Leonard Cohen sanoi lopettavansa kiertue-elämän vuonna 1972 (ja hah!) noin parinkymmenen keikan Euroopan-kiertueeseen. Niinpä muun muassa musiikkidokumenttien saralla kannuksensa ansainnut Tony Palmer lähtee kuvaamaan Cohenin kiertuetta, jonka aikana Cohen laulaa itsensä eurooppalaisten sydämiin ja viettää siinä samassa aika hektistä kiertue-elämää...

Keskiviikon toinen arvosteluun päätynyt elokuva, joka oli samalla päivän viimeinen elokuva. Minulla ei ole Leonard Coheniin minkäänlaisia yhteyksiä, enkä ainakaan tietoisesti ole hänen musiikkiaan kuullut ennen, eikä minulle muistaakseni ollutkaan etukäteen tiedossa, että tämä on musiikkidokumentti Cohenista. Ennen elokuvan alkua elokuvan ohjaaja Tony Palmer kertoi kiinnostavia asioita dokumentin syntyhistoriasta, sillä nauhat olivat kuulemma vuosikymmeniä kateissa ja ne löytyivät vasta pari vuotta sitten ja silloinkin elokuva oli koottava uudestaan sadoista, ellei tuhansista pienistä pätkistä. Tämä tuli mentyä katsomaan siksi, että samaan aikaan ei tullut oikein mitään muutakaan kunnolla mielenkiintoista, mutta osin myös siksi, että en tiennyt siitä oikeastaan mitään etukäteen. Eikä sillä, Bird on a Wire oli ihan kelpo dokumentti, jossa oli jotain hyvää ja jotain huonoa.

Elokuvan dokumenttiannilla ei ollut paljon annettavaa. Keikkataltiointien välissä Palmer haastattelee Cohenia ja luulen, että suurin osa haastatteluista koostettiin samana iltana puhutuista asioista, mutta ne vain editoitiin pitkin elokuvaa näytettäväksi, mutta täysin varma en ole, sillä en kiinnittänyt riittävää huomiota "haastatteluhuoneisiin". Haastatteluissa ei kuitenkaan paljastunut mitään aidosti mielenkiintoista, vaan ne olivat enemmänkin sellaista pientä jutustelua. Kiertue-elämä ei tarjonnut mitään ennennäkemätöntä, vaikka yksi draamanpoikanen nähtiinkin, ja siten periaatteessa olisi voinut olla melkein minkä tahansa bändin matkassa. Ei tämä kiertue-elämän seuraaminenkaan tylsää ollut, mutta vain niin kovin... noh... tavallista.

Mitä tulee sitten musiikkipuoleen, niin kuten sanoin, en ole juurikaan Cohenin musiikkiin tutustunut, mutta keikkapätkät tarjosivat sen dokumentin paremman annin. Vireystilani huomioon ottaen (minua väsytti aikalailla) kovempikin jytä olisi kelvannut, mutta kyllä minä joten kuten pysyin hereillä näidenkin kappaleiden aikana. Keikkanumeroita oli paljon ja tämä elokuva olikin puoliksi keikkataltiointi. Ei minusta tämän dokumentin myötä Cohenin fania tullut, mutta kyllähän noita lauluja oli ihan mukava kuunnella, vaikka väsyttikin. Tämän lisäksi Cohenilla oli ihan hauskoja lavajuttuja. Se harmitti, että vaikka alussa kerrottiin noin puolet kiertuepaikoista, niin ei kiertuejärjestystä ja niinpä viimeistä keikkapaikkaa lukuun ottamatta en tiennytkään, missä kulloinkin oltiin, vaikka eiihän sillä niin suurta väliä ollut.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Taksikuski

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut 2001 oli lähes 3000 hengen vaatinut tragedia, joka järkytti koko maailmaa. Teon takana oli Al-Qaida johtajanaan Osama Bin Laden, joka oli jo pitkään tehtaillut erinäisiä terroritekoja Yhdysvaltoja vastaan ja muutenkin julisti pyhää sotaa amerikkalaisia vastaan. Terrori-iskut muuttivat Yhdysvaltoja hyvinkin paljon, mutta mitä kaikkea tapahtuikaan iskujen jälkeen ja niitä ennen ja ennen kaikkea: vaikuttivatko George W. Bushin aiemmat teot iskujen tapahtumiseen?

Olen nähnyt tämän dokumentin kerran aiemmin ja tuolloin Michael Mooren edellisen dokumentin, Bowling for Columbinen, näkemisestä oli kulunut verrattain lyhyt aika. En muistaakseni pitänyt tätäkään dokumenttia huonona, mutta mielsin kyllä BfC:n onnistuneemmaksi dokumentiksi (taisin jopa tykätä Sickostakin kohtuullisen paljon). Nyt kuitenkin tämän dokumentin näkemisestä on kulunut hirmu paljon aikaa, joten muistikuvat sen sisällöstä oli monin paikoin unohtunut, joten melko tuorein silmin pääsin tätä katsomaan, mutta siitä huolimatta Fahrenheit 9/11 jätti hieman kaksijakoiset fiilikset.

Aloitetaan George W. Bushin käsittelystä, koska Moorekin käsittelee lähes pelkästään Bushia elokuvan alkupuoliskolla. Itse pidän Bushia Yhdysvaltain lähihistorian huonoimpana presidenttinä ja mieli tekisi käyttää herrasta sana, jolla on idi-alku. Kuitenkin katsoin, että Moore käsitteli Bushia hyvin yksipuolisesti, eikä edes tahtonut löytää herrasta mitään hyvää sanottavaa, eikä myöskään yrittänyt peitellä asiaa mitenkään. Tuntui ihan siltä, että Moore oli vierittämässä syyn terrori-iskujen tapahtumisesta suoraan Bushin niskaan ja minusta tämä oli vähintäänkin epäreilua. Moore kertoo, kuinka Bushin suvulla ja hänen hallinnollaan on ollut epäsuoria yhteyksiä terroristijärjestöihin ja varsinkin Bin Ladenin sukuun ja vaikka asiassa on ihan kiinnostavatkin puolensa, niin homma tahtoo kaatua siihen, että kaikki tämä tuntui vain turhalta jälkiviisasteluna. Okei, Bushin hallinnolla on ollut yhteisiä bisneksiä Bin Laden -suvun kanssa, mutta entä sitten? Moore jättää tarkoituksella mainitsemassa, että tuolla tasolla niitä yhteyksiä on vähän joka suuntaan, joten sitten kun jotain kamalaa oikeasti tapahtuu, niin sitten voidaan tonkia kaikki mahdollinen loka halutusta henkilöstä ja tämä tuntuu juuri sellaiselta juorujournalismilta, jota keltainen lehdistö tuppaa harjoittamaan. Niin ja en nyt mene sanomaan, että bin Laden -suvun jäsenten kuljettaminen (turvallisuussyistä) maasta iskujen jälkeen oli vain ja ainoastaan oikea ratkaisu, mutta suvun syyllistäminen Osama bin Ladenin teoista oli vähintäänkin tarkoitushakuista (niin ja mistä Moore tietää, ettei heitä lainkaan kuultu). Jos Mooren sukulainen tekee murhan, niin pitäisikö viranomaisten kuulustella koko suvun jäsenet? Jos ei, niin missä menee raja?

Aloin oikeasti jossain vaiheessa menettää toivoni tämän elokuvan suhteen, mutta sitten Moore tekikin jonkinlaisen suunnanmuutoksen ja laajensikin vihaansa Bushista koskemaan koko Yhdysvaltain hallintokoneistoa ja tällöin elokuvaan tulikin selvästi mielenkiintoisempi ote. Edelleen Moore vetää vähän mutkia suoriksi, mutta noin kokonaisuudessaan nämä hallinnon toimet tuntuivat välillä  hyvinkin uskomattomilta. Kyllä, Yhdysvaltain massatuhoasevalheista on kuultu jo miljoonat kerrat, mutta silti niiden väitteiden taustoitusta oli ihan mielenkiintoista seurata. Lisäksi Moore tuo esimerkiksi hyvin esille sen, miten ja mistä kansalliskaartiin saatiin kerättyä lisää jäseniä jopa suoranaisilla valheilla. Myöskin Bushin hallinnon sanomiset jatkuvista terroriuhista saa välillä vähintäänkin outoja sävyjä, kun samaan aikaan Tyynenmeren rannikolla on osavaltioita, joissa poliiseja on rahapulan vuoksi vain yksi ja hänkin voi päivystää vain osa-aikaisesti. Myös Patriot Actin läpiajaminen ja sen seuraukset olivat varsin surkuhupaisia (hyvällä tavalla). Sitten välillä Moore taas laskeutuu kansan pariin kuin Hannu Karpo tuoden esiin yksittäisten ihmisten huolen esimerkiksi Irakin sodasta ja tämä alkoi tuntua vähän jopa jeesustelulta; sodat tuovat aina mukanaan kaatuneita sotilaita ja siinä ei ole enää mitään väliä, minkä vuoksi sotaan lähdettiin, joten yksittäiset kokemukset jäivät vaille todellista tarttumapintaa. Myöskin tämä Mooren tallustelu kongressiedustajien kimpussa tuntui vähän turhalta. Toki kiinnostavaa on se, että vain yksi kongressiedustajan lapsi palveli Irakissa, mutta ei asiantila sillä muutu, että Moore käy vähän kadulla häiriköimässä kongressiedustajia. Kokonaisuutena dokumentti tarjosi ihan hyviäkin nippelitietoja sieltä täältä, mutta Mooren läpinäkyvä yhden miehen sota Bushia vastaan sekä hannukarpoilu vähän laskivat elokuvan pisteitä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gallipoli

Valtameret ovat valtavia (sic!) kokonaisuuksia, jotka näennäisen tyyneydenkin vallitessa kätkevät pinnan alle lukuisia erilaisia elinympäristöjä ja eliölajeja, joiden yhteiselosta ei dramatiikkaakaan puutu. Oli kyseessä sitten kahden eri lajin jäsenen välinen kaksintaistelu tai valtava rapujen sotakoneisto(?) liikkeellä, niin menoa ja vilskettä kyllä riittää, mutta onko kaikki kuitenkaan ihan niin auvoisaa?

Silloin tällöin täytyy tehdä irtiottoa niin sanottuun normaaliohjelmistoon ja ottaa tarkasteluun selvästi omasta mausta poikkeavia elokuvia. Tämä dokumentti sai luvan edustaa sellaista, sillä elokuvaa on kehuttu vähän joka puolella ja mainostettu oikein, kuinka se pitäisi käydä katsomassa nimenomaan isolta screeniltä. Niinpä suuntasinkin katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tätä elokuvaa, vaikka olenkin melkoinen dokumenttiskeptikko varsinkin puhtaiden luontodokkareiden suhteen. No, ei yllätyksekseni jo pari vuotta vanha Oceans ollutkaan ihan niin kiehtova kuin mitä olin kuullut, vaikka ei toki huonokaan, joskin luulen asiantilan johtuvan tosiaan siitä, että olen ehkä hieman väärää kohdeyleisöä.

Elokuvasta tuli nimittäin Avara Luonto -dokumentit, joita itse en ole koskaan jaksanut katsoa. Puheenvuoro siis annetaankin merten ja niiden rannoilla eläville ja aina silloin tällöin rauhallinen kertojaääni vähän niin kuin vie tapahtumia eteenpäin. Kaikeksi onneksi tämä kertoja ei ole suinkaan jatkuvasti äänessä, vaan elokuva antaa näiden merenelävien vastata tarinoiden kertomisesta. Yhdyn monien muiden mielipiteeseen siitä, että elokuva kannattaa katsoa nimenomaan elokuvateatterissa, jos siihen on mahdollisuus, mutta ei tämä itseäni saanut kuitenkaan täysin pauloihinsa. Olihan elokuvassa niitä upeitakin kohtauksia ja ihan mielenkiintoisia tapahtumia, kuten kaksintaistelu meren pohjalla ja pikkurapujen suuri invaasio, joka aluksi näytti ihan kuin joltain antiikin Rooman ajoista kertovan elokuvan suuri sotakohtaus, jossa sotilaat tulevat isona joukkona esiin mäen takaa. Tekijät olivat toden totta onnistuneet taltioimaan ison joukon hyvin eriskummallisia tapahtumia eri puolilta maailmaa (filmimateriaalia kertyi tuhansia tunteja, ellen väärin muista). Tietyt kohtaukset (esim. yksi läheltä kuvattu kalaparvi) tuntuivat ihan siltä kuin ne olisi toteutettu tietokoneanimaatiolla, mutta tietäen ettei näin ole tehty, tekee näistäkin kohtauksista vaan vakuuttavampia. Kuitenkin suuri osa elokuvasta meni sitten sellaiseksi ihan kiva -osastoksi, joita kyllä juuri ja juuri katsoi, mutta jotka eivät vaan tehneet minkäänlaista vaikutusta. Taustalla sitten soi ihan kivaa instrumentaalimusiikkia, joiden tarkoitus oli tehostaa nähtyjen kohtausten vaikuttavuutta, mutta onnistui siinä vain pari kertaa. Olihan musiikki hyvää, mutta usein musiikki vastasi suuremmasta mielenkiinnosta kuin kohtaukset, joiden aikana se soi.

Monia huikeitakin kohtauksia elokuvaan mahtui, mutta erikseen täytyy mainita ison lintuparven (lokkia?) "Operaatio Kalaparvi", jossa he syöksyvät syöksypommittajan lailla mereen napatakseen kaloja suihinsa. Mukana keikkui sitten iso joukko delfiinejä, joista ei ottanut oikein selvää, kummalla puolella ne niin sanotusti olivat. Ne saattoivat kertoa linnuille kalaparvien läheisyydestä tai ne saattoivat yrittää suojella kalaparvia linnuilta, mutta en ole varma, kummasta asiasta oli kyse. Yhtä kaikki kohtaus näytti todella upealta. Epäilen vahvasti, että tämä kohtaus olisi kuvattu yhdellä kuvausreissulla (kohtaus sisälsi niin ilma- kuin vedenalaisia otoksia), mutta jos näin kuitenkin oli, niin kohtaus oli vain entistä vakuuttavampi.

Lopussa päästiin sitten taas syylliistämään ihmiskuntaa ja silloin tämä Avara luonto -äänikin oli enemmän äänessä, kun näytettiin ihmisen toimesta sukupuuttoon kuolleita eläimiä, saastuttavia tehtaita ja muuta sellaista. En tietenkään katso, että ongelmat pitäisi lakaista maton alle, mutta kyllä nämä ihmiskunnan aikaansaamat teot olivat pitkälti jo tiedossa ja niitä on näytetty jo niin paljon muissa dokumenteissa. Eikä oikein nämä saastumisjutut tuntuneet oikein istuvan muuhun elokuvaan kovinkaan hyvin. Teurastusten ja pyyntiretkien näyttäminen vielä olisi menetellyt, kun eivät ne merenelävätkään pelkkiä ystäviä keskenään olleet, joten pyynnit olisivat tavallaan kuvastaneet vaan sitä ravintoketjun huippua.

Nyt lopuksi vielä yksi valituksenaihe, jonka suhteen saatan olla suhteellisen yksin. Ei, minulla ei ollut mitään tätä avaraluontomaista kertojaa vastaan, vaan hän hoiti hommansa ihan hyvin, mutta jos olisin tiennyt etukäteen, että elokuvassa on suomenkielinen selostus, olisin saattanut jättää elokuvan väliin kokonaan. Nimittäin nytkin meni sitten siihen, että pohdin kaikkien selostuskertojen aikana, millä äänensävyllä ja nopeudella alkuperäinen kertoja olisi asiat kertoneet ja tämä pohdiskelu ei jättänyt minua sitten rauhaan missään vaiheessa. Tiedän, pieni murhe, mutta minua asia kuitenkin jäi häiritsemään.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Dao Ma Zei

Hotellihuone, videokamera ja elokuvaohjaaja. Joukko elokuvaohjaajia käy Cannesin elokuvajuhlien aikana hotellihuoneessa numero 666 puhumassa elokuvan tulevaisuudesta kukin yksitellen. Heille annetaan tehtäväksi kertoa näkemyksensä ylläkin nähtävästä kysymyksestä ja niin he myös tekevät vain videokamera, äänityslaite ja satunnainen tv:stä tuleva kuva seuranaan. Ei haastateltavaa, vain he itse puhumassa aiheesta sen verran kuin keksivät jutun juurta, mutta miltä näyttikään elokuvan tulevaisuus alan ammattilaisten mielestä vuonna 1982?

Monet virstanpylväät, kuten monet sataluvut (en kaikkia) ohitan yleensä olankohautuksella, mutta kun tuossa viime kesän lähestyessä loppuaan havaitsin, että seuraava ostokseni olisi kokoelmani 666. nimike; saatoin junailla tämän niin, että ostin edellisellä ostosreissulla juuri sen verran leffoja, että nimikkeitä olisi yhteensä 665, mutta en ole tästä enää läheskään varma. Niinpä oli vain luontevaa etsiä käsiini elokuva, jonka alkuperäisessä nimessä mainittaisiin luku 666, mutta ei ollutkaan niin helppo temppu kuin luulin. Kyllähän niitä 666-luvun sisältäviä (kauhu)elokuvien nimiä tuli vastaan, mutta niistä kaikista puuttui yksi vähimmäisvaatimuksista eli englanninkielinen tekstitys, joten en saanut haalittua itselleni kauhuelokuvaa; sitten taas esimerkiksi Ennustus-leffan uusintaversion vaihtoehtoisessa nimessä on kyllä luku 666, mutta ei siinä alkuperäisessä nimessä, niin jäi sekin sitten ostamassa. Onneksi tämä dokumentti sentään löytyi, että sain tämän päähänpinttymäni suoritettuani, mutta kiinnostavasta aiheesta huolimatta Room 666 jäi vähän keskinkertaiseksi.

Dokumentissa on tosiaan aika pelkistetyt puitteet, sillä hotellihuoneessa ei ole muuta tärkeää kuin ensimmäisessä kappaleessa mainitut asiat. Dokumentin ohjaaja Wim Wenderskin pysyy (pääosin) poissa huoneesta, kun muut ohjaajat päästetään ääneen. Taustalla näkyy sitten tv:stä muun muassa soutua, tennistä, piirrettyjä, mustavalkoista elokuvaa ja paljon muuta ja pistääpä pari ohjaajaa tv:n kokonaan pois päältäkin. Siinä ohjaajat sitten horisevat kukin näkemyksensä elokuvasta ja televisiosta ja kaikesta. Sinänsähän tämä dokumentti olisi voitu tehdä tänäkin vuonna, sillä juttujen perusasetelmat kuulosti sellaisilta, että ne olisi voitu lausua vaikka tänään, mutta en sitten tiedä, olisiko se niin mielenkiintoista. Sen sijaan kun haastattelut sijoittuvat lähes 30 vuoden päähän, niin nämä jutut olivat kiinnostavia nimenomaan jälkitarkastelun mahdollisuuden vuoksi eli toisin sanoen siksi, että pystyi tarkkailemaan kuinka hyvin ennustukset pitivät paikkaansa.

Valitettavasti vain suurimmalla osalla ohjaajista tuntui olevan se käsitys, että elokuva oli kuollut tai kuolemaisillaan jo dokumentin tekovuonna, joten dokumentin anti jäi vähän heikoksi, mutta näidenkin puheenvuorojen aikana aihetta käsiteltiin kuitenkin sen verran eri tavoin (tv:n keksiminen oli yksi suosituimmista syyllisistä), että mielenkiintoa oli kyllä nähtyä kohtaan paljon. Sitten taas mahtui mukaan muutama vastarannankiiskikin, kuten esimerkiksi (ilokseni) Steven Spielberg, joka tuolloinkin jaksoi uskoa elokuvan tulevaisuuteen, vaikka haukkuikin ahneet studiopomot aika maanrakoon. Toisaalla sitten yksi ohjaajista vetosi sopeutumiseen ja ennustipa jopa, että tulevaisuudessa pankkipalveluja voisi käyttää videoiden kautta; ei ollut  nyt niin kaukana totuudesta. Ihan hauskaa muuten oli huomata, miten eri ohjaajat suhtautuivat kuvaustilanteeseen ja mukana oli muun muassa pieni huomio siitä, että ohjaaja oli sijoitettu niin, ettei hän voi katsoa tennistä samalla, kuten myös tv:n pistämistä pois päältä ja jopa kenkien ottamista pois jalasta, koska kysymys on niin vaikea. Olipahan joukossa myös yksi turkkilainen, Yilmaz Güney, jonka kohdalla Wenders kävi pistämässä päälle vain ääninauhan, koska ohjaaja piilotteli viranomaisilta, jotta häntä ei luovutettaisi Turkkiin.

Vielä alussa ajattelin, että dokumentista saattaisi tulla ihan kunnolla kiinnostava, kun ensimmäinen haastateltava puhui aiheesta monenmoista minuuttia, mutta pian minut pudotettiin ikävällä tavalla maanpinnalle, kun mukana oli joukko ohjaajia, jotka lausuivat vaan muutaman lauseen toisten lörpötellessä (onneksi) pidempään ja onneksi Spielberg kuului tähän joukkoon. Siitä pitää antaa vähän noottia, että elokuvassa esiteltiin alussa puhujat esiintymisjärjestyksessä, mutta sitten kun heidät päästettiin ääniin, nimiä ei mainittu enää, ja kun minä en noita ohjaajia silleen tunne, niin ei voinut olla monestikaan täysin varma, kuka sanoi mitäkin. Vaikka kansallisuuksista (yksi sanoi olevansa Filippiineiltä) ja kielistä jotain voisikin päätellä, jos jaksaisi etsiä tietoja, mutta jälkikäteen on sitten enää hyvin vaikea muistaa, mitä kukin oli sanonut. Niin ja en sitten tiedä, kuinka pinnalla nämä ohjaajat oikeasti olivat vuonna 1982, kun en kaikkia tuntenut edes nimeltä (no, kaikki oli ainakin Cannesissa), mutta olisin minä voinut hyväksyä joukkoon myös muitakin suuren massan suosikkeja kuin vain Spielbergin. Sitten taas olihan mukana muun muassa Werner Herzog, Jean-Luc Godard ja R.W. Fassbinder, joten minullekaan täysin tuntemattomia ne muut ohjaajat eivät olleet, vaikka Herzogin ja Fassbinderin tunnenkin lähinnä nimeltä näkemättä heidän yhtäkään elokuvaa vielä. Sitten taas huomasin, että yhden haastateltavan, Michelangelo Antonionin, elokuva on tulossa katseluunkin tässä joskus kuukauden päästä.

Kokonaisuutena siis ihan mielenkiintoinen katsaus elokuvan tulevaisuuteen, mutta joidenkin puheilta olisin vaatinut enemmän pituutta ja syventymistä aiheeseen, jotta tästä olisi tämän enempää irti. Aiheesta on keskusteltu myös myöhemmin, vuonna 1995, mutta en ole varma, tulenko tuota koskaan hankkimaan, mutta jos heikko hetki iskisi, niin mitä jottei.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Pimeä puoli

Dario Argento syntyy 7.9.1940 Roomassa. Hänen äitinsä on valokuvaaja ja isänsä elokuvaohjaaja, joten hän kiinnostuu jo nuorena kuvaamisesta ja elokuvista. Aikuistuttuaan hän aloittaa elokuvien parissa työskentelyn kriitikkona, jonka ajatuksista muuan Sergio Leone nappaa hänet mukaan käsikirjoittamaan Huuliharppukostajaa. Tästä alkaa Argenton työskentely italialaisen filmimaailman huipulla ja ennen pitkää hän olisi tuleva mullistamaan italialaisen kauhun totaalisesti...

Toisinaan sitä tulee tehtyä todellisia hukkaostoksia ja niin pääsi käymään tämän dokumentin kanssa. Ei, ei minulla ole mitään dokumentteja vastaan, mutta koska en lue takakansitekstejä, en tiennyt tämän olevan dokumentti. Olin ajatellut tämän olevan fiktioelokuva, sillä elokuvan kansitaide muistutti lukuisia muita Argenton elokuvajulkaisujen kansitaidetta, mutta näin ei sitten ollutkaan. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin ostettuani dokumentin sainkin tietää, että dokumenttihan on jo minulla Verenpunainen kauhu -elokuvan lisämateriaaleista ja kyllä... vieläpä suomeksi tekstitettynä (ja katsonut huhtikuussa 2009). Joten siinä mielessä tämän ostamisessa ei kauheasti järkeä ollut, mutta nyt kävi näin. Tosin se mainittakoon, että yleensä katson lisämateriaalit lähinnä sivusilmällä samalla kun leikin koneella ja nyt omana julkaisunaan en näin tehnyt, vaan seurasin vain ja ainoastaan tätä, joten huomio ei tällä kertaa ainakaan herpaantunut lainkaan. Dario Argento: An Eye for Horror tarjosi kyllä ihan kiinnostavia triviatietoja, mutta olisi se voinut vielä kattavampikin olla.

Dokumentti koostuu lähinnä puhuvista päistä, jonka väliin oli sitten saatettu pistää jotain Argenton työskentelytapoja näyttäviä pätkiä. Puhuvina päinä nähtiin muun muassa Argenton tyttäret Asia ja Fiore Argento (jotka yllättäen kehuivat isänsä työt maasta taivaisiin), John Carpenter, George A. Romero, Alice Cooper, Piper Laurie, Tom Savini ja paljon muita, myös itse Dario Argento. He valottivat ihan kivasti taustoja Argentosta ja erityisesti minua viehätti Argenton tapa kohdella perheenjäsentensä roolihahmoja elokuvissa. Myös paljastukset Harvey Keitelin suhtautumisesta tekopäähänsä olivat poikaa. Joitakin kohtia muistan jo ensimmäiseltä katselukerralta, kuten esimerkiksi työskentelyn Savinin kanssa, mutta eipä sillä nyt niin suurta väliä ollut, vaan dokumenttia katsoi edelleen ihan mielenkiinnolla. Argenton ura (dokumentin tekovuoteen asti) käytiin ihan hyvin läpi elokuva elokuvalta, vaikka pari elokuvaa taidettiinkin jättää välistä. Itsehän en ole nähnyt läheskään kaikkia Argentoja vielä, joten pieniä paljastuksia elokuvien tapahtumista tuli, mutta enköhän minä ne unohda sitten viimeistään siinä vaiheessa, kun seuraavat Argentot tulevat katseluvuoroon. Dokumentti jo heti alussa sai minut haluamaan pitää jonkinlaisen Argento-maratonin, mutta milloin tämä tapahtuisi, niin sitä en tiedä. Ehkä sitten joskus, kun on vielä enemmän niitä elokuvia nähtynä. Suspiriasta puhuttiin melkein eniten Argenton yksittäisistä elokuvista, eikä se haitannut yhtään. Goblinin tekemää tunnussävelmää oli edelleen oikein nautittavaa kuunnella.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Raaka keikka

Kultaisella 60-luvulla Richard O'Barry (tai Ric O'Barry) kouluttaa delfiinejä näyttelemään Flipperiä samannimisessä, sittemmin todella suosituksi tulleessa sarjassa. Tämä sarja aloittaa todellisen delfiinibuumin ja eläinpuistot, -tarhat ja vastaavat joka puolella maailmaa alkavat haalia delfiinejä poukamaan. Bisneksellä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä delfiinien pyydystäjät ottavat talteen vain osan delfiineistä ja tappavat loput niin, että kaiken kaikkiaan arviolta 23 000 delfiiniä tapetaan vuosittain. Erään Flipperiä näytelleen delfiinin kuoltua O'Barry tulee katumapäälle, tekee täyskäännöksen ja alkaa ajaa delfiinien asiaa ja nyt hän on ottanut kohteekseen Japanissa Taijissa sijaitsevan salaisen poukaman, jossa delfiinejä tapetaan surutta...

Porin Kinokellarin tarjontaa oli tämä. Mietin ennen saliin menoa, että voiko tällainen dokumenttielokuva tehdä minuun minkäänlaista vaikutusta, kun kuitenkin dokumentista oli lukenut sen ilmestyessään jo melkein kaiken oleellisen ja ehkä vähän enemmänkin, joten dokumentin sisältö oli ainakin pääpiirteittäin tiedossa etukäteen, vaan kuinkas sitten kävikään? Elokuvan päätyttyä olin jokseenkin vaikuttunut näkemästäni ja vaikka tällaisen dokumentin pisteyttäminen vähän vaikeaa olikin, niin se ei poista sitä tosiseikkaa, että The Cove - meren salaisuus oli jokseenkin huipputapaus.

Alussa näemme, kuinka ilmeisesti Ric O'Barry (mä en oikein muistanut, kuka näistä oli kuka, anteeksi) nähdään ajamassa Taijissa kasvot peitettyinä ja varmana siitä, että joku seuraa häntä ja tätä piti jotenkin vainoharhaisena. Kuitenkin kun elokuva eteni ja nähtiin japanilaisten viranomaisten ja paikallisten kalastajien suhtautuminen O'Barryn operoiman Oceanic Preservation Societyn (eli OPSin) porukan agendaan, niin huomaa, ettei kyseessä ole pelkkä vainoharha, vaan totisinta totta, sillä delfiinien myynti on Japanissa miljardiluokan bisnes ja sitä pidetään kansallisena ylpeytenä. Elokuvan päämääränä on siis paljastaa siellä salaisessa poukamassa harrastettu julmuus delfiinejä kohtaan, mutta siinä sivussa opitaan paljon delfiineistä, tutustutaan O'Barryn menneisyyteen ja puhutaan myös toisesta delfiinibisneksestä, delfiinilihan myynnistä, joka ei ole ihan sitä terveellisintä sorttia suuren elohopeapitoisuuden vuoksi. Samaan hengenvetoon nähtiin, kuinka Japani oli ostanut valaanpyyntikomissio IWC:n pienimipien jäsenmaiden äänet lupaamalla näille yhtä ja toista vain saadakseen omalle kannalleeen kannatusta. Minussa ei ole aktivistiksi, sillä olen liian passiivinen kaikkeen järjestötoimintaan, mutta silti kaikki nähty sai minut suuttumaan näille delfiinien tappajille ja myös muille kaltoin kohtelijoille. Mitä tulee sitten tähän suureen operaatioon, niin välillä olin sitten todellakin kiinni penkissä jännityksen vuoksi, kun OPS:n tyypit tuntuivat vähän väliä olevansa lähellä kiinnijäämistä ja tietenkin elokuva oli onnistuttu editoimaan niin, että näiden tyyppien puolella halusi oikeasti olla. Elokuvaan sisältyi myös jonkin verran huumoria, minkä lähteenä olivat usein näiden japanilaisten kielteiset lausunnot dokumenttia tehneiden väittämiin, vaikka itse on omin silmin juuri nähnyt jotain muuta. Myös esimerkiksi melkein koko operaation keskeyttänyt murmeli oli hauska. Kokonaisuutena siis elokuva oli vakuuttava ja surullinenkin kertomus väärinkohdelluista delfiineistä, mutta väliin mahtui myös vähän kevyempiä hetkiä ja en minä usko, että ihan tätä haettiin, mutta minulle tuli hirveä hinku päästä uiskentelemaan (luonnonvaraisten) delfiinien seuraan.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Meinasin koko ajan kirjoittaa delfiinien sijasta pingviini... mikä mua vaivaa? :D

19-vuotias narkomaani Jani asuu Rovaniemellä, joka hänen mukaansa on todellinen pirikaupunki ja josta kaikki haluavat vain pois, myös hän itse. Jani vetää pääasiassa subutexia suoneen ja toisinaan jotain vahvempaakin. Rahat huumeisiin Jani saa tekemällä rikoksia samalla, kun hän toivoisi pääsevänsä pois kaupungista, jotta hän voisi lopettaa huumeidenkäytön. Rikokset saavat hänet lopulta tekemisiin virkavallan kanssa, mutta eräänä yönä Janin onni taittuu ja hän saa tilaisuuden häipyä kaupungista...

Leffasuperlauantain viimeisenä elokuvana vuoron sai Reindeerspotting, joka esitettiin viime kuussa Tampere Film Festivalilla ja sen jälkeen elokuvan lento on ollut hurjaa, sillä nopeasti se otettiin Finnkinon ohjelmistoon muutamiin teattereihin ja suuren kysynnän vuoksi elokuva pääsi levitykseen myös suurten kaupunkien ulkopuolelle. Eilisessä näytöksessäkin elokuvalle oli varattu teatterin kolmanneksi suurin sali (noh, viidestä) ja katsojia oli ainakin puolillaan. Eikä tämä dokumentiksi ihan huonoimmasta ollutkaan, joskaan ei nyt täyskymppikään.

Joonas Neuvonen on itsekin käyttänyt huumeita, joten aihe on hänelle siinä mielessä läheinen ja itse asiassa Jani ja muut elokuvan henkilöt ovatkin hänen lähipiiristään. Neuvonen antaa Janille niin sanotusti täyden vapauden tehdä ihan mitä vaa ja hän itse keskittyy siihen kuvauspuoleen ja tämä oli ratkaiseva seikka sille, että menin tämän lopulta katsomaan. Niinpä Jani saa rauhassa vedellä subutexia suoneen ja muita huumeita sekä murtautua halutessaan autoihin kameran kuvatessa kaiken. Narkomaanin elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja sen tämä dokumentti omalla karulla tavalla todellakin näyttää toteen. Totta kai Janilla on pilvessä ollessa kivaa, mutta vähän selviydyttyään hänkin tajuaa, ettei hommassa ole mitään mieltä. Lopulta Jani päätyy kiertelemään ympäri Eurooppaa, mikä tuli allekirjoittaneelle suurena yllätyksenä, mutta vaikka kuinka hän vannoisi lopettavansa huumeidenkäytön, niin siihen hän ei kuitenkaan pysty. Narkomaanin mieli on heikko, mutta hauras. Dokumentti on selvästi parhaimmillaan tämän matkan aikana, sillä silloin heräsi edes pieni toive siitä, että Jani pääsisi helvetistään irti, mitä ei kyennyt uskomaan lainkaan Janin ollessa vielä Rovaniemellä. Elokuva antaa jotakuinkin paljaan kuvan huumemaailmasta, mutta ihan täysin pelkkä suoneenvetäminen ei jaksanut imaista mukaansa. Sen sijaan Janin suorastaan lapsekas riemu hänen kohdatessaan aina uuden "paratiisin" oli suorastaan tragikoomista ja tragikoominen oli myöskin hänen ja ystävänsä väittely, jossa he vain jäivät toistelemaan samaa lausetta toisilleen. Kokonaisuutena siis ihan mielenkiintoinen, mutta karu dokumentti, mutta vaikka Janin matka toikin elokuvaan lisämielenkiintoa, niin ei tällä tavalla toteutettuna saa ihan minulle parhaiten iskevää elokuvaa.

Tämän elokuvan kohdalla on paljon puhuttu elokuvan ikärajasta ja minä kykenen jotenkin näkemään molempien osapuolten näkökannan. Alemman ikärajan (K-15) puolestapuhujat pitävät tätä suurena valistuselokuvana, joka näyttää, ettei se huumetäyteinen elämä mitään riemujuhlaa ole, vaan ajaa huumekoukkuun, velkoihin ja sitä myötä rikoskierteeseen ja tämän dokumentti tekee kyllä. Sitten taas ylemmän ikärajan (K-18) puolestapuhujat katsovat, että elokuva nimenomaan saattaisi ajaa nuoria käyttämään huumeita. No, siitä ei ole loppujen lopuksi kovinkaan pitkä aika, kun itse olin teini (tai on siitä, mutta ei tunnu siltä) ja tiedän, että teinit todella osaavat olla tyhmiä. Tässäkin he saattavat nähdä vain sen pilvessä olemisen hauskuuspuolen ja unohtaa kaiken muun näkemänsä - onhan se jo nytkin todella siistiä vetää pää sekaisin alkoholilla, niin mitä jottei huumeilla. Kuitenkin katson, että ne nuoret, jotka tästä elokuvasta saisivat kimmokkeen alkaa käyttää huumeita, on hyvin hyvin pieni määrä, mutta onko sekin jo liikaa?

Pisteitä: 3,5/5

The Yes Men jatkaa suuryritysten piikkinä lihassa ja jatkavat kepposteluaan. Tällä kerralla tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin tehdä maailmasta parempi paikka elää. Aluksi he tekeytyvtä Dow-yhtiön edustajiksi, sillä Dow on vain muutamaa vuotta aiemmin ostanut yrityksen, joka oli vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta Intian Bhopalissa 1984. Lopulta he pääsevät puhumaan BBC:n uutislähetykseen, mutta kun tämänkään keikan jälkeen maailma ei ole parempi paikka, on heidän nostettava panoksia...

Tämä Porin Kinokellarin viikon elokuva ei olisi voinut tulla pahempaan paikkaan, sillä vasta keskiviikkona elokuva esitettiin televisiosta ja tänään tuo tulee vielä uusintana (klo 16.20, TV2). Sain tietää keskiviikon ohjelmasta vasta keskiviikkoaamuna ja silloin oli liian myöhäistä enää katsoa The Yes Meniä ennen tätä elokuvaa, kun olin alunperin ajatellut katsoa sen perjantaina eli juuri tuon Kinokellarin esityksen edellä. Tuosta uusinnastakin kuulin sitten vasta elokuvasalissa, johon oli sentään vaivautunut paikalla parikymmentä katsojaa tv-esityksestä huolimatta. Oli miten oli, niin leffasuperlauantain käynnistäjänä The Yes Men Fix the World oli ihan hyvä, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Elokuvan tekoon mennessä Yes Men oli ehtinyt tehdä yhtä ja toista ja alkupuolella nähtiinkin pieni kooste herrojen tekemisistä ja reaktioista ja mahtuipa mukaan myös ensimmäisestä elokuvasta pätkiä. Kuitenkin asiaan päästyään elokuva tarjosikin paljon... noh, asiaa. Nimittäin varsinkin ensimmäistä jäynää edelsi iso tietopaketti Dow-yhtiöstä ja Bhopalista (sinänsä kiinnostava tapaus, josta en ollut ennen kuullut) ja tästä en oikein kyennyt nauttimaan, sillä huumori loisti poissaolollaan. Muutenkin elokuva oli selvästi asiapitoisempi kuin ensimmäinen elokuva. Sitten vielä yhdessä vaiheessa haastatellaan isoja pankkitoimihenkilöitä tai muita ja vaikka nyt taustalle heijastettiinkin Tom of Finland- ja Katrina-kuvia, niin ei ne parantaneet juttujen viihdyttävyyttä. Sitten kun päästiin itse kepposiin ja niiden suunnitteluihin, niin elokuvaan tuli sitä kaivattua huumoria ja sitten elokuvaa jaksoikin katsoa vähän paremmin. Tämä Dow-lähetys oli kuitenkin ehkä se elokuvan paras juttu, mutta eipä ne muutkaan niin huonoja olleet, mitä nyt kaksikon jekut paljastuivat jokseenkin nopeasti. Myös käynti Bhopalissa oli mielenkiintoinen ottaen nyt huomioon sen, että kuinka paljon media riepotteli kaksikkoa vedoten Bhopalin asukkaiden turhiin toiveisiin. Oli muuten hupaisaa nähdä tämä The New York Times -lehti, kun itse muistaa siitä lehdestä käydyn keskustelun silloin aikoinana.

Kaksikko oli jälleen kerran ihan hyviä hahmoissaan, vaikka oletettavaa olikin, etteivät he pysty toimimaan ihan samalla tavalla kuiin ennen, sillä tunnistamisriski oli suurempi kuin ensimmäisen elokuvan jekkuja tehdessä, vaikka heidän paljastumisensa ei johtunutkaan siitä, että heidät olisi tunnistettu nimenomaan Yes Men  -ryhmän jäseniksi. Oli myös kiintoisa nähdä, kuinka hermostunut Andy oli ennen tuota BBC-visiittiä.

Pisteitä: 3,5/5

The Yes Men, The Yes Men Fix the World

The Yes Men on pääasiassa kahden miehen, Mike Bonannon ja Andy Bichlbaumin,  ryhmä, jonka tarkoitus on höynäyttää yritysjohtajia ja mediaa tekaistuilla nettisivuilla ja absurdeilla luennoilla. Nyt he ovat ottaneet haltuunsa Maailman talousjärjestön WTO:n entisen nimen GATT:in sisältävän nettisivuston ja tekeytyvät WTO:n edustajiksi, minkä vuoksi heidät kutsutaankin puhumaan eri puolille maailmaa. He matkaavatkin maailmaa ristiin rastiin ja päätyvät niin Salzburgiin, Australiaan kuin myös eksoottiselle Tampereellekin...

Tämän kirjoitushetkellä tuossa muutaman tunnin päästä alkaa Porin Kinokellarissa The Yes Men Fix the World, jota ennen tietenkin halusin katsoa tämän elokuvan ensin, ja jonka sinänsä huonosti valitusta näytösajankohdasta puhun sitten sen arvostelun yhteydessä. En siis ollut nähnyt tätä elokuvaa ennen, mutta koska olen suuri käytännön pilojen ystävä, niin arvasin viihtyväni The Yes Menin parissa... ja olin oikeassa.

Elokuvan aluksi suunniteltiin Tampereen matkaa ja tähän jaksoon sisältyivät elokuvan heikoimmat hetket, sillä vaiikka minä katselin näiden tyyppien taustoja ihan mielenkiinnolla, niin jotenkin tämä alkujakso oli vähän sekavan oloinen. Tässä suunnittelujaksossa parasta antia olivat nämä herrojen omat mokailut, joista paras moka nähtiin itse asiassa vasta Tampereella, jossa he luulivat olevansa samalla aikavyöhykkeellä kuin Länsi-Euroopassa. Tämän kaksikon absurdeille luennoille sai nauraa oikein olan takaa, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, missä oltiin, sillä aina nämä luennot onnistuivat kutkuttamaan nauruhermoja. Niin kuin sitä mennään luennoimaan orjuuden mahdollisuuksista WTO:n nimissä tai kerrotaan WTO:n lakkauttamisesta sellaisessa pienessä koulutustilassa... toki! Samoin myös tämä Andy Bichlbaumin tv-väittely oli hyvin hulvatonta katsottavaa, kuten myös se helppous, jolla kaksikko sai höynäytettyä myös mediat. Vaikka en sinänsä Tampereella olemisesta voi - harvinaista kyllä - antaa pisteitä, niin tämä Aamulehden uutisointi sai kyllä repeilemään oikein kunnolla. Myös tämä Andyn aiemman tv-väittelykumppanin, jonka nimeä en nyt saanut päähäni, tapaaminen livenä oli hyvinkin hauska, mutta lähinnä siksi, ettei tämä heti tunnistanut Andya.  Kokonaisuutena siis varsin hauska dokumentti, joka kyllä kannattaa katsoa, kun eteen tulee.

Andy Bichlbaum on kaksikosta se varsinainen esiintyjä ja Mike Bonnano onkin sitten enemmän siinä taustalla hänen apurinaan. Kuitenkin juttuja suunniteltaessa molemmat (ja jotkut muutkin) olivat hyvin tiiiviisti yhdessä. Tämä illallinen siellä Tampereella osoitti myös sen, ettei kaksikko ihan täysin kykene kaikissa tilanteissa pitämään pokkaansa, mutta itse luennot kyllä luonnistuivat kaksikolta oikein mallikkaasti.

Oli sen verran hyvä pätkä, että innolla odotan tuon kaksikon toisen elokuvan näkemistä, mutta siitä sitten lisää, kun joskus illalla pääsen kotiin tämän elokuvatäyteisen "superlauantain" jälkeen.

Pisteitä: 4/5

The Yes Men, The Yes Men Fix the World

Winsor McCoy sanoo pystyvänsä piirtämään 4000 piirrosta kuukaudessa ja muuttavansa ne liikkuvaan muotoon, ja tästä syystä hänelle nauretaan herrakerhossa. No, McCoy päättää näyttää, mistä päästä kana pissii, joten hän alkaa piirtää vimmatulla lailla. No, matkan varrelle mahtuu yksi jos toinenkin kommellus, mutta kun kuukausi on kulunut, Winsor McCoy pääsee näyttämään herrakerron jäsenille projektinsa.

Tämä filmi oli sinänsä ihan kiintoisa, vaikka alusta asti oli toki selvää, että Winsor McCoy näyttää epäilijöille närhenmunat. Jotenkin tämä niin sanottu välivaihe ei jaksanut oikein kiinnostaa, vaan alusta olisi voitu minun puolestani suoraan hypätä filmin loppuun. Tämä animaatio-osuus, joka nähtiin filmin päätteeksi, oli nimittäin ihan hauska tapaus, vaikka eipä sekään mitään ihmeellisyyksiä tarjonnut.

Itse rupesin filmiä katsellessa miettiä, että voiko kuukaudessa saada 4000 piirrosta tehtyä yksin ja käsin ilman nykyajan mukavuuksia, mutta sitten aloin laskea: Jos oletettaisiin, että McCoy piirtäisi joka päivä, niin yhdelle päivälle kertyisi jotakuinkin 133 piirrosta. Sitten jos ajateltaisiin, että McCoy piirtäisi päivässä kymmenen tunnin ajan, kertyisi yhdelle tunnille sellaiset 13,3 piirrosta, mikä tarkoittaisi, että reilussa neljässä minuutissa pitäisi saada yksi piirros valmiiksi, mikä ei varmastikaan ole temppu eikä mikään, jos kyseessä on taitava piirtäjä (kuten McCoyn kohdalla on) ja kun jotkut piirroksista koostuivat vain joistakin viivoista. Tosin kyllä mä silti mietin, eikö käsi ala krampata tuollaisen työtaakan edessä?

Pisteitä: 3/5