemista eli yritin vähän tarkkailla eri päähenkilöiden keskinäisiä suhteita ja sen sellaisia, mutta ei mennyt kovinkaan kauan, kun jo huomasin elokuvan imaisseen minut täysillä mukaansa. Elokuva näyttää suomenkielisen nimensä mukaisesti sen vallan toisen puolen eli taistelun siellä kulisseissa ja tekee sen todella mielenkiintoisella ja ennen kaikkea uskottavalla tavalla. On tv-väittelyihin valmistautumista, kampanjastrategioiden miettimistä, uteliaita toimittajia, piilossa tapahtuvaa kähmintää ja vaikka mitä. Ei sinänsä kuulosta järin erikoiselta, mutta kun se vain toimii niin, että tunnelma on välillä jopa kihelmöivän jännittävä ja välillä tuntui kuin katselisi jotain tiivistunnelmaista trilleriä. Olin nähnyt elokuvan trailerin ja jotenkin siitä oli jäänyt käsitys, että Meyersista tulee Morrisin vastapeluri, mutta näin ei tapahtunutkaan, mikä lisäsi muutenkin jo paljon käänteitä sisältäneen elokuvan tarjoamia yllätyksiä. Ehkä jossain määrin sorruttiin vähän turhan perinteisiin ratkaisuihin (esim. tapaus Molly), mutta kun näistäkin asioista seurasi normaalista kaavasta poikkeavia juonipolkuja, niin ne oli melko helppo antaa anteeksi. Vaikka alussa ei voinutkaan olla asiasta täysin varma, niin kun elokuva oli ohi, huomasi, että siinä ei juurikaan turhaa sisältöä ollut, vaan kaikilla tapahtumilla oli ainakin jossain määrin merkitystä. Elokuvan yllätyksellisestä tarinankerronnasta johtuen ei voinut olla oikein missään vaiheessa varma, miten elokuvassa lopulta tulisi käymään ja niinpä elokuva oli loppuun asti oikein onnistunut. Alexandre Desplatin säveltämä musiikki toimi hienona tunnelmanluojana pitkin elokuvaa ja lopputekstienkin ajaksi piti jäädä saliin kuuntelemaan sitä musiikkia.

Olen hehkuttanut Ryan Goslingia aiemminkin muun muassa Movie Mondayssa ja hehkutan nyt jälleen. Anteeksi! En vain tajua sitä, miten Gosling tekee sen. Siis olemaan niin vakuuttava niin vähillä eleillä. Gosling ei ilmeiltään näyttänyt paljonkaan erilaiselta ollessaan esimerkiksi rauhallinen tai kostonhimon vallassa, mutta silti hänestä ei vain nähnyt selvästi sitä, millä mielellä hän oli, vaan onnistui olemaan siinä hommassa vieläpä erittäin uskottava. Taidan olla rakastunut! Olen pitänyt varsinkin vanhempaa George Clooneya erittäin karismaattisena henkilönä ja sellainen hän on tässäkin osassa, mutta ei hänkään pääse samalle tasolle karisman suhteen kuin Gosling. Myös Clooney teki kuitenkin vakuuttavaa jälkeä. Philip Seymour Hoffman oli hänkin ihan hyvä tekemättä taaskaan mitään kunnon vaikutusta. Mukana menossa: Paul Giamatti (Sideways, Truman Show), Evan Rachel Wood (True Blood), Marisa Tomei (Hullu hölmö rakkaus), Max Minghella (The Darkest Hour) ja Gregory Itzin (24).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rat King

Alkuperäinen nimi: Jodaeiye Nader az Simin

Ohjaus: Asghar Farhadi
Käsikirjoitus: Asghar Farhadi

Pääosissa: Peyman Moadi, Leila Hatami, Sareh Bayat
Valmistusmaa: Iran

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 123 min

- Mkä on väärin on väärin riippumatta siitä, kuka sen sanoi tai missä niin on kirjoitettu.

Simin (Leila Hatami) hakee avioeroa miehestään Naderista (Peyman Moadi), joka ei suostu lähtemään Siminin kanssa ulkomaille, vaikka heille tarjoutuisi tilaisuus pitkän yrittämisen jälkeen, mutta se ei kelpaakaan avioeron syyksi. He muuttavat kuitenkin erilleen ja Naderille jää heidän tyttärensä Termeh (Sarina Farhadi) sekä Naderin isä (Ali-Asghar Shahbazi), joka alzheimerin taudin vuoksi vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Termed käy kuitenkin koulua ja Naderkin töissä, joten Nader palkkaa kodinhoitajaksi raskaana olevan Raziehin (Sareh Bayat). Työ osoittautuu lopulta raskaammaksi kuin mitä Razieh kuvitteli, mutta hän yrittää tehdä mahdollisimman hyvää työtä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Razieh sitoo Naderin isän sänkyyn lähtiessään asioille ja kun Nader saa tietää siitä, hän ei anna vain potkuja, vaan työntää varkaaksi syyttämänsä Raziehin tylysti rappukäytävään, millä on kohtalokkaat seuraukset...

Tämä elokuva pääsi yllättämään minut monella tavalla tässä ihan hiljattain. Elokuvan tullessa ensi-iltaan kiinnostuin siitä heti, sillä se ei tullut vain minulle melko eksoottisesta elokuvamaasta, vaan se myös näytti tarinansa puolesta kiinnostavalta. Elokuvan tuleminen Poriin asti oli se ensimmäinen yllätys, mikä viimeistään vie pohjan siltä valitukselta, että Poriin ei tule (juuri) mitään valtavirtaviihteen ulkopuolelta. Muut yllätykset koin sitten elokuvan jälkeen. Toinen yllätys koski sitä määrää ihmisiä, jotka on pelkästään IMDB:nkin mukaan elokuvan jo nähnyt. Tiesin tämän olleen kohtalainen festivaalimenestys, mutta palkintojen määrä tuli kanssa yllätyksenä ja niihin lukeutuu muun muassa viime viikolla jaettu parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globe -palkinto. Viimeisenä isona yllätyksenä tuli sitten vielä arvostelumenestys kriitikoidenkin ulkopuolella, sillä tällä hetkellä Nader ja Simin: Ero keikkuu IMDB:n Top 250 -listalla sijalla 80 lähes 30 000 äänellä. No, lupaavasta alusta huolimatta elokuva ei minuun yhtä lujaa uponnut, mutta oli kuitenkin ihan katsottava elokuva.

Elokuvan starttaava käynti avioerotuomioistuimessa oli aika hauska, sillä Naderin ja Siminin kinastelua oli hauska seurata, vaikka varsinaista humoristisuutta niissä ei ollutkaan. Ehkä suurin syy löytyi tästä avioeron hakemisen syyssä, joka oli - anteeksi nyt vain, Simin - melko naurettava. Tästä vähitellen siirrytään kuvaamaan sitten Naderin sopeutumista uuteen tilanteeseen, jossa yllätyksekseni ja ehkä vähän pettymykseksenikin Simin jäi aikalailla taka-alalle. Näytettiin ihan kiinnostavasti, kuinka Nader sopeutuu asumaan ilman vaimoaan tyttärensä Termehin suosiollisella avustuksella ja siinä sivussa pitäen huolta isästään. Samoin sitten Raziehin ensiaskeleet kodinhoitajana aiheutti pientä myötämielistä hykerrystä, kun eteen tuli Naderin isän pesettäminen ja sen suorittamiseen liittyvät uskonnolliset kysymykset. Erilaisesta kulttuurista huolimatta ne ongelmat tuntuivat jollain tapaa niin tragikoomisen aidoilta, että vaikka mitään komediaa tässä ei nähtykään, niin isän hoito aiheutti jatkuvaa hymyilyä.

Kun sitten Razieh jäi kiinni ulkona käymisestä työaikana, josta seurasi myös tämä varkaussyytös, elokuva ei lähde vain tarinallisesti uusille urille, vaan myös tarinan käsittelytapa muuttuu niin, että se vähäinen arkipäivän huumori loisti poissaolollaan elokuvan loppupuoliskolla. Tässä loppupuoliskolla oli käytännössä Raziehin sana Naderin sanaa vastaan ja vaikka minä uteliaana seurasinkin iranilaista rikostutkintatapaa, niin jotenkin tällä puoliskolla ei ollut samanlaista vetovoimaa kuin ensimmäisellä puoliskolla. Ei tämäkään puoli mitenkään tylsäksi käynyt, mutta sitä tuli seurattua lähinnä pienen uteliaisuuden kera. Tätä uteliaisuutta herätti muun muassa se, että katsojakaan ei tiennyt asioiden todellista laitaa, joten pientä jännittämistä oli siinä, että todetaanko Nader syylliseksi vai ei. Naderissa oli vikansa, mutta myös Razieh herätti paljon epäilyksiä ja lisäksi Raziehin mies Hodjat (Shahab Hosseini) herätti negaatioita heitä kohtaan, joten siksi kummankaan puolella oli hyvin vaikea olla. Vähitellen alkoi kuitenkin koko totuus paljastua, mikä ei suuria ahaa-elämyksiä tarjonnut. Tämä rikostutkintajuttu alusta loppuun oli ehkä hivenen turhan pitkä, mutta ei niin pahasti, että mielenkiinto olisi kunnolla lopahtanut. Loppuratkaisu Naderin ja Siminin perheen kohtalon osalta oli ihan jees, vaikkakaan ei tunteita herättävä.

Kuitenkin tässä loppuvaiheessa paljastui kaikkea sellaista, mikä sai minut haluamaan katsoa tämä uudemman kerran ja kiinnittämään huomiota asioihin, joihin en nyt ekalla kerralla osannut sitä kiinnittää. Esimerkiksi minua jäi vaivaamaan niiden kadonneiden rahojen kohtalo; näytettiinko niiden otto jossain välissä vai jäikö koko varkaustapaus vain katsojien pääteltäväksi? Kun en muista tähän hätään sitä rahojen viemistä näytetyn, niin se jäi hieman tulkinnanvaraiseksi, mutta hyvällä tavalla.

Näyttelijät olivat kyllä onnistuneita. Naderia näytellyt Peyman Moadi oli loistava ja ennen kaikkea uskottava, vaikka Naderilla tunteet heittelivätkin laidasta laitaan elokuvan eri vaiheissa. Myöskin Siminiä näytellyt Leila Hatami oli hyvä, vaikka harmittikin, että hän jäi pitkäksi ajaksi turhan taka-alalle, sillä hän oli hyvän näyttelemisen lisäksi kovin nättikin. Raziehia näytellyt Sareh Bayat ei ihan samalle viivalle päässyt niminäyttelijöiden kanssa, mutta ihan mukiinmenevä hänkin, kuten myös Termehiä näytellyt Sarina Farhadikin. Raziehin miestä Hodjatia näytellyt Shahab Hosseini puolestaan keskittyi olemaan vain kiukkuinen ja surullinen, joten hän ei niin vahvasti päässyt esittelemään näyttelijänlahjojaan, mutta ei hänkään sieltä epäuskottavimmista päästä ollut, vaan ennemminkin perinteisen oloinen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Vaarallinen tehtävä III