Suhteellisen boheemia elämää Le Havressa viettävän ja kengänkiillottajana toimivan Marcel Marxin (André Wilms) vaimo Arletty (Kati Outinen) sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan hoidettavaksi, mutta annetut ennusteet eivät ole lupaavia. Samoihin aikoihin satamasta löytyy kontillinen laittomia pakolaisia, mutta yksi pakolaispoika, Idrissa (Blondin Miguel), pääsee pakoon. Marcel löytää Idrissan ja ottaa hänet siipiensä suojiin. Pojan kuitenkin pitäisi päästä eteenpäin Lontooseen, mutta miten tämä onnistuisi, kun poliisitkin ovat Idrissan perässä?

Tämä on nyt sitten viimeinen Sodankylän Elokuvajuhlilla katsotun elokuvan arvostelu, vaikka Le Havre ei ollutkaan se vihoviimeinen katsottu elokuva siellä. Syy siihen, miksen julkaissut tätä muiden mukana jo kesä-heinäkuun vaihteen tienoilla, löytyy samasta asiasta kuin Viimeisen sirkuksen kohdalla eli elokuva ei ollut saanut vielä kotimaan elokuvateattereissa ensi-iltaansa. Viimeisen sirkuksen kohdallahan ajastin arvostelun ilmestyväksi ensi-iltaviikkonsa alkuun, mutta Le Havren kohdalla ensi-iltaa saa vielä odottaa, sillä se koittaa vasta 9.9.2011 (ennakkoja ihan varmasti tulee). Kuitenkin halusin julkaista arvostelun jo nyt, sillä halusin jättää Sodankylän "kuulumiset" taakseni ennen kuin leffaralli pääsee taas täyteen vauhtiin ensi kuussa, joten siksi tämäkin arvostelu tulee vielä näin heinäkuun puolella.

Lapinsuu-teatteriin oli saanut lippuja jokaiselle päivälle jo avajaispäivänä, mutta muiden esityspaikkojen liput tulivat myyntiin vasta päivää ennen näytöstä. Le Havren kohdalla liput tulivat myyntiin vasta näytöspäivän aamuna yhdeksältä ja kun itse olin koululla vasta vähän ennen puolta yhtä, niin ei puhettakaan, että olisin saanut enää lippuja siihen. Lähdin sitten katsomaan Lapinsuuhun päivän ensimmäistä elokuvaani ja kun se oli ohi, palasin koululle ostaakseni lipun johonkin Le Havren kanssa samaan aikaan tulevaan elokuvaan. Koululla huomasinkin, että Le Havre oli saanut suuren suosion siivittämänä yölle toisen näytöksen, johon kyllä lippuja oli jäljellä (iltaan mennessä nekin olivat huvenneet), joten pääsin itsekin katsomaan tämä Aki Kaurismäen uutukaisen. Jäi kyllä yksi Scorsesen elokuva näkemättä, mutta jälkikäteen (eli lipun tähän toiseen Le Havren näytökseen ostettuani) luinkin, että se olisi ollut jokin konserttielokuva, joten ihan hyvä vaan, että sain lipun tähän Le Havreen, sillä eipä elokuva huono ollut.

Marcel oli hivenen pummimainen tyyppi, mikä toi hänen hahmoonsa heti alussa sopivanlaista huumoria, joten elokuva lähti ihan kivasti käyntiin. Vaikka pakolaisia tässä olikin, niin ei elokuva silti ollut mielestäni kannanotto pakolaispolitiikkaan, vaan olipahan vain elokuva, jossa kerrottiin yhden pakolaisen tarina Marcelin seurassa. Minusta oli hauskaa, miten kaikki Marcelin ystävät osallistuivat pakolaisen piilotteluun, vaikka poliisitoimet tämän yhden pakolaisen eli Idrissan löytämiseksi olivatkin ehkä hieman liioitellut. Elokuva erottuu edukseen sen sisältämän huumorin avulla ja huumori olikin lähtöisin pitkälti Marcelin repliikeistä ja tekemisistä. Sen sijaan itse juonessa ei ollut oikein mitään uutta, vaan pakolaisen kohtalo oli jo alkumetreillä asti selvä, eikä loppu tämän osalta mikään yllätys ollutkaan. Tosin myönnänkin, että Kaurismäen tuotantoon perehtymättömänä enhän voinut varmasti tietää, millaisia jippoja hän elokuvissaan harrastaa. Minulle kyllä tuli sellainen olo, että Marcelin vaimo Arletty haluttiin pois talosta pakolaisen vierailun ajaksi, minkä vuoksi keksittiin tämä sairaalajuttu ja niinpä elokuvan loppu tuntuikin vähän turhan helpolta.

Marcelia näytellyt André Wilms oli kyllä hyvä valinta, sillä hän teki hieman nuhjuisen oloisesta hahmostaan samaan aikaan hauskan, hieman koskettavan, mutta myös aidonoloisen, enkä ihmettelisi yhtään, jos Ranskassa vaeltelisi paljon Marcelin kaltaisia taiteilijasieluja. Kati Outinen oli kanssa ihan hyvä, mutta häntä näkyi elokuvassa ihan liian vähän aikaa. Poliisietsivä Monetina nähty Jean-Pierre Darroussin oli hänkin varsin mainio ilmestys. Blondin Miguel Idrissana oli ihan ok.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 5. kausi

Javier (Carlos Areces) kasvoi sirkuksessa, kunnes puhkesi Espanjan sisällissota. Vastarintaliike tulee sirkukseen ja pakottaa sirkuslaiset taistelemaan Francon (Juan Viadas) fasisteja vastaan, mutta heillä ei ole mitään mahdollisuuksia ja ne, jotka eivät kuolleet, vangittiin. Vangituksi joutuu myös Javierin isä (en löytänyt nimeä). 40 vuotta myöhemmin Javier aloittaa itse työskentelyn sirkuksessa surullisena klovnina ja tulee siinä toimessaan ihastumaan siihen yhteen naiseen, johon hän ei saisi ihastua eli iloisena klovnina esiintyvän, mutta hyvin äkkipikaisen Sergion (Antonio de la Torre)  vaimoon Nataliaan (Carolina Bang) ja taistelu täsä naisesta ei suju kovinkaan reiluin keinoin...

Viivytin tämän elokuvan julkaisua muutamilla päivillä puhtaasti siitä syystä, että tämä saa ensi-iltansa elokuvateattereissa tällä viikolla, minkä vuoksi tämän arvostelun julkaisu sopikin hyvin pistää tämän viikon alkuun. En olisi päässyt juuri ennen tämän elokuvan alkamista Luostollekaan (festaribussilla) enkä sen aikanakaan, mutta pääsyy siihen, miksi minun piti päästä katsomaan tämä vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä aamuyöstä, oli elokuvan espanjalaisuudessa ja kun muita espanjalaisia elokuvia ei ollut tullut festareilla vastaa, niin en voinut jättää tätää väliinkään. Tämän piti olla alun perin myös ainoa näkemäni espanjankielinen elokuva, mutta heti aamulla huomasinkin, ettei näin ollutkaan. Viimeinen sirkus oli kyllä aika veikeä ilmestys.

Elokuvan päätarina lähtee liikkeelle siitä, kun Javier pestautuu töihin sirkukseen. Siellä hän ihastuu sitten tähän iloisen klovnin eli Sergion vaimoon, eikä Sergio ole sen jälkeen(kään) kovinkaan iloinen, mikä tietää sitten suuria ongelmia. Kuulostaako tutulta? Tämähän voisi olla ihan kuin hiljattain teattereihin tulleesta Vettä elefanteille -elokuvasta, ainakin sen vähäisen perusteella, mitä kyseisestä elokuvasta tiedän, mikä ei ole paljon, kun en ole elokuvaa nähnyt. Tässä tämän tarinan alkupuoli oli kuvattu mielenkiintoisesti ja surullinen tunnelmavei elokuvaa eteenpäin surullisen päähenkilön mukana. Sitä oikein mietti, miten klovnien välinen taisto tultaisiin käymään ja mitä siitä seuraisi. Kun vastaus tähän pohdintaan sitten tuli, niin voin sanoa, että mikään ei ollut valmistanut minua siihen oikeaan vastaukseen ja olen aika varma, että ainakin se taistelu poikkesi huomattavasti edellä mainitun elokuvan välienselvittelystä.

Jo elokuvan alussa saatiin nauraa, kun iloisen klovnin asussaan oleva Javierin isä yllättää viidakkoveitsellä vastaan tulleet fasistitaistelijat tehden näistä yllättyneistä sotilaista hakkelusta. Jotenkin tämä sitten unohtui siinä vaiheessa, kun päätarina jatkui ihan toisenlaisissa tunnelmissa.  Niinpä kun surullisena draamana edennyt muuttuu yhtäkkiä hyvin mustaksi komediaksi ja groteskeiksi verikekkereiksi , niiin tämä muutos tulee täysin puun takaa (enhän tiennyt tästä mitään etukäteen). Tämä äkillinen tyylinmuutos ei kuitenkaan haittaa, sillä lopputulos on varsin hulvatonta katseltavaa ja siten taistelu tästä naisesta huvittaa todella. Myönnän toki, että tämän tyylinmuutoksesta tykkäämisen taustalla saattoi olla juuri sen yllätysmomenttius, enkä olekaan täysin varma, olisinko suhtautunut siihen ihan yhtä suurella positiivisuudella, jos olisin tiennyt siitä etukäteen. Kuitenkin elokuva tarjoaa sen verran kieroa huumoria, joka vie sen huumorinsa rohkeasti vähintäänkin piirun verran sen mauttomuuden rajan yli, että luulen, että ihan kaikkia elokuvan huumori ei miellyttäisi. Loppuratkaisu olisi saattanut yllättää päätarinan alettua, mutta tyylilajin muutoksen jälkeen ei niinkään.

Pellet olivat ihan... no, veikeitä varsinkin maskeissaan ja varsinkin Javieria näytellyt Carlos Areces oli lopun maskissaan oikein hulvaton näky. Ilman maskiakin Areces suoriutui roolistaan kunnialla ja niinpä Javier tuntui ihan aidosti surulliselta hahmolta. Antonio de la Torren Sergio oli myöskin ihan hyvä vastapooli Javierille, kun taas Nataliaa näytellyt Carolina Bang jäi vähän tämän kaksikon varjoon. Mukana menossa: Fran Perea (Serranon perhe).

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Resident

Boonmee (Thanapat Saisaymar) on valmistautumassa mahdolliseen kuolemaansa syömällä ateriaa sukulaistensa kanssa, kun yhtäkkiä heidän viereensä ilmestyy Boonmeen kuollut vaimo Huay (Natthakarn Aphaiwonk) ja pian myös kauan sitten kadonnut Boonmeen poika Boonsong (Geerasak Kulhong), josta on tulut wookiekarhumainen olio. Pian alkaa hyvin kummallinen matka Boonmeen sisimpään ja tämän entisiin elämiinsä, jos vaikka syyt hänen sairauksiinsa löytyisi sitä kautta...

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä jo tämän elokuvan aikana Rovaniemelle päin, mutta koska paluu sinne järjestyi muuta kautta ja vasta kuudelta illalla, niin minulla oli hyvin aikaa käydä katsomassa tämä viime vuoden Cannesin pääpalkinnon voittanut elokuva ja siten saikin luvan olla viimeinen Sodankylässä katsottu elokuva (pari arvostelua on tosin vielä tulossa myöhemmin, blog.huom.), tosin ei olisi ollut niin suurta väliä, jos ei sellainen olisikaan ollut. Okei, yön valvoneena olin hirveän väsynyt, mutta nipistelytaktiikalla sain itseni pidettyä hyvin hereillä, joten en usko johtuneen väsymystilastani, etten juuri saanut mitään irti elokuvasta Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (eikö olekin ihanan pitkä nimi?).

"Elokuva ei ole tarina, vaan mielentila", on sanonut Apichatpong Weerasethakul ja eihän tässä tarinaa olekaan nimeksikään. Alku on kuitenkin kiehtova, kun nämä kuolleet tai kadonneet sukulaiset ilmestyvät yhtäkkiä sinne ruokapöytään. Tämä wookiepoika varsinkin oli ihanalla tavalla outo. Sitten vähitellen siirrytään tähän matkantekoon, joka sitten taisi olla se mielentilaosuus ja kun kirjoitin tämän arvostelun raakaversion viisi päivää esityksen jälkeen en tapahtumista enää paljon muistanut, mutta muistin kyllä heti elokuvan päätyttyä ja muistan ajatelleeni jo tuolloin, että meni yli hilseen ja pahasti, eikä suinkaan hyvällä tavalla. Joissain viidakoissa ja luolissa ainakin matkattiin, eikä  hahmoilla tuntunut olevan itselläänkään varmaa tietoa siitä, missä kulloinkin oltiin (Boonmee saattoi olla poikkeus). Lopussa palattiin taas tavallisempaan menoon ja sitä jaksoi taas ihan katsoa, mutta harmi kun alun ja lopun välissä oli niin paljon sitä... mielentilaa.

Näyttelijöistäkään ei sinänsä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta kyllä heitäkin nyt katsoi eli suoriutuivat rooleistaan ihan kunnialla, eikä yhdestäkään oikein pahaa sanottavaa jäänyt. Toisin sanoen heissä oli juuri sen verran sitä aitouden tunnetta, että heidän puolestaan elokuvaa jaksoi katsoa, vaikka tarina ympärillä olikin kaikkea muuta kuin realistinen. Huayta näytellyt Natthakarn Aphaiwonk oli kyllä varsin nätti tapaus.

Pisteitä: 2/5

PS. Elokuvassa on sen verran kiehtova konsepti, että minun täytyy ottaa tämä jossain vaiheessa uusintatarkasteluun joskus, kun olen virkeämmällä päällä. Poikkeuksellisesti voisin kirjoittaa elokuvasta uuden arvostelun ainakin siinä tapauksessa, jos silloin virkeämpänä mielipide muuttuu jotenkin oleellisesti. Enkä voi myöskään kieltää sitäkää, etteikö tämän elokuvan erikoinen luonne olisi herättänyt ainakin mielenkiinnon Weerasethakulin muihin elokuviin, jos ei muuta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver - 3. kausi

Kirjailija Leila Manner (Elina Knihtilä) on tullut viettämään lomaa kesäasunnolle kahden poikansa, Ilarin ja Unton (Samuli Niittymäki ja Eetu Julin), kanssa, mutta ei jaksa viettää aikaa vain heidän kanssaan, vaan pyytää liudan ystäviään kylään ja tätä ei Ilari oikein sulata. Ei varsinkaan, kun mökille tulee myös Aimo (Eero Aho), jonka kanssa Leila alkaa viettää aikaa hieman intiimimmeissäkin merkeissä ja Ilarin mustasukkaisuus nousee tämän vuoksi pintaan...

Tämä elokuva jäi välistä teatterikierroksella ja olisi voinut jäädä väliin nytkin, jos sunnuntaina ei olisi pitänyt tappaa aikaa jollain tavalla. Tämä elokuva tehtiin melko tuoreella porukalla ja järjestelmäkameralla kuvaten, minkä lisäksi se kuvattiin kronologisessa järjestyksessä; seikka, jolla ei ole katsojan kannalta mitään merkitystä ja jääkin siten vain kuriositeetiksi. Paljon uudempaa ajattelua oli siis mukana ja kun elokuvassa oli lisäksi ihan hyvä tarina, niin mikäs oli Hyvää poikaa katsellessa.

Tarina ei ehkä ollut sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta se oli kääritty ihan toimivaan pakettiin, minkä vuoksi sitä oli kuin olikin ihan kiva katsoa. En ehkä täysin hyväksynyt Leila Mannerin ratkaisua kutsua ystäviään kylään sen jälkeen, kun hän oli luvannut pojilleen jotain mutta, vaikka tavallaan ymmärsinkin sen. Mitä tulee sitten äiti-poika -suhteeseen Ilarin näkökulmasta, niin elokuva tekee vähän saman tempun kuin Paha perhe viime vuonna eli se ei kerro mitään varmasti, vaan jättää katsojaan epäilyksen asioiden oikeasta tolasta. Niinpä jokainen katsoja saa itse tulkita sen, kärsikö Ilari jonkinasteisesta oidipuskompleksista vai oliko taustalla sittenkin jokin "isäksi isän paikalle" -mustasukkaisuuskuvio. Näine miettein elokuva oli todella mukavaa seurattavaa, vaikka elokuva sisälsikin tylsiä kliseitä, kuten "Uskon mieluummin hoitoani kuin omaa lastani" -asetelman. Loppuratkaisu oli loppujen lopuksi aika perisuomalainen, mutta ei ehkä sittenkään täysin minun mieleeni.

Olen aina tykännyt Elina Knihtilästä näyttelijänä ja hän oli tässäkin roolissaan ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan ehkä parhaimmillaan. Vaikka vilaukselta hänet näinkin aiemmin, niin harmi, ettei hän tullut enää sunnuntain näytökseen puhumaan muiden elokuvan parissa työskennelleiden tavoin; hänestä olisi vaikka voinut ottaa kuvan tai jotain. Myös Ilaria näytellyt Samuli Niittymäki oli ihan ok, vaikka hieman yksiulotteiseksi tuntuikin vähän jäävän. Eero Ahosta ei jäänyt hirveästi mitään mieleen. Muut näyttelijät jäivätkin sitten enemmän tai vähemmän statistien rooliin.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives

Argentiinalaisessa yksityiskoulussa sovelletaan hyvin tiukkaa kuria ja kaikenlaisia niskuroijia rangaistaan surutta. Vuonna 1982, kun siellä aletaan kapinoida sotilasdiktatuuria vastaan, koulussa toimii apulaisopettajana Maria Teresa (Julieta Zylberberg), joka on oppinut soveltamaan tätä tiukkaa kuria itsekin. Hän kuitenkin ihastuu yhteen teini-ikäiseen oppilaaseensa, muttta eihän hän voi kertoa siitä kenellekään. Hän myös alkaa pyöriä koulun rehtorin Biasutton (Osmar Núñez) kanssa. Myöhemmin hän keksii itselleen hyvin salaisen harrastuksen eli poikien tarkkailun miestenvessassa, mistä hän saa outoa mielihyvää, mutta mihin tämä kaikki lopulta johtaakaan?

Alun perin minun ei pitänyt mennä katsomaan sunnuntain ensimmäisenä esitysaikana mitään, mutta koska olin aamulla mökillä vasta puolen seitsemän aikaan ja piti syödä, käydä suihkussa ja laittaa mökkiä vähän siistimmäksi ennen sen luovuttamista, en olisi saanut nukkua kuin pari tuntia, joten jätin unet kokonaan väliin ja painuin aamun ensimmäisellä festaribussilla takaisin keskustaan ja katsomaan Lapinsuuhun siellä näytettävää elokuvaa; olisi tehnyt mieli mennä kuuntelemaan aamukeskustelua, jossa oli Apichatpong Weerasethakul, mutta koska minulla oli matkalaukut mukana, en sitten viitsinyt tunkea sinne niiden kanssa (kuulemma täysiä saleja oli aiempina aamuina ollut). No, mitään en tiennyt tästä Lapinsuussa näytettävästä elokuvasta etukäteen ja niinpä sen argentiinalaisuus/espanjankielisyys tuli täytenä yllätyksenä (luulin nähneeni edellisenä yönä festivaalien ainoan espanjankielisen elokuvan, onneksi näin ei ollut). The Invisible Eye osoittautui kuitenkin ihan mukiinmeneväksi elokuvaksi.

Tämä kuului Tell Me Who You Are -elokuvan ohella siihen kategoriaan, että tapahtui itse tarinassa mitä tahansa, niin sitä seuraa jatkuvasti terveellä uteliaisuudella (vaikka edellä mainitun elokuvan kohdalla homma meinasi kaatuakin liialliseen pituuteen). Maria Teresan tuntemuksia kuvataan hyvin tunnistettavasti, mutta kuvaus ei ole liian kevyt, eikä liian raskas, joten mielenkiinto pysyi hyvin elossa. Mitään suuria juonenkäänteitä ei tapahdu missään vaiheessa, vaan elokuva on vain yhden naisen tarina yhdessä vaiheessa hänen elämäänsä ja sellaisena kuvauksena tämä oli ihan kiva. Vaikka elokuva olikin draama eikä esimerkiksi trilleri, niin silti elokuvassa oli läpi elokuvan sellaista hieman painostavan tunnelman tuntua, mikä auttoi siinä mielenkiinnon säilymisessä loppuun asti, kun Maria Teresa kuitenkin tajuaa tekevänsä jotain kiellettyä, mutta ei vain halua lopettaa sitä. Ei tämä mitään suuria tunteenpurkauksia saanut aikaan, mutta kyllä tämä sellaisen yhden illan... tai aamun... viihteenä hyvin meni. Elokuva kyllä jätti lopun hieman ikävän avoimeksi, mutta vain hieman.

Näyttelijät olivat ihan hyviä, mutta eivät jääneet mitenkään erityisen hyvin mieleen. Julieta Zylberbergin näyttelysuorituksesta sentään jonkinlaiset muistijäljet jäi ja nuo jäljet olivat yksinomaan positiiviset, vaikka hänenkin roolinsa vahvuuden taustalla olivat hyvä kuvaus ja tunnelma. Rehtoria esittänyt Omar Núñez ei suurta vaikutusta tehnyt, mutta ihan hyvin hänkin roolistaan suoriutui. Oppilaista sitten ei jäänytkään mitään sanottavaa. "Perusoppilaita."

Pisteitä: 3/5

PS. Sattuneista syistä hylkäsin näiden arvostelujen puhtaaksi kirjoittamisen ja julkaisemisen kronologisessa järjestyksessä ja siten hyppäsinkin parin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nähdyn elokuvan yli ja julkaisenkin ne vasta vähän myöhemmin (paperillahan mulla on ne jo pitkälti kirjoitettuna). Toisen näistä arvosteluista julkaisen ensi maanantaina, mutta toisen julkaisuajankohta on vielä vähän auki, mutta kuitenkin vielä heinäkuun aikana, koska en vain halua pantata sitäkään loputtomiin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hyvä poika

Talviloma on alkanut ja köyhän lähiön lapset ja nuoret kuluttavat aikaansa parhaalla mahdollisella tavalla eli ovat pitkälti tekemättä yhtään mitään. Mukana kulkee myös kahden lapsen isoisä, joka on ihan yhtä aneemisella päällä kuin nuoretkin, eikä jaksaisi kuunnella pienen pojan kysymyksiä. Loma etenee unelmoiden vähän kaikesta, tappaen tylsyyttä ja niin edespäin, eikä pieniltä draamoiltakaan vältyä, mutta miten loma lopulta päättyykään...

Tämä oli Elokuvajuhlien täysin tuntemattomista tapauksista se toinen positiivisista yllättäjistä (toinen oli Attenberg). Yhteistä näille elokuville on hyvin hauska huumori sekä se, ettei kummassakaan elokuvassa käytetty ihan perinteistä kerrontaa. Illan ja seuraavan päivän aikana tämä elokuva oli moneen kertaan sen näkeneiden huulilla ja kaikki tuntuivat pitäneen sitä loistavana elokuvana. Itse olin kyllä Winter Vacationin suhteen hieman maltillisempi, mutta eipä korkeampi pistemäärä ollut siltikään kovin kaukana.

Elokuva alkoi lähetinäänellä ja ruudulla näkyy sitten lähetinasema (tai jokin vastaava) pitkän aikaa ilman muuta toimintaa. Vähitellen valkokankaalle lipuu poikaporukka, jolla ei ole mikään kiirettä mihinkään. Tämä alkukohtaus kuvastaa hyvin myös itse elokuvaa, sillä kohtaukset ovat viipyileviä, siinä ollaan paljon hiljaa, jotain toimintaa on ylipäätään hyvin vähän ja kun kohtauksessa joku kävelee lähes normivauhtia valkokankaan reunalta toiselle reunalle, tuntuu kohtaus olevan turhan nopeatempoinen. Kuulostaako tylsältä taidehörhöilyltä, josta vain ani harva löytää ystävän? No, taidehörhöilystä en sano mitään, mutta tylsä elokuva ei todellakaan ollut.

Okei, teatteriyleisö ei ehkä edustanut tyypillistä suomalaista elokuvayleisöä, mutta silti salissa koko ajan naurettiin ihan urakalla, tosin suurin osa ehkä hivenen enemmän kuin minä. Syynä tähän hauskuuteen oli elokuvan dialogi, joka oli lasten suusta kuultuna välillä pikkuvanhaa, mutta välillä aidosti lapsen mieltä avartavaa, mutta ihan sama, kumpaa tarjottiin, niin hauskoja repliikkejä kuultiin tämän tästä. Dialogia oli kohtuullisen vähän, mutta niiden laukomisajankohdat oli ajoitettu juuri sopiviin kohtiin, jotta sen humoristisuus toimi. Myönnän toki, että oli kohtauksia, joissa nauroin selvästi vähemmän kuin muut, mutta kokonaisuutta tarkastellen eroa ei juuri ollut. Dialogia ja niiden aiheita ei paljon parane avata tässä, sillä näin blogin kautta kerrottuna ne eivät naurattaisi sillä tavalla kuin itse elokuvasta kuultuna. Myös dialogien ulkopuolella niiden vähäisten tapahtumien ajoitus toimi ja toisinaan kohtausten hauskuuttavuutta lisäsi vain se seikka, että asioita toistettiin ihan mielin määrin; tästä sentään voisi mainita esimerkkinä kuorsauspuhalluksen. Suosittelen oikeasti testaamaan tätä elokuvaa, jos joskus tulee vastaan.

Näyttelijät olivat ihan hyviä, vaikkakin elokuvan luonteen mukaisesti kovin vähäeleisiä, mutta tämähän ei tässä elokuvassa tosiaan haitannut. Valitettavasti en saanut postiin tietoa siitä, kuka näytteli ketäkin hahmoa, sillä netin syövereistä en niitä hahmojen nimiä muistanut, ja vaikka olisikin löytynyt, niin en silti olisi enää osannut yhdistää hahmoja näyttelijöihinsä. Valitan.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan alussa kuultiin toistuvasti tämä  kiinalainen lähetinääni, mutta valkokangas pysyi pimeänä ja osa yleisöstä (myös minä) epäili sen kuuluvan asiaan, mutta pian esitys katkaistiinkin ja muutaman minuutin päästä se saatiin vihdoin pyörimään, mutta oikein kukaan ei osannut epäillä jotain olevan vialla heti alussa.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Invisible Eye

Työtön näyttelijä Franky (Pablo Nicomedes) haluaa itselleen roolin ihailemansa ohjaajan elokuvasta ja kun tämä ohjaaja esiintyy Norjan Lapissa järjestettävillä elokuvafestivaaleilla, hän lähtee sinne managerinsa Arsènen (Olivier Gourmet) kanssa Arsènen varastamalla autolla. Arsènella on muutenkin vähän kyseenalaiset keinot saada haluamansa, joten hänen ja Frankyn matkasta tulee toden totta ikimuistoinen kokemus...

Tämän elokuvan kävin katsomassa luultavasti lähinnä sen nimen takia, mutta myös siksi, että samaan aikaan tulevista elokuvista mikään muukaan ei inspiroinut katsomaan ja joku nyt kuitenkin piti valita. Toinen ohjaajista eli muistaakseni Olivier Babinet oli itse paikalla ja sainkin kunnian istua hänen vieressään. Jee! Alustuksessaan hän kertoi saaneensa innoituksensa elokuvaansa, yllätys yllätys, Sodankylään Elokuvajuhlilta ja elokuvassa oli selviä yhtäläisyyksiä Sodankylään. Sen lisäksi Robert Mitchum Is Dead oli loppujen lopuksi ihan kiva elokuva.

Elokuvassa Franky siis yrittää saada itselleen tähtiroolia ja gansterinoloinen Arsène tekee kaikkensa, siis kaikkensa, avittaakseen tilannetta. Arsène oli siitä mainio tyyppi, että hän ajoi vain omia etuja ja ehkä vähän Frankynkin, mutta muut saavat väistyä hänen tieltään. Seuraa ihan pikkuhauska road movie, jonka aikana Arsène vie asioita eteenpäin usein vain vilauttamalla asettaan. Matkallaan he kohtaavat uusia ystäviä(kin), jotka auttavat heitä eteenpäin, mutta nämä ystävät eivät tunnu vain täytteiltä. Sitten vähitellen päästään sinne Norjaan asti ja toden totta, yhtäläisyyksiä Sodankylän Elokuvajuhlien kanssa todellakin on, sillä myös elokuvassa elokuvia esitettiin koulussa ja teltoissa. Sanomattakin on selvää, että nämä viittaukset aiheuttivat yleisöltä paljon hörähdyksiä. Esikuvastaan muistutti vielä baarin drinkkitaululle kirjoitettu "Midnight Sun". Elokuva aiheutti allekirjoittaneelle pieniä hymähdyksiä tämän tästä, mutta kunnon naurupommksi siitä ei kuitenkaan ollut.

Frankya näytellyt Pablo Nicomedes oli ihan kiva, mutta ei hän nyt mitään superhyvää roolisuoritusta tehnyt, vaan tuntui ihan siltä, että Frankyn kengät olisi voinut hyvin täyttää joku muukin, joka olisi saanut Frankyn hahmoon kenties hieman lisää eloa. Arsènea näytellyt Olivier Gourmet olikin sitten jo vähän Nicomedestä parempi ja Gourmet oli saanut hahmonsa hauskalla tavalla todella luihun näköiseksi, ja ainakin alussa muistutti hieman resuisempaa versiota Matrixin agentti Smithistä.

Pisteitä: 3/5

PS. Istuin tosiaan Babinetin vieressä ja hän tuntui nauravan elokuvalle yhtä paljon kuin muukin yleisö ja naurujen ajoituksesta päätellen tosiaan itse elokuvalle, eikä niinkään yleisön reaktioille, kuten hetken epäilin.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Winter Vacation

Malissa tehtaalla paiskitaan hommia niska limassa ja työntekijöiden oikeuksia poljetaan surutta. Kauppaa käydään yhdessä jos toisessakin asiassa ja joitakin tarvikkeita on aina vain liian vähän. Työntekijöiden ja johtajien näkemykset toimivista työtavoista eroavat valtavasti toisistaan ja johtajien on vaikea hyväksyä uusia ajattelutapoja, mikä johtaa lopulta kahnauksiin. Tällaistako on malilaisen työväenluokan arki?

Koska tämän elokuvan esitysajan jälkeen piti käydä syömässä, niin ajattelin suorittaa sen kaikessa rauhassa ja niinpä valikoinkin tämän elokuvan pitkälti lyhyen kestonsa vuoksi, vaikka yhden Souleymane Cissén elokuvan (Tell Me Who You Are) olin jo ehtinyt festivaaleilla katsoa ja vieläpä saman päivän aikana. Tuo edellinen Cissén elokuva oli suhteellisen ok elokuva (mitä nyt oli hivenen liian pitkä), mutta tästä Work-elokuvasta en saanut sitten yhtään mitään irti.

Elokuva on Cissén visio siitä, millainen olisi malilaisen työväenluokka, joka oli ilmeisesti vasta syntymässä elokuvan tekoaikaan. Ongelma elokuvassa kuitenkin oli siinä, ettei siinä ollut oikeastaan mitään uutta, paitsi tietenkin afrikkalainen näkökulma (ilmeisesti Cissé oli pyrkinyt käsittelemään osittain koko Afrikan mantereen tilannetta, ei ainoastaan Malin).  Mitään kovin ihmeellistä elokuvassa ei tapahtunut, mutta se, mikä tapahtui, oli kuin suoraan historiankirjoista, joissa on käsitelty työväenluokan syntymistä eri puolilla maailmaa. Cissé siis on yrittänyt saada aikaan paikallista elokuvaa, mutta onkin saanut aika yleisen näkemyksen aiheesta ja siten tapahtumat olisi voitu siirtää melkein mihin tahansa muuhunkin maahan, jossa työväenluokka on nousussa. Luulen, että malilaiset ovat saaneet tästä elokuvasta paljon enemmän irti, koska Cissén visio kosketti nimenomaan heitä, mutta tällaiseen paljon nähneeseen ja historiaakin lukeneeseen teollisuusmaan ihmiseen elokuva ei tahtonut oikein vaikutusta tehdä. Kun sitten itse tarinakin oli aikamoinen sillisalaatti, niin ei siitäkään mielenkiintoa oikein saanut. Yksi Sodankylän Elokuvajuhlien helpoimmin unohdettavissa olevia elokuvia.

Näyttelijöissä ei sinänsä valittamista, mutta eipä yksikään tuntunut nousevan kunnolla esiinkään, vaikka puolittaisia keskushenkilöitä jokunen kai olikin. Mukana oli muuten Balla Moussa Keita sekä Ismaila Sarr, jotka olivat myös Cissén myöhemmässä Yeelen-elokuvassa (ei, en tunnistanut heitä itse elokuvasta, mutta Keitan nimen tunnistin kyllä ja Sarr tuli tsekattua siinä siivellä).

Pisteitä: 1/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Robert Mitchum Is Dead

Vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä elää vallankumoushaluja. Bolshevikit ovat edellisvuonna tehneet vallankumouksen ja ovat siten vallassa. Nyt bolshevikkihallitus on solminut Saksan kanssa Brestin rauhan ja kilpailevan puolueen vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen (pahoillani, jos suomenkielinen nimi meni väärin) mielestä kyseessä oli häpeärauha. Niinpä he tekevät suunnitelman, jolla he saisivat rauhan purettua ja johon kuuluu Saksan suurlähettilään (Heinz Braun) surmaaminen ja niinpä edessä onkin hektiset tunnit heinäkuun 18. päivänä 1918...

Minun piti alun perin käydä katsomassa tähän esitysaikaan Aki Kaurismäen uutuus Le Havre, mutta koska se olikin loppuunmyyty, kun kävin lippua kyselemässä, niin päädyin sitten katsomaan tämän elokuvan, joka edustikin ainutta Pienessä Teltassa katsomaani elokuvaa. En tiennyt elokuvasta yhtään mitään etukäteen ja niinpä kaikki valkokankaalle esiintulleet asiat, jopa elokuvan kieli, tulivat minulle täytenä yllätyksenä. Ihan positiiviseksi tapaukseksi Heinäkuun 6. lopulta osoittautuikin.

Elokuva siis kertoo Neuvosto-Venäjän poliittisesta elämästä suurten vallankumousten jälkeisenä vuonna, mutta tuolloinkin elämä Neuvosto-Venäjällä oli kaikkea muuta kuin rauhoittunutta ja siten tunteet edelleen kuohuivat. Olen pitkään ollut historian ystävä ja eniten minua kiinnostavat tällaiset pienet sivujuonteet suurten tapahtumien sisällä ja niinpä tässäkin tarinassa riitti mielenkiintoa, varsinkin kun tapahtumat taustalla olivat minulle tuntemattomat. Kyllä sitä ajatteli, että jos tällä oli mitään tekemistä todellisten tapahtumien kanssa (propagandan mahdollisuus on aina otettava huomioon), niin aikamoista juonittelua on kulisseissa ollut. Minulle tuli myös yllätyksenä se, että bolshevikeilla oli näinkin suurta vastustusta sosialistisissakin piireissä. Lopun voittajaosapuoli oli lähestulkoon varma jo alussa (oli toki mahdollisuus, että bolshevikit olisivat hetkeksi menettäneet valtansa), mutta täysin varma en ollut siitäkään, sillä mistä olisin voinut varmuudella tietää, vaihtaako esimerkiksi Lenin puoluetta vai ei, kun en niin tietoinen Neuvosto-Venäjän historiasta ole? Tämä ei sykähdyttänyt kunnolla missään vaiheessa, mutta yhtä kaikki ihan seurattava elokuva oli ja ihan kelpo vaihtoehto Le Havrelle.

Elokuva oli täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. Ilman Leninin kuvaa kädessäni Leniniä näytellyt Yuri Kayurov näytti ihan aidolta Leniniltä ja ihan alussa hetken ehdin epäilläkin, että kyseessä olisi ollut dokumentaarinen tuotos, minkä ajatuksen sitten nopeasti hylkäsinkin elokuvan tekniikan ollessa verrattain uutta. Myös Leninin vastapuolella olleet Dzerzhinsky ja Spiridonova olivat molemmat aidonoloisia ja heitä näytelleet Vasili Lanovoy ja Alla Demidova olivat siten hyviä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Work

Mimi (Sokona Gatou) elää polygamisessa liitossa, jossa hänen miehellään Issalla (Assane Kouyate) on toinenkin vaimo. Eräänä päivänä ollessaan työmatkalla Mimi puhuu puhelimessa salatun rakastajansa, kalakauppias Abban (Badra Alou Sissoko) kanssa, kun tämä on käymässä tuomassa kalaa heille ja Issa tulee kotiin. Kun sitten Abba on käymässä Mimin luona silloin, kun Issan pitäisi olla varattuna muualla, mutta pamahtaakin kesken kaiken kotiin, alkaa hurja avioeroprosessi, johon ottavat osaa myös Issan sukulaiset...

Souleymane Cissé sai luvan olla Elokuvajuhlien ainoa ohjaaja, jolta kävin katsomassa kaksi elokuvaa ja tämä ensimmäinen oli niistä selvästi parempi. Aiemminhan olen Cisséltä nähnyt Yeelenin, joka sekin olisi ollut festivaaleilla tarjolla, mutta ihan yhtä paljon Tell Me Who You Are ei napannut, vaan homma jäi hieman keskinkertaiseksi.

Yeeleniä katsoessani toivoin siltä realismia, jotta saisin kurkistaa malilaiseen elämäntyyliin, enkä sitä saanut, mutta nyt sitä totisesti oli tarjolla, mistä olin tyytyväinen. Polygamia voi olla näin länsimaalaiselle jonkinasteinen tabu, mutta kiinnostuneena otin sen tiedon vastaan, että Malissa niitä harrastetaan ilmeisesti aika yleisesti. Myös muuta paikallista elämänmenoa seurasin uteliaana. Mielenkiintoista oli sekin, ettei naisen asema ole ihan niin kehno kuin ainakin allekirjoittaneella mielikuvat yleensä antavat ymmärtää. Tämä oli juuri sellainen elokuva, joka tuntuu kiinnostavalta kävi itse tarinassa miten tahansa ja Cissé onkin onnistunut kuvaamaan elokuvansa niin, että tämä kiinnostavuuden aste kävi mielessä jo heti elokuvan alkaessa. Elokuvassa oli kyllä yksi sen kiinnostavuutta laimentava seikka: se oli ihan liian pitkä. Tarinassa alustetaan ensin Mimin ja ja Issan suhdetta, mutta sitten alkaa kolmiodraamailu ja avioeroprosessi, jotka kestävät sitten elokuvan loppuun asti ja tämä taistelu ja edestakaisin sompailu olisi hyvin voitu käydä loppuun lyhyemmässäkin ajassa. Minä nimittäin aloin kyllästyä siihen soutamiseen ja huopaamiseen elokuvan loppuhetkillä. Loppuratkaisu kyllä yllätti.

Elokuvan alustukseksi Cissé varoitti aiheen voivan satuttaa jotakuta, vaikka en kunnolla nähnytkään syytä tähän varoitukseen, vaikka epäily varoituksen syystä olikin. Luulen nimittäin Cissén tarkoittaneen varoituksellaan polygamisia suhteita ja sitä, miten naisella ei ole oikeutta useampaan mieheen, mutta varoitus oli mielestäni vähän turha, kun "täällä" on jo totuttu näkemään jo vähän kaikenlaista. Lisäksi tässä tapauksessa sympatiani oli täysin Issan puolella, sillä solmittu liitto on solmittu liitto, vaikka olisikin polygaminen sellainen ja liiton ulkopuolisen henkilön kanssa vehtailu on vääri oli kyseessä sitten mies tai nainen.

Sokona Gatou oli kyllä aivan mahtava Miminä ja Gatou oli uskottava joka käänteessä, vaikka hänen tunteensa kävivätkin aikamoista vuoristorataa. Varsinkin suuttuneena Gatou oli välillä jopa pelottavankin uskottava. Issaa näytellyt Assane Kouyate ei ollut hänkään yhtään hassumpi, vaan veti hiukan hämillään ja murheissaan olevan miehen roolin oikeinkin mallikkaaksi. En sano, että Abbaa näytellyt Badra Alou Sissoko olisi ollut hänkään huono, mutta parasta hänessä silti oli hänen roolihahmonsa nimi. Vaikka Abba jatkuvasti taustalla olikin, niin olihan tämä silti Gatoun ja Kouyaten elokuva.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Heinäkuun kuudes