Puss in Boots (äänenä Antonio Banderas) on etsintäkuulutettu kissa, mutta ilmeisesti väärinkäsityksen vuoksi, minkä vuoksi hän toivoo vielä jonakin päivänä puhdistavansa maineensa. Hän on vuosia haaveillut taikapavuista ja hän sattuu baarissa maitoa lipittäessään kuulemaan, että taikapavut ovat ilkeän pariskunnan Jackin ja Jillin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris) hallussa ja he ovat matkalla kaupunkiin ja Puss aikoo varastaa ne itselleen. Keikka menee kuitenkin pieleen, kun samojen papujen perässä on myöskin toinen kissa ja kumpikaan heistä ei saa papuja, mistä suivaantuneena Puss alkaa jahdata tätä toista kissaa kaupungin halki ja kun hän viimein yhyttää tämän, hän lopulta huomaa kissan olevan tyttökissa Kitty Softpaws (Salma Hayek). Pian myös selviää, että Kitty on munan Humpty Dumptyn (Zach Galifianakis) apuri ja koko pieleen mennyt keikka oli Humptyn keino saada Puss luokseen. Puss ja Humpty ovat nimittäin entiset kaverukset, mutta toisen petettyä toisen heidän tiensä erkanivat, mutta he sopivat riitansa ja pian Pussilla, Humptylla ja Kittyllä on edessään suuri seikkailu...

Olin nähnyt tämän elokuvan trailerin monta kertaa pyöriessäni leffateatterissa ja joka kerta tämä ihastutti ja ajattelin jopa, että elokuvasta saattaisi olla Shrekin manttelinperijäksi eli seuraavaksi Dreamworksin animaatioksi, joka valloittaa niin lasten kuin aikuistenkin sydämen. Jo trailerissa nimittäin olin näkevinäni vitsejä, jotka naurattaisivat enemmän aikuisia kuin lapsia, minkä vuoksi arvelin viihtyväni elokuvan parissa, joten katsomaanhan tämä piti mennä ja koska tuli katsottua tapojeni mukaisesti originaali versio (3D:nä), niin siksi olenkin käyttänyt hahmojen nimistä niiden englanninkielisiä nimiä. No, vasta viime vuonna näkemästäni Shrekistä olin tykännyt, mutta Saapasjalkakissasta tykkäsin vieläkin enemmän ja itse asiassa tämä taisi kertaheitolla nousta suosikkianimaatiokseni ja tiedän, että elokuva tulee vielä katsottua monta kertaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Myönnettävä kyllä on, että elokuvan alkua seurasin niin kuin animaatioita yleensäkin (poikkeuksia toki on) eli ehkä kuitenkin hieman epäillen, mutta hyvin nopeasti nämä epäilykset karisivat jonnekin. Elokuva nimittäin lähti mielestäni heti kunnolla käyntiin ja Puss in Bootsin esittely oli oikein hyvin tehty. Samalla käynnistellään itse päätarinaakin, joten alussakaan ei ole turhaa tyhjäkäyntiä. Vähitellen elokuvaan tulee uusia piirteitä ja lisää ulottuvuutta, kun uusia hahmoja nähdään ja samalla viedään juonta eteenpäin ja... Millainen tarina tästä muotoutuikaan! Elokuva oli täynnä seikkailua, jossa yhdistyivät niin lännenelokuvat kuin Zorron tarinatkin, mutta onpahan mukaan ympätty myös Jaakko ja pavunvarsi -sadun muunnelma erittäin onnistuneesti. Tarina oli hyvin mukaansatempaava ja se tarjosi niin huumoria, jännitystä, seikkailua kuin tietenkin vähän romantiikkaakin. Lisäksi elokuvassa oli yksi jos toinenkin yllättävä käänne ja vaikka jotain epäilinkin pitkin matkaa, niin mitään varmuutta näistä käänteistä ei ollut ennen kuin ne tapahtuivat. Moneen kertaan jännitin tulevia tapahtumia ihan samalla tavalla kuin hyvässä seikkailuelokuvassa pitääkin jännittää. Huumoria käytettiin sitten siinä seikkailun mukana, mutta pelkäksi naurattamiseksi elokuva ei mennyt, vaan sitä oli juuri sopivassa määrin. Useimmiten huumori nojasikin sitten siihen, että vaikka Puss (ja Kitty) esitetäänkin hyvin ihmismäisinä kissoina, niin tarpeen tullen he kuitenkin käyttäytyivät kuin tavalliset kissat ja nämä kissamaiset kohtaukset olivatkin hulvattomia. Lisäksi elokuvasta löytyy monia viittauksia populaarikulttuuriin (kts. lainaus), joita tietenkin on aina ilo bongailla. Kokonaisuutena todella menevä ja siten viihdyttävä seikkailu, jossa riittää yllätyksiä aina loppuratkaisua myöten.

Elokuvassa oli lisäksi erittäin hyvin animoituja toimintakohtia ja varsinkin tämä takaa-ajo pääosin siellä talojen katoilla oli erittäin huikeaa katseltavaa, mutta riitti näyttäviä toimintaosuuksia pitkin elokuvaa. 3D-ominaisuus ei nyt hyppinyt silmille, vaan oli vähän niin kuin taustalla koko ajan; kyllähän sen huomasi, mutta ei siihen liiemmin kiinnittänyt huomiota. Niinpä luulenkin, ettei elokuva paljon menettäisi 2D-versiona katsottaessakaan. Musiikista vastannut Henry Jackman oli saanut elokuvaan juuri siihen sopivaa meksikolaisrytmejä ja niinpä olikin luomassa elokuvaan hyvin sopivaa tunnelmaa ja itse asiassa finnkinolaisten (ehkä) harmiksi musiikki oli jopa niin hyvää, että minun oli jäätävä kuuntelemaan niitä lopputekstien ajaksi. Ääninäyttelijät olivat hyviä kautta linjan ja varsinkin Antonio Banderas oli loistava Puss in Bootsina.

Pisteitä: 5/5

Edit 1.2.: Sain juuri tietää, että tämä Saapasjalkakissahahmo on peräisin Shrek-elokuvista. Olen nähnyt vain sen ensimmäisen ja siinä hahmoa ei vielä ollut, niin en tiennyt sitten; traileristakaan se ei käynyt ilmi. Pahoittelen sivistymättömyyttäni (no en oikeasti)! :D

Seuraavana arvosteluvuorossa: Traffic

Tintti (äänenä Jamie Bell) ostaa torikaupasta hienon purjelaivan pienoismallin kuin ohimennen. Hän tekee näin kuitenkin vain hetkeä ennen kuin muut laivasta kiinnostuneet ehtivät paikalle, mutta Tintti ei suostu antamaan juuri ostamaansa laivaansa pois. Sen sijaan hän menee kotiinsa ja yrittää saada selville syyn laivan suurelle suosiolle. Asuntoon saapuu kuitenkin kissa, jota Tintin koira Milou alkaa jahdata ja seurauksena laiva putoaa lattialle ja jotain menee lipaston alle. Kun sitten Tintti lähtee kirjastoon tutkimaan purjelaivan, Yksisarvisen, salaisuutta, joku sieppaa pienoismallin ja jäljet johtavat jo torilla pienoismallin ostoa yrittäneen Sakarinin (Daniel Craig) luo. Palatessaan kotiin Tintti huomaa asuntonsa myllätyn ja silloin Milou auttaa Tintin lipaston alle pudonneen käärön luo ja lopulta käärö johdattaa Tintin seikkailuun, johon ottaa myös osaa Tintin tapaama kapteeni Haddock (Andy Serkis)...

Myönnettävä on, että en ollut kovin innostunut tästä elokuvasta elokuvan ollessa vielä tekovaiheessa, mutta ensi-illan lähestyessä aloin minäkin tästä innostua. Tinttihän on yksi niistä sarjakuvista, joita en ole lukenut lähemmäs viiteentoista vuoteen, mutta josta arvelisin edelleen tykkääväni ja niinpä tämän elokuvan myötä iski kiinnostus saada käsiini myös nuo sarjakuvat, vaikka nyt en mitään kiirettä aio niiden hankkimisen kanssa pitääkään. En nyt kovin hyvin muista eri Tintti-seikkailujen sisältöjä kuin mitä albumien nimistä voi päätellä, joten siinä mielessä en antanut noiden tarinoiden vaikuttaa tästä elokuvasta pitämiseen, mutta muistaaksenihan tämä yhdisti muutamaa eri Tintti-tarinaa, ellen nyt ihan väärässä ole. Joka tapauksessa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, jonka näin 3D:nä originaaliversiona, oli kuin olikin varsin viihdyttävä seikkailutarina.

Jo heti alkutekstien aikana kohosi sellainen oikeanlainen tunnelma, kun niiden aikana nähtiin piirrettymäisempi versio Tintin seikkailemisesta ja taustalla soi John Williamsin hyvin siihen alkutekstiin sovitettu musiikki, joka toi mieliin monet agenttiseikkailut. Itse introseikkailussa sitten Tintti, Milou ja ilmeisesti Sakarin eivät seikkaile vain alkutekstien vieressä, vaan niiden päällä, alla ja lomassa niin, että eri tekstit toimivat tämän alkuseikkailun ympäristönä ja minusta tämä alkuepisodi toimikin varsin hyvänä lähtölaukauksena koko elokuvalle.

Päätarina alkaa sieltä torilta, jossa Tintin lisäksi seikkailee taskuvaras Aristeides Sellistinen (Toby Jones). Totta kai arvasin Sellistiselläkin olevan jokin osa elokuvan tulevissa tapahtumissa, mutta itse tuli enemmän kiinnitettyä nimenomaan Tinttiin ja hänen ostamaansa laivaan, jonka arvoitus kiehtoi minua suuressa määrin ja niinpä laivan oston laukaisema seikkailu tuntui todella mielenkiintoiselta ja paikoin jopa jännittävältä, kuin olisi siirretty Indiana Jones -elokuvien henki animaatioon. Totta kai vähitellen kuvaan astui yhä tutumpia hahmoja aina Dupondista ja Dupontista (Simon Pegg ja Nick Frost) ja kapteenista Haddockista lähtien, mikä oli enemmän kuin odotettua; oikeastaan vain Tohtori Tuhatkaunoa jäin kaipaamaan, mutta ehkä se nähdään sitten seuraavassa osassa. Se vähä mitä muistan lukemistani Tintti-sarjakuvista, niin mielestäni elokuva oli melko hyvin säilyttänyt noiden tarinoiden hengen. Eli vaikka elokuva olikin täynnä huumoria, niin se ei suinkaan noussut pääosaksi niin, että tätä voisi varsinaiseksi komediaksi sanoa, vaan elokuvan pääpaino oli selkeästi seikkailulla. Tätä Tintin ja Haddockin seikkailua olikin oikein viihdyttävä katsoa, vaikka Haddockin solvauksissa ei päästykään ihan niihin mittoihin kuin sarjakuvissa. Lisäksi kun päätarinan lomassa nähtiin lukuisia viittauksia myös Tintin muihin seikkailuihin, niin mikäs sen parempaa. Totta kai elokuvassa oli sitten monia toimintaelokuvien kliseitä, mikä korostui varsinkin siellä laivassa ja sitä seuranneessa venematkassa, mutta kun toimintakohtauksetkin oli niin viihdyttävästi toteutettu, niin ei sekään pahemmin haitannut (ja varsinkin animaatioissa kuuluukin vähän liioitella). Elokuvaa ei varsinaisesti lopetettu kesken, mutta silti jätti pienen vihjeen siitä, mihin Tintin ja Haddockin matka voisi seuraavassa elokuvassa johtaa, mutta sitten taas samalla se ei ollut kuitenkaan niin avoin, etteikö kaksikko voisi aloittaa myöskin aivan uuden seikkailun parissa. Niin ja vaikka animaatiosta olikin kyse, niin ihan pienimmille elokuva ei ehkä sovi, mutta kaikille muille seikkailunnälkäisille kyllä suosittelen tätä.

Elokuvassa käytetty motion capture -animaatio oli sitten aivan omaa luokkaansa ja paljon aidommaksi ei animaatio enää kai voi tulla ennen kuin mennään kokonaan elävään kuvaan. Animaation suhteen oltiin paikoitellen tehty niin hienoa jälkeä, että välillä jotkut kohtaukset näyttivät kuin live action -filmiltä ja näin tapahtui varsinkin joissakin kaukaa lintuperspektiivistä kuvatuissa joukkokohtauksissa. Vasta kun siirryttiin lähemmäs hahmoja, animaatiomaisuus näkyi selvemmin. Hahmot olivat hyvin animoitu ja ne näyttivätkin kuin aidoilta esikuviltaan. Muiltakin osilta elokuva oli hyvin animoitu ja erityishuomio pitää antaa tälle myrskykohtaukselle. En enää pahemmin kiinnitä erityistä huomiota 3D:mäisyyteen, mutta sekin näytti ihan hyvältä ja sulautui hyvin animaation sekaan. Lisäksi John Williamsin säveltämä musiikki istui varsin hyvin tähän seikkailulliseen tarinaan, vaikka pidinkin sitä alkutekstien aikana kuultua kappaletta parhaimpana.

Pisteitä: 4/5

PS. Niin ja mitä tulee sitten edellisen arvostelun yhteydessä vähän kaavailtuun Illusionisti-arvosteluun, niin olin torstaina Helsingissä, mutta aikataulut eivät sitten menneetkään niin hyvin, että olisin ehtinyt elokuvan näkemään, joten se jää odottamaan hamaa tulevaisuutta, ehkä Porin Kinokellari-esitystä ensi keväällä tai syksyllä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tartunta

Olipa kerran syksy 2009, kun Citymarket ilmoitti ilokseni, että sieltä saa Simpsonien 1.-11. kausista kaksi kautta 20 eurolla, joten minä lähdin tietenkin apajille, kun minulla oli vain kolme ensimmäistä ja kun lähellä olevasta Citymarketista ei kaikkia kausia löytynyt (ehkä kausi 6 tai 7), pyöräilin ruokatunnilla noin viiden kilometrin päähän toiseen Citymarketiin, josta löytyivät ne uupuneet kaudet. No, koska kolmea ekaa kautta en ollut arvostellut, aloitin sarjan katsomisen ihan alusta ja katsoinkin sarjaa aina silloin, kun ei ollut muuta katsottavaa. Muun katsottavan joukkoon kuului kaikki Salaiset kansiot, muutama kausi Beverly Hills 90210:a sekä kesäprojekti Frendit. Niinpä näiden Simpsonit-kausien katsominen venyi näinkin pitkälle. Nyt sitten kesä lähestyy taas huimaa vauhtia ja siten halusin käynnistää uuden kesäprojektin heti kesäkuun alusta, joten päätin jokunen kuukausi sitten, että katson yhden kauden per kausi, jotta saisin nämä viimein pois alta ja nyt se sitten kävi, vihdoin ja viimein. Eihän tässä mennyt kuin yli puolitoista vuotta siitä, kun nämä ostin.

Tuossa kuukausi sitten vielä otaksuin, että minulla on toukokuussa niin paljon kiireitä, että tiukkaa tekee saada kausi katsottua tämän kuun aikana, kun silloin näytti siltä, että minulla olisi kolmena viikonloppuna ohjelmaa muualla, mutta syystä ja toisesta ohjelmalliset viikonloput rajoittuivat yhteen (ja silloinkin ehdin Simpsoneita katsoa), joten lopputulos oli, että ehdin katsomaan tämän 11. kauden nopeammin kuin parina aiempana kuuna. Tässä kaudessa tosin oli hivenen vähemmän jaksoja kuin muutamassa aiemmassa kaudessa, joten sekin selittää asian osittain. Yhtälailla leikittelin kuukausi sitten tehdessäni edellisen kauden arvostelua sillä ajatuksella, että näiden jaksojen ja kausien katsominen näinkin tiheässä tahdissa on aiheuttanut sen, että en saa näistä kausista enää niin paljon irti kuin ennen, mutta tämän kauden kohdalla tuo teoria meni romukoppaan, sillä tämä kausi olikin edellisiä kausia selvästi viihdyttävämpi ja siten ei ihmekään, että sainkin tämän niin rivakasti katsottua.

Aloitanpa jälleen kaudesta puhumisen Kauhujen talo -jaksolla eli Treehouse of Horror  X -jaksolla. Edellinen Kauhujen talo -jakso oli ollut yksi parhaimmista, joten olisi ollut ihme, jos tämä jakso olisi päässyt samalle tasolle, eikä se niin ihan tehnytkään. Ensimmäisenä tarinana nähdään Tiedän, mitä teit viime kesänä -parodia I Know What You Diddily-Iddily-Did, jossa Homer tulee ajaneeksi Ned Flandersin päälle ja tämä toimi ihan kivana kauhukertomuksena ja en ihmettelisi, vaikka pienimmät katsojat ihan oikeasti pelkäisivät tätä katsoessaan. Hyvä kauhukertomuksena, ihan kiva huumoripläjäyksenä ja osan loppu oli yllättävänkin raa'an oloinen. Toinen osa Desperately Xeeking Xena toikin enemmän sitä huumoria mukaan ja siinä tarjoiltiin supersankariparodia, kun Lisa ja Bart saavat yllättäen supervoimat. Nimensä mukaisesti tässä osassa nähdään myös Xena Lucy Lawless. Kausi startattiin uuden vuosituhannen kynnyksellä ja niinpä viimeinen tarina sisälsikin Y2K-aiheisen tarinan Life's a Glitch, Then You Die, jossa Homer tulee aiheuttamaan katastrofin, jossa pelastusta lähdetään hakemaan sitten avaruudesta ja etenkin minua huvitti suunnattomasti Lisan vastaus hänelle raketin vieressä esitettyyn kysymykseen. Muistan itsekin Y2K-panikoinnin ja niinpä tämä osakin oli ihan hauskaa katsottavaa, myös näin jälkikäteen.

Kauden aikana ehtii sattua ja tapahtua paljon muutakin hauskaa. Simpsonit lähtevät muun muassa käymään Hollywoodissa (Beyond Blunderdome) sekä Floridassa (Kill the Alligator and Run), minkä lisäksi he kohtaavat lelujen tuotekehittelijöitä (Grift of the Magi) sekä asuvat hetken miljonäärien lailla (The Mansion Family). Bartista tulee lääkeriippuvainen (Brother's Little Helper), mutta kokeilee siipiään myös ihmeparantajana (Faith Off). Homer ryhtyy ruokakriitikoksi (Guess Who's Coming to Criticize Dinner?) sekä lähetyssaarnaajaksi (Missionary: Impossible), keilaa täydellisen 300 pisteen sarjan (Hello Gutter, Hello Fadder) ja perustaa moottoripyöräkerhon (Take My Wife, Sleaze). Lisa ryhtyy kotiäidiksi (Little Big Mom) sekä tanssijaksi (Last Tap Dance of Springfield) ja Margesta tulee hyvin mustasukkainen nainen (It's a Mad, Mad, Mad, Mad Marge). Simpsonien  lisäksi myös Moe saa lisää ruutuaikaa saadessaan uudet kasvot (Pygmoelian). Kauden lopussa piipahdetaan vielä Simpsonien perhe-elämän kulissien taakse (Behind the Laughter), eikä se ole niin puhtoista kuin miltä Simpsonit ovat saaneet elämänsä näyttämään. Kausi sisältää paljon muitakin hyviä jaksoja ja minä voin vannoa viihtyneeni käytännössä aikalailla koko kauden parissa. Pidin jopa tuosta viimeisestä, hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneesta Behind the Laughterista, kuten myös ilmeisesti vieläkin ristiriitaisemmasta Kill the Alligator and Run -jaksosta (tässä mentiin tapahtumasta toiseen niin nopeasti, että se oli ilmeisesti herättänyt närää katsojissa).  Absurdeja ja siten hulvattomia tilanteita mahtui koko kauden varrelle niin paljon, etten voinut tosiaan olla tykkäämättä, vaikka välillä mentiin turhankin absurdiksi (esim. Maggien Homerin pelastusoperaatio).

Kuten aiemmillakin kausilla, niin myös tällä kaudella sekoitetaan hieman pakkaa ja tehdään pysyviä muutoksia hahmokatraaseen ja koska tällä kaudella on ennätysmäärä näitä muutoksia, käsittelen asiaa omassa kappaleessaan. Ensimmäinen suuri muutos on Apun ja Manjulan lapsensaanti jaksossa Eight Misbehavin' ja lapsia kertyykin lopulta peräti kahdeksan. Toinen suuri muutos nähdään jaksossa Alone again, Natura-Diddly, jossa Ned Flandersin joutuu leskeksi, kun hänen vaimonsa Maude saa surmansa ja muistan kun näin jakson ensimmäistä kertaa, enkä ollut uskoa silmiäni, kun näin, että Maude todellakin kuolee. Toisaalta nyt ajattelin, että jos joku sarjan vakihahmoista piti tappaa, niin Maude oli hyvä vaihtoehto,  sillä kuten hänen hautajaisissaankin viitattiin, niin hänelle ei riittänyt juuri muuta kuin taustapirun (sic!) rooli. Vakavasta aiheesta tähänkin saatiin ympättyä huumoria ihan kivasti. Fakta, joka minulle tuli yllätyksenä, oli se, että Maude tapettiin käytännössä siksi, että Mauden hahmon ääni Maggie Roswell halusi pitää taukoa sarjasta. Viimeiseksi sitten koetaan Barneyn ryhtyminen selväksi (Days of Wine and D'oh'ses), tosin kommenttiraidan perusteella tämä muutos kesti vain pari kautta.

Ihan näin sivuhuomiona mainittakoon, että ehdin katsomaan Simpsoneita kauden tai kaksi tämän jälkeen ennen kuin MTV3 alkoi pompottaa sarjan uusia jaksoja päivältä toiselta ja kun rupesi jäämään jaksoja välistä, niin minulta loppui sarjan katsominen. Myöhempien kausien katsomisesta huolimatta tämä kausi sisälsi ne viimeiset todelliset muistikuvat. Muistin niin Kauhujen talon Xena-osan (tai oikeastaan vain sen lopun), Barneyn selviämisen, Apun ja Manjulan kahdeksikot sekä tietenkin Mauden kuoleman. Tietenkin parin seuraavan kauden aikana saattaa tulla yksittäisiä jaksoja, jotka palautuvat mieliin niitä katsoessa, mutta ennakkoon en niistä mitään muista toisin kuin tämän kauden kohdalla. Totta kai muistan kahdeksikot ainakin yhdessä tulevassa jaksossa, mutta en sitten yhtään sitä, mitä jaksossa todellisuudessa tapahtuisi. No, se nähdään sitten, kun palaan joskus taas sarjan pariin.

Koska ensi kuussa olisi tarkoitus aloittaa heti kuun alussa erään toisen tv-sarjan katsominen, asetin jokunen kuukausi sitten tavoitteeksi, että yritän katsoa nämä loput omistamani Simpsonit-kaudet loppuun ennen kesää, mikä on tarkoittanut lähinnä yhden kauden katsomista per kuukausi ja toistaiseksi tämä tahti on toiminut... tai ainakin tavallaan. Tämän kymmenennen kauden sain valmiiksi vasta näin toukokuun puolella, mutta sitten samalla kyseessä oli huhtikuun viimeinen viikonloppu, joten tavallaan tämäkin kausi meni aikataulussa. Jo nyt pelottaa, saanko viimeisen omistamani kauden katsottua ennen kesäkuuta, kun tässä on useampanakin viikonloppuna niin paljon muutakin tekemistä, mutta yritetään nyt ainakin.

Palataksemme tähän kauteen, niin en tiedä johtuuko asia sitten siitä, että olen katsonut näitä nyt niin paljon vai laadun yleisestä laskemisesta, mutta minusta tämä ei ihan samalle tasolle aiempien kausien kanssa päässyt. Saman pistemäärän tämä edellisten kausien kanssa kyllä saa, mutta tällä kertaa arvosana ei ihan selvä ollutkaan, vaan hieman piti jo miettiä, josko olisi pudottanut puoli pinnaa pois. Kuitenkin oli tässäkin kaudessa sen verran jytyä, etten näin sitten tehnytkään.

Aloitetaan tuttuun tyyliin kauden Kauhujen talo -jaksosta eli Treehouse of Horror IX:stä. Tällä kertaa tarjolla oli pääosin oikein laadukas paketti kauhutarinoita tai siis "kauhu"tarinoita. Ensimmäisenä vuoron sai tarina Hell Toupee, jossa Homer saa hiussiirrännäisen sähkötuoliin kuolleelta Snakelta, jonka rikoksen silminnäkijänä Bart toimi, joten Homerin uudet hiukset saa Homerin jahtaamaan Bartia. Tämän episodin kohdalla tykkäsin erityisesti sen lopusta, jossa Snaken hiuskuontalo saa loppunsa näyttävästi. Kun hiuksista on selvitty, niin sitten päästiinkin siihen parhaimpaan episodiin eli The Terror of Tiny Toons. Muistaakseni pidin paljon sellaisista elokuvista kuin Last Action Hero sekä Pleasantville, joissa päähenkilöt joutuvat elokuvaan sisään ja samaa teemaa hyödynnetään tässä, kun Bart ja Lisa joutuvat Itchy & Scratchy Show:n maailmaan. Kyseessähän on piirretty maailma, joten Bartin ja Lisan paetessa Itchyä ja Scratchya piirrettymäisyys antaa hyvän mahdollisuuden normaaliakin absurdeimpiin tapahtumiin, mitä seurasin mielelläni. Myös tämän loppu oli hauska. Sitten viimeisenä vuorossa oli vähän heikompi, mutta silti ihan kelvollinen Starship Poopers, jossa paljastuu koko totuus Maggien oikeasta isästä ja vaikka tämä ei niitä parhaimpia episodeja ollutkaan, niin ellen väärin muista, niin tämä aloitti jonkinasteisen tarinajatkumon, sillä muistaakseni Maggien alkuperää käsitellään myös joissakin myöhemmissäkin Kauhujen talo -jaksoissa. Ampukaa minut toki, jos olen väärässä.

Kauden aikana nähdään tuttuun tyyliin myös paljon muitakin hauskoja jaksoja ja myönnän viihtyneeni hyvinkin ainakin seuraavien jaksojen parissa: Lard of the Dance, jossa Lisa saa uuden koulukaverin; The Wizard of Evergreen Terrace, jossa Homerista tulee keksijä; Bart the Mother, jossa Bart kokeilee siipiään linnunpoikasten äitinä, minkä ansiosta Bartista löytyi myös omatunto, mistä pidin; When You Dish Upon a Star, jossa erinäiset Hollywood-tähdet asuvat salaisesti Springfieldissä ja erityisesti pidin siitä, että nämä osasivat myös nauraa itselleen; Lisasta uuden, huijaavan puolen näyttävä Lisa Gets an A; Nedistä niin ikään uuden puolen näyttävä Viva Ned Flanders; Wild Barts Can't Be Broken, jossa Springfieldin lapset kapinoivat heille asetettuja kotiintuloaikoja vastaan; Bartin ja Lisan yhteiselosta kertova Make Room for Lisa, joka toi jälleen kerran hyvin esille sisarusten välillä olevat jännitteet; autoilujaksot Marge Simpson in "Screaming Yellow Honkers" sekä Maximun Homerdrive sekä raamatullisia tapahtumia uuteen uskoon vääntävä Simpsons Bible Stories, joista varsinkin ensimmäinen tarina Aatamista ja Eevasta oli tosi hauska. Muutenkin kaudessa riitti ihan hyviä hetkiä, joten kyllä tämän parissa pääosin nautti. Toisinaan jaksoihin on saatu mukaan niin sanottuja b-tarinoita eli sivujuonia, jotka eivät pärjänneet kiinnostavuudessa päätarinalle ja tällaisia oli esimerkiksi mainittujen Lard of the Dancen ja Maximum Homerdriven sivujuonet. Kaiken lisäksi jälkimmäinen muistutti liiaksi Super Bowl -jakson Sunday, Cruddy Sundayn sivujuonta. Kaikki kuitit tuotantoyhtiö Foxia kohtaan olivat hauskoja (ainakin jaksoissa Marge Simpson in "Screaming Yellow Honkers" sekä Homer to the Max), varsinkin kun tietää, ettei Fox juuri koskaan ollut niistä ihastunut.

Ihan kelvollisten ja vähän parempien sellaisten jaksojen, joita ei yllä mainittu, lisäksi mukaan oli saatu jokunen aidostikin epäkiinnostava jakso ja nämä olivat D'oh-in" in the Wind, jossa Homer kokeilee siipiään hippinä, mutta viihdyttävyysarvo oli melko huonoissa kantimissa, eikä naurattanutkaan kuin hetkittäin; Homer Simpson in: Kidney Trouble, jossa Homer epäröi luovuttaa isälleen munuaista sekä Sunday, Cruddy Sunday, joka muistutti aika liiankin perinteisen oloista remuamismatkaa Super Bowliin.

Kauden aikana nähdään kosolti tuttuja vierastähtiä ja ellen väärin havainnut, niin niitä näkyi aiempaa enemmän. Mukana nimittäin hillu sellaisia vierasääniä kuin Lisa Kudrow (Frendit), Williams Daniels (Ritari Ässä, KITTin ääni), Robert Englund (Painajainen Elm Streetillä), Kathie Lee Giffords, Ed McMahon, Jerry Springer, Alec Baldwin, Kim Basinger, Ron Howard, Mark Hamill (Star Wars), The Moody Blues, Cyndi Lauper, Rupert Murdoch, Dolly Parton, Elton John, Isabella Rossellini (Blue Velvet - ja sinisempi on yö), Michael McKean (Hei, me rokataan!), Stephen Hawkins sekä George Takei (Star Trek).

Pisteitä: 4/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, 8. kausi, 9. kausi, 10. kausi, 11. kausi, 12. kausi, 13. kausi, 14. kausi, 15. kausi, 16. kausi, 17. kausi, 18. kausi, The Simsons Movie, 19. kausi, 20. kausi, 21. kausi, 22. kausi

Seuraavana arvosteluvuorossa: Oldboy

Alun perin minun piti eilen katsella elokuvaa, mutta koska en saanut alkuillan kauneusuniani, päätin tapittaa Simpsoneita, jotka tämän yhdeksännen kauden osalta kävivät vähiin, kunnes kuukahdan ja kas, olisin hyvin voinut katsoa sen elokuvankin, sillä jaksoin valvoa hyvin niin yli yhteentoista eli suurin piirtein normaaliin nukkumamenoaikaan. No, menihän se ilta näinkin, varsinkin kun tämä viikko muutenkin vähän poikkeuksellinen elokuvien katselun osalta (siitä lisää parissa seuraavassa arvostelussa) ja sinänsä aika hieno yhdeksäs kausi tulikin saatettua päätökseen. Edellisen kauden arvostelun yhteydessä tuli kirjoitettua julki tavoite, että saan nämä kolme viimeistä omistamaani kautta katsottua ennen kesää eli käytännössä kausi per kuukausi ja tämän kauden osalta tuo tavoite ainakin täyttyi ja mikäs oli täyttyessä, kun kauden parissa viihdyin näinkin hyvin.

Aloitetaaan kuitenkin tuttuun tyyliin taas Kauhujen talolla eli Treehouse of Horror VIII -jaksolla. Tällä kertaa tarjolla oli postapokalyptisissa tunnelmissa etenevä The Homega Man, Kärpänen-parodia Fly vs. Fly sekä noitien maailmaan sukeltava Easy Bake Coven. Ensimmäisessä tarinassa Homer selviytyy lähes ainoana ydinlaskeumasta ja hän taistelee ydinpommin kautta muuttuneita mutantteja vastaan ja tämä oli oikein huvittavaa katseltavaa ja loppui varsinkin oikein hauskasti. Fly vs. Fly ei valitettavasti ihan samalla tavalla toiminut, vaan se jäi toteutukseltaan ihan vaillinaiseksi. Kyllä, Bartia oli kiva katsella kärpäsen hahmossa ja sen aikana tapahtui ihan hauskojakin juttuja, mutta en vain innostunut siitä lopusta, joka oli Kauhujen talo -asteikolla hiukan turhankin kesy ja "tavallinen". Easy Bake Covenissa sitten ollaankin menneen ajan noitavainojen parissa ja sitten paljastuukin, että Marge onkin noita, kuten siskonsakin ja lopulta näiden aikaansaannosten johdosta syntyy perinne nimeltä Halloween. Ei ehkä historiallisesti kovinkaan täsmällistä, mutta siitä huolimatta varsin hauska. Kokonaisuutena jakso ei ollut Kauhujen talojen sieltä parhaimmasta päästä, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin

Kauteen mahtui kuitenkin paljon muitakin hyviä hetkiä ja jos pitäisi joitain mainita, niin melkein joutuisi mainitsemaan kauden jokaisen jakson (mutta vain melkein). Jos nyt yrittäisi tiivistää "muutamaan" jaksoon, niin The City of New York vs. Homer Simpson aloitti kauden ihan hyvin, joskin sivuhuomiona sanottakoon, että WTC-kytkösten vuoksi jaksoa ei näytetty pariin vuoteen WTC-iskujen jälkeen. Tahti vain paranee seuraavassa, Matt Groeningin inhoamassa jaksossa The Principal and the Pauperin myötä, josta pidin erityisesti sen lopun takia, sillä se näyttää mielestäni osuvasti sitcomien logiikan eli sen, että tapahtui mitä tapahtui, niin lopussa kaikki on ihan kuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut ja niinpä seuraavat kaudet voidaan aloittaa aivan alusta (kommentaattorit eivät muistaakseni kyllä puhuneet tästä näkökulmasta, mutta minä halusin tulkita tämän loppuratkaisun eräänlaisena parodiana). Muita ehdottomasti mainitsemisen arvoisia olevia jaksoja olivat asekulttuurille irvaileva The Cartridge Family uskonkysymyksiä käsittelevä Lisa the Skeptic (pidin tästä etenkin lopussa nähtävän Lisan reaktion vuoksi), Margen kiinteistökauppiaana näyttävä Realty Bites, joulujakso Miracle of Evergreen Terrace, uskonlahkoille naurava The Joy of Sect, Kärpästen herra -parodia Das Bus, jossa viehätti muun lisäksi etenkin loppulause aivan suunnattomasti joskaan en lämmennyt Homerin internetpuuhille, Homerin sukellusveneseikkailuista kertova Simpson Tide, kauden ehdottomasti absurdein jakso The Trouble of Trillions, jossa ollaan biljoonan dollarin setelin perässä, Lisan ja Bartin välistä sisarusrakkautta ja kilpailuasetelmaa hellyyttävästi kuvaava Girly Edition, sarjan 200. jakso Trash of the Titan sekä Homerin vuorikiipeilytempauksesta kertova King of the Hill. Muut jaksot olivat vähintäänkin kelvollisia, eikä sellaisia todella huonoja lainkaan, mutta oli pitkin kautta myös sellaisia "perushyviä, mutta ei mahtavia" -jaksojakin. Edellisellä kaudella vakituisena muutoksena tapahtui Milhousen vanhempien erossa ja tällä kaudella puolestaan päätettiin Apun poikamieselämä, kun hän astui avioon jaksossa The Two Mrs. Nahasapeemapetilons. Lisäksi kauden aikana nähdään minun kaikkien aikojen suosikkini Simpsonien koostejaksoista eli laulukoostejakso All Singing, All Dancing, josta muistinkin melkein sanasta sanaan sen "Simpsonien" mielipiteen koostejaksoista (ainoastaan sana cheesy oli mielessäni vaihtunut joksikin muuksi). Noin yleisesti lauluja oli joitakin, mutta selvästi vähemmän kuin edellisellä kaudella.

Niin ja kuten Simpsonit-perinteeseen kuuluu, niin mukana seuraa iso joukko vierailevia tähtiä, joista eniten itsensä pisti likoon U2:n äijät Bono etunenässä ja Bonon maailmanparannusmentaliteetille naurettiinkin hyvin. Itseään näyttelivät myös Jay Leno ja Alex Treibeck, mutta näistä ei ollut U2:n veroisiksi hauskuuttajiksi, vaikka Lenollekin oli ihan huvittavia repliikkejä annettu (ja lisäksi hän on kommentoimassa jaksoaan). Keksittyjen hahmojen äänissä tai kertojana kunnostautuivatkin sitten Steven Weber, Brendan Fraser, Helen Hunt, Rod Steiger, James Earl Jones sekä Martin Sheen.

Ekstroina on tuttuun tyyliin joka jaksoon kommenttiraidat ja niin paljon kuin niistä tykkäänkin, niin ajattelin jo ensimmäisen jakson (The City of New York vs. Homer Simpson) kohdalla hieman hampaita kiristellen, että onko ne nyt ruvennut jokaisesta jaksosta tekemään kaksi kommenttiraitaa (se olisi ollut jo vähän liikaa), mutta ei, kyseinen ominaisuus jäi (onneksi) vain siihen jaksoon ja sekin johtui vain siitä, että tekijät olivat halunneet jakson ohjaajan tai käsikirjoittajankin kommentoivan jaksoa ja se ei päässyt ensimmäiseen äänitykseen. Olihan kaudessa toinenkin kahden kommenttiraidan jakso (Lisa the Simpson), mutta toinen kommentaari on piilotettuna ominaisuutena; siinä pitkään sarjassa työskennelleet Bill Oakley ja Josh Weinstein jättävät jäähyväisensä sarjalle ja kyseinen jakso oli heidän viimeisensä. Noin muuten tarjolla oli tuttuun tyyliin kosolti mainoksia, poistettuja kohtauksia sekä animaatioluonnoksia, mutta myös pätkä The Simpsons Moviesta, joka oli boksin ilmestymisen aikaan vasta tuloillaan.

Pisteitä: 4/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, 8. kausi, 9. kausi, 10. kausi, 11. kausi, 12. kausi, 13. kausi, 14. kausi, 15. kausi, 16. kausi, 17. kausi, 18. kausi, The Simsons Movie, 19. kausi, 20. kausi, 21. kausi, 22. kausi

Seuraavana arvosteluvuorossa: Klassikko (tällä kertaa ihan oikeesti. :D)

Shrek (äänenä Mike Myers) on vihreä jätti, joka tahtoo elää vain omassa rauhassaan ilman häiritseviä kyläläisiä tai muitakaan otuksia. Eräänä päivänä hän saa riesakseen puhuvan aasin Donkeyn (Eddie Murphy), joka ei jätä häntä rauhaan ja juuri kun Shrek ajattelee, ettei tilanne ainakaan huonommaksi voi enää mennä, kohta kaikki rakastetut satuhahmot ovat leiriytyneet hänen suolleen, johon Dulocin lordi Farquaad (John Lithgow) heidät on häätänyt. Shrek lähtee Donkeyn kanssa Dulociin, jossa hän saa tehtäväkseen pelastaa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vaarallisen lohikäärmeen kynsistä vastapalvelukseksi maidensa saamiseksi itselleen. Niinpä Shrek ja Donkey lähtevät kohti lohikäärmeen linnaa, mutta tapahtuuko sillä matkalla asiat ihan niin mutkattomasti kuin saduissa yleensä?

Voin suoraan myöntää, että ilmestyessään tämä elokuva ei kerännyt minulta suurtakaan huomiota ja vaikka olisi niin tehnytkin, niin Rauman Iso-Hannussa tuskin elokuvaa näytettiin alkuperäisellä ääniraidalla, joten sikälikään minua ei varmaankaan olisi kiinnostanut. Olin nimittäin kuvitellut tämän olleen vain yksi lapsille suunnattu animaatio lisää. Vasta vuosia myöhemmin sain kuitenkin kuulla, että tästä elokuvassa on aineksia, joista aikuisemmatkin katsojat voisivat pitää, joten uteliaisuutenikin heräsi. Nyt viime kesänä kun elokuva vihdoin tuli eteeni, niin tuli sitten otettua mukaan ja onhan se myönnettävä, että tämä ensimmäinen Shrek oli varsin veikeä tapaus jopa näin aikuiseen makuun.

Kun elokuvan päähahmot oli esitelty, koko elokuvan tarina oli pääpiirteittäin jo selvillä, mutta tätä tuttuakin tutumpaa tarinavyyhtiä oli käsitelty niin hauskalla tavalla, ettei elokuvan parissa voinut kuin viihtyä. Kaikkien samanlaisten tarinoiden aiempien versioiden kustannuksella nauretaan niin paljon, ettei paremmasta väliä. Tähän elokuvaan oli saatu monia normaalista kerronasta poikkeavia juonenkäänteitä, että tässä tuntui selkeästi olevan ihan tervetullut uusi näkemys aiheesta, vaikka välillä tuntuikin siltä, että tätä poikkeuksellista käsittelytapaa alleviivattiinkin vähän liikaa. Dialogi on paikoitellen ratkiriemukasta ja monesti silloinkin, kun dialogi aiheuttaa lähinnä hymähdyksiä, mukaan on saatu niin osuvaa huulenheittoa muita satutarinoita kohtaan, että huumoriarvo kasvaa niiden seurauksena vielä vähän. Ehkä parhaimpana yksittäisenä heittona tykkäsin huomiosta Lumikkiin ja tämän asumisesta seitsemän miehen kanssa. Muitakin selvästi aikuisempaan makuun enemmän sopivia vitsejä löytyi, mutta useat niistäkin oli toteutettu niin, että lapsetkin nauravat, vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. Animaatiojälki oli ihan hyvää, mutta lieneekö aika syönyt ihan vähäsen sen tehosta, sillä myönnän jääneeni kaipaamaan vielä vähän sulavampaakin animaatiota. Tällaisenaankin kuitenkin ihan hieno suoritus ja mielestäni monia Disneyn vuosituhannen vaihteen animaatioita miellyttävämpiä silmilleni (tai sitten vain vaihtelu virkistää). Donkey ehkä hivenen ärsytti, mutta noin muuten elokuvan hahmot olivat hauskoja, eikä se Donkeykaan lopulta hullumpi ollut. Elokuvan musiikkiraita oli ainakin pitkälti minun makuuni ja monia (tuttuja) helmiä matkan varrelta löytyi. Elokuva oli kauttaaltaan sisältänyt niin paljon äkkivääriä tilanteita ja juonenkäänteitä, että elokuvan loppuyllätyksen Fionan osalta arvasi etukäteen, mutta eipä tämä sinänsä haitannut yhtään. Kyllähän tämä jätti pienen halun päästä näkemään jatko-osia, vaikka olenkin kuullut, että niistä on tehty ainakin hivenen enemmän lapsekkaita. Mene ja tiedä, se jää nähtäväksi.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Top Secret - huippusalaista

Kesällä ja syksyllä tuli tapitettua Frendejä, joten jo toissa syksyllä ostamani Simpsonit-boksien katselu jäi taka-alalle. Kun tv:stä sitten tulee niin paljon mielenkiintoista katseltavaa, niin yleensä olen etsinyt katsella näitä sarjabokseja lähinnä viikonloppuisin, mutta sitten taas alkuvuosi on ollut sen verran kiireistä, etten ole Simpsoneihin juuri ehtinyt panostaa; koska yleensä ainakin osa viikon tv-ohjelmista on tullut katseltua vasta viikonloppuna, niin jos olen ollut viikonlopun poissa, niin edellisen viikonkin ohjelmat on täyttänyt käytännössä katsoen seuraavan viikon viikonlopun kokonaan ja siten olen ehtinyt katsella tätä kautta vain tipoittain. Kun sitten nyt koitti ylimääräinen vapaapäivä eli niin sanottu Oscar-vapaa, niin ajattelin, että käytän tilaisuuden hyödykseni ja katson tämän kauden loppuun (5 jaksoa + niiden sekä muutaman muun jakson kommenttiraidat) tämän pidennetyn viikonlopun aikana. Tämä osittain myös siksi, että jos olen nyt viikonloppuna poissa, niin saan reissulle mukaan seuraavan kauden. Nytkin ajattelin, että jos saisin loput kolme omistamaani tuotantokautta ennen kesää katsottua, mutta jäänee haaveeksi. Tämä pitkähkö tauko näiden katsomisen suhteen ei siis johtunut siitä, että tämä kahdeksas kausi olisi huono ollut, vaan ihan tarpeeksi viihdyttävää katseltavaa tämäkin kausi oli, vaikkakaan ei nyt aivan yliveto.

Kuten asiaan kuuluu, niin aloitetaanpas jälleen Kauhujen talo -jaksolla (Treehouse of House), joka nyt on edennyt jo seitsemänteen lukuun, ja joka nyt ensimmäistä kertaa sai aloittaa koko tuotantokauden. Jälleen kerran tarjolla on oikein hupaisa kattaus "kauhu"tarinoita, jotka jaksavat tutulla viihdyttävällä kaavalla. Ensimmäisessä tarinassa, The Thing and I, ullakolta löytyy Bartin salainen kaksoisveli Hugo, joka pistää heti hulinaksi. Tosin sen jälkeen kun katsojille selviää näiden kaksosten luonteiden eroavaisuudet, tiesikin jo sen, miten tarina tulisi päättymään, mutta yhtä kaikki, ihan viihdyttävästä tarinasta oli kyse. Toinen tarina, The Genesis Tub, saikin luvan edustaa tämänkertaisen Kauhujen talo -jakson parasta tarinaa, sillä kyseinen tarina pienestä sivilisaatiosta, jonka Lisa saa tiedeprojektiaan varten aikaan, sisältää aivan hulvattomia aineksia, joiden parissa sai nauraa ihan tosissaan. Kolmas tarina, Citizen Kang, oli sekin varsin hyvä, vaikka se olikin jotensakin aikaansa sidottu, sillä siinä oli avaruusolioiden Kangin ja Kodosin kyllästämä tarina presidentinvaaleissa, jotka käytiin vain muutama päivä jakson esittämisen jälkeen. Yhtä kaikki, tarina sisälsi alastomat Bill Clintonin ja Bob Dolen, joten näistä aineksista ei voi saada huonoa tarinaa.

Mitäs muuta kausi pitää sisällään. No, huippujaksoista pitää ensinnäkin mainita tietenkin The Springfield Files, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa siitä asti, kun olin kuullut jollain kommenttiraidalla tai jossain The X-Files -parodian olevan tulossa jossain vaiheessa, ja tämä tapahtui joitakin tuotantokausia aiemmin (en tiennyt etukäteen, millä tuotantokaudella tämä olisi). Jakso oli oikein hauska kokonaisuudessaan ja jakson hauskuutta vain lisäsi se fakta, että sekä Gillian Anderson ja David Duchovny oli molemmat saatu mukaan. Muita kauden kohokohtia olivat You Only Move Twice, jossa Simpsonit muuttavat pois Springfieldistä, ja jossa nähdään hulvatonta James Bond -parodiaa, Bart After Dark, jossa liikutaan burleskiklubin maailmoissa, Hurricane Neddy, jossa Ned Flanders lopulta saa tarpeekseen (ja se hänen uudelleen rakennetun talon yläkerta oli mahtava), Maija Poppanen -parodia Simpsoncalifragilisticexpiala-Annoyed-Grunt-cious (minusta dvd:n jakson nimessä välissä oli (D'oh), mutta nyt en ole varma, eikä dvd ole vieressäni, jotta voisin tarkistaa), Homer's Phobia, jossa Homer epäilee Bartin seksuaalisuutta, Sideshow Bob -jakso Brother From Another Series, jossa hyvää oli hauskan tarinan lisäksi se, että Kelsey Grammerin esittää Sideshow Bobin veljeä David Hyde Pierce, jota esittää Frasierissa Grammerin esittämän Frasierin veljeä Nilesia (tämä oli tietenkin täysin tarkoituksenmukainen vitsi, mutta silti hauska) sekä Lahjomattomat-parodia Homer vs. the 18th Amendment. Olihan kaudessa myös muitakin hyviä hetkiä, mutta tuossa siis ne kirkkaimmat kruunut. Valitettavasti kauteen mahtui pari täysin epäkiinnostavaakin jaksoa eli Homerin seikkailut hourulandiassa jaksossa El Viaje Misterioso de Nuestro Homer sekä täysin tylsä spinoff-parodiayritelmä The Simpsons Spin-Off Showcase, joka ei naurattanut oikein missään vaiheessa. Muutamaa kautta aiemmin Simpsonien tuotantotiimi oli ollut kuulemma loppuunpalanutta, minkä vuoksi jaksojen määrää supistettiin 22 jaksoon, joista yksi oli koostejakso, mutta nyt jaksoja oli kaiken kaikkiaan 25 ja yllätyksekseni koostejakso uupui tyystin, mikä hieman yllätti. Lisäksi asia, minkä pistin merkille, oli laulujen yllättävän suuri määrä kaudessa, sillä lauluja laulettiin muun muassa Bart After Dark-, The Springfield Files-, Simpsoncalifragilisticexpiala-Annoyed-Grunt-cious sekä The Simpsons Spin-Off Showcase -jaksoissa, enkä ole lainkaan varma, etteikö lauluja olisi laulettu vieläkin enemmän. Suurin osa näistä lauluista kuitenkin olivat oikein hyviä ja hauskoja.

Kauden aikana nähtiin tosiaan muun muassa Gillian Anderson, David Duchovny, Kelsey Grammer sekä David Hyde Pierce, mutta ei vierastähdet tähän loppuneet, vaan mukana olivat myöskin esimerkiksi Jon Lovitz, Albert Brooks, Paul Winfield, Johnny Cash, jonka kojoottihahmo kuului El Viaje Misterioso de Nuestro Homer -jakson ainoisiin valopilkkuihin, aina yhtä loistava Leonard Nimoy sekä Willem Dafoe.

Pisteitä: 4/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, 8. kausi, 9. kausi, 10. kausi, 11. kausi, 12. kausi, 13. kausi, 14. kausi, 15. kausi, 16. kausi, 17. kausi, 18. kausi, The Simsons Movie, 19. kausi, 20. kausi, 21. kausi, 22. kausi

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mask - naamio

Jiminy Crickett (äänenä Cliff Edwards) saapuu myöhään illalla kaupunkiin ja suuntaa kulkunsa ainoaan taloon, jossa siintää valoa. Talossa asuu puuseppä ja lelunvalmistaja Geppetto (Christian Rub), joka on juuri saanut valmiiksi uusimman nukkensa, Pinocchion (Dickie Jones). Nukkumaan mennessään Geppetto bongaa taivaalta kirkkaan tähden ja lausuu toivomuksen, että Pinocchiosta tulisi oikea poika, minkä jälkeen hän alkaa nukkua. Pian taivaalta lentääkin sininen haltia (Evelyn Venable) ja toteuttaa Geppetton toivomuksen tehden Pinocchiosta elävän, koska Geppetto on tehnyt niin paljon hyvää muille. Pinocchio on kuitenkin vielä puinen ja hänen täytyy todistaa epäitsekkyytensä ja hyvyytensä, ennen kuin hän voi muuttua ihan oikeaksi pojaksi, ja haltia asettaa Jiminyn hänen omatunnokseen. Kaiken maailman kiusaukset kuitenkin vaivaavat Pinocchiota, varsinkin kun muutkin kiinnostuvat ilman naruja kulkevasta puisesta pojasta...

Joskus viime vuoden kevättalven puolella oli Elokuvablogissa kilpailu, jonka palkintona tämä piirretty oli, ja koska kyseessä oli 1001-elokuva, päätin osallistua siihen ja onnekseni olinkin sitten yksi voittajista. Olen melko varma, että olen lukenut tarinan joskus sarjakuvaversiona Aku Ankan liitteenä, mutta siitä täytyy kuitenkin olla melkein pari vuosikymmentä aikaa, jos näin on tapahtunut, joten muistikuvat tarinan sisällöstä olivat melko vähäiset. Tuossa jokunen päivä sitten katselin Dumbon, joka oli ainakin dvd-puolella ensimmäinen raapaisu Disneyn pitkiin animaatioihin ja joudun myöntämään, että näistä kahdesta elokuvasta Pinokkio oli hivenen huonompi, mutta ei onneksi liiaksi.

Elokuva alkaa Jiminy Crickettin (eli Samu Sirkan) johdatuksella tarinan ulkopuolelta ja tämä aloitus oli ihan mukava tapa aloittaa elokuva. Sitten kun itse elokuva alkaa, niin ensinnä kyllä pistin merkille, että vaikka Dumbon ja tämän välissä ehti kulua vain vuosi, niin varsinkin animaatiojälki oli selvästi heikompaa tasoa, vaikka tekijät kehuivatkin sen maasta taivaaseen dvd:n lisämateriaaleissa. Tämä seikka näkyi etenkin taustoissa, vaikka löytyihän elokuvasta pari ihan hyvännäköistäkin taustaa. Tärkeimmät hahmot kyllä oli animoitu ihan silmiä miellyttävällä tavalla, vaikkakin sininen haltia oli liian realistisen näköinen ihmishahmo verrattuna elokuvan muihin hahmoihin, mutta kun tapahtumia kuvattiin vähän kauempaa, hahmot näyttivät hyvin alkeellisilta. Lisäksi parissa joukkokohtauksessa ihmispäät olivat hyvin sumeita, eikä niistä tahtonut oikein saada selvää, mitä ne oli, vaikka tiesikin. Palataksemme tarinaan, niin Geppetton pajassa minua häiritsi kovasti Figaron ihmismäisyys, sillä minua ei juurikaan viehättänyt tämän hemmotellun lapsen lailla käyttäytyvä kissa, vaan Figaro olisi saanut minun mielestäni käyttäytyä selvästi kissamaisemmin miellyttääkseen minua. Kun sitten Pinocchion taival pääsi kunnolla alkamaan, niin se tie oli ohdakkeinen ja pitkä ja hänelle tapahtuikin yhtä jos toista. Monissa näissä kohtauksissa oli aika synkkä pohjavire, mitä sitten Jiminyn avulla yritettiin keventää, mutta siinä aina onnistumatta. Luulen, että tämä elokuva sopii enemmän lapsille/lapsenmielisille kuin aikuisille (vielä enemmän kuin mielestäni Dumbo) ja niinpä tässä tuntuikin olevan kaiken maailman hassutuksia, jotka eivät minuun aina niin hyvin iskeneet. Pinocchion ensimmäinen ja viimeinen seikkailuosuus sisälsivät molemmat ihan mielenkiintoisia aineksia, mutta keskimmäinen seikkailu siellä Pleasure Islandilla oli jotenkin niin häiritsevä, etten siitä kauheasti osannut innostua. Pinocchio pääsi sieltä kyllä karkuun, mutta entä ne kaikki muut lapset? Eikö niillä ollut mitään väliä? Ihan kiintoisaa oli nähdä, miten eri tavalla maailmaa ennen nähtiin kuin nykyään. Nykyään kun ei tulisi kuuloonkaan, että Disneyn kokoillan animaatiossa lapset polttelisivat sikaria ja joisivat olutta; tuolloin ennen se näköjään oli mahdollista. Vielä yksi epäkohta, mikä oli ollut kiistan aiheena tekijöilläkin: tapa, jolla Pinocchiolle selvisi, missä Geppetto oli. Kun ei tuntunut muuta keinoa olevan viemään elokuvaa eteenpäin, niin turvauduttiin taas kerran siihen haltiaan. Tylsää. Elokuva sisälsi joitakin lauluesityksiä, mutta pääasiassa laulujen sanat olivat vain toisten laulujen pieniä muunnelmia, joten mitään kunnollista musiikki-iloittelua tässä ei ollut, vaikka taustalla välillä soikin ihan Oscarin saanutta musiikkiakin. Elokuvassa kun soi Leigh Harlinen säveltämä When You Wish Upon a Star -kappale, joka ei voittanut vain Oscaria, vaan valittiin myös Disneyn tunnuskappaleeksi, minkä vuoksi se varmasti niin tutulta kuulostikin.

Pisteitä: 3/5

Edit. Pieni lisäys.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Uhrilampaat

Herra Stork (äänenä Sterling Holloway) kuljettaa vauvoja niitä odottaville sirkuksen eläimille, mutta rouva Jumbo (Verna Felton) meinaa jäädä ilman. Vasta kun sirkus lähtee liikkeelle junalla kohti seuraavaa määränpäätään, myös rouva Jumbo saa oman vauvansa, jonka muutkin norsuvaunun norsut ottavat ilolla vastaan. Kun sitten muut norsut huomaavat pikkunorsun isot korvat, hänet nimetäänkin Dumboksi. Puolustaessaan pentuaan rouva Jumbo teljetään eristysvaunuun ja kun Dumbon ensiesiintyminen sirkuksessa menee mollivoittoisesti, muut norsut hylkäävät hänet tavalla, jota sirkushiiri Timothy (Edward Brophy) ei voi hyväksyä ja hän aikookin nostaa Dumbon sirkuksen tähdeksi, mutta miten...

Minun täytyy nyt myöntää, että vaikka nyt lähipäivien aikana tuleekin katsottua parikin Disneyn piirroselokuvaa, niin kaiken kaikkiaan olen nähnyt Disneyn piirrettyjä hävettävän vähän. Mieleen tulee vain Aladdin ja Viidakkokirja sekä Topi ja Tessun, joka muistini mukaan olikin mun kaikkien aikojen ensimmäinen elokuvateatterielämys, joka tapahtui Raumalla melko pian (vuosissa ajateltuna) sen jälkeen sulkeutuneessa elokuvateatterissa; luulen, että myös Leijonakuninkaan olen nähnyt ”pakotettuna” joskus kouluaikoina, mene ja tiedä. Ei sillä, etteikö kiinnostusta olisi ollut, mutta minusta tuli jo varhain Disneyn elokuvien kohdalla dubbausvastainen ja kun kotiteatteriin (puhumattakaan VHS-kaseteista) ei tullut koskaan alkuperäisen ääninäyttelyn sisältäviä versioita, en niitä käynyt myöskään katsomassa (tästä syystä pidinkin Leijonakuninkaan katsomista jokseenkin ”pakottamisena”). 90-luvulla minulla jäikin ainakin kolme minua kiinnostanutta Disney-piirrettyä (Pocahontas, Mulan ja Notre Damen kellonsoittaja) näkemättä puhtaasti tästä syystä. Nyt dvd-aikakaudella tilanne on kuitenkin muuttunut ja olenkin ajatellut, että voisi ruveta keräämään pikku hiljaa näitä Disney-piirrettyjä kokoelmiin, mutta mitään kiirettä en aio asian kanssa pitää, joten ainakin tässä ”alkuvaiheessa” aion keskittyä vain näihin 1001 elokuvaa -kirjassa oleviin Disney-tuotoksiin, joista ensimmäisenä vuoron saa Dumbo.

Lukuisat Disney-piirrettyjen tarinat ovat minulle kuitenkin melko tuttuja, mistä iso kiitos kuuluu aina elokuvien ilmestymisvuosina Aku Ankan välissä tulleeseen lisälehteen, jossa oli aina kunkin vuoden piirroselokuvan sarjakuvaversio ja onpahan vissiin joskus julkaistu jonkin vanhemmankin elokuvan sarjakuvaversio. Kuitenkaan Dumbon kohdalla en muista sellaista nähneeni ja vaikka nyt tietenkin tiesin, mistä elokuva kertoo, niin en ollut koskaan törmännyt tarinan yksityiskohtiin missään. Niinpä matka Dumbon kanssa olikin minulla melko tuore ja täytyy myöntää, että ihan mukavan kokemuksen sain tästä ensimmäisestä katsomastani Disney-piirretystä sitten varhaisteinivuosien.

Elokuvassa eläimet olivat saaneet hyvin ihmismäisiä piirteitä ja siten jotenkin samaistuminen Dumbon tarinaan kävikin aika helposti, ja löysinpäs minä myös joitakin yhtymäkohtia omaan ala-asteaikaan. Tarinassa oli pitkän aikaa aika surullinen pohjavire ja tuntui pitkään todella pahalta Dumbon puolesta, enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten tätä voidaan edes markkinoida lastenelokuvana, sillä luulisi, että lapset kokisivat Dumbon kohtalon entistäkin raskaampana; ellei tässä sitten ole haluttu lähteä tekemään jonkinlaista ”kiusaus on paha juttu” -valistuselokuvaa. Itse en ainakaan antaisi pienen sukulaistyttöni katsoa tätä yksin. Tietenkin lopussa Dumbo voittaa kaikki vaikeudet, mutta tapahtumat ennen sitä olivat aika synkänpuoleisia paikoittain, vaikka Timothy-hiiri olikin yrittämässä nostaa elokuvan iloisuutta jossain määrin. Elokuvan ehkä tunnetuin kohta eli tämä vaaleanpunaisten elefanttien esiinmarssi oli kyllä aika psykedeelinen kokemus, mutta samalla oikein hienosti toteutettu ja ainakin minä viihdyin tämän kohtauksen parissa. Sitten taas joistakin kohdista selvästi näki, että ne oli tehty viihdyttämään nimenomaan pienempiä katsojia (esimerkiksi Timothyn leikkiminen kuplilla), mutta pääosin elokuvan parissa pystyy viihtymään vähän vanhemmatkin tai ainakin minä pystyin. En nyt sano, että parasta, mutta parhaimpia asioita Disney-animaatioissa on ollut ne laulut ja tässäkin oli monta hyvää ja hauskaa laulua, kuten esimerkiksi tämä rouva Jumbon koskettava laulu Dumbolle ja näiden variksien ivalaulu, joka pilkallisesta luonteestaan huolimatta oli ihan hauska. Elokuva olisi voinut hieman enemmänkin pisteitä, mutta siinä oli yksi selvä miinus: elokuvan kesto oli liian lyhyt. Itse ainakin olisin kaivannut elokuvalle pituutta lisää ja varsinkin Dumbon lentämistä tähteyteen olisi voitu käsitellä enemmänkin; nyt se tuntui jäävän melkein anekdootin asemaan elokuvan lopussa. Esimerkiksi norsujen anteeksipyyntöä odotin kovasti, mutta sitä ei nähty. Ihan huvittavana yksityiskohtana lopun uutisoinnissa oli se, että elokuvan tekoaika tuli hyvin esille, kun Dumbo liiteli pommikoneiden mukana.

Yksi asia, mikä ei liiemmin vaikuttanut arvosteluun, mutta jota en ole vielä maininnut, oli elokuvan animointi. Elokuva on tosiaan tehty 1940-luvun alussa, joten mitään nykyajan hienouksia oli turhan odottaa, mutta ihan hienosti elokuva oli silti animoitu. Varsinkin kaikki elävät ja liikkuvat jutut näyttivät hyviltä ainakin silloin, kun ne oli kuvattu (tai siis, tiedätte mitä tarkoitan) läheltä, eikä piirrosjäljessä ollutkaan mitään, mitä nykymittapuun mukaan pitäisi jotenkin hävetä. Hahmot olivat hyvinkin eläväisen näköisiä ja piirrosjälki niissä ihan erilainen kuin mitä nykyään on totuttu näkemään, mutta ei missään nimessä huonompia.Kuitenkin silloin kun liikkuvia(kin) kohteita kuvattiin kauempaa (esim. ilmasta käsin), niin elokuvan vanhuus kyllä näkyi, kuten myös taustoissa, jotka olivat hyvinkin maalauksellisia.

Kuten ylempää voi päätellä, niin katsoin elokuvan kuunnellen englanninkielistä ääniraitaa ja siihen ääninäyttelyyn olin hyvin tyytyväinen. Muutaman kohtauksen katsoin uudelleen testaten suomenkielistä ääniraitaa (parin laulun alkua sekä dialogia) ja ei kauan kestänyt, kun halusin jo kääntää takaisin alkuperäiselle kielelle, sillä suomenkielinen ääniraidasta oli välillä jopa vaikea saada selvää (esim. Casey Jr. -junan kohdalla), mutta englanninkielisellä ääniraidalla tätä ongelmaa ei ollut. Tietenkin minun olisi pitänyt kuunnella koko elokuva suomen kielellä saadakseni hyvän kokonaiskuvan, mutta ei oikein inspiroinut. Niin ja mitä niihin lauluihin tulee, niin minua ainakin häiritsi, että välillä laulettiin vähän eri asiasta kuin alkuperäisessä versiossa (yksi syy, miksi en dubbauksia harrastakaan), mikä on sinänsä ymmärrettävää, kun kääntäminen ei lauluissa juuri koskaan voi mennä yksi yhteen, mutta minun makuun sellainen ei oikein sopinut.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Loukussa

Simpsonien seitsemännen kauden katsomiseen meni kaiken kaikkiaan noin kuukausi (ai mitkä jalkapallon MM-kisat?), mutta tulihan tämäkin viimein katsottua. Hidas tahti siis ei johtunut missään nimessä siitä, että kausi olisi ollut heikonlainen, vaan kausi oli päinvastoin varsin laadukas ja kaikki jaksot vähintäänkin mielenkiintoisia, eikä siten todellisia heikkoja jaksoja kertynyt yhtäkään. Todellisia huippujaksojakin mahtui kauteen useita.

Aloitetaan, kuten aina ennenkin, Kauhujen talolla, josta nyt oli vuorosta kuudes jakso (Treehouse of Horro VI). Tällä kertaa aloitan tarinoista viimeisimmällä (Homer³), joka useimmille on varmaan parhaiten jäänyt mieleen, sillä siinä Homer (ja Bart hetkeksi) joutuu kolmiulotteiseen ulottuvuuteen, joka on animoitu tietokoneella, mikä oli tuolloin melko uusi juttu (ensimmäinen täyspitkä tietokoneanimaatio Toy Story – leluelämää tuli vain vuosi aiemmin) ja vaikka se nykyvalossa saattaakin näyttää hieman kömpelöltä. Lisäksi Homer nähdään vielä oikeiden ihmisten ilmoilla edelleen kolmiulotteisesti mallinnettuna. Tarinallisestihan tuossa ei ollut juuri muuta sisältöä kuin Homerin seikkailut siellä 3D-maailmassa, mutta siitä huolimatta ihan viihdyttävä tarina. Sitten kun palataan siihen jakson ensimmäiseen tarinaan Attack of the 50-foot Eyesores, jossa jättimäiset mainosmannekiinit heräävät henkiin, niin ihan hyvä ja hauska oli tämäkin, mutta edusti selvästi sitä perinteistä ”hassuttelukauhutarinaa”, jollaisia on nähty aiemminkin Kauhujen talojen tiimoilta. Kuitenkin omaksi suosikikseni – yllätys yllätys – nousee jakson keksimmäinen tarina Nightmare on Evergreen terrace, joka tarjoaa oivan Painajainen Elm Streetillä -parodian, minkä vuoksi minä viihdyinkin tuon jakson parissa hyvin.

Mitä muihin jaksoihin tulee, niin mainitaan nyt se ainut selvästi heikompi jakso: Homer the Smithers. Jaksossa Homer käyttäytyy hyvin epähomermaisesti ollen tavallistakin tumpelompi, mikä ei oikein tuntunut istuvan häneen, minkä vuoksi en oikein saanut tästä nimenomaisesta jaksosta läheskään kaikkea irti. Noin muuten kauden jaksot onnistuivat naurattamaan ja viihdyttämään kunnolla ja jos nyt jokunen huippujakso pitää nimetä, niin ensimmäisenä maininnan ansaitsee selvästi kauden paras jakso Raging Abe Simpson and His Grumbling Grandson in ”The Curse of the Flying Hellfish”, jossa varsinkin viimeiseen näytökseen tultaessa oli kunnon seikkailujännärin makua ja siitäkös minä pidin ja paljon. Muita huippujaksoja olivat sitten Lisa-tarinat Lisa the Iconoclast, jossa Lisa yrittää kertoa totuutta Springfieldin perustajasta ja kauden päättävä Summer of 4 ft. 2, jossa Lisa hankkii kesälomamatkalla ystävillä esittäen Bartia sekä Mother Simpson, jossa Homer tapaa kauan poissa olleen äitinsä. Muita maininnan arvoisia jaksoja oli tietenkin kauden aloitus Who Shot Mr. Burns?: Part 2, jossa viimein paljastuu Mr. Burnsin (minulle Burnsin nimi on nimenomaan aina Mr. Burns, joten en osaa kirjoittaa sitä suomeksikaan millään toisella tavalla, blogg.huom.) ampuja, Lisa the Vegetarian, jossa Lisa ryhtyy kasvissyöjäksi (pysyvä muutos, muuten), Two Bad Neighbors, jossa Simpsonien naapuriin muuttaa entinen presidentti George Bush vaimoineen, A Fish Called Selma, jossa käydään yksi Simpsonien historian parhaimmista dialogeista (katso yllä) sekä mielenkiintoinen kokeilu 22 Short Films About Springfield (lyhäreitä ei kuitenkaan tainnut olla ihan 22), jossa tutustutaan springfieldläisten elämiin ja jossa on muun muassa hyviä Pulp Fiction -parodiapätkiä. Myös kauden koostejakso The Simpsons 138^th Episode Spectacular saa minulta kiitosta koostamistavan vuoksi.

Kauden aikana kuullaan tuttuun tyyliin paljon vierailevia ääniä ja tällä kertaa mukana ovat olleet muun muassa Mickey Rooney, Paul ja Linda McCarthy, Paul Anka, Glenn Glose, R. Lee Ermey, Donald Sutherland, Kirk Douglas, Jeff Goldblum sekä The Smashing Pumpkins ja Cypress Hill. Näistä itseään näytelleistä (mm. bändit, Rooney ja McCarthyt) on se kyllä sanottava, että kiitettävän hyvin he ovat pistäneet itsensä likoon kyllä.

Kauden ekstrat koostuvat tuttuun tyyliin joistakin animaatioiden tekovaiheista (tällä kertaa voi jopa vaihtaa ”kuvakulmaa”!), jokaisen jakson (hyvistä) kommenttiraidoista ja niin ikään kommentoiduista poistetuista kohtauksista. Mukaan on saatu parista jaksosta pienet pätkät piirtämisen yksityiskohtiin paneutuvat kommenttiraidat sekä jo mainitusta Homerin 3D-mallinnuksesta kertova (hyvin huonosti valaiseva) lyhytdokumentti.

Pisteitä: 4,5/5

1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi, 7. kausi, 8. kausi, 9. kausi, 10. kausi, 11. kausi, 12. kausi, 13. kausi, 14. kausi, 15. kausi, 16. kausi, 17. kausi, 18. kausi, The Simsons Movie, 19. kausi, 20. kausi, 21. kausi, 22. kausi