H.I. McDunnough (Nicolas Cage) eli tuttavallisemmin Hi on pikkurikollinen, joka on erikoistunut ruokakauppojen ryöstämiseen, tosin melko huonolla menestyksellä, sillä hän tuppaa aina jäämään kiinni. Sitten hän tapaa Edin (Holly Hunter), josta hän kiinnostuu, vaikka he tapaavatkin vain pari kertaa vuodessa ja silloinkin pidätyskuvan ottohetkillä, sillä Ed on poliisi, jonka vastuulla on pidätyskuvat. Muutaman kerran tavattuaan Hi kosii Ediä ja menevät lopulta naimisiin ja Hi alkaa tehdä tehtaalla hanttihommia. Pian Ed alkaa kaivata omaa lasta, mutta ongelmana on vain se, että Ed ei voi saada sellaista luonnollisin menetelmin ja Hin rikostaustan vuoksi adoptiokaan ei onnistu. Sitten huonekalupohatta Nathan Arizonan (Trey Wilson) perheeseen syntyy viitoset, joista kaikista Arizona ei usko selviävänsä. Niinpä Ed pakottaa Hin sieppaamaan yhden vauvoista, Nathan Jr.:n (T.J. Kuhn), mutta uuden lapsen hoitaminen ei tule olemaan niin helppoa kuin he ovat kuvitelleet. Ei siksi, että vauva itse aiheuttaisi hankaluuksia, vaan koska Nathan Jr.:n ympärillä kaikki aikuiset tuntuvat olevan täysiä idiootteja...

Tämä elokuva edustanee viime vuosikymmenten ainoita Hollywoodissa tuotettuja 1001-elokuvia, joita en ollut tuntenut edes nimeltä ennen kuin elokuvan pistin ostoskoriin (voin olla toki väärässäkin). Arizona Baby kuuluu niihin samoihin viime maaliskuussa hankittujen leffojen joukkoon, joita olen nyt katsellutkin viime aikoina ja tuolloin elokuvan tiedot tuli tietysti pistettyä tietokantaankin, mutta tähän päivään mennessä ne sinne merkityt tiedot olin jo unohtanut. Niinpä pitkin elokuvaa mietinkin, että kuka on voinut tehdä näin kahjoa tavaraa ja vasta elokuvan loppuhetkillä muistin elokuvan olevan Coenin veljesten käsialaa... "kuinka muutenkaan". Myönnettävä on, että osin Nicolas Cagen takia suhtauduin elokuvaan etukäteen ehkä hieman arastellen, mutta Arizona Baby olikin loppujen lopuksi ihan hyvä komedia.

Elokuvan alussa nähdään Hin ja Edin romanssin vähittäinen synty ja siinä sivussa Hi tietty ryöstelee kauppoja ja käy istumassa vankilassa, mutta tämä alkuvaihe ei varsinaisesti temmannut mukaansa, vaikka toisaalta Hin kertojaäänestä pidinkin. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta siinä vaiheessa, kun Hi ja Ed pistävät hynttyyt yhteen ja muuttavat asuntoautoonsa. Pian startataankin tämä lapsenhankintaprojekti ja tässä vaiheessa sitten tajusin, että luvassa on todella kahjoa menoa, jota ei todellakaan pidä katsoa hirveän tiukkapipoisesti. Aika pitkään seurasin elokuvaa ihan sellaisena peruspositiivisena yhden illan viihteenä, mutta jossain puolenvälin tietämillä tajusin, ettei tarina tulisikaan kulkemaan ihan tavanomaisia polkuja, joten siitä sain selvästi lisää virtaa tähän katseluun ja loppupuolisko elokuvasta olikin täynnä mainioita kohtauksia. Kaiken kaikkiaan elokuva oli humoristisen lisäksi jollain tapaa perin lämminhenkinen, vaikka eipä siinä nyt hirveästi järjen hiventä ollut, mistä osoituksena vaikkapa elokuvan huvittava loppukohtaus.

Lapsisieppaajiksi nämä McDunnoughit olivat sen verran urpoja, ettei niiden järjenjuoksulle voinut muuta kuin naureskella. Mietitytti kanssa se, että miten muut elokuvan keskushenkilöt suhtautuisivat pääparin urpouteen. Ilokseni huomasinkin kuitenkin, että oikeastaan kaikki elokuvan hahmot ovat enemmän tai vähemmän urpoja, mutta täysin tarkoituksellisesti, sillä hahmot ja osa tapahtumatkin oli vedetty niin yli, että hahmojen toilailut viihdyttivät. Oli kyseessä sitten köyhemmän McDunnoughit, Hin vankilakaverit tai rikkaat Arizonat, niin siitä huolimatta nämä kaikki hahmot olivat tavalla tai toisella (urpoja) juntteja.

Nicolas Cage ja Holly Hunter olivat oikein kiva pariskunta, vaikka en oikein tahtonutkaan kestää Cagen hahmon viiksiä. Ihan mukiinmenevän roolityön Cage kuitenkin tekee ja vetää roolinsa juuri sopivasti yli. Hunter oli ehkä kuitenkin kaksikosta se vähän vahvempi, sillä vaikka Ed oli ihan yhtä urpo kuin Hikin (ääh tää taivuttaminen), niin samalla Edissä oli myöskin sellaista tietynlaista rooliin vaadittavaa äidillisyyttä, mikä teki Hunterista varsin sympaattisen. Pääparin ulkopuolella eniten tykkäsin kuin suoraan Mad Maxista karanneesta Leonard Smallsista ja sen esittäjästä Randall "Tex" Cobbista, eikä Nathan Arizonaa näytellyt Trey Wilsonkaan huono ollut. Mukana menossa: John Goodman (Kiviset ja Soraset) sekä William Forsythe (The Rock - Paluu Helvettiin).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Descendants

Huumebisneksessä pyörivät isot rahat, minkä vuoksi se on levinnyt laajalle ja se koskettaa monia ihmisiä monin eri tavoin. Meksikossa poliisipari Javier Rodriguez ja Manolo Sanchez (Benicio Del Toro ja Jacob Vargas) pysäyttävät huumekuljetuksen, mutta armeija tulee väliin ja hoitaa lastin eteenpäin. Myöhemmin armeijaa johtava kenraali Salazar (Tomas Milian) pyytää Javieria avukseen omaan taisteluunsa huumediilereitä vastaan. Tuomarina toiminut Robert Wakefield (Michael Douglas) nimitetään korkea-arvoisen huumeidenvastaisen työryhmän johtoon samalla, kun hänen oma tyttärensä Caroline (Erika Christensen) on pahassa huumekoukussa. San Diegossa DEA:n agentit Ray Castro ja Montel Gordon (Don Cheadle ja Luis Guzmán) nappaavat peiteoperaatiossa huumediileri Eduardo Ruizin (Miguel Ferrer), joka taas vasikoi oman pomonsa, rikkaan Carlos Ayalan (Steven Bauer) nimen ja Ayala pidätetään, mikä on suuri shokki Ayalan vaimolle Helenalle (Catherine Zeta-Jones). Kaikissa näissä tarinoissa erinäisiä tapahtumia tapahtuu omalla painollaan ja välillä eri henkilöiden tarinat risteilevät keskenään, mutta mihin kaikki nämä polut johtaa?

Yksi kolmesta (tai oikeastaan neljästä) tänä vuonna tapahtuvista virstanpylväistä on saavutettu, kun Project 1001 siirtyy uudelle sataluvulle... sikäli mikäli tätä nyt minään suurena virstanpylväänä voi pitää, kun uusi sataluku tulee saavutettua melkein joka vuosi, vaikka toisaalta onhan tässä käytännössä jo viidennes urakasta takana. Tämän virstaanpylvään sai kunnian ylittää Traffic, vaikka vielä syksyllä näyttikin, että olisi eräs toinen elokuva, mutta kun leffateattereissa tuli nähtyä syksyllä parit 1001-elokuvat, niin niin ei sitten käynytkään. Trafficin olen kaiketi nähnyt vain kerran aiemmin ja sekin oli varmaan joskus sen ilmestymisen aikoihin, joten muistikuvat olivat ehtineet tästä elokuvasta haalistua lähes olemattomiin, mutta sen muistin, että olin pitänyt tätä ihan mukiinmenevänä leffana ja sellainen se oli edelleen. (Sisältää pienen spoilerin lopusta.)

Elokuvassa tosiaan seurataan lomittain kolmea eri tarinaa, mikä sitten aiheutti sellaista episodimaisuutta, mistä en yleensä hirveästi välitä, vaikka nämä tarinat toistensa kanssa risteävätkin jossain määrin. Nytkään en mitenkään innosta hyppinyt tämän ratkaisun kanssa, vaikka kyllähän tätä näinkin seurasi. Ongelmanahan näissä episodimaisissa elokuvissa on yleensä se, etteivät kaikki tarinapolut ole toistensa kanssa samalla tavalla mielenkiintoisia, joten tasoeroja oli... ainakin vähän. Näistäkin kolmesta tarinasta seurasin kaikkein mieluimmin tätä Wakefieldin perheen tapausta, mihin vaikutti sekin, etten lainkaan muistanut, miten se tulisi päättymään ja huumeisiin langenneen tyttären tapaus vaan oli mielenkiintoa täynnä. Ei silti, kyllä näitä kahta muutakin tarinaa seurasi ihan mielellään, vaikka ei mitään suuria tuntemuksia herättänytkään ja näin kävi varsinkin Meksikon tapahtumien kanssa, kun ne tuntuivat seuraavan tuttuakin tutumpaa kaavaa alusta loppuun ja siten yllätyksellisyys pitkälti puuttui siitä tyystin; edes pieniä yllätyksiä oli tarjolla näissä kahdessa muussa tarinahaarassa. Pidin esimerkiksi siitä, mihin Ayala-haara lopulta johti ja minkälaisten vaiheiden kautta. Kuitenkaan mikään näistä tarinoista ei johtanut mihinkään suureen lopputulemaan, sillä vaikka yksittäisiä taisteluja voitettiin, niin ongelmat olivat vielä olemassa.

Elokuvassa oli kyllä ihan onnistunut kuvaustapa episodimaisuutta ajatellen, sillä näissä eri tarinahaaroissa oli (pääosin) myös erilainen kuvaustapa. Jos näytettiin ihan normaalia kameran kuvaa, tiesi, että oltiin San Diegossa Ayala-haarassa, jos kuva oli haalean kellertävä, oltiin Meksikossa ja jos taas kuvassa oli sininen sävy, seurattiin Wakefieldin perheen otteita. Näin siis ennen kuin hahmot edes tulivat ruutuun, tiesi heti, keiden seuraan nyt hypättiin. Niin ja vaikka kaikki tarinat eivät olleetkaan yhtälailla kiinnostavia, niin jotain vetoavaa tarinankerronnassa täytyi olla, sillä kun päästiin siihen Wakefieldin puheeseen, niin rupesin miettimään elokuvaa kokonaisuudessaan ja kaikkea, mitä olin siinä nähnyt ja totesin mielessäni, että elokuva ei voi päättyä niin, että Wakefieldistä on tullut turhantärkeä paskanjauhaja, joka vannoo kaiken nähdyn jälkeen voittavansa vielä koko huumesodan. No, onneksi se puhe oli vähän erilainen.

Elokuva oli täynnä tuttuja, vaikka toki pyörikin vahvasti Michael Douglasin, Benicio Del Toron ja Don Cheadlen varassa. Varsinkin Del Toro teki hienon roolisuorituksena, sillä hän oli todella uskottavan oloinen mätänä meksikolaispoliisina, kun ottaa huomioon senkin, että Meksikossa korruptio muutenkin on aika suurta. Douglas puolestaan tekee perusvahvan roolisuorituksen ja siten häntäkin katseli ihan mielellään, eikä minulle Crashista tuttu Cheadlekään missään nimessä huonosti suoriutunut, vaikka olisihan hänen roolissaan voinut olla helposti moni muukin. Del Toron jälkeen parhaan roolityön kuitenkin teki Catherine Zeta-Jones miehensä puuhista jonkinasteiseen shokkiin menneenä Helena Ayalana, joka kuitenkin nousee lopulta jaloilleen. Mukana menossa (tästä tulee pitkä lista): Dennis Quaid (Day After Tomorrow), Amy Irving (Carrie), John Slattery (Will & Grace), James Pickens Jr. (Beverly Hills 90210), Luis Guzmán (Kylmä rinki), Miguel Ferrer (Twin Peaks), Topher Grace (70's show) sekä Rena Sofer (Ed, Melrose Place).

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mission: Impossible - Ghost Protocol

Mohandas Gandhi eli Mahatma Gandhi (Ben Kingsley) ammutaan. Hän ei ollut mikään valtionpäämies, mutta siitä huolimatta sadattuhannet intialaiset osallistuivat hautajaisiin, kuten myös monien maiden johtajat. Gandhi oli niittänyt mainetta väkivallattomalla vastarinnalla, mikä oli johtanut lopulta Intian valtion perustamiseen ja Gandhin ajatukset saivat paljon tukijoita, mutta myös aiheutti harmaita hiuksia britti-imperiumin johtohenkilöissä. Kaikki oli kuitenkin saanut alkunsa Etelä-Afrikassa, johon Lontoossa asianajokoulutuksensa saanut Gandhi lähtee puolustamaan työläisten oikeuksia, mutta tulee ennen perille pääsyä potkituksi junasta, koska istui junan ensimmäisessä luokassa, vaikka olikin konduktöörien mukaan vääränvärinen kyseiseen luokkaan. Loppu onkin sitten historiaa...

Vielä kertaakaan en ollut ennen eilistä tätä elokuvaa kokonaan nähnyt. Joskus vuosituhannen alussa tuli piipahdettua Helsingissä siskon luona ja vuokrattiin ajankuluksi pari leffaa; minä valitsin yhden, hän toisen. Minun valitsema elokuva (Takaahaettu) ehdittiin katsoa, mutta Gandhi jäi kesken, kun se oli niin pitkä ja minun piti vielä ehtiä Raumalle lähtevään bussiin. Muistelisin ajatelleeni tuolloin, että onneksi näin, sillä teini-minäni ei millään jaksanut oikein innostua tästä elokuvasta. Aikaa niistä ajoista on kuitenkin paljon ja leffamakukin on jossain määrin muuttunut niistä päivistä, joten siksikin odotin tältä elokuvalta aika paljon, sillä jostain syystä kuvittelin elokuvan iskevän minuun paljon paremmin. No, valitettavasti näin ei käynyt, vaan tämä tyyliin kaikkien ylistämä elokuva jäi omalta osaltani melko keskinkertaiseksi ja hieman pienempikin pistemäärä oli ihan oikeasti lähellä.

Elokuva alkaa sinänsä melko kivasti, sillä vaikka elokuvassa Gandhin lapsuuteen ja koulutukseen Lontoossa viitataankin, niin kuitenkin elokuva alkaa siitä hetkestä, jolloin mitä ilmeisimmin käynnistyy tämä Gandhin todellinen halu muutoksiin. Nämä muutokset alkavat kuitenkin pienesti eli paikalliselta tasolta ja itse asiassa tämä koko Etelä-Afrikan tapahtumia kuvaava jakso kuului elokuvan mielenkiintoisimpiin, sillä sitä en muistanut. Homman nimi nimittäin oli se, että Gandhi on minulle henkilönä koulun historiantunneilta hyvin tuttu ja varsinkin nämä Gandhin Intiassa suorittamat mullistukset olivat niiltä ajoilta hyvin muistissa (kuten Gandhin kouluttautuminenkin). Niinpä minulle tuli tästä elokuvasta sellainen olo kuin olisin katsonut jotain näyteltyä historiadokumenttia, josta vain puuttui kertojaääni. Intian valtion syntyprosessi ja väkivallaton vastarinta-ajattelu oli ennestään hyvin muistissa ja suolamarssikin niin terminä kuin tapahtumana palautui mieliin heti Gandhin käynnistäessä sen. Vuosilukuja en minäkään muista, joten siksi oli vähän ikävää, että Gandhin eri vaiheet niputettiin yhteen niin, että niistä oli helppo olettaa, että ne tapahtuivat lyhyen ajan sisällä toisistaan, vaikka todellisuudessa aikaa tapahtumien välissä olisi kulunutkin vuosia; yksittäiset "muutamaa kuukautta/vuotta myöhemmin" -tekstit eivät paljon auttaneet. Lisäksi elokuva keskittyi niin vahvasti Gandhin ja "lähipiirin" vaiheiden kertomiseen, että tunnelmanluominen tuntui olleen unohdettu täysin tai en minä sellaista tahtonut elokuvasta tunnistaa. Voi olla, että tapahtumasta ja siten vuodesta toiseen mentiin niin rivakkaa vauhtia, ettei yhtäjaksoista tunnelmointia olisi voinutkaan saada aikaiseksi. Elokuva oli yli kolme tuntia pitkä, mutta siitä huolimatta aika ei sen parissa käynyt tylsäksi, joten kyllähän tätäkin ihan katsoi. Elokuva kuitenkin tuntui sisältävän nimenomaan Gandhin elämän tärkeitä tapahtumia, joiden jättäminen näin jälkikäteen ajateltuna olisi tuntunut vääryydelltä.

On ehkä ikävä sanoa näin, mutta elokuva oli mielenkiintoisimmillaan silloin, kun Gandhi ei ollut kuvissa, sillä Gandhin matkanteon sivussa tapahtui juuri niitä asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan, kuten nämä kaikki mellakat ja esimerkiksi tämä Amritsarin verilöyly kaikessa raakuudessaankin. Niin ja oli Gandhilla kuinka ylevät aatteet, niin minua alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää katsoa Gandhin naamaa huolimatta siitä, kuinka hyvin Ben Kingsley häntä näytteli. Gandhista tuli hyvin nopeasti sellainen itsepäinen jääräpää, jollaisena hän pysyi pitkälti koko elokuvan ajan ja jotain siinä hänen asenteessaan oli sellaista, mikä ärsytti minua suuresti, vaikka sinällään olin läpi elokuvan Gandhin puolella. Ehkä juuri tämä asenne yhdistettynä siihen tapahtumien tuntemiseen oli se seikka, miksi en sitten saanutkaan tästä leffasta ihan kaikkea irti. Ei sillä, mahtui siihen Gandhinkin tarinaan ihan mielenkiintoisiakin polkuja (eli minulle uusia asioita) kuten nämä nälkälakot ja vankilassa virumiset. Niin ja en yhtään yritä vähätellä Gandhia ja hänen tekojaan, mutta näin tv-ruudun välityksellä en vain onnistunut vaikuttumaan hänen tekojensa kuvauksesta.

Edellisen kappaleen jutuista huolimatta siitä ei pääse mihinkään, etteikö Ben Kingsley olisi ollut nappivalinta Gandhiksi. Toki joudun myöntämään, että ainakin oma käsitykseni Gandhista saattaa hyvinkin olla tämän elokuvan kuvastosta, mutta ei suinkaan kaikki ja niiden vähäisten näkemieni oikeiden arkistopätkien perusteella Kingsley on omaksunut Gandhin elkeet erittäin hyvin ellei täydellisesti. Kyllä Kingsleystä tuli jatkuvasti mieleen, että tuo voisi aivan hyvin olla se oikea Gandhi. Vaikka elokuvassa olikin näyttelijöitä pilvin pimein, niin jotenkin en onnistunut kiinnittämään suurta huomiota muihin näyttelijöihin, vaikka kaipa nekin ihan hyvää jälkeä tekivät; ei minulle tullut ainakaan mieleen ketään, joka olisi ollut roolissaan varsinaisesti huono. Martin Sheeniä en millään meinannut tunnistaa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rautarouva

Nuori Colin Sullivan (Conor Donovan, Matt Damon) tutustuu suojelurahakierroksella olevaan mafiapomoon Frank Costelloon (Jack Nicholson) ja Costello saa houkuteltua Sullivanin hommiinsa. Aikuistuttuaan Sullivan valmistuu poliisilaitokselta ja hänet palkataan osavaltiopoliiisiksi. Samoihin hommiin pyrkivä Billy Costigan (Leonardo DiCaprio) sen sijaan torpataan pääosin perhetaustansa vuoksi, sillä hänen sukulaisistaan löytyy paljon pikkurikollisia. Costiganille tarjotaan kuitenkin mahdollisuutta päästä töihin, jos hän suostuu peitetehtävään, jonka päämääränä on saada Costello nalkkiin ja niinpä Costigan soluttautuukin alamaailmaan. Samaan aikaan Sullivan kuitenkin vasikoi poliisin operaatioista Costellolle, joten operaatiot puolin ja toisin ovat jatkuvan pieleen menon uhan alla...

Mikä olisikaan sopivampi tapa päättää tämä elokuvavuosi (arvostelujen osalta) kuin 1001-projektin elokuvalla? No okei, olisihan niitä varmaankin muitakin tapoja, mutta kun tämä nyt vain sattui katseluvuoroon, niin mikäpä siinä. Itse elokuvahan tuli ostettua Turusta alkuvuonna, kun piti kuluttaa pois viime vuonna joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortti ja suurin osa kortista meni Beverly Hills 90210:n yhdeksännen kauden ostoon, mutta jäi kuitenkin vähän yli, joten nappasin tämän mukaani. Olin kyllä tiennyt elokuvan perustuvan hongkongilaiseen Infernal Affairs -trilogiaan, mutta se fakta oli ehtinyt unohtua kaikkien näiden kuukausien (vai pitäisikö sanoa melkein vuoden) jälkeen. En ollut The Departedia nähnyt ennen, mikä johtui luultavasti siitä, että tiesin kyseessä olevan jonkinasteinen gansterileffa, joihin en vain osaa suhtautua ennakkoluulottomasti (coolit mafialeffat erikseen). Tietenkin 1001-elokuvana toivoin, etten tulisi pettymään ja miten kävikään? En pettynyt ja itse asiassa herätti mielenkiinnon myös tuota alkuperäistä trilogiaa kohtaan.

Elokuva alkaa tällä pienellä takaumapätkällä, mutta aika nopeasti päästään aloittamaan sitä varsinaista tarinaa eli Sullivanin pääsyä osavaltiopoliisiksi, mikä samalla käynnistää operaation, jossa Costiganista leivotaan tätä peiteoperaation tähteä, mistä Sullivan ei ole tietoinen. Aluksi näyttää siltä kuin elokuva keskittyisikin seuraamaan Sullivanin ja Costellon välisiä suhteita ja hetken aikaa jopa ajattelin, että kääntyykö Sullivan poliisiksi päästyään Costelloa vastaan, mutta Costiganin tullessa kuvioihin alkoi pikku hiljaa muodostua koko kupletin juoni. Tämä juoni sitten olikin varsin monitahoinen, mikä sitten näkyi muun muassa siinä, että elokuva oli todella pitkä, yli kaksi tuntia ja totuuden nimissä onkin sanottava, että siinä saattoi olla ehkä hivenen liikaa. Kuitenkaan elokuvasta ei tullut missään vaiheessa epäkiinnostava, vaan tarinan eri koukeroita oli hauska seurata, vaikka noin pintapuolisesti ei mitään erityisen uutta mafiaelokuviin tuonutkaan; mafiatyypit tekevät bisneksiään ja poliisit yrittävät saada heidät kiikkiin. Scorsese on kuitenkin - surprise, surprise - onnistunut kuvaamaan elokuvan itselleen ominaiseen tapaan hyvin mukaansatempaavalla tavalla, vaikka jossain keskivälin tienoilla pieni suvantovaihe iskikin, kun melko nopein leikkauksin vaihdettiin monta kertaa Sullivanin tekemisistä Costiganiin ja takaisin. Kuitenkin pääosin elokuva oli hyvin viihdyttävä ja jopa jännittävä, joten ei tästä valittamista silleen jäänyt, vaikka koko Madolyn Madden (Vera Farmiga) -kuvio hieman turhalta lisältä vaikuttikin (ei täysin, mutta vähän). Varsinkin loppua kohden, kun tunnelma alkoi kunnolla kiristyä ja näytti siltä, että Sullivanin ja Costiganin välinen yhteenotto oli vain ajan kysymys, elokuvassa riitti kunnolla jännitettävää. Loppuratkaisussa oli niin yllättämättömiä kuin yllättäviäkin piirteitä, mutta niiden yllättävien juttujen vuoksi pidin siitä lopustakin.

Tämä ja vielä näkemätön Blood Diamond - Veritimantti olivat ainakin minulle viimeistään herätys siihen, että Leonardo DiCaprio pyrkii olemaan jotain muutakin kuin vain teinityttöjen ikuinen idoli ja näiden elokuvien myötä aloin suhtautua DiCaprioonkin selvästi suopeammin, vaikka siis en kumpaakaan näistä vielä ilmestyessään nähnytkään; joskin tykkäsin DiCapriosta jo The Beachissa. Tässä elokuvassa DiCaprio olikin vallan mainiossa vedossa, vaikka tiettyä (sietämätöntä) poikamaisuutta hänen otteissaan oli, mutta se taisi riippua enemmänkin hänen roolihahmostaan kuin näyttelijästä itsestään. Matt Damon ei tehnyt mitenkään erityisen mieleenpainuvaa roolisuoritusta, mutta oli oma perusmiellyttävä itsensä. Jack Nicholson oli niin ikään oma itsensä eli ihan hyvä, mutta kyllä se hänen ikänsä alkaa näkyä vähän jo liiankin kanssa; ei Nicholson tässä(kään) roolissa mikään seniili ollut, mutta vanhentumisen merkit olivat selvästi nähtävillä. Mark Wahlberg ei kai Dignamina mitenkään huono ollut, mutta en osannut oikein tarkastella sitä roolisuoritusta, kun Dignam henkilönä oli todella ärsyttävä. En tykännyt siitäkään, etten muistanut Martin Sheenin sukunimeä koko elokuvan aikana, vaikka yritinkin sitä miettiä (muistin, että joku Martin se oli), ja vaikka muistin "kaikki" Sheenin roolit aina West Wingistä lähtien. Ärsyttäviä tällaiset black outit. Mukana menossa: Vera Farmiga (Up in the Air) ja Alec Baldwin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rambo

Lapin maisemissa vietetään porokilpailuja ja kisan päätteeksi Pirita (Mirjami Kuosmanen) iskee silmänsä poromies Aslakiin (Kalervo Nissilä). He alkavat viettää yhä enemmän aikaa keskenään ja lopulta päätyvät naimisiin. Kuitenkaan Pirita ei saa Aslakilta kaikkea sitä huomiota, mitä Pirita Aslakilta haluaa, sillä Aslak saattaa viettää pitkiäkin aikoja pororeissuillaan ja sitten kun Aslak palaa kotiin, hän on usein liian väsynyt viettämään helliä hetkiä Piritan kanssa. Niinpä Pirita epätoivoissaan menee shamaani Tsalkun (Arvo Lehesmaa) luokse ja pyytää tältä apua, jotta Aslak kiinnittäisi häneen enemmän huomiota. Tsalkku lausuu loitsun, jonka jälkeen Pirita joutuu myös tekemään omat rituaalinsa, mutta tällä loitsulla on omat sivuvaikutuksensa...

Minulla oli lippu ostettuna Night Visionsin Deep Red- eli Verenpunainen kauhu -näytökseen, kun pari päivää lippujen ostamisen jälkeen sainkin tietää, että Bio Rexissä vietetään synttäreitä ja että sen kunniaksi siellä esitettäisiin muun muassa Valkoinen peura. Koska olin Verenpunaisen kauhun jo nähnyt, niin päätinkin vaihtaa suunnitelmia ja suunnatakin lauantain ja sunnuntain pitkän leffaputken alkajaisiksi Bio Rexiin ja totta kai osansa päätöksellä oli myös tekemistä sillä, että Valkoinen peura on 1001-elokuva. Kun sitten tämä elokuva kuuluu ilmeisesti ensimmäisiin suomalaisiin kauhuelokuvatapauksiin, niin lopullinen päätös oli syntynyt. Eikä sillä, muun muassa Golden Globella palkittu (asia, joka minulle selvisi tyyliin sekunti sitten) Valkoinen peura oli kuin olikin varsin jännä elokuva ja olin hyvin iloinen, että menin katsomaan tätä.

Elokuvan alku ei kuitenkaan luvannut mitään hirveän hyvää, vaan se muistutti hyvin pitkälti tyypillisiä tuon(kin) ajan suomalaisia näytelmäelokuvia eli vaikka oltiinkin Lapin maisemissa ja lapinmiesten parissa, niin jotenkin meno tuntui tutun nihkeältä ja keskinkertaiselta, ja niinpä pitkään vain kuikuilinkin, että missä se elokuvan nimihahmo oikein luuraa ja millainen osa sillä on elokuvassa. Aslakin ja Piritan kuhertelu ei tarjonnut sinänsä mitään uutta ja tapahtumat etenivätkin (onneksi) aika nopeasti häihin. Elokuva alkaa parantaa otettaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun Aslak torjuu Piritan ja Piritta lähtee shamaani Tsalkun puheille. Tämän kohtaamisen jälkeen elokuva muuttuu aidosti mielenkiintoiseksi ja jopa jännittäväksi jä tämä tapahtuu ainakin minulle yllätyksenä tulleen juonenkäänteen kera. Tämän jälkeen niin kuvaus kuin musiikkikin onnistuu luomaan sellaisen mystisen tunnelman, että minä pidin hyvin paljon koko loppuosasta ja niinpä shamaanikohtauksen jälkeen tarina pitikin otteessaan ihan elokuvan loppuun asti. Elokuva jätti kyllä avoimiksi eräitä kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen valkoisen peuran kyvyn tai halun hillitä itseään surmatessaan poromiehiä, mutta liikoja en jäänyt näitäkään miettimään. Elokuva ei ollut mitenkään hirveän pitkä, mutta minusta kaikki asiat saatiin kerrottua tässäkin ajassa ja viitaten elokuvan alkuhetkiin olisi elokuvaa voitu hitusen myös tiivistääkin. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään hirveän yllättävä, vaan toivoin jo hyvissä ajoin ennen elokuvia, että elokuva päättyisi juuri niin kuin se sitten päättyikin eli senkin osalta kaikki meni jota kuinkin nappiin.

Näyttelijät olivat varsinkin alussa hyvin teennäisen oloisia eli juurikin heissä tuli mieleen nuo lukuisat mustavalkoiset näytelmäelokuvat, joissa näyttelijät ovat usein niin jäykköjä, että ihan kuin he ajattelisivat "Katsokaa, teemme tässä nyt näytelmäelokuvaa, eikä siten mikään näkemänne ole aitoa". Kuitenkin myös näyttelijöihin tulee valtavasti lisää virtaa tuon shamaanikohtauksen jälkeen ja varsinkin Piritaa näytellyt Mirjami Kuosmanen oli kunnolla mieleeni. Lapinjätkissä oli kyllä vähän sitä epäaitouden tunnessa myös loppupuolella, mutta kun tunnelma oli muuten kohdillaan, niin eivät hekään sitten hullummilta vaikuttaneet. Aslakia näytellyt Kalervo Nissilä oli alussa vaisu, eikä myöhemminkään mikään yliveto ollut, mutta Piritan seurassa ollessaan hänenkin hahmonsa kyllä menetteli. Lyhyen visiitin tehnyt Arvo Lehesmaa shamaanina oli kyllä mainio. Mukana menossa: Åke Lindman.

Pisteitä: 4/5

PS. Elokuvasta ollaan muuten suunnittelemassa uusintaversiota.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Komisario Bellie

Tohtori Frankenstein (Gene Wilder) opettaa neurokirurgiaa, mutta häntä muistutetaan jatkuvasti hänen isoisästään, joka teki kuuluisat hirviönsä, vaikka Frankenstein kuinka haluaisi jättää sukunsa menneisyyden taakseen. Erään oppitunnin jälkeen hän saa tietää perineensä Transylvaniassa sijaitsevan Frankensteinin kartanon, jonne hän sitten matkustaa. Transylvaniassa häntä odottaa sitten kyhmyselkäinen Igor (Marty Feldman) sekä assistentti Inga (Teri Garr) ja kartanossa vielä rouva Blücher (NEIGH-H-H-H) (Cloris Leachman). Kartanossa Frankenstein ja kumppanit sitten löytävät musiikin avulla Frankensteinin isoisän laboratorion ja Frankenstein ei tietenkään millään tahdo pysyä erossa hirviöntekopuuhista...

Frankenstein Jr. piti itse asiassa katsoa jo menneellä viikolla, mutta kiitos blogin kaatumisen elokuvan katselut siirtyivätkin pääosin tälle viikolle. Kuten Frankensteinin morsiankin, niin tämäkin elokuva sai odottaa katseluvuoroaan peräti pari vuotta, kun sain tämän tuolloin lahjaksi, mutta tein sellaisen periaatepäätöksen, että haluan nähdä (ainakin) ensimmäisen Frankensteinin ennen kuin katson tätä, vaikka tätä ei suorana jatko-osana voidakaan pitää. Hyvä vaan, että päätin niin ja hyvä, että sain muitakin Frankensteineja katseltua ennen tätä, sillä siitä oli todella hyötyä, mistä lisää tuonnempana. Mel Brooks on menettänyt omissa silmissäni selvästi tehoaan sitten 90-luvun (lue: vanhennuttuani), joten aina sellainen pieni epävarmuus painaa mielessäni uutta Brooksia aloittaessani. Tämä oli kuitenkin ihan kelpo tapaus, eikä ollut todellakaan niin pöhkö kuin olin otaksunut (mielessäni oli siintänyt ajatus teini-ikäisestä Frankensteinin hirviöstä).

Elokuva tekee todellakin kunniaa Frankensteinille, mikä näkyy mielestäni aika hyvin tarinassa, sillä vaikka tarina onkin selvästi omanlaisensa, siinä on kyllä paljon Frankensteinille tyypillisiä piirteitä, enkä tarkoita nyt pelkkää tarinaa. Ilman ilmiselvää komediallisuutta tämä melkein olisi voinutkin käydä yhdestä Frankenstein-elokuvasta. Elokuva on kuin kollaasi kaikista vanhoista Frankenstein-elokuvista ja niinpä tarina käykin läpi humoristisin keinoin niistä vanhoista Frankenstein-filmeistä tuttuja kohtauksia, mutta nivoo eri elokuvista tutut kohtaukset ihan toimivasti yhteen. Huumori ei ole ihan yhtä yliampuvaa kuin joissakin myöhemmissä Mel Brooks -elokuvissa, mutta jatkuvasti ainakin pieni huumorinvire pilkahtelee kohtauksista. Jos unohdetaan tiettyjen hahmojen jo silmiinpistävä koomisuusmaisuus, niin välillä mennään jopa vähän vakavammassakin hengessä eteenpäin, kunnes sitten yhtäkkiä tuleekin joku vitsi, josta monesti siirrytäänkin sitten nopeasti eteenpäin virittelemään seuraavaa vitsiä. Monesti vitsien hauskuus perustui sanojen ja ilmaisujen kaksoismerkitysten varaan, mistä periaatteessa kyllä tykkään, mutta silti osa jutuista eivät saaneet aikaan pientä hymähdystä enempää, jos sitäkään. Humoristisesta otteesta huolimatta elokuva tosiaan kumartaa juonenkulultaan esikuvilleen, ja jos kerran vanhoja Frankensteineja oli helppo katsoa, niin oli tätäkin, vaikka ei tehnytkään sinänsä mitään suurta vaikutusta ja vaikka osa vitseistä ei purrutkaan.

Myönnettäköön, että minäkin ensin ajattelin, onko levyn toistamisessa PS3:ssa jotain vikaa, kun elokuva oli mustavalkoinen, kun kerran dvd:n kansi on kuitenkin niin värikäs, mutta nopeasti tajusin, ettei näin ollutkaan, vaan ratkaisulla oli haluttu tehdä selvää kunniaa niille vanhoille Frankenstein-elokuville. Kuitenkaan vanhojen elokuvien muistaminen ei lopu tähän, vaan ilmeisesti elokuvassa oli käytetty monia samoja lavasteita kuin vanhoissa Frankensteineissa aina Frankensteinin laboratoriolaitteita myöten, joten elokuvan eri kohtauksista tuli suorastaan kotoisa olo, vaikka omiakin lavasteita toki elokuvassa nähtiin. Niin paljon erilaisia viittauksia nähtiin vanhoihin Frankensteineihin, että ihan hyvä vaan, etten ollut katsonut vain elokuvan ensimmäistä osaa, vaan myös useimmat jatko-osatkin olivat tuttuja.

Elokuvan selvästi hauskimmat asiat olivat sen hahmot oikeastaan tohtori Frankensteinia lukuun ottamatta. Niin Igor, Inga, hirviö (Peter Boyle) kuin rouva Blücher (NEIGH-H-H-H) olivat kaikki mainioita hahmoja ja vaikka he eivät koko ajan naurattaneetkaan, niin kaikille niille osui ainakin pari hauskaa juttua, mutta näistä hahmoista sitten hirviö ja Igor olivat ihan hauskoja ja joskus nauramiseen ei tarvittu muuta kuin ilmeet. Myös konstaapeli Kemp (Kenneth Mars) oli hauska hahmo ja esikuvansa kustannuksella naurettiin ehkä sittenkin kaikkein selvimmin. Harmi vaan, että itse tohtori Frankenstein tahtoi jäädä näiden muiden hahmojen varjoon. Hauskat hahmotkaan eivät kuitenkaan olleet niin hauskoja, että elokuva mitenkään yliveto olisi ollut.

Gene Wilder on kyllä mainio näyttelijä ja hän esittikin tohtori Frankensteinia ihan hyvä, mutta harmi vain, ettei hänen hahmostaan ollut saatu yhtään hauskempaa. Marty Feldman oli ihan hauska Igorina ja vaikka kuinka väittäisin nähneeni hänet ennenkin, niin en yhtään tiedä, että missä. Myös minua jo Kevät koittaa Hitlerille -elokuvassa naurattanut Kenneth Mars ja hirviönä nähtävä Peter Boyle tekivät hyvät roolisuoritukset. Teri Garr teki ihan perinteisen nuore blondin roolin Ingana, eikä rouva Blücheria (NEIGH-H-H) näytellyt Cloris Leachman sen kummoisempi ollut. Mukana menossa: Gene Hackman.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Kylää näytettäessä huomasin kylässä olevan majatalo nimeltä Gasthaus Gruskoff. Michael Gruskoff tuotti tämän elokuvan.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Headhunters

Guido Anselmi (Marcello Mastroianni) on menestyneitä elokuvia ohjannut elokuvaohjaaja, joka on hiljattain saanut aikaiseksi uuden menestyselokuvan. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja niinpä tuottajat, käsikirjoittajat, näyttelijät ja monet muut elokuva-alalla toimivat pyörivät hänen ympärillään ja haluavat osansa Guidon menestyksestä. Guido ei osaa kuitenkaan sanoa näille kunnolla vastaan ja antaa lupauksia vähän joka puolelle. Seuraavan elokuvan olisi tarkoitus ollakin scifielokuva, jota varten rakennetaan massiivinen raketinlaukaisualusta, mutta asiassa on vain yksi mutta: Guidolla ei ole aavistustakaan, mistä hänen elokuvansa kertoo, sillä hänen ideapussinsa on tyhjä...

Koska eilisen sateisen sään vuoksi viikonloppusuunnitelmani menivät hieman uusiksi, niin en jäänytkään Poriin, vaan suuntasinkin sukuloimaan Euran suunnalle jo nyt, vaikka alun perin piti tehdä reissu vasta ensi viikolla. No, aina kun olen täällä Eurassa käynyt, olen halunnut käydä paikallisessa elokuvateatterissa Kauttuan Kuvassa (tykkään pikkuteattereista), mutta joko se on ollut kiinni vierailuajankohtina tai sitten sieltä on tullut jotain huonoa tai jotain jo näkemääni. Nyt kuitenkin lykästi, sillä juuri tälle viikonlopulle osui pieni Euran elokuvatapahtuma, jossa näytettiin Federico Felllinin ohjaama 8½, joka oli samalla vieläpä 1001-elokuva, joten olihan se käytävä katsomassa (jos ei olisi näytetty, olisin käynyt luultavasti tänään katsomassa Iltapäivän Toscanassa). Itse elokuvan sisällöstä en tiennyt elokuvan alussa mitään, vaikka ohimennen ehkä siitä mainittiinkin jonkin elokuvan making of -dokumentissa, mutta sen näkemisestä oli kulunut niin paljon aikaa, että olin jo unohtanut koko asian eikä muistunutkaan mieleen kuin vasta elokuvan alkumetreillä. Väkeä salissa oli vain kourallinen, mutta ei se ainakaan elokuvalta tehoja vienyt, vaan 8½, josta näin alkuperäiskielisen version, oli varsin hauska elokuva.

Okei, osa elokuvan hauskuudesta (tämähän ei ollut komedia) selittyi sillä, että elokuvassa käsiteltiin yhtä suosikkiteemaani: elokuvan tekemistä. Aivan alussa olin vähän ulalla, mitä elokuvassa oikein tapahtuu, mutta hyvin nopeasti pääsin sitten juonen päästä kiinni ja siinä vaiheessa kun Guido esiteltiin kunnolla katsojillekin, moni palanen loksahti paikoilleen. Elokuvan tapahtumia on tavallaan aika hankalaa selittää, mitä nyt se varsinainen tarina tosiaan kertoo elokuvaohjaajan piinasta eli jonkinasteisesta valkoisen paperin ongelmasta, ja vaikka en itsekään varsinaisesti haaveile elokuvien tekemisestä (niiden parissa työskentelemisestä ehkä), niin silti jotenkin olen aina tykännyt näistä tätä aihetta käsittelevistä elokuvista ja tämä elokuva kuuluu niiden joukossa parhaimmistoon. Jotenkin tuli elokuvasta sellainen olo kuin se olisi Fellinin osittainen omaelämäkerta kaikkien omiensa menestyselokuvien jälkeen ja tähän seikkaan viittaa myös elokuvan nimi, joka viittaa Fellinin tekemien elokuvien määrään. En tietenkään voi sanoa, kuinka totuudenmukaisen kuvan elokuva antaa filmimaailmasta, mutta jossain määrin (ainakin täällä Euroopassa) nähdyn kaltaiset "haahkalintujen" ympärillä pyörimiset tuntuivat hyvin todenmukaisilta. Jos eivät olleet, niin Fellini oli kyllä osannut antaa ymmärtää asian olleen ainakin silloin joskus sellainen. Oikeastaan Fellini antaa elokuvan tekemisestä tai siihen liittyvistä oheisilmiöistä niin kamalan kuvan, ettei tällaisen elokuvan jälkeen ainakaan tekisi mieli lähteä siihen kelkkaan. Elokuvan loppuratkaisu oli tavallaan arvattavissa jo hyvissä ajoin, mutta ainakin minulla oli loppuratkaisun suhteen omat epäilykseni vielä pitkälle loppuun asti (sitä vaihtoehtoista loppuratkaisua väläyteltiinkin). Niin ja minua viehätti se elokuvaohjaajien lepopaikka suuresti.

Minulle tuli oikeasti sellainen tunne, että tässä oli sellainen elokuva, jota joko rakastaa tai vihaa, nimittäin elokuvassa oli paljon muutakin tarjolla kuin pelkkä päätarina: unijaksoja, takaumia menneisyydestä, mahdollisia otteita tulevasta elokuvasta sekä myös Guidon pään mielenliikkeistä. Ensimmäisten päätarinasta poikkeavien vaiheiden aikana (mutta siis jo päätarinan alettua) en heti ottanut selvää siitä, missä mentiin, mutta tästä huolimatta huomasin pitäväni näistä fantasiajaksojen sisällöistä siinä määrin, että elokuva oli suorastaan viihdyttävä (ja tällaista en voi sanoa kaikista näin paljon totta ja fantasiaa sekoittavista elokuvista). Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin saamaan jo kohtaustenkin aikana selvää, mikä on mielentuotetta, mikä takauma jostain ja mikä totta, joskaan ei aina. Esimerkiksi jo mainitun "vaihtoehtoisen lopun" kohdalla olin aivan varma, että se oli totta ja niin paljon Guido oli saanut kokea, että vähän toivoinkin sen olleen se todellinen lopetus. Joidenkin mielestä nämä sivupolut (puhtaista fantasiajaksoista on vaikea puhua, koska mukaan mahtui todellisia takaumiakin) voivat vaikuttaa sekavilta, mutta jotenkin minä onnistuin samaistumaan Guidoon ja näinkin niissä paljon siitä ajatusmaailmasta, stressistä ja luomisen tuskasta, mitä Guidon asemassa oleva(kin) henkilö käy läpi joutuessaan tällaiseen pyöritykseen.

Marcello Mastroianni oli loistava Guidona ja auttoi omalta osaltaan samaistumaan Guidoon. Varsinkin elokuvan loppuvaiheilla tykkäsin Mastroiannin näyttelemisestä erityisen paljon, sillä silloin Guidon mielentila tuli erittäin hyvin esille pelkistä kasvonliikkeistäänkin. Niin ja en mene vannomaan, etten olisi tykännyt Mastroiannista vieläkin enemmän kuin Fellinin aiemmassa elokuvassa Ihana elämä. Elokuva oli Guidon jälkeen kovin naisvetoinen ja nämäkin naiset olivat ihan hyviä aina Guidon ex-vaimosta Luisaa näytelleestä Anouk Aiméesta lähtien. Muut miehet jäivät kyllä naisten(kin) jalkoihin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä elokuva tulleekin uudehkon periaatteeni vuoksi uuteen katseluun tuossa keväämmällä ja ihan mielelläni otankin tämän katseluun toiseenkin kertaan, sillä päätarinaa lukuun ottamatta monet asiat ehtii siihen mennessä varmasti unohtamaan. Vähän tuli sellainen olo, että jos sittenkin osa elokuvan viehätyksestä johtuikin siitä, että katselin sitä leffateatterissa, mutta saa nyt nähdä.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Hölmö hullu rakkaus

Tohtori Frankensteinin (Colin Clive) luoma hirviö (Boris Karloff) ei kuollutkaan kyläläisten polttamassa tuulimyllyssä, vaan hän nousee rakennuksen tuhkista ja lähtee kyläläisiä pakoon metsiin. Samaan aikaan toisaalla tohtori Frankenstein toipuu vammoistaan rakastamansa vaimonsa Elizabethin (Valerie Hobson) hellässä huomassa, kun paikalle saapuu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger), jolla on ollut samanlaisia ajatuksia kuin Frankensteinilla ja haluaa jatkaa Frankensteinin viitoittamalla tiellä, mutta Frankenstein ei tahdo millään suostua Pretoriuksen vaatimuksiin. Ennen pitkään Frankensteinin on kuitenkin annettava periksi ja niinpä kaksikko alkaa suunnitella hirviölle morsianta...

Sain tämän elokuvan lahjaksi jo lähes pari vuotta sitten, mutta en ole voinut tätä katsoa, koska alkuperäinen Frankenstein oli vielä näkemättä ja syystä tai toisesta meni aina tämän vuoden alkuun, ennen kuin ylipäätään hankin tuon toisen elokuvan ja nyt päättyneeseen viikonloppuun, ennen kuin sain elokuvan katsottua. Frankensteinin morsian tai oikeastaan sen omistaminen olikin varmasti yksi syy siihen, miksi ylipäänsä hankin Frankensteinin jo alkuvuodesta; normaalin katsomisjärjestyksen mukaan tämä olisi ollut katseluvuorossa about vuosi sitten, joten ei Frankensteinin hankkimiseen loppujen lopuksi niin kauan mennyt. Vaikka katsoinkin tämän elokuvan vasta eilen, niin sen jälkeen olen ehtinyt jo muutamasta lähteestä (1001 elokuvaa- ja 101 kauhua -kirjat, making of) ehtinyt havaita, että tämän elokuvan arvostus on poikkeuksellisesti alkuperäistä elokuvaa korkeammalla ja minun on nyt pakko kerrankin yhtyä näihin kehujiin, sillä tämä elokuva toden totta oli ainakin vähän Frankensteinia parempi, vaikkakaan ei siltikään minun makuuni taattua laatua.

Elokuva aloitetaan Frankensteinin tarinan kirjoittaneen Mary Shelleyn (Elsa Lanchester) kotoa, jossa käydään (mukavan) lyhyesti läpi ensimmäisen elokuvan tapahtumat, mutta koska tarina oli päättynyt miten oli, pyysivät kanssakuulijat tarinalle jatkoa, jota Shelley alkaa sitten kertoa. Pidin erityisesti tämän elokuvan kohdalla siitä, että elokuvan tarina on paljon monitahoisempi tapaus kuin mitä ensimmäisessä osassa. Siinä, missä Frankensteinissa tyydyttiin rakentamaan hirviö ja päästämään se irralleen, tässä elokuvassa hirviö mellastaa edelleen siellä täällä, mutta samalla toisaalla on meneillään suunnitelmat naisen tekemiseksi ja lopulta nämä juonenlangat punotaan yhteen tavalla, josta minä tykkäsin. Kuten ei edellinenkään osa, niin eipä tämäkään osa juurikaan pelottanut, mutta silti elokuvassa riitti viihdyttäviä hetkiä vaikka muille jakaa. Elokuva ei ole myöskään ihan yhtä vakava kuin edeltävä osa, vaan siinä riitti myös huumoria siinä määrin, että elokuvan olisi melkein voinut luokitella kauhukomediaksi, mistä suurimpana esimerkkinä olivat nämä pikkuihmiset. Tässä osassa Frankenstein - vastoin Boris Karloffin toivomuksia - oppi puhumaan, osin johtuen siitä, että Shelleyn alkuperäisteoksessa hirviö osasi varsin hyvin puhua. Tämän lisäksi hirviö kykeni ystävystymään ja minun on kyllä sanottava, että hirviö jopa vähän menetti tehoaan näiden seikkojen vuoksi. Elokuvan alkaessa olin lähes varma, että tämä morsian (Elsa Lanchester) tuodaan mukaan paljon aiemmin, mutta oikeastaan ilokseni huomasin, että morsianta ei tehtykään kuin aivan elokuvan loppumetreillä eli kaikki elokuvassa nähdyt tapahtumat ikään kuin johtivat lopulta tämän morsiamen tekoon. Kun sitten morsiamen teon jälkeen kaikki ei menekään ihan niin kuin oli ajateltu, loppuratkaisu tarjosi vielä viimeiset huvittavat hetket.

Boris Karloff oli jälleen mies paikallaan ja esitti hirviötä oikein hyvin. Jos edellisessä osassa Colin Clive esitti hullua tohtori Frankensteinia hyvin, niin niin teki myöskin tässä elokuvassa tohtori Pretoriusta näytellyt Ernest Thesigerkin ja itse asiassa hieman paremminkin. Miä oli vain hyvä, sillä tohtori Frankenstein oli tässä elokuvassa (ehkä vähän lopputapahtumia lukuun ottamatta) paljon rauhallisempi tapaus kuin edellisessä osassa. Morsiamen rooli oli lyhyt, mutta Elsa Lanchester (osin meikkaaja Jack Piercen avittamana) teki kyllä morsiamesta elokuvan ikimuistettavimman hahmon. Hänkään ei aiheuttanut kunnon pelottavia viboja, mutta kyllä morsiamen hahmo hyvin mieleenpainuva ilmestys oli.

Pisteitä: 4/5

Frankenstein, Frankensteinin morsian, Frankensteinin poika, The Ghost of Frankenstein, Frankenstein Meets the Wolf Man, House of Frankenstein, House of Dracula, Bud Abbott Lou Castello Meet Frankenstein

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankensteinin poika

Tohtori Henry Frankenstein (Colin Clive) varastelee apurinsa Fritzin (Dwight Frye) kanssa ruumiinosia salaisiin kokeisiinsa, joista Frankenstein ei suostu kertomaan edes lähimmäisilleen. Niinpä Frankensteinin kihlattu Elizabeth (Mae Clarke) huolestuu ja lähtee yhdessä ystävänsä Victor Moritzin (John Boles) ja Frankensteinin opettajana toimineen tohtori Waldmanin (Edward Van Sloan) kanssa Frankensteinin laboratorioon, mutta kun he pääsevät sinne, on Frankensteinin kokeet jo suorittamista vaille valmiit ja vierailijat pääsevätkin näkemään jotain ennenkokematonta: pala palalta tehdyn ihmisen herättämistä henkiin. Henkiin herätettyä ihmistä (Boris Karloff) ei kuitenkaan ihan täysin vastaa edes tohtori Frankensteinin toiveita, vaan siitä tulee todellinen hirviö...

Frankenstein kuuluu Draculan ohella niihin populaarikulttuurin ilmiöihin, joista minä olen jäänyt jokseenkin sivuun ja nämä alkuperäiset elokuvatkin on siten jäänyt näkemättä. Kuitenkin molempien kohdalla on nähty niin (parodioituja) sarjakuva- kuiin piirrettyversioita ja ainakin Draculasta on monia jäljitteleviä elokuvaversioita olemassa, joista tosin en myönnä varmasti nähneeni kuin Leslie Nielsenin tähdittämän parodian, ja näiden lukuisten versioiden kautta molempien elokuvien tarinat ovat ainakin osittain tuttuja hahmoja myöten. Tosin myönnettäköön, että ei siitä ole varmaan edes viittä vuotta, kun vielä luulin Frankenstein-nimen viittaavan siihen hirviöön, eikä niinkään hirviön luojaan (näitä paljastuksia tulee pari lisääkin vielä). Niinpä olikin korkea aika päästä käsiksi myös näihin alkuperäisiin elokuviin ja siinä missä Draculan vuoro tulee ehkä joskus ensi vuonna, Frankenstein-elokuvat katsellaan nyt. Näistä tämä ensimmäinen Frankenstein-elokuva oli ihan mukava tapaus, vaikkakaan ei nyt suoranaisesti pelottava.

Kuten edellä katsomassani Ihmissudessa, niin tässäkään elokuvassa ei jäädä liiaksi junnaamaan paikoilleen, vaan elokuva starttaa heti alussa tohtori Frankensteinin ja apuri Fritzin, jonka nimeksi olin luullut Igor, ruumiin(osa)ryöstötempauksilla. Näiden tempausten jälkeen painutaankin Elizabethin ja Victorin sekä myöhemmin tohtori Waldmanin luo, joiden dialogien kautta katsojallekin selitetään, mitä Frankensteinin salaisessa kammiossa on tapahtumassa (ihan kuin se nykykatsojille ainakaan epäselvää olisi). Tästä päästään vähitellen sitten hirviön henkiin herättämiseen ja sen karmeisiin seurauksiin samalla kun valmistaudutaan Elizabethin ja tohtori Frankensteinin häihin. Kaikissa näkemissäni Frankenstein-muunnelmissa hirviö on karannut laboratoriosta menemällä seinän läpi ja myönnän vielä senkin, että odotin niin käyvän myös tässä elokuvassa, mutta niin vain sen karkasikin oven kautta. Minut todella yllätti Frankensteinin lopullinen suhtautuminen luomukseensa, mutta noin muuten elokuva ei tarjonnut mitään suuria yllätyksiä, vaikka hirviön karkaamisen jälkeen tarinan jatkumissuunnasta en mitään tiennytkään. Tämä elokuva ei ollut yhtään sen pidempi kuin Ihmissusikaan (ettei vain 67 minuuttia olisi ollut jokin kauhuelokuvan standardipituus), joten eipä hirviökään pääse hirveästi tekemään pahojaan, vaikka yhden sen verran karmivan tempun tekikin, että ehdin jo ajatella, ettei sitä uskalleta tehdä näin varhaisessa elokuvassa, mutta tehtiin se sittenkin. Hirviön loppu oli toteutettu hyvinkin näyttävällä, mutta samalla ihanan hyytävällä tavalla. Tämän jälkeen seurannut loppukohtaus olisi voitu jättää kokonaan pois, kuten noin yleisestikin vähentää näitä rauhallisempia häähumujuttuja.

Hirviön ulkomuoto oli totta kai tuttu jo entuudestaan, mutta myönnän, että olihan se aika vaikuttava näky, kun sen näki nyt tässä elokuvassa. Sitä kyllä jäin vähän miettimään, että niin suuret taidot kuin Frankensteinilla tuntuikin olevan, niin miksei hän ollut saanut hirviön päästä sitten ihmismäisempää? No, ehkä on parasta olla ajattelematta liikaa. Hirviö kostaa toki kiduttajilleen, mutta kaiken kaikkiaan se vaikutti enemmänkin joltain jälkeenjääneeltä lapselta, joka ei oikein tajua tekojensa seurauksia, mikä näkyy sitten tässä järvenrantakohtauksessa. Tällaisenaankin hirviö oli selvästi jo mainitun Ihmissusi-elokuvan ihmissutta parempi hirviö.

Minusta oli hauskaa, että alkuteksteissä hirviön nimen paikalla oli vain ?-merkki, mutta lopputeksteissä nimen paikalla jo näkyy Boris Karloff. Lopputekstien ylälaidassa lukee vieläpä, että hyvien näyttelijöiden nimien julkaiseminen toistamiseen on todellakin sen arvoista ja olihan tässä ihan hyvät näyttelijät. Karloff totta kai oli maskin peitossa läpi elokuvan, joten hänestä olisi voinut kuvitella, ettei hän pääse näyttelijänä oikein esille, mutta näin ei suinkaan ollut, vaan hänen elehtimistä pystyi monesti havaitsemaan hirviön kulloisenkin mielentilan. Tämä näkyi varsinkin hirviön viimeisessä kohtauksessa, jossa hirviön hätä ja paniikki tuntui suorastaan käsinkosketeltavalta. Myös Colin Clive teki hienon roolityön tohtori Frankensteinina ja hän näyttelikin hullua tiedemiestä melko uskottavasti. Näiden kahden ulkopuolelta ehkä yllättäenkin esille nousi pääosin rauhallista Victoria esittänyt John Boles.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Nytpähän taidan tietää senkin, mistä Simpsonien tekijät saivat ideansa alkuaikojen Kauhujen talo -jaksojen alkuvaroituksiinsa. Hih!

Frankenstein, Frankensteinin morsian, Frankensteinin poika, The Ghost of Frankenstein, Frankenstein Meets the Wolf Man, House of Frankenstein, House of Dracula, Bud Abbott Lou Castello Meet Frankenstein

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankensteinin morsian

Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) saapuu kotikyläänsä 18 vuoden jälkeen veljelleen sattuneen kuolemaan johtaneen metsästysonnettomuuden jälkeen. Larry tapaa Gwenin (Evelyn Ankers), josta Larry kiinnostuu oitis ja saa Gwenin lopulta suostuteltua lähtemään kanssaan ulos, mutta kolmanneksi pyöräksi tulee Gwenin ystävä Jenny (Fay Helm). Mustalaiset ovat tulleet kaupunkiin, joten kolmikko lähtee käymään ennustaja Belan (Bela Lugosi) luona. Jenny jää ennustajan luo Larryn ja Gwenin lähtiessä kävelylle ja kun Jenny lähtee pois, hän ei löydä seuralaisiaan, vaan harhailee metsään, jossa susi hyökkää hänen kimppuunsa. Larry tappaa suden, mutta ennen sitä susi ehtii kuitenkin purra Larrya, millä on kohtalokkaat seuraukset, sillä kyseessä oli kuitenkin ihmissusi...

Aiempien vuosien hankinnoista ollaan viimein päästy eroon yksittäisiä (melkein-)jatko-osia lukuun ottamatta ja on aika alkaa katsastaa tänä vuonna hankittuja elokuvia; vertailun vuoksi viime vuonna pääsin kyseisen vuoden hankintojen kimppuun vasta marraskuun puolivälin jälkeen. Tuossa tammikuussa tuli käytyä Turussa ja koska en ollut pitkään aikaan ostellut oikein kunnolla kauhuelokuvia, päätin tehdä sen silloin, koska Turussa on minun mieleeni oleva leffadivari, jossa on poikkeuksellisen hyvä kauhuvalikoima. Sieltä tuli sitten ostettua yhtä jos toista, mutta yksi elokuvista oli kauan kaipailemani Frankenstein, jolle tuli tässä hommattua kaikki jatko-osatkin Bud Abbot Lou Costello Meet Frankenstein -leffaa lukuun ottamatta (miksi se on mainittu virallisena jatko-osana, en tiedä) ja koska yksi jatko-osista oli Frankenstein Meets the Wolf Man, niin pitihän tämä alkuperäinenkin Ihmissusi sitten hommata samaan aikaan noiden jatko-osien kanssa, kun en tätäkään ollut vielä nähnyt. Tämän elokuvan uudelleenversioinnin tuli jo nähtyä ja pidinkin siitä aikalailla, mutta tämä alkuperäinen versio ei päässyt kuitenkaan ihan samalle tasolle ollen kuitenkin ihan mukiinmenevä tapaus.

Elokuva ei hirveästi höntyile, vaan siinä mennään aika nopeasti asiaan eli vaikka ihmissutta saadaankin odottaa tovi jos toinenkin, niin juonta viedään kuitenkin eteenpäin koko ajan. Niinpä alussa selvitellään nopeasti Larryn paluun syyt ja jo pian tämän jälkeen alkaa Gwenin liehittely ja sitten ollaankin jo menemässä kohti ihmissuden ensiesiintymistä. Toki tässä alussa viitataan siihen ihmissuteen moneen kertaan, joten elokuvan pääaihe ei pääse unohtumaan. Noin päällisin puolin koko ihmissusikuviosta jäi sellainen hassu fiilis. Tapa, jolla ihmissuden kykeni tunnistamaan oli hassu sikäli, kun tämän tunnistuksen ei voinut tehdä kuin ihmissusi itse sekä katsoja. Toisin sanoen elokuvassa mainitut tunnistuskeinot kerrottiin vain, jotta katsojalle olisi heti selvää, kuka oli ihmissusi ja kuka ihmissuden seuraava uhri. Myös itse ihmissusi oli vähän hassu tapaus vailla mitään uskottavuutta, vaikka mistään kömpelöstä yritelmästä ei kyse ollutkaan. Elokuva oli kuitenkin sen verran lyhyt, että ihmissusi ei päässyt kovin monesti rellestämään, vaan sitäkin nähtiin suurin piirtein juuri niin monta kertaa kuin oli tarpeen. Ihmissuden henkilöllisyys ei kuitenkaan missään vaihessa ollut epäselvä, vaan se paljastettiin tyyliin heti. Loppuratkaisu oli aika tyypillinen tuon ajan elokuville, eli lopputapahtumien jälkeen ei juuri jääty fiilistelemään. Kokonaisuutena elokuva oli ihan kivaa yhden illan viihdettä, mutta vaikka väsyttikin (illan päiväunet jäi väliin jäkispelin takia), niin olisin kyllä suonut elokuvalle selvästi lisää kestoa, mutta menihän se tälleen vähän tiiviimmässäkin tapauksessa. Oudonmuotoinen pentagrammi jäi kyllä mieleen ja jäinkin miettimään, oliko kyseessä tuon ajan näkemys siitä vai vain elokuvan tekijöiden.

Näyttelijät edustivat sitä samaa mieleenpainumattomuuden perinnettä kuin monet tuon ajan elokuvien näyttelijät, mutta sen seikan, minkä panin mielelläni merkille, oli minulle tavalla tai toisella tuttujen näyttelijöiden määrä. Tai no, Lon Chaney Jr. ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta se kyllä tulee tutuksi seuraavan viikon aikana. Kuitenkin elokuvassa oli niin Claude Rains (mm. Casablanca ja Arabian Lawrence), Ralph Bellamy (Rosemaryn painajainen) sekä totta kai Bela Lugosi, jonka olen tosin toistaiseksi nähnyt ainoastaan Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta- eli Plan 9 from Outer Space -leffassa, mutta hänenkin kohdalla tilanne tulee muuttumaan seuraavien viikkojen aikana. Kuitenkin kaikki nämä henkilöt olivat minulle vähintäänkin niminä tuttuja, mikä on yleensä varsin harvinaista, kun näinkin vanhoista elokuvista puhutaan.

Pisteitä: 3/5

PS. Jos jollakulla on sanottavaa näistä alla listaamissani jatko-osista ja niiden luonteista, pistää vaan viestiä. Menen tällä hetkellä IMDB:n määritelmän mukaan, mutta jokin minua hämää näissä määritelmissä, mutta ehkä se on vain se, että koska nimessä mainitaan muu hahmo kuin Ihmissusi, niin en osaa ajatella niitä jatko-osina. Muutenkin tuntuu oudolta, että useampi elokuva johtaa samoihin jatko-osiin.

Satunnainen klaffivirhe matkan varrelta: Kun haavoittunutta Larrya kannetaan sisään taloon, kantajat ja Larry tulevat sisään ensin yhdestä kuvakulmasta ja sen jälkeen vielä toisesta. No, eipähän jää epäselväksi asia.

Ihmissusi, Frankenstein Meets the Wolf Man, House of Frankenstein, House of Dracula, Bud Abbott Lou Castello Meet Frankenstein

Seuraavana arvosteluvuorossa: Frankenstein