Etelämeren noitakuningatar saa voimaa siitä, että hän tuhoaa rakastajiensa penikset, mutta kerran hän erehtyy sänkyyn miehen kanssa, joka vie hänen voimansa ja hän uhoaa tulevansa kostamaan myöhemmin kadoten merten syvyyksiin ja samalla kiroten miehen jälkeläiset. Siirrymme nykyaikaan, jossa antropologi Tania Wilson (Barbara Anne Constable) kastautuu meressä ja saa noitakuningattaren sisäänsä ja Wilsonista tulee kylmäverinen tappaja, Lady Terminator, joka tappaa tapauksesta riippuen joko asein tai seksillä, jonka jälkeen miehen vehkeet tuhoutuvat. Lady Terminatorin tähtäimessä on myöskin tuon noitatohtorin jälkeläisiin kuuluva Erica (Claudia Angelique Rademaker), joka onnistuu kuitenkin pakenemaan, mutta Lady Terminator ei niin vain anna periksi...

Vihdoin ja viimein on Night Visions -elokuvat käsitelty tämän arvostelun myötä, sillä Lady Terminator sai luvan olla Night Visionsin vihoviimeinen elokuva. Esityksen alkaessa kello oli jo yhdeksän (tai kahdeksan, jos talviaikaan siirtyminen lasketaan) ja olin kuvitellut olevani jo kuolemanväsynyt, mutta kiitos kai useiden yöllä nautittujen kahvien, niin melko virkeä olin vielä tämänkin elokuvan aikana. Tästä elokuvasta olen kuullut jonkin verran jo aiemmin, joten olin ollut vähintäänkin utelias näkemään tämän jo pidemmän aikaa, joten eihän tätä voinut sitten missään nimessä jättää väliin. No, omalla kohdallani Lady Terminator jäi ikävä kyllä vähän puolitiehen.

Elokuvan tarina ei nimittäin ollut kovinkaan kaksinen. Jotenkin ei vain jaksanut iskeä tämä idea sekstaamalla miehiä tappavasta naisesta ja itse asiassa koko alun noitakuningatar-juttukin oli vähän silleen plääh. Niin kuin mitä? Noitakuningatar asettaa kirouksen miehen, joka onnistuu tyydyttmään hänet sängyssä? Okeeei! Onneksi tässä elokuvassa kuitenkaan varsinaisella tarinalla ei tehty oikeastaan yhtään mitään, vaan pääasia on toiminnalla sekä Terminator-elokuvien parodioinnilla/matkimisella (en ole varma, kummasta on kyse) ja ei sillä, varsinkin jälkimmäisen elokuva onnistuu paikoitellen jopa ihan tyydyttävästi toteuttamaan ja niinpä monet toimintakohtaukset ovatkin ihan viihdyttäviä katsoa, joskaan ei missään nimessä läheskään kaikki. Niitä näyttäviä toimintakohtauksia olisi saanut olla paljon enemmän, jotta leffasta tosissaan tykkääminen olisi ottanut tuulta alleen; nyt vain tyydyttiin monesti vain apinoimaan Terminaattoria. Elokuvan kai pitäisi kuulua kategoriaan "niin huono, että on hyvä", mutta ei se ainakaan minun makuuni niin hyväkään ollut, parempi toki kuin juuri ennen tätä elokuvaa katsomani Ator - taisteleva kotka. Muu jäljellä oleva yleisö tuntui repeilevän tällekin elokuvalle enemmän kuin minä, mutta sitten taas kuulin yhden näistä paljon nauraneista sanoneen elokuvan jälkeen melko sanatarkasti "Vittu, että oli paska leffa!" Että joo. Ekstrapisteitä Come with me if you want to live -repliikistä (ei kokonaisia pisteitä kuitenkaan), vaikka I'll be back taisikin jäädä uupumaan. Vaikka elokuvassa tosiaan oli ihan viihdyttäviäkin toimintaosuuksia, niin ikävä kyllä lopputaistelu ei sitten ollutkaan sellainen ja jotenkin elokuvan loppu olikin vähän vaisu.

Kuten asiaan kuuluu, niin näyttelijöille ei suinkaan ollut mitään parhaiden näyttelijöiden palkintoja tarjolla, vaan näyttelijät olivat toinen toistaan kehnompia. Okei, ehkä (lady) terminaattoria näyttelevän ei tarvitsekaan liiemmin osata näytellä, joten sinänsä Barbara Anne Constable oli ihan jees, vaikka ei sekään nyt ihan samanlainen pökkelö ollut kuin Iso-Arska. Valitettavasti vaan muistakaan näyttelijöistä ei ollut oikein mihinkään. Christopher J. Hart sentään taitaa vähän yrittää, mutta muut ei oikein senkään vertaa.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Tartunta

Ator (Miles O'Keeffe) syntyy Torrenin jälkeläisenä, mutta hänen isänsä ei kykene huolehtimaan pojastaan, joten Ator adoptoidaan perheeseen, jossa on jo yksi lapsi, Sunya (Ritza Brown). He kasvavat yhdessä ja aikuisuuden kynnyksellä Ator tunnustaa rakkautensa Sunyalle, jolloin heille molemmille selviää, että he eivät olekaan sukua toisilleen, joten he voivat mennä keskenään naimisiin. Kuitenkin paha Hämähäkin ylipappi (Dakar) sieppaa Sunyan, joten Atorin on lähdettävä hakemaan rakastaan takaisin ja myöhemmin mukaan tarttuu myös naissoturi Roon (Sabrina Siani), joka hamuaa Hämähäkin ylipapin aarteita ja yhdessä he suuntaavat kulkunsa kohti Hämähäkin ylijumalan kotia joutuen matkalla monenlaisiin seikkailuihin...

Koska minulla oli mahdollisuus nähdä tämän elokuvan kanssa samaan aikaan esitetty Inbred jo aiemmin, niin sunnuntain aamuun valikoitui sitten tämä elokuva, joskin jotain ehdin lukea tästä jo elokuvaa valitessani ja tuolloin saatoinkin ajatella, että olisi mukavaa vaihtelua festivaalin muihin elokuviin (how little I knew). Ator - taisteleva kotka on syntynyt Conan barbaarin aiheuttaman muskelisankarifantasiabuumin vanavedessä ja ei todellakaan kuulu niihin parhaimpiin tapauksiin tai jos kuuluu, niin olen kyllä rehellisesti sanottuna hyvin huolissani niistä muista elokuvista. Ator - taisteleva kotka oli nimittäin tökerön huono yritys ratsastaa Conan barbaarin maineella, vaikka pienet hetkensä tässäkin elokuvassa oli.

Elokuvan tarinassa siis seikkailee Ator-niminen henkilö, joka lähtee pelastamaan kidanapattua siskoaan pahan kynsistä. Matkalla sitten Ator joutuu jos jonkinmoiseen vaaraan, mutta jollain ilveellä hän vain selviää niistä kaikista. Toisin sanoen tarina, joka on nähty ennenkin ja uskokaa tai älkää, todellakin paljon paremmin kerrottunakin. Tämä elokuva keskittyi vain olemaan halpa kopio Conan barbaarista, vaikka juoneltaan olikin vähän toisenlainen, enkä edes pysty tajuamaan, miten näitä osia on tehty neljä. Elokuvan tarinankuljetus oli todella kömpelön oloista ja niinpä eteeni aukesikin paljon täysin satunnaisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään virkaa koko tarinan kannalta eli toisin sanoen Ator sai vastaansa tämän tästä pieniä hankaluuksia, joiden tarkoitus oli vain antaa elokuvalle vähän lisää pituutta. Elokuva oli yksi iso tahattoman komiikan tyylinäyte sillä erotuksella, että tällä kertaa se tahaton komiikka ei tehnyt elokuvasta suinkaan hyvää, vaikka ympärillä yleisö tuntuikin viihtyvän. Ei, tämä elokuva oli vain huono. Vielä kun kömpelöön tarinaan lisätään onneton dialogi, niin siinähän sitä sitten ollaankin. Taistelut olivat tylsiä ja huonosti toteutettuja eikä niissä tuntunut olevan mitään eloa. Kuitenkin minun on häpeäkseni myönnettävä, että vaikka hyvin käsitinkin elokuvan huonouden jo tätä katsellessani, niin jossain siinä tunnin jälkeen huomasin sittenkin jännittäväni edes hitusen sitä, millä tavoin kaikki saadaan päätökseen, joten ihan pohjapisteille en voinut tätä jättää. Tai ehkä minä vain jännitin sitä, että kun ilkeä Hämähäkin ylipappi ja hänen kehnosti toteutetun hämähäkkinsä on voitettu, niin tuleeko Atorin, Sunyan ja Roonin välille jokin kolmiodraaman tynkä (ei tullut). Elokuvan loppu oli aivan aivoton.

Näyttelijät jatkoivat muun elokuvan viitoittamaa tietä ja olivat niin ikään luokattomia, mikä näkyi ja kuului varsinkin vuorosanoja lausuttaessa. Miles O'Keeffe oli vain yksi lihaskimppu lisää, mutta hän ei päässyt ulosannissaan edes Arnold Schwarzeneggerin tasolle ja niinpä O'Keeffellä ei ollutkaan mitään uskottavuutta oikein missään vaiheessa elokuvaa ja samaa sakkia olivat nämä elokuvan tärkeimpiä naisia esittäneet Sabrina Siani ja Ritza Brown. Dakar oli ihan peruspahiksen oloinen kuitenkin.

Pisteitä: 2/5

Ator - taisteleva kotka, Ator II, Rautasoturi, Quest for the Mighty Sword

Seuraavana arvosteluvuorossa: Lady Terminator

Perheenisä ja asianajaja Chris Cleek (Sean Bridgers) on metsässä tähtäilemässä aseellaan, kun havaitsee siellä villinaisen (Pollyanna McIntosh). Pian Chris onkin perheineen siivoamassa tonttinsa maakellaria, mutta hän ei kerro muille, että miksi. Kun kellarissa on tilaa, Chris vangitsee naisen ja vie tämän sinne kahlittuna. Tämän jälkeen Chris esittelee naisen perheelleen ja sanoo aikovansa sivistää tämän viimeisen villinaisen. Muut perheenjäsenet suhtautuvat Chrisin uuteen "lemmikkiin" vaihtelevalla menestyksellä, eikä villinainenkaan loppujen lopuksi ole kovin halukas pysyttelemään vain kahleissaan...

Toisessa salissa näytettiin jatko-osaa, joten meninkin katsomaan tätä tietämättömänä siitä, että tämäkin on itse asiassa jatko-osa, mutta eipä sitä jatko-osamaisuutta edes tästä elokuvasta huomannut; villinaisen taustaakin alussa vähän valoitettiin. Joka tapauksessa ennakkoon minulla oli sellainen käsitys Night Visionsista, että festivaaleilla näytettäisiin enemmänkin tämäntyyppisiä elokuvia, sillä The Womanissa oli sairas idea, se oli raaka ja gorentäyteinen, mutta samalla hyvin vakavahenkinen kauhudraama, jollaisista minä paljon tykkään. Enkä kyllä ollut ainoa, sillä tämä elokuva voittikin festivaalien yleisöäänestyksen, eikä minun ollut vaikea käsittää, että miksi. The Woman kun oli kuin olikin yksi festivaalin parhaista elokuvista ja paras juurikin näistä vakavasti otettavista elokuvista.

Elokuva alkaa kuin mikä tahansa perhedraama. Cleekin perhe on ollut viettämässä yhdessä ulkoilupäivää ja lähtevät kotiin. Sitten Chris lähtee metsälle ja kaikki muuttuu. Tiettyjä draaman aineksia toki tarjotaan sittenkin, mutta kun tämä metsissä ikänsä asunut nainen havaitaan ensimmäistä kertaa, elokuvan fokus siirtyy jokseenkin ahdistavan kauhutarinan suuntaan. Näemme, kuinka jokseenkin kauhistunutta naista yritetään pestä puhtaaksi ja sittemmin vielä opettelemaan syömään ja oppiipahan tämä myös mumisemaan jotain pääasiassa käsittämätöntä. Erityisesti minua kiehtoi koko touhussa se, että vaikka Chris on kuinka sivistämässä tätä villinaista, niin totuuden nimissä ei hänenkään tekemiset niin sivistyneitä ole, että ne aina kestäisivät päivänvaloa ja mitä parasta, ihan kaikki muutkaan Cleekin perheestä eivät ole täysin puhtoisia. Niinpä Chris kuvittelee olevansa todellinen hyväntekijä, vaikka kaikesta näkee, että hänellä on myös sadistinen puolensa. Kuitenkin tietyillä perheenjäsenillä on moraalia, mikä sitten aiheuttaa kiistatilanteita Chrisin ja perheen välille, mikä vain korostaa sitä, että Chris itsekin käyttäytyy paikoitellen kuin mikäkin luolamies. Ehkä yllättävintä elokuvassa oli se, kuinka vähän siinä olikaan väkivaltaa ja gorea, sillä vasta ihan loppupuolella homma pistettiin likaiseksi, mutta sitten kun niin tehtiin, niin sitten sitä toki oli aivan kylliksi. Ennen sitä oli kuitenkin nähty melko sairas tarina perheenisästä, joka tarkoittaa (mielestään) hyvää, mutta tekee kuitenkin jotain aivan muuta. Näihin lopputapahtumiin palatakseni vielä, niin elokuvan loppuratkaisu ei sinänsä yllättänyt, vaikka siihenkin toki liittyi aspekteja, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Kaiken kaikkiaan oikein mukava kauhupaketti, joka tulee varmasti hankittua jossain vaiheessa myös itsellenikin.

Näyttelijät olivat tällaiseen elokuvaan yllättävänkin hyviä. Sean Bridgers tekee loistavaa työtä perheenisä Chrisinä, mikä näkyi sitten niissä hetkissä, kun hän oli tekemisissä tämän villinaisen kanssa. Pelkästään se Bridgersin kavala hymy kertoi hahmon mielenliikkeistä oikeastaan kaiken oleellisen. Myös Polyanna McIntosh tekee hienon roolityön villinaisena ja hän tuntuikin läpi elokuvan ihan siltä kuin nainen olisi oikeastikin napattu jostakin metsän siimeksestä. Muutkin perheenjäsenet olivat ihan kohtuuhyviä, vaikka elokuvan lopputapahtumien kannalta tärkeässä asemassa ollut Lauren Ashley Carter perheen teinityttö Peggynä ehkä ei päässytkään ihan sillä tavalla esille, kuin mitä olisin toivonut.

Pisteitä: 4/5

Offspring, The Woman

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ator - taisteleva kotka

Teini-ikäinen Jûbei (tai Jubeh) heittelee palloa isänsä (Keita Tokaji) kanssa, kun tämä käskee Jûbeita heittämään kovempaa ja hän heittääkin niin kovan syötön, että pallo osuu isää päähän ja isä kuolee. Jûbei lupaa itselleen, ettei enää koskaan heittele palloa. Sittemmin Jûbeista tulee vaarallinen rikollinen ja hänet viedään nuorisovankilaan. Siellä paikan pomo Ishihara (Miho Ninagawa) yrittää pakottaa Jûbein liittymään vankilan baseball-joukkueeseen, mutta Jûbei ei niin vain innostu asiasta. Lopulta pienellä kompromissilla Jûbei kuitenkin suostuu liittymään joukkueeseen, joka ei ole tosiaankaan taidolla pilattu. Vankilan porukan pitäisi lähiaikoina kohdata toisen vankilan porukka ottelussa, mutta tässä ei ole kuitenkaan koko totuus...

Samaan aikaan tämän elokuvan kanssa esitettiin Lucio Fulcin elokuva Gates of Hell, mutta tulin siihen tulokseen, että Fulciin tulee taatusti törmättyä myöhemmin (tiesin herran maineen, mutten elokuvia ole nähnyt), niin ajattelinkin mennä "kilpailevaan" näytökseen eli Deadballiin. Lopullinen päätös asiasta syntyikin sitten, kun Night Visionsin sivuilla huomasin elokuvan olevan japanilainen ja kun muita japanilaisia tuotoksia ei suunnitelmiini kuulunut (eikä niitä tainnut muita ollakaan NV:ssä), niin päätös oli valmis. Japanissa osataan tehdä oikeasti hyvääkin kauhua, mutta myöskin heittäytyä niin absurdiin maailmaan, että oksat pois. No, Deadball edusti sitä jälkimmäistä osastoa ollen samalla koko festivaalin paras elokuva.

Joku voisi ehkä luonnehtia tätä elokuvaa "niin huono, että on hyvä", mutta koska en havainnut elokuvasta tahatonta komiikkaa sitten yhtään, vaan kaikki naurettavat jutut oli tarkoitettukin naurettaviksi, minä luonnehtisinkin tätä enemmän sanoilla "niin päätön, että on hyvä". Koko elokuva on nimittäin yhtä suurta vitsiä ja ainakin omiin makuhermoihini tämä elokuvan tarjoama huumori puri kunnolla. Kaikki jutut oli vaan niin ylivedettyjä, ettei oikein voinut kuin nauraa. Elokuvan aikana oli aika turhaa edes leikkiä sillä ajatuksella, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, kun kaikki tapahtumat kuitenkin ylittivät 100-0 omat kuvitelmat. Elokuvaan pääsee lisäksi hyvin sisälle jo heti alkukohtauksessa, jossa Jûbei kohoaa kymmenien metrien korkeuteen heittäessään sitä palloa todella kovaa isukilleen, ja niinpä oikea asennoituminen leffaan löytyi heti ensimetreiltä asti ja en sitten voinutkaan muuta kuin viihtyä tämän leffan parissa. Elokuva oli täysin absurdi ihan jokaisella osa-alueella, puhuttiinpa sitten tarinasta, tapahtumista tai sitten dialogista ja sen parissa oli oikeasti hauska viettää aikaa. Tarjolla oli niin päätöntä baseballin peluuta, natseja kuin tappajarobottejakin, joten mitä muutakaan voi enää vaatia? Elokuva ei ollut kuitenkaan ihan kaikille sopivaa aivotonta komediaa, sillä siinä oli paljon splatter-henkistä väkivaltaa ja niinpä kuolemat sun muut olivatkin varsin verisiä, mutta totta kai ylivedettyä menoa nekin väkivaltahetket tarjosivat. En minä oikein osannut jäädä kaipaamaan tähän elokuvaan oikein mitään lisää, vaan taattua japanilaatua, mitä tulee aivot narikkaan -viihteen osalta.

Näyttelijät olivat ihan aidostikin hyviä ja tykkäsin oikeastaan kaikista. Toki varsinkin vankilan pomoa Ishiharaa näytellyt Miho Ninagawa veti roolinsa sen verran yli, että hän oli tosi hauska ilmestys. Mitä tulee sitten päähenkilö Jûbeita näytelleeseen Tak Sakaguchiin, niin hänhän oli elokuvaa tehtäessä 35-vuotias, mutta esitti 17-vuotiasta; tästä on enää jenkkiteinidraamojen paha pistää paremmaksi. Tosin tässä nimenomaisessa tapauksessa se yli-ikäisyyskin taisi olla jonkin sortin vitsi. Kun luin jostain Four-Eyes -hahmon olevan mies, olin hetken aikaa hyvin hämmästynyt, sillä hahmo oli hyvin feminiinisen oloinen, mutta sitten minulle paljastuikin, että Four-Eyesin näyttelijä Mari Hoshino todellakin on naispuolinen, mutta esitti vain nörtihköä poikaa. En minä siitä kuitenkaan poikamaisia viboja saanut oikein missään vaiheessa.

Jouduin kyllä miettimään salista poistuessani, että kuinka paljon ympärillä kuulunut naururemakka vaikutti omaan tykkäämiseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että ei paljoakaan, sillä luulen, että vaikka olisin katsonut tämän elokuvan yksin kotonani, olisin antanut sille vähintään neljä pistettä ellen enemmänkin. Silti katson, että parhaiten elokuva saattaa toimia oikeanhenkisessä porukassa katsottuna. Nyt kuitenkin sain viihdettä koko rahan edestä.

Pisteitä: 5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Woman

Teini-ikäinen Kristen (Amber Heard) polttaa keskellä ei-mitään talon ja jää tuijottamaan taloa. Hänet poimii matkaansa poliisi, joka vie hänet mielisairaalaan osastolle, jossa hoidetaan muitakin teini-ikäisiä tyttöjä. Kristen ei kuitenkaan viihdy siellä, vaan suunnittelee koko ajan pakoa siinä kuitenkaan onnistumatta. Kristen sijoitetaan erään Tammyn (Sali Sayer) entiseen huoneeseen ja yöllä Tammyn haamu käykin näyttäytymässä Kristenille. Ilmenee, että Tammylle on tapahtunut jotain kauheaa, josta muut osaston tytöt tai hoitajat eivät puhu. Sitten tytöt yksi toisensa jälkeen alkavat kadota ja Kristenin on toimittava, ennen kuin hänelle itselleenkin käy huonosti...

The Ward valikoitui katsottavaksi lähinnä sen vuoksi, että samaan aikaan esitetty toinen elokuva oli mahdollista nähdä jo aiempina päivinä. Mitään erityistä innostuneisuutta en siis tätä elokuvaa kohtaan tuntenut etukäteen, vaikka John Carpenterin oleminen ohjaajana herättikin tiettyä uteliaisuutta. En minä siitä huolimatta osannut odottaa tältäkään elokuvalta mitään suuria, sillä jotenkin on sellainen tunne, että herran parhaat elokuvat on jo nähty (yleisellä tasolla, en itse ole nähnyt läheskään kaikkia vielä). Kuitenkin kun sitten ottaa huomioon sen, että tämä on vanhan mestarin ensimmäinen leffa ties kuinka moneen vuoteen (yhdeksään), niin olihan se ihan mielenkiintoista nähdä, millaisella elokuvalla Carpenter palaa asialle. No, valitettavasti The Ward jäi varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Tarina lähti sinänsä ihan mielenkiintoisesti liikkeelle. Heti arvasi, että se tulipalo ei ollut ihan mikään satunnaisen pyromaanin aikaansaannoksia (tämä kävi kyllä mielessä) ja kun sitten kun Kristen vietiin sinne osastolle, Tammyn nimen pyyhkiminen Kristenin uuden huoneen oven viereiseltä liitutaululta vihjasi heti siihen suuntaan, että jotain kamalaa on Tammylle tapahtunut. Sitten kun osaston muut tytöt olivat vieläpä ihan kivoja persoonallisuuksia, eikä mitään stereotyyppisiä pöpipäitä, niin elokuva kyllä alkoi varsin kivasti. Valitettavasti juuri tämän enempää elokuvasta ei tahtonut saada irti. Nimittäin heti, kun tämä Tammy-haamu tuli kuvioihin, niin jotenkin se kiinnostus alkoi laantua. Tämä kun seurasi sitä niin monesti Hollywoodissa toistettua kaavaa, jossa se haamu vilahtelee siellä täällä, kunnes siitä selviää vähitellen aina vain lisää. Sitten totta kai välillä tapahtuu näitä outoja katoamisia, jotka kyllä pistivät mielikuvituksen liikkeelle, mutta eivät mitenkään niin, että katsomiskokemuksesta olisi tullut jännittävämpi. Pari ihan kivaa säikytyskohtausta kyllä nähtiin, mutta iso osa niistäkään ei sitten toiminut. Jotenkin nämä hahmot eivät oikein jaksaneet innostaa sinänsä hyvän alun jälkeen, kun ei niistä saanut enää hirveästi mitään irti. Kyllähän tätä nyt just ja just jaksoi katsoa, mutta ei mitään suurta mielenkiintoa herättänyt. Varsinkin kun Kristen yritti moneen kertaan paeta sieltä mielisairaalasta siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta, niin jotenkin tahtoi mennä maku niihinkin yrityksiin. Mukana kulki silloin tällöin hyvin carpenterimainen tunnusmelodia, joka ei yllätyksekseni sitten ollutkaan Carpenterin itsensä tekemä, mutta sitten taas ei siinäkään ollut loppujen lopuksi ihan samanlaista tenhoa kuin esim. Halloweenin tunnarissa (ja sitä soitettiin ihan väärissä paikoissa).

Loppuratkaisu jatkoi kuluneiden ideoiden kierrättämistä ja vaikka sen turvin nostinkin elokuvan loppuarvosanaa hitusen, niin silti se ei saanut minussa aikaan mitään "WAU!"-efektiä, vaikka en ollut sitä arvannutkaan, vaan lähinnä "Ai taas näin". En oikein tiedä, mikä olisi ollut hyvä tapa lopettaa tämä elokuva, mutta itse ainakin leikittelin ajatuksella, että Tammy kummittelee, koska sen pupu, joka oli Zoeylla (Laura-Leigh), oli viety. Mitään näin naurettavaa loppua ei siis koettu, mutta olisi se ainakin ollut piristävästi erilainen. Mitä siihen loppuun sitten tulee, niin siinä valossa vähän mietin tätä Iriksen(kö) (Lyndsy Fonseca) käyntiä siellä lääkärin juttusilla, kun ei siinä tuntunut olevan mitään järkeä.

Näyttelijöissä sen sijaan oli pientä eloa havaittavissa. Kristeniä näytellyt Amber Heard oli aika perus kauhuleffateini, mutta muissa tytöissä oli ihan kivoja näyttelijöitä ja varsinkin pidin Sarahia ja Zoeya näytelleistä Danielle Panabakerista ja Laura-Leighistä. Varsinkin jälkimmäinen onnistui olemaan erinomainen osaston pöpeimpänä tyyppinä, jolla kuitenkin oli omat hetkensä. Hoitaja Lundtia näytellyt Susanna Burney oli puolestaan juuri niin epäilyttävän näköinen, että hänestä tiesi heti, ettei hänellä ole mitään tekemistä osaston karmeiden asioiden kanssa ja Royta näytellyt D.R. Anderson edusti vähän samaa kastia. Kuitenkin molempia heitä näytelleet omaksuivat roolinsa juuri niin hyvin, että pienen pieni mahdollisuus piti koko ajan pitää mielessä sen varalta, että olisinkin väärässä.

Pisteitä: 2,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Deadball

1920-luvun lopun Vermontista löytyy outoja asioita, joita toiset pitävät merkkinä yliluonnollisuudesta, kun taas toiset suhtautuvat niin sanottuihin todisteisiin paljon skeptisemmin. Professori Albert Wilmart (Matt Foyer) kuuluu näihin skeptikkoihin, joka osallistuu asiasta käytävään radioväittelyyn. Myöhemmin Vermontissa asuva George Akeley (Joe Sofranko) tuo Wilmartin nähtäville lukuisia todisteita, jotka eivät välttämättä todista vielä mitään, mutta saa Wilmartin kiinnostumaan asiasta. Akeley ja Wilmart aloittavat kirjeenvaihdon ja yhdessä kirjeessään Akeley kertoo löytäneensä hyvin merkittävän esineen ja tuovansa sen Wilmartille, mutta Akeley ei koskaan saavu perille. Pian tämän jälkeen Wilmart saa Akeleyltä kirjeen, jossa Akeley pyytää Wilmartia lähtemään luokseen Vermontiin. Wilmart tekee näin ja perillä hän huomaa, että siellä todellakin puhaltavat pahuuden tuulet...

H.P. Lovecraft on itselleni nimeään lukuun ottamatta täysin vieras tapaus (no, Re-Animatorit olen nähnyt), mutta onneksi minulla on paljon tuttuja, jotka ovat Lovecraftinsa lukeneet, joten itsekin olen oppinut herran teoksien sisällöistä yhtä jos toista ja itse asiassa on jo pitkään tehnytkin mieli päästä lukemaan niitä, mutta kun a) aika ei tahdo riittää ja b) on niitä muitakin kirjoja luettavana, että en ole vain saanut aikaiseksi. Niinpä kun se toinen samaan aikaan esitettävä elokuva näytettiin Kinopalatsissa, valitsin The Whisperer in Darknessin ilomielin katsottavaksi, vaikka rehellisyyden nimissä onkin todettava, että ennen kuin luin sen perustuvan Lovecraftin teokseen, nimi toi mieleen jonkin kiinalaisen taistelulajeilla ryyditetyn fantasiadraaman. No, itse varsinainen elokuva oli kyllä ihan miellyttävä tapaus.

Elokuva on kuvattu mustavalkoisena kunnioituksena 1930-luvun elokuvia myöten, mutta yhtäläisyydet eivät jää tähän, vaan myös elokuvan alkutekstit ovat kuin suoraan tuon ajan elokuvista. Lisäksi kuvauksessa on ainakin yritetty säilyttää 1930-luvun henki kehnoine erikoistehosteineen kaikkineen. Ihan täysin en kuitenkaan ollut myyty, vaan kyllä sieltä välillä pilkahteli esiin se nykyaikaisuuden meininki ja varsinkin elokuvan näyttelijät eivät millään muotoa tahtoneet muistuttaa 1930-luvun näyttelijöitä. Kuitenkin paikoitellen tämä niin sanottuun vanhaan aikaan siirtyminen toimi, sillä kuvausteknisesti ja lavasteiden osalta homma kuitenkin kohtuu hyvin tuntui pelittävän. Lisäksi huomasin ilokseni, että vaikka vähän vierastinkin mustavalkoisuutta (uudessa elokuvassa), niin yllättävän nopeasti siihenkin sitten tottui.

Tarinassa itsessään oli kanssa haettu sitä 1930-luvun henkeä ja niinpä sen rakenne muistuttikin 1930-luvun elokuvia eli alussa kyllä pistettiin hiljalleen rattaita pyörimään, mutta sitten taas meni pitkän aikaa ennen kuin päästään niihin varsinaisiin tapahtumiin, joiden ansiosta elokuva pitäisi sitten jäädä mieleen. Ei sillä, kyllä minusta elokuva oli jo ennen näitä loppupuolen tapahtumia melko jännittävä ainakin sen osalta, millä aikataululla se Wilmart tulisi muuttamaan käsityksiään lopullisesti, kuten myös minua kiinnosti aikalailla Georgen kohtalo sekä Wilmartin automatka siellä Vermontissa. Jotain oli pahasti vialla ja minä todella halusin tietää, että mitä. Hitto, en mene sanomaan, vaikka tämä tarina olisi iskenyt minuun paremmin juuri siksi, että se oli mustavalkoinen. Mitä parasta, elokuvassa ei edes yritetty hakea mitään järjellisiä syitä outoihin tapahtumiin, vaan kuten Lovecraftilta sopii (kuulemani mukaan) odottaakin, niin mukana on totta kai näitä toisesta ulottuvuudesta tulevia öttiäisiä. Loppuratkaisu kyllä jätti hieman toivomisen varaa.

Vaikken näyttelijöistä ja siten hahmoista saanutkaan irti 1930-lukulaisuutta, niin se ei tarkoita sitä, että he olisivat olleet huonoja. Ei suinkaan, ihan hyvää jälkeä tekivät nämäkin kaverit. Matt Foyer oli vallan mainio tapaus professori Wiltmartina varsinkin mitä pidemmälle elokuva meni. Myös George Akelyn isää Henryä näytellyt Barry Lynch oli hauska tapaus, varsinkin sinne viimeisillä hetkillään. Caspar Marsh näytteli puolestaan hyvin tyypillistä peloissaan olevaa landepaukkua, mikä ei kaikilta osin ollut vain huono juttu. Noin muuten näyttelijät eivät hirveästi jääneet mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Ward

Apulaiskomisario Belli (Franco Nero) on libanonilaisen huumegansterin jäljillä tämän tullessa Genovaan tekemään bisnestä. Alkaa hurja takaa-ajo, jonka päätteeksi Belli saa kuin saakin tyypin kiinni. Hänen viedessä tyyppiä poliisilaitokselle ajoreitin tiellä on rekka, jota Belli lähtee siirtämään ja juuri silloin huumegansteria kuljettanut auto räjähtää ja niin huumegansteri, neljä poliisia kuin lähellä leikkinyt pikkutyttökin kuolevat. Belli aloittaa tutkimukset paikallisesta omien sanojensa mukaan ex-gansterista Cafierosta (Fernando Rey), joka tietää kaupunkiin tulleen uuden rikollisjärjestön. Belli alkaakin päästä lähemmäs tätä uutta rikollisjärjestöä, minkä vuoksi hän ja hänen lähipiirinsä joutuvat suureen vaaraan...

Night Visionsin pääyö käynnistyi omalta osaltani tällä elokuvalla, joka on jo festivaalien, ja oikeastaan kaiken kaikkiaankin, toinen Enzo G. Castellarilta näkemäni elokuva ja ensimmäinenhän oli Bronxin asfalttisoturit. Komisario Bellie, joka kulki NV:ssä nimellä High Crime, ei ollut minulle etukäteen sen tutumpi kuin Castellarin muutkaan elokuvat, kuten ei itse herrakaan ennen tätä tapahtumaa (Bronxin asfalttisoturit oli nimenä tuttu). Niinpä tämän elokuvan valinnalle ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että samaan aikaan näytettävä toinen elokuva esitettiin Kinopalatsissa, joten valinta oli varsin helppo. Kuten niin usein muutenkin tämän tapahtuman aikana, niin en tiennyt tästäkään elokuvasta mitään etukäteen, joten aika avoimin mielin tätä lähdin katsomaan. Siitä huolimatta Komisario Bellie ei iskenyt minuun ihan parhaalla tavalla, vaikka olikin ihan kelpo rikostrilleri.

Elokuva kyllä alkaa komeimmalla mahdollisella tavalla eli tällä takaa-ajokohtauksella, joka ei ole vain pitkä, vaan vieläpä niin hyvin toteutettu, että pidän sitä yhtenä parhaimmista koskaan. En tiedä, mikä olisi ollut oikea tapa tuo takaa-ajo, mutta nyt se tuntui päättyvän ehkä sittenkin hivenen turhan heppoisesti. Sinänsä oli harmi, etten saanut muusta elokuvasta sitten ihan yhtä paljon irti kuin tästä takaa-ajosta. En ole muutenkaan hirveästi poliisielokuvien suurin ystävä, joten vaikka tämä elokuva kuinka viitoittikin tietä varsinkin muille italialaisille poliisielokuville, niin en vain kunnolla lämmennyt tälle kunnolla. Okei, tarina oli ihan seurattavaa kamaa kaikkine juonenkäänteineen, joista ei puuttunut synkkiäkään piirteitä, eikä aika siten tylsäksi käynytkään, mutta kokonaisuudessaan tämä tuntui vain niin moneen kertaan koetulta: sankari taistelee rikollisuutta vastaan, kunnes lopulta selviytyy voittajana. Ei mitään uutta auringon alla, vaikka sinänsä ihan hyvin oli tarina kerrottukin. Tosin myönnettäköön, että tässä saattoi olla tyypillistä (70-luvun) rikostrilleriä enemmän sellaista särmää, minkä vuoksi Belliä ei voinut varauksetta pitää nimenomaan vain voittajana, mutta kuitenkin. Ei ihan kaikki hyvä jäänyt kuitenkaan vain tuon alun takaa-ajon harteille, vaan elokuvassa oli esimerkiksi ihan hyvät musiikit, millä eittämättä oli vaikutusta myös sille, ettei elokuva sitten ihan tylsäksi käynytkään. Tosin toisinaan ne musat tuntuivat olevan hyviä siitä huolimatta, kuinka hyvin sopivat kohtauksiin (yleensä kyllä aika hyvin). Monituisissa hidastuksissa oli kanssa pari ihan tyylikästä kuvausta. Kokonaisuutena siis ihan mukiinmenevä paketti, jonka jaksoi aika vaivatta katsoa, mutta eipä alun takaa-ajoa lukuun ottamatta mitään hirveän mieleen jäävää tarjonnut.

Näyttelijät eivät olleet varsinaisesti huonoja, mutta eivätpä nekään kovin ikimuistettavia suorituksia tehneet. Aika tavanomaisia kyttä- ja gansterirooleja vetivät kukin näyttelijät eli ihan perushyviä, mutta ei sen parempia. Niinpä Franco Nero oli ihan ok Bellinä ja James Whitmore (tuttuja, prkl!) ok Bellin pomona. Ehkä mielenkiintoisin noin niin kuin hahmona oli tämä ex-gansteri Cafiero ja niinpä hahmoa näytellyt Fernando Rey kuuluikin omiin suosikkeihini, vaikka ihan lopussa hänkin menetti vähän tehostaan johtuen hahmon kehityksestä. Häntä olisi kuitenkin saanut näkyä vieläkin enemmän.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Kuten ei Bronxissakaan, niin tämän elokuvan takaa-ajokohtaukseenkaan Castellari ei ollut vaivautunut kysymään mitään lupia, vaan he olivat menneet kuvaamaan oikean liikenteen sekaan ja ajajina toimi ilmeisestikin kokonainen stunttiperhe, joista yksi ajoi sitten sitä kamera-autoa. Siihenkin nähden kohtaus oli aika huikea.

Seuraavana arvosteluvuorossa: The Whisperer in Darkness

Hollannissa asuvan Christinen (Hadewych Minis) äiti ja nuoren Lisa-tytön (Isabella Stokkel) isoäiti kuolee. Christine ei ollut väleissä äitinsä kanssa, joten Lisa ei ollut koskaan nähnyt häntä. Kuolemastakin he saivat kuulla vasta kuukausi hautajaisten jälkeen. Christine kuitenkin saa itselleen äitinsä vanhan talon Belgiassa, joten Christine, Lisa ja Christinen mies Paul (Barry Atsma) pakkaavat kamansa ja muuttavat Belgiaan. Lisalla on ollut taipumusta mielikuvitusystäviin, joten kun Lisa tutustuu talossa piileskelevään Karen-tyttöön (Charlotte Arnoldy), jota Lisan vanhemmat eivät näe, pitävät he Karenia vain Lisan mielikuvituksen tuotteena. Karen paljastuu kuitenkin Christinen siskoksi ja pian vaietut perhesalaisuudet alkavat paljastua...

Olen kokenut suuria vaikeuksia saada tämä teksti ulos. Milloin kirjoittamisen on keskeyttänyt nälkä, miilloin väsymys, milloin kiinnostavat keskustelut "tuolla toisaalla", milloin mikäkin ja tämänkin kappaleen kirjoittamisen hetkellä on jo toinen ajankohta, kun jatkan tämän kirjoittamista. Mistään varsinaisista kirjoitusvaikeuksista tämä ei ole johtunut, sillä jo eilen ruokatunnilla noita ylläolevia perustietoja kirjoittaessani suurin piirtein tiesin, mitä tulen tästä sanomaan, joten siitä ei ollut niinkään kiinni. Two Eyes Staring, joka minun osaltani päättikin Night Visionsin perjantai-päivän, ja joka poikkesi muista perjantaina katsomistani elokuvista, oli nimittäin varsin mukiinmenevä psykologiseen kauhuun päin kallellaan ollut elokuva, jollaisia olisin mieluusti nähnyt festivaalien aikana enemmänkin*.

Elokuvan alussa nähdään pieni otos tulevaisuudesta, jossa Lisa pohtii yhteyttään Kareniin ja tästä palataan ajassa taaksepäin siihen, mistä kaikki sai alkunsa eli Lisan isoäidin kuolemaan. Heti alussa selviääkin sitten, että perhe ei ole ollut tekemisissä isoäidin kanssa lainkaan Christineä lukuun ottamatta ja hänenkin kohdallaan vuosikausia sitten, joten siinähän elokuva meneekin kivasti eteenpäin sen pohtiessa, että mitkähän ovat mahtaneet vaikuttaa moiseen. Vähitellen salaisuudet tosiaan alkavat paljastua, vaikka koko totuutta saadaankin odottaa (onneksi) pitkä tovi. Totuuden tulemista julki katsotaankin sitten ainakin omaan makuun välillä melko ahdistavienkin hetkien kautta ja elokuvassa soinut välillä jopa mahtipontisen oloiselta vaikuttanut musiikki oli omiaan luomaan sitä ahdistavaa tunnelmaa. Vaikka elokuvassa onkin tämä Karenin haamu, niin silti miksikään kunnon säikyttelytapaukseksi elokuva ei jää, vaan sen kauhu on pikemminkin psykologista sorttia, mistä minä pidän aika paljon. Kuitenkin välissä on sellaisia suvantohetkiä, että elokuva tahtoo menettää parhaan tehonsa, vaikka ihan keskinkertaisuuden tielle ei täysin taannutakaan. Mitä pidemmälle elokuva etenee, niin sitä enemmän se rupeaa jännittämään ja tämä johtuu puhtaasti siitä, että vaikka kuinka Paul alkaa epäillä tyttärensä puhuvan totta, niin siitä huolimatta Christine pysyy pitkään jääräpäisesti hiljaa. Lisäksi Karen muokkaa Lisan käyttäytymistä hyvin voimakkaasti, millä on sitten aika karmeat seurauksen elokuvan lopussa. Pitkään mietin, antaisiko elokuvalle 3 vai 3,5 pistettä, mutta elokuvan loppuratkaisu sai minut kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä se oli varsin toimiva ja jopa yllätyksellinen.

Näyttelijät onnistuivat kukin melko hyvin. Lisaa näytellyt Isabelle Stokkel teki hyvää jälkeä pikkutyttönä, vaikka elokuvan loppuvaiheilla pientä epäuskottavuutta olikin. Kuitenkin Stokkel edusti kauhuelokuvien lapsinäyttelijää sieltä paremmasta päästä. Myös perheen vanhempia näytelleet Barry Atsma ja Hadewych Minis olivat pääosin hyviä, vaikka minäkin repesin monen muun salissa olleen tavoin Minisille hänen roolihahmonsa käyttäytyessä melko uhkaavasti Lisaa kohtaan Lisan ollessa sängyssä. Karenia näytellyt Charlotte Arnoldy ei sitten saanut hahmoonsa oikein mitään sellaista, mikä olisi saanut minut pelkäämään.

Pisteitä: 3,5/5

*Toki siellä saattoi muitakin olla, mutta minä kun lähestulkoon pelkän nimen tai valmistusmaan perusteella valitsin katsottavani (tuoreimpien elokuvien joukosta), niin muita tällaisia ei tullut sitten ainakaan tällä kertaa eteen.

PS. Elokuvassa on muuten jo suunnitteilla jenkkiversio.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Valkoinen peura

Eletään tulevaisuuden New Yorkissa eli vuodessa 1990. Bronxin kaupunginosa on menettänyt vähänkin arvonsa ja siellä hengaileekin vain erilaiset pahisjengit, joilla on jatkuvasti kiistaa keskenään, varsinkin jos joku omasta porukasta löydetään kuolleena. Sinne tulee myöskin Ann (Stefania Girolami Goodwin), joka täytettyään 18 vuotta joutuisi perimään suuren aseyhtiön, The Manhattan Corporationin, eikä hän ole valmis moiseen perintöön. Hänet ottaa suojelukseensa moottoripyörillä omalla Bronxin alueellaan päristelevän jengin pomo Trash (Mark Gregory) ja Annista tulee osa jengiä. The Manhattan Corporationin porukat haluavat Annin takaisin ja ovat valmiita tekemään ihan mitä vain saadakseen haluamansa...

Aah, Night Visionsin kulttielokuvien päivän se toinen kulttitapaus. Olen aina silloin tällöin törmännyt pikaisesti tähän elokuvaan, mutta mitään suurta huomiota en ollut tähän kiinnittänyt ja niinpä elokuva onkin jäänyt aiemmin kokematta, enkä tiennyt sen sisällöstä paljoakaan. Niinpä en tiennyt syytä sen kulttisuosion takanakaan ja tuli mietittyäkin asiaa ennen elokuvaa, mutta elokuvan jälkeen sekin sitten selvisi. Bronxin asfalttisoturit tarjosi täysin järjettömän tarinan, selvästi ylinäytteleviä näyttelijöitä ja kuvauspuolikin oli monesti vähän niin ja näin... ja minä todella pidin tästä kaikesta.

Elokuva ammentaa ideansa jostain The Warriors -leffasta, johon itse en ole vielä tutustunut, sekä John Carpenterin Pako New Yorkista -elokuvasta, josta puolestani tulin pitäneeksi kanssa todella paljon ja tähän jälkimmäiseen oli ainakin viitteitä todella paljon, kuten esimerkiksi juuri tämä puoliksi suljettu ja raunioina oleva kaupunginosa. Alussa Ann joutuu katukiekkojengin hyökkäyksen kohteeksi, mutta Trash tulee ja pelastaa Annin. Niin Trashin ja muiden jengiläisten ensiesiintyminen kuin myös valkokankaalle ilmestymisestä seuranneessa taistelussa minulle selvisi, että elokuva kuuluu kategoriaan "Niin huono, että on hyvä" ja loppujen lopuksi elokuva osoittautuikin tämän kategorian ehkä parhaimpiin tapauksiin. En tiedä, miltä elokuva on vaikuttanut silloin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta nyt se näytti sen verran vanhentuneelta, että kaikelle sen menolle ei voinut kuin nauraa; jopa paikan päällä ollut ohjaaja Enzo G. Castellari sanoi, että naureskeli itsekin pitkin elokuvaa, vaikka 30 vuotta sitten olikin suhtautunut siihen ihan eri tavalla. Toisaalta minua ei yhtään haitannut tämän vanhentuneisuus, sillä se teki tästä elokuvasta todella viihdyttävän katsoa. Tarinassa ei ollut oikein mitään mieltä ja niinpä se saattoikin poukkoilla vaikka mihin suuntaan ja jotenkin vain jokainen käänne tuntui huvittavan suuresti. Lähestulkoon jokainen dialogi ja hahmojen liikkeet olivat sen verran ylinäyteltyjä, ettei niille voinut kuin nauraa. Lisäksi kun varsinkin suuressa lopputaistelussa käytettiin samoja kuvia pienen tauon jälkeen uudestaan ja uudestaan (ainakin yksi liekinheitinkohtaus), niin siinähän sitä istuttiin suuren mestariluokan kalkkunan äärellä. En minä hirveästi miettinyt elokuvan aikana, että miten elokuva tulisi loppumaan, enkä minä siitä hirveästi välittänytkään, vaan lähinnä otin vastaan sen mitä tuleman piti. Niinpä loppuratkaisu ei mitenkään ihmeellisyyksiä tarjonnut, mutta ei sen oikeastaan tarvinnutkaan.

Osansa elokuvan valtaisalla viehätysvoimalla oli sen näyttelijöillä, jotka eivät vain osanneet näytellä. Minusta ilmeisestikin pystymetsästä (tai kuntosalilta) löydetty Mark Gregory oli ulkomuotonsa puolesta ihan hyvä Trashina, mutta kun ei hän osannut näytellä sitten lainkaan, mikä toki teki hänen hahmostaan vain paremmin. Kaikki liikkumiset oli kuin suoraan joltain kesäteatterin lavalta varsinkin silloin, kun Gregoryn piti rynnätä kuvaan kameran ulkopuolelta. Jostain syystä kyllä pidin aidosti Icea näytelleestä Joshua Sinclairista, mutta muut näyttelijät seurasivatkin vähän niin kuin Gregoryn jalanjälkiä. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä oli tarinan pääkonnaa Hammeria esittäneen Vic Morrowin elokuvan loppupuolella tapahtunut jatkuva tekonaureskelu, joka melkein veti vertoja jopa Vesku Loirin Kuselalle.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvaa kuvattiin oikeasti Bronxissa, mutta mitään lupia ei ollut sen kummemmin kyselty ja liikennettäkään ei suljettu ulkopuolisilta. Enzo G. Castellari sitten kertoi ennen näytöstä, kuinka jossain vaiheessa tielle oli tullut sitten joku paikallinen amerikanitalialainen autoineen, ja tää tyyppi itsepäisyyttään ei millään suostunut poikkeamaan normaalilta reitiltä, vaan jäi autoineen siihen tielle. Castellari otti tilanteen haltuun palkkaamalla tyypin tuotantotiimiin pitämään juurikin nämä ulkopuoliset kaukana kuvauspaikkojen lähettyviltä, mikä kuulemma onnistuikin tältä temperamenttiselta herralta, joka käyttikin aika värikästä kieltä ajaessaan muita tiehensä. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Two Eyes Staring

Koditon Pummi aka Hobo (Rutger Hauer) on tullut junan mukana kaupunkiin, jossa rikollisuus on huipussaan ja kaikki poliisitkin ovat maksettuja. Hän haaveilee omasta ruohonleikkurista, mutta siihen hän tarvitsee rahaa. Hän sattuu näkemään, kuinka sadistinen rikollispomo Drake (Brian Downey) teloittaa vähintään yhtä sadististen poikiensa Slickin ja Ivanin (Gregory Smith ja Nick Bateman) kanssa Draken veljen Loganin (Robb Wells) suuren yleisön edessä. Myöhemmin Pummi näkee Slickin aikovan tehdä pahaa prostituoitu Abbylle (Molly Dunsworth) ja tekee kansalaispidätyksen ja vie Slickin poliisiasemalle. Kun poliisipäällikkö (Jeremy Akerman) veljeilee kuitenkin Draken kanssa, niin Slick vapautetaan ja Pummi sen sijaan hakataan pahaan kuntoon ennen kuin hänet heitetään ulos. Jostain Pummi sitten saa ruohonleikkuriin tarvitsemansa rahat kokoon ja kun hän on menossa sitä ostamaan, liikkeeseen tulee ryöstäjiä, joten Pummi vaihtaa ruohonleikkurin samanhintaiseen haulikkoon ja silloin rikolliset saavat varoa...

Perjantain Night Visions kulki itselläni lempinimellä kulttielokuvien päivä, vaikka kolmesta katsotusta elokuvasta vain kaksi olikin varsinaisia kulttitapauksia sen yhden keskittyessä olemaan enemmän psykologiseen kauhuun päin kallellaan oleva elokuva. Perjantain lyhyen leffaputken saikin aloittaa Hobo with a Shotgun, josta olin kuullut eräällä leffafoorumilla ja vaikutti sellaiselta tapaukselta, että jos vastaan tulee, niin mitä jottei voisi mennä katsomaankin. Siitä huolimatta, että en ollut ennen tätä elokuvaa pistänyt mieleeni Rutger Hauerin nimeä, vaikka hänet olenkin nähnyt useammassakin roolissa ja vielä tykännytkin hänestä. Hobo with a Shotgun vastasi aika hyvin odotuksiani ja olikin varsin hyvä elokuva.

Okei, elokuvan alku ei sinänsä mitään erikoisen suurta hupia tarjonnut, mitä nyt tämä Loganin teloitustapa oli juuri tällaiseen eksploitaatiofilmiin sopiva. Kuitenkin tiesin koko ajan, että tilanne muuttuisi oleellisesti siinä vaiheessa, kun Pummi saisi käsiinsä haulikon, joten tätä alkulämmittelyä katselin ihan odottavaisin mielin ja mitä parasta, odotus palkittiin. Nimittäin siinä vaiheessa, kun kunnon toiminta pääsi alkamaan Pummin saatua sen haulikon, niin elokuva oli kyllä aika taattua laatua. Pummi kun alkaa niittää rikollisia kumoon sellaisella temmolla, että hän alkaa saada mainetta ja kunniaa, vaikka kukaan ei oikein tahdo tietääkään, kuka koditon on kyseessä, sillä eihän nyt kodittomia toisistaan erota. Niinpä mukana oli aimo annos hyvin kieroa huumoria, jota vain korostivat nämä lukuisat lehtiotsikot. Elokuva ei kuitenkaan tyydy vain Pummin puhdistusoperaatioon, vaan jossain vaiheessa Draken porukka lähtee vastahyökkäykseen ja tekee sen vielä sellaisella tavalla, että kansalaisten asenteet kääntyvätkin yhtäkkiä Pummia vastaan ja siiitäkös minä tykkäsin. Tämä sivussa kulkenut Pummin ja Abby-huoran yhteinen tarina oli ehkä hivenen tylsä, mutta koska siinäkään ei menty mihinkään elokuvan yleisilmettä pilaavaan lepertelyasteelle, niin ihan kivasti sekin meni sitten siinä sivussa. Elokuvan lopun välienselvittely oli hyvin toteutettu ja loppuratkaisukin ihan tämänkaltaiselle elokuvalle sopiva.

Rutger Hauer oli kyllä piiloutunut pummipartansa ja muun rähjäisen olemuksensa taakse, mutta ihan hyvin hänestä siitä huolimatta sai irti ja hän näyttelikin pummia varsin mehukkaasti... varsinkin suuttuneena se haulikko kädessään. Niinpä Pummin tapporallia olikin niin hauska katsella. Rikolliset olivat ehkä vähän turhan karikatyyrisia, kuten kaikki poliisihahmotkin, mutta sitten taas ne sopi oikein hyvin tämän elokuvan luonteeseen, eikä siten jäänytkään mitään hampaankoloon. Nick Bateman toisena sadistisena poikana näyttikin tutulta, mutta enhän minä sitä ole missään ennen nähnyt, vaikka koko elokuvan ajan olinkin aivan varma, että olin.

Pisteitä: 4/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Bronxin asfalttisoturit