Tällä kertaa Movie Monday paneutuu animaatioiden maailmaan. Kyseinen maailma ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu, mikä näkyy myös tämän blogin arvosteluissa, sillä täältä löytyy arvostelut ainoastaan viidestä animaatioelokuvasta, joista kaksi on 1001-elokuvia ja edustavat sitä perinteistä Disney-piirrosjälkeä, yksi on Shrek ja kaksi muuta edustaakin sitten tätä aikalailla nykyaikaisinta animaatiojälkeä; animaatiosarjojen arvosteluja sentään löytyy useampiakin. Ei minulla mitään animaatioita vastaan ole, mutta ei vain ole tullut liiemmin katseltua, kun nykyään on niin paljon muutakin katseltavaa. Mikään perustavaalaatua oleva vastustus ei siis ole estämässä minua ostamasta piirrettyjä/animaatioita, mutta kun menen leffakaupoille, harva animaatio on jossain muualla kuin lastenelokuvien joukossa ja ainakin lähi-Anttilassa se hyllyrivi tulee kierrettyä normaalisti vähintään yhden "korttelin" takaa. Jos niistä lukuisista kiinnostavista piirretyistä eksyisi muiden ale-elokuvien joukkoon, varmasti niitäkin tulisi otettua mukaan enemmän. Jos elokuvassa on jotain kiinnostavaa, niin aivan sama, onko se toteutettu live actionina tai animaationa, vaikka toisaalta nykyvalossa ei haittaisi, jos niissä olisi jotain aikuisiakin kiinnostavaa materiaalia. Vaan millainen onkaan se menneisyyspuoli?

En muista Topin ja Tessun tarinaa lainkaan, mutta sillä on erityinen paikka minun sydämessäni. En ole nyt lainkaan varma siitä, mikä on ensimmäinen leffateatterissa näkemäni elokuva, mutta Topi ja Tessu on ensimmäinen, jonka muistan käyneeni katsomassa. Kaiken lisäksi Topi ja Tessu on ainoa elokuva, jonka muistan nähneeni Rauman toisessa elokuvateatterissa, joka "pian" sen jälkeen menikin sitten konkurssiin, joten siksikin se on jäänyt mieleen, kuten myös se, että kävin katsomassa elokuvan siskoni kanssa. Tämän jälkeen animaatiot ainakin leffateatterien osalta jäi lyhyeen, sillä minusta tuli syystä tai toisesta jo hyvin nuorena dubbausvastainen henkilö ja koska kaikki uudet Disney-piirretyt tulivat Raumalle vain dubattuina, en koskaan oikein innostunut niistä, vaikka olisin halunnut nähdä teatterissa ainakin sellaiset elokuvat kuin Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja ja Herkules. Kaikki nämä elokuvat ovat edelleen näkemättä. Nyt taas ajankohtaisen  Leijonakuninkaankin taisin pakotettuna katsoa koulun tunnilla.

Totta kai joskus teinivuosina tuli sitten sekin vaihe eteen, että kaikki animaatio(elokuva)t tuntuivat jollain tapaa lapsellisilta, mutta en tiedä, onko kiittäminen Simpsoneita ja South Parkia, mutta jossain vaiheessa siitäkin vaivasta pääsin eroon. Ei minua edelleenkään kiinnosta kaikki menestysanimaatiot, mutta selvästi enemmän kuin silloin joskus. Ennen kuin lopetin elokuvien katsomisen tv:stä, sieltä tuli silloinkin vain dubatut versiot niistä piirretyistä, joten ne jäi väliin ja nykyään tosiaan tulee hankittua niin paljon elokuvia, että sinne joukkoon vain harvoin mahtuu animaatioita. Leffateatterin puolella sentään tulee niitä katseltua edes silloin tällöin ja nythän siis viimeisin näkemäni animaatio onkin Tintin seikkailut ja seuraavana vuorossa onkin luultavasti Saapasjalkakissa. Tykkään DreamWorksin animaatiojäljestä ja uusi Tinttikin oli visuaalisesti huikea, mutta kyllä haluaisin nähdä enemmänkin uusia klassisella Disney-piirrostyylillä tehtyjä elokuvia. Harmi, että se Prinsessa ja sammakko jäi silloin näkemättä.

Vuoden ensimmäisen Movie Monday -haasteen kimppuun. Tällä kertaa kysellään ei-englanninkielisten mestariteosten perään. Tähän kohtaan olisin voinut hyvin vastata melkoista suosiota (ainakin leffamaailmassa) nauttineet Juhlat tai Ystävät hämärän jälkeen, mutta kun kumpikaan niistä ei tullut ensimmäisenä mieleen (ja lisäksi käsittelin Juhlia edellisessä Movie Monday -haasteessa), niin en kokenut tarpeelliseksi nostaa niitä tämän enempää esille. Ei, minä lähden sen sijaan kauas itään. Yksi syy, miksi lähdin 1001 elokuvaa -kirjan elokuvien kimppuun ei ollut vain se, että näen mahdollisimman paljon klassikoita, vaan se, että näen niitä hyvin laajalti eri puolilta maailmaa ja näin ollen eteeni on tullut tapauksia yhdestä jos toisestakin suomalaisesta näkökulmasta melko eksoottisistakin maista. No, Japani ei ehkä tänä päivänä ole ehkä enää sieltä eksoottisimmasta päästä, mutta sieltä tuli mieleen elokuva, joka ainakin minua ilahdutti suuresti. Tämä elokuva oli Ja sitten syödään eli alkuperäisnimeltään Tampopo.

Kerroin arvostelussani, ettei oma makuaistini ole kummoinen, minkä vuoksi minusta ei saisi kulinaristia tekemälläkään, joten en uskonut, että syömisestä kertova elokuva voisi viedä niinkin paljon mukaansa kuin mitä tämä elokuva teki. Elokuva kertoo täydellisen nuudelikeiton valmistamisyrityksistä, mikä on aiheensakin puolesta jo hyvin absurdi ja makuhermoja enemmän koko elokuva kutkuttikin enemmän nauruhermoja, sillä nauraa tämän elokuvan aikana sai ja paljon ja puhtaasti positiivisessa hengessä. En nyt sisällöstä mitenkään erityisen paljon enää muista, mutta sen muistan, että tämä on yksi positiivisimmista yllätyksistä, mikä minulle on tämän 1001-projektin tiimoilta tullut vastaan ja tilannetta parantaa vain se, etten varmastikaan tietäisi koko elokuvasta mitään ilman koko projektia. Siitä on nyt pari vuotta aikaa, kun viimeksi olen tämän katsonut, mutta nyt kun tämä elokuva tuli taas esille, niin tekisipä toden teolla päästä katsomaan tämä taas. Jo se, että tästä käytetään IMDB:ssä nimitystä nuudeliwestern, nostaa minussa halun päästä katsomaan tämä taas, jotta muistaisin, että miksi. Nautittava elokuva kerta kaikkiaan ja jos joskus järjestän ruokaleffamiitin, tämä elokuva tulee ihan taatusti olemaan yksi katsottavista elokuvista.

Tämänkertainen Movie Monday -haaste käsittelee iloisia yllätyksiä. Itsehän mietin aluksi, että jos kirjoittaisi vaikka Ben-Hurista tai Arabian Lawrencesta, jotka olivat lajityypiltään sellaisia, että ennakkoon olin ajatellut, että mahdanko niistä paljon kostua, varsinkin kun ainakin jälkimmäisen kohdalla tiesin kyseisen leffan olevan pitkä; Ben-Hurin tapauksessa pitkä kesto tuli ainakin pienenä yllätyksenä. Näille yhteistähän on se, että molemmat on tullut katsottua nimenomaan 1001-projektin puitteissa, ja kyseisessä projektissahan on tullut (onneksi) katsottua paljon sellaisiakin elokuvia, joita en normaalisti katsoisi. Projektin oppaana kulkevasta 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjasta on toistaiseksi noussut kuitenkin esiin yksi näitäkin kahta mainittua elokuvaa suurempi yllätys ja tämä yllätys oli Thomas Vinterbergin dogma 95 -elokuva Juhlat.

En ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt yhtäkään dogma 95 -säännöillä tehtyä elokuvaa, enkä edes tiennyt niistä säännöistä yhtään mitään, mitä nyt muistaakseni olin tämän elokuvan katsomisajankohtana jo lukenut jonkun kyseisten sääntöjen kehittäjän (Vinterbergin tai jonkun vähemmän tunnetun) kommentit jostain lehdestä siitä, että oikeastihan kyseiset säännöt kehiteltiin vain siksi, että saataisiin markkinoitua halvalla tehtyjä elokuvia paremmin, mikä tieto ei ainakaan nostanut fiiliksiä. Melko avoimin mielin olin lähtenyt tätä elokuvaa katsomaan, joten varsinaisesti en ollut liian varautunut Juhlien suhteen, joskin elokuva kyllä osoittautui paremmaksi kuin olin kuvitellutkaan. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pistin elokuvan pyörimään ja huomasin elokuvan olevan kuvattu käsivaralta, niin pieni tuskanparahdus taisi päästä tai jos tuo on hieman liioittelua, niin ainakin se ajatus kävi mielessä, että "mitähän tässäkin nyt taas tulee". Pian elokuvan alkamisen jälkeen unohdin kokonaan koko kuvaustavan ja uppouduin täysin elokuvan tarinaan, joka pääsikin kunnolla vauhtiin vasta Christianin puheen myötä ja sen jälkeen elokuva olikin yhtä (sic!) juhlaa.

Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö minulla olisi omat epäilykseni muiden dogma 95 -elokuvien suhteen, mutta toivon mukaan saan niidenkin kohdalla yllättyä iloisesti.

Olen pitänyt taukoa taas näihin haasteisiin osallistumisesta, vaikka haasteeseen #23 pitikin vastata, että katsokaa 2:37, mutta koska en sillä viikolla ehtinyt/jaksanut/muistanut, ja koska en jaksa myöhemmin palata edellisten viikkojen haasteisiin, niin jäi tekemättä (niinpä tein sen tässä aluksi). Nyt kuitenkin on aika vastailla tähän haasteeseen, jossa tunnustetaan synnit ja sivistymättömyys tiettyjen leffojen näkemättömyyden suhteen ja hävetään silmät päästämme...  Paitsi, että minä en häpeä mitään.

Olen puhunut tästä jo kerran aiemminkin, joten pientä toistoa saattaa nyt tulla. Voin paljastaa tässä kuuntelevani Klamydiaa ja jos jotkin bändin lauluista tuovat oman asennemaailmani mieleen, niin Kellokorttielämää, Se ei kuulu sulle sekä Tyhmä ja hullu, josta otsikossakin on pätkä. Nämä kaikki laulut kertovat itsenäisestä elämästä ja minulle oma itsenäisyys on hyvin tärkeä osa elämääni, ja vaikka en voikaan olla kaikilta osin niin itsenäinen kuin haluaisin (elämän realiteetit, kuten työnteko, on tietty otettava huomioon), niin kuitenkin kuulun siihen porukkaan, joka kuuluu tässä asiassa sinne äärilaitaan. Tätä itsenäisyysajattelua sovellan myös leffaharrastuksessanikin, ja siten minulle on se ja sama, jos minulla on tiettyjä klassikkoelokuvia näkemättä, enkä häpeä myöskään tunnustaa asiaa, jos joskus kysytään, vaikka jotkut sitä päivittelisivätkin ääneen, kuten yllä linkitetyssä tekstissä mainitun Kauriinmetsästäjän kohdalla. Maailma nyt vain sattuu olemaan niin täynnä elokuvia, että niiden kaikkien klassikoiden(kaan) näkeminen on lähes mahdotonta puhumattakaan siitä, että "klassikon" voi määritellä niin monin tavoin.

Jotenkin nämä päivittelijät olettavat automaattisesti, että jos katsoo paljon elokuvia, on täytynyt katsoa paljon elokuvia aina eli toisin sanoen itselle rakas harrastus ei ole saanut olla niin sanotusti myöhäissynnynnäistä. Niinpä elokuvien katselun on kärjistettynä pitänyt alkaa tyyliin samana päivänä kuin on tähän maailmaan ulos pullahtanut. Näinhän ei suinkaan ollut minun laitani, vaan vielä viitisen vuotta sitten olin minäkin aika keskivertokuluttaja elokuvien suhteen ja aikoinaan pelit olivat oman harrastuslistani kärkipäässä ja ajankäytön suhteen sellaisissa lukemissa, mihin elokuviin käyttämäni aika kalpenee huomattavasti. Ennen kuin leffaharrastus pääsi kunnolla vauhtiin, minulle tärkein elokuvien katselupaikka oli Maikkarin maanantaileffa ja vaikka en silloinkaan katsonut läheskään kaikkia sen leffapaikan elokuvia, niin varmasti keskimääräistä useammin ja kauas jäivät esimerkiksi niin TV2:n launtaileffapaikka, Maikkarin viikonloppuleffat puhumattakaan Nelosen Viikonlopun leffaputkista. Tuo maanantaileffapaikka keskittyi (ellen väärin muista) ainakin kouluvuoden aikana useimmin uudempiin elokuviin ja kesänkin elokuvat olivat usein taattuja massayleisölle maistuneita hittielokuvia, vaikka eivät niin uusia olisi enää olleetkaan, joten kyllähän minä tykkäsin. Poikkeuksia aina oli, mutta maanantaileffan lisäksi saatoin katsoa yleensä yhden leffan sitten viikonloppuna ja siihen mun leffaviikot usein jäivätkin, vaikka muistankin toisinaan hyödyntäneeni Filmtownin "7 leffaa 7 päivää" -tarjouksiakin. Esimerkiksi Yle Teeman tultua kuvioihin meni vuosia, ennen kuin katsoin yhtäkään elokuvaa sitä kautta. Heti jos elokuvassa oli edes jotain poistyöntävää (esim. aihe), usein jätinkin sen sitten väliin, oli kyse kuinka klassikkoelokuvasta tahansa. Itse asiassa tuolloin en edes ajatellut mitään klassikkojuttuja, vaan jos elokuva tuntui kiinnostavalta, meni katseluun. Jos ei, niin ei mennyt. No, tilanne on ainakin vähän muuttunut myöhemmin.

Minä olen vielä nuori, minulla on aikaa katsoa paljonkin elokuvia elämäni aikana, joten miksi minun pitäisi pitää kiirettä tiettyjen elokuvien suhteen? En ymmärrä. Silloin kun katselin elokuvia vielä tv:stä, niin monituisia klassikoiksi määriteltävissä olevia leffoja on jäänyt katsomatta ihan vain sillä perusteella, että "ehtiihän sitä myöhemminkin" ja sen sijaan tehnyt jotain muuta, kuten esimerkiksi pelannut pelejä senkin ajan tai mennyt aiemmin nukkumaan, jos tällainen klassikko on tullut niin myöhään. Ei minulla ole ollut leffankatselufiilis aina päällänsä, joten ei se klassikoidenkaan näkeminen ole ollut niin kiireellistä. Viime vuosina, kun oma klassikkoleffoista innostuminen on ollut käynnissä, tv:n kautta on tullut monia klassikoita, mutta koska pyrin välttämään tietoisestikin leffojen katsomista tv:n kautta, niin en ole pitänyt niin tärkeänä katsoa niitä edes silloin. Kyllähän tässä (toivottavasti) ehtii niitä useimpia vielä joskus katsomaan. Ei kaiken tarvitse olla sarjaa "kaikki mulle nyt heti". Toivon mukaan katselen elokuvia runsain määrin vielä vuosikymmentenkin päästä ja ainakin minä toivon, että niillekin vuosikymmenille mahtuisi vielä sellaisia klassikkoelokuvia, joita en olisi vielä edes nähnyt. Vai pitäisikö vanhempien elokuvien osalta tuleville ikävuosille jättää vain ne ei-klassikot?

Siitä huolimatta, että minulla on kirja 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä kerran elämässään, en allekirjoita kirjan otsikkoa. En edes leffafanien joukossa. Jos joidenkin lajityyppien elokuvat eivät pääsääntöisesti iske, miksi katsoa niitä? Vain yleissivistyksen vuoksi? Minä en ottanut tuon kirjan elokuvien katselua projektiksi siksi, että kokisin, että minun olisi pakko nähdä ne kaikki, koska olen leffafani, vaan siksi, että olen kiinnostunut kartuttamaan leffayleissivistystäni myös vanhoilla elokuvilla/klassikoilla, ja siksi, että tuo on laajuutensa vuoksi mitä kiehtovin projekti; jos kirjassa olisi ollut vain (esim.) 101 elokuvaa, sen kirjan leffat olisi käyty läpi ihan liian nopeasti, joten en olisi välttämättä edes kiinnostunut kirjasta. Ja vaikka itse olenkin innokas kartuttamaan leffatietouttani vanhojenkin elokuvien osalta, ymmärrän täysin, että kaikki leffafanitkaan eivät sellaisia ole, vaan katsovat (pääsääntöisesti) lähinnä uudempia tuotoksia ja se heille toki sallittakoon. Jos elokuva(tutkimust)a voisi opiskella Helsingin yliopistossa pääaineena, hakisin sinne heti, mutta pelkästään sivuaineopintomahdollisuuden vuoksi en pääkaupunkiseudulle lähtisi. En todellakaan katso, että muiden pitäisi olla samanlaisia leffahulluja kuin minä (ja minäkään en ole edes pahimmasta päästä) ja pitäisi olla samalla tavalla kiinnostunut elokuvan historiasta, vaan omaksukoot jokainen juuri sen verran tietoa elokuvista kuin haluavat. It's fine with me.

Mistä pääsemmekin sitten viimein John Wayneen, joka tuolla postin ylälaidassakin komeilee. Noir sanoi oman haastevastauksensa kommenteissa, että ei oikein tahtoisi kestää sitä, että joku jättää tiettyjä elokuvia katsomatta vain genrensä vuoksi, mutta minä puolestani kestän sen varsin hyvin ja ymmärränkin niitä/meitä ihmisiä oikein hyvin. Itsehän en ole nähnyt viielä yhtäkään John Waynen elokuvaa, mistä nousi hiljattain hyvin pieni poru eräällä leffafoorumilla, mutta tämähän seikka ei luonnollisesti ole minun vikani, vaan Waynen, sillä mitäs on herra näytellyt pelkissä* länkkäreissä, joita minua ei lähtökohtaisesti hirveästi nappaa katsella? Toki viime vuosina näkemäni harvat länkkärit ovat olleet yllättäenkin ihan mukiinmeneviä, mutta kuitenkaan en ole saanut niistä niin paljon irti kuin moni muu leffafani johtuen juuri siitä, että länkkäriteema ei vain iske minuun täydellä tehollaan. Toki en itsekään sokeasti ole jättämättä tiettyjä leffagenrejä väliin, enkä tekisi niin ilman 1001 elokuvaa -projektiakaan. Kuitenkin jos minua ei esimerkiksi länkkärit ja romanttiset komediat pääsääntöisesti kiinnosta (poikkeuksia toki aina on), niin miksi tuhlata niihin hirveästi aikaa?

Yksikään Tähtien sota -elokuva (näin vain esimerkkinä) ei ole sellainen, että ne olisi mielestäni pakko katsoa, jos leffoja harrastaa, mutta jos scifistelyt eivät vain kerta kaikkiaan iske. Tiettyhän tällaisten merkkitapausten näkeminen on aina vain hyvästä ja ehkä jopa suotavaa, mutta en minä vain osaa nähdä sitäkään minkäänlaisena pakkona; ehkä olen vain asian suhteen turhan ääriliberaali, mene ja tiedä. Jos on vaihtoehtona katsoa elokuva genrestä, joka on enemmän sitä omaan makuun sopivaa, ja genrestä, jonka elokuvista noin yleensä ei innostu ja siten on suurempi todennäköisyys pettyä, miksi olisi valittava jälkimmäinen genretapaus? Kuten niin monesta muustakin, niin minusta ensimmäinen Die Hard -leffa on lajityyppinsä valioita, mutta miksi ihmisen, joka ei toimintaleffoja harrasta, pitäisi väen väkisin se katsoa tai katsoessaan ymmärtää sen arvon jonain muunakin kuin tavanomaisena toimintapläyksenä (mitä se ei minusta todellakaan ole)? Tietenkin jos tosiaan paljon elokuvia katsoo, niin näihin kokeiluihin voi olla henkisellä tasolla helpompi valmiimpia, mutta jos niistä itseään miellyttävistä genreistä löytyy kateltavaa yllin kyllin, niin jos ei huvita tehdä tällaisia kokeiluja, no big deal! Kukin taaplatkoon leffapolkunsakin tyylillään.

Pidän hyvin mahdollisena, että joskus katson vielä lännenelokuvia, jotka iskevät kuin miljoona volttia ja ehkä saavat siten minut muuttamaan mieleni niiden suhteen, mutta kun tähän asti näkemäni länkkärit ovat olleet lähinnä tasoa "ihan ok tai hieman parempia", niin miksi varta vasten hakeutuisin niiden pariin, kun tarjolla on elokuvia lähtökohtaisesti kiinnostavammistakin genreistä? Toki jokainen harha-askel niistä mieluisimmista genreistä on oman leffasivistykseni kannalta vain hyväksi, mutta voin elää elämääni tyytyväisenä riippumatta siitä, että ihan joka vuosi ei tule länkkäreitä tahi muitakaan pienemmän mielenkiinnon kohteena olevien lajityyppien elokuvia katsottua.

Kaiken maailman "OMG!!1 LOL! Jätkä katsoo leffoja, mutta ei ole nähnyt sitä ja sitä leffaa" -elitistit saisivat kyllä painua kotiinsa!

*Tiedän toki, että Wayne on tehnyt vähän muutakin, mutta länkkäripainotteinenhan se hänen uransa eittämättä oli.

Tällä kertaa Movie Monday -haaste liikkuu "uusien" näyttelijäsuosikkien maailmassa, ja jos oli edellinen haaste verrattain helppo, niin oli kyllä tämäkin. Okei, Amanda Seyfriedistä olen tykännyt molemmissa elokuvissa, jotka häneltä olen nähnyt, joten hänkin olisi voinut sopia tähän kategoriaan, mutta se ei poista kuitenkaan sitä tosiseikkaa, etten todellisuudessa miettinyt tähän kuin yhtä vaihtoehtoa ja kyseessähän on kukas muu kuin tässä hiljattain kahdessakin elokuvassa loistanut ja minua viihdyttänyt Ryan Gosling.

En yleensä jaksa toistaa itseäni, mutta kaivetaanpas tämä seuraava Driven arvostelusta:

Oikeasti! Kuka tämä herra Ryan Gosling oikein kuvittelee olevansa? Okei, näin hänet tässä pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa muutaman vuoden takaisessa Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa, mutta silloin taisin keskittyä enemmän Goslingin hahmoon kuin Goslingiin itsensä. Tämän jälkeen herra vietti muutaman vuoden hiljaiseloa ja alkanut nyt viime vuodesta lähtien näkymään yhdessä jos toisessakin enemmän tai vähemmän laatuelokuvassa, vaikka näistä Hullu Hölmö Rakkaus onkin ainoa häneltä näkemäni ja nyt olen jo valmis tituleeraamaan häntä allekirjoittaneen uudeksi suosikkinäyttelijäkseni. Hän oli nimittäin uskottava pelimiehenä edellä mainitussa Hullu Hölmö Rakkaus -elokuvassa ja hän oli toden totta uskottava myös tässä elokuvassa luunkovana Kuskina. Kuski ei tosiaan hirveästi tunnetiloja näyttänyt, mutta silti Goslingin olemuksesta, tai pitäisikö sanoa hänen silmistään, sai aika hyvin selvää, mitä Kuski kulloinkin ajatteli, vaikka päälle päin olikin melkoinen viilipytty. Tämä elokuva oli täysin Kuskin hahmon ympärille rakennettu ja se oli täysin oikea ratkaisu, sillä niin loistava Goslin roolissaan oli.

Näin. Gosling on tosiaan melko muuntautumiskykyisen oloinen näyttelijä ja hän sopi niin Hullu Hölmö Rakkaus -kaltaiseen romanttiseen komediaan kuin myös piinkovaksi Kuskiksi Drive-leffaan ja mitä tuossa katselin noita vanhoja kuvia hänestä, niin myös Lars ja se ainoa oikea -leffassakin oli esiintynyt edukseen. Näiden mainittujen leffojen roolihahmot ovat olleet hyvin erityyppisiä, mutta hyvin Gosling on suoriutunut niistä jokaisesta. Nyt sitten Gosling on tulossa jälleen valkokankaille The Ides of March -leffa, jossa Gosling on jälleen pääosassa ja jos ja kun menen sen katsomaan, niin puhtaasti Goslingin vuoksi, vaikka en täysin edes tiedä vielä, mistä elokuva kertoo. Muutenkin herran elokuvat ovat tästä lähtien hyvin tarkassa seurannassa. Hän sopisi karismansa puolesta niin tusinatavaraa olevien romanttisten komedioiden kuin toimintaleffojenkin kiintotähdeksi, mutta toivon tosiaan, ettei hän taannu kumpaankaan kategoriaan, vaan jatkaa tavallista laadukkaampien elokuvien parissa jatkossakin.

Se Lars ja se ainoa oikea -leffakin pitäisi ottaa uudelleen katseluun jossain vaiheessa.

Tämänkertaisessa Movie Monday -haasteessa kysyttiin, minkä kotimaisen elokuvan näyttäisi muualta Suomeen tulevalle. Okei, periaatteessahan on elokuvia missä valita. On Tuntematonta sotilasta, joka voi olla Suomen sotahistoriaa tuntemattomalle liian pitkä pala purtavasti, on suosittuja näyttelijöitä tyyliin Tauno Palo ja Ansa Ikonen, joiden elokuvia voisi näyttää, mutta kotimaassa suosittuna oleminen ei tekisi varmaankaan vaikutusta, ellei näytettävä elokuva olisi sitten erittäin tarinallisesti erittäin vahva (mitä vähän epäilen), on Kaurismäkien elokuvia aina Oscar-ehdokkaita myöten, on uutta elokuvaa Rare Exportsin muodossa, on vaikka mitä. Kuitenkaan en keksi tähän tähän kohtaan kuin yhden elokuvan. Tai no, elokuviahan on mistä valita, mutta siis yhden tietyn hahmon ympärille kasattuja elokuvia ja tämä hahmo on tietenkin Uuno Turhapuro.

Sillä mikä muukaan elokuvasarja olisi muokannut kotimaista elokuvakäyttäytymistä niin paljon kuin tämä sarja? Uunoja on tehty vuosikymmenestä toiseen, mutta silti elokuvat ovat vetäneet väkeä teattereihin aina, vaikka Uunon kultakausi olikin 1970- ja 1980-luvuilla ja moni noiden aikojen Uuno-leffoista löytyykin kaikkien aikojen (elokuvateattereissa) katsotuimpien kotimaisten elokuvien kahdenkymmenen katsotuimman joukosta. Lisäksi elokuvat ovat pyörineet kymmeniä kertoja tv:stä, joten elokuville on ollut selvästikin halukkaita katsojia. Niinpä olisikin vain luontevaa näyttää vieraalle jonkin noiden vuosikymmenien Uunoista ja tietenkin mieluiten vaikka heti sen ensimmäisen.

Tietenkin pitäisi tähdentää ulkomaan elävälle sitä, kuinka elokuvat saattavat ainakin joidenkin mielestä olla jo turhan vanhahtavia, vaikka omasta mielipiteestäni en olisikaan varma, kun omista katselukerroista alkaa olla jo lähemmäs vuosikymmen aikaa. Myöskin voisi olla hyvä kertoa, että ei, Uuno ei kuvaa tyypillistä suomalaista miestä, vaan kyseessä on nimenomaan selvästi ylivedettu hahmo. Elokuvat eivät sisältönsä puolesta kertoisikaan niinkään suomalaisesta sielunmaisemasta, mutta kertoisi kyllä sen, minkälainen huumori suomalaisiin upposi tuolloin ja mitä jottei joidenkin kohdalla vielä nykyäänkin. Ulkomainen vieras voisi olla tietenkin aivan järkyttynyt suomalaisen huumorin tasosta nyt ja ennen, mutta itse tietenkään en häpeäisi omaa menneisyyttäni Uuno-elokuvien parissa, pidin niistä nykyään tai en. Sitä paitsi tuskin löytyy maata, jossa ei olisi sellaisia omaleimaisia juttuja, jotka oman maan kansalaisten keskuudessa viihdyttäisivät/naurattaisivat todella, mutta joita muissa maissa ei ymmärrettäisi sitten millään ja en yhtään ihmettelisi, jos suomalaisessa elokuvamaailmassa juuri Uuno-elokuvat olisivat täällä Suomessa juuri "vain meille" aukeavia. Samalla voisi pitää lyhyen luennon aiheesta Spede-Vesku-Simo.

Voisi siinä olla ulkomaalaisella kotijoukoille kerrottavaa, että tällaisia elokuvia meillä täällä Suomessa katellaan. :D

Nyt taas muutaman viikon tauon jälkeen Movie Monday -haasteen pariin ja tällä kertaa kyseltiin yksinkertaisesti, mikä pelottaa. No, minullehan kauhuelokuvat ovat lähellä sydäntä, joten niitä on tullut iso liuta katseltua, vaikka tiettyjä kauhuelokuvien merkkiteoksia onkin edelleen näkemättä. No, maailmassa on paljon huonoja kauhuelokuvia, mutta hyvissä kauhuelokuvissa on vain sitä jotain. Kelpo kauhuelokuva saa vähintäänkin ahdistusta aikaan ja se on vain mahtavaa. Tietenkin mitä enemmän elokuva aiheuttaa väristyksiä, niin aina vain parempi. Voisinkin nyt luetella tässä lukuisia kauhuelokuvia tai hahmoja, jotka saavat pelokasta fiilistä aikaan, mutta päätinkin lähestyä asiaa hieman yleisemmältä kantilta ja hivenen poiketaan jopa itse aiheesta eli elokuvista, mutta eräs pian katseluun tuleva elokuva liittyy siihen vahvasti. Tämä elokuva on Open Water.

Hieman taustaa: En ole mikään mahtava uimari, enkä saanut edes yhtään uimamerkkiä koulussa, ellen väärin muista. Kuitenkin kaikki nuoruuteni kesät tuli vietettyä kotikaupunkini maauimalassa ja vähän viereisellä rannallakin ja hauskaa oli. Aluksi tietenkin tuli pysyttyä siellä matalammalla puolella, mutta jossain vaiheessa piti tietenkin päästä hyppytorneille; ilmeisesti joskus yläasteen kynnyksellä. Tämä tapahtui hassusti vähitellen niin, että hypin altaan reunalta uudestaan ja uudestaan aina vain lähempänä altaan syvempää päätä ja sitten nopeesti reunasta kiinni, kun olihan se vähän pelottavaa mennä sinne syvempään päähän. Sieltä sitten pikku hiljaa kohti hyppytorneja, joita pitkin sitten hivuttauduin aina vain korkeammalle yksi kerros per päivä tahtiin: ensin metrin lankulle, sitten kolmen metrin lankulle, jonka jälkeen sitten kerroksiin, ensin viiteen metriin ja sitten seiskapuoleen. Siitä kiipeäminen kymppiin (tai oikeastaan sieltä hyppäämiseen) kesti muistaakseni sitten useamman päivän, mutta sitten kun lopulta uskaltauduin, minähän hypin sieltä lähes joka päivä useita kertoja ja laskeskelinkin, että sen kesän aikana hyppäsin sieltä yhteensä yli sata kertaa. No, seuraavana vuonna menikin sitten enää kaksi hyppy. Uimispuolella sitten en kykenisi vetämään viittäkymmentä metriä hengästymättä. Kuitenkin viihdyn vedessä, sillä olen hyvä kellumaan ja kun ui rauhallisesti ilman todellista matkaa ja nopeutta, niin hyvin siellä jaksaa. Sukellellakin tykkään, vaikka olen vähintäänkin yhtä huono sukeltaja kuin uimarikin, mutta sellaisia pieniä vetoja kyllä jaksan.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun päästään tv:n eteen. Tai no, jos totta puhutaan, niin taidan pikku hiljaa päästä tästä kammosta, mutta vieläkin se vähän pääkopassa kummittelee. Ongelma on siis tämä: jos tv:ssä muodossa tai toisessa ollaan veden varassa tai sukellellaan, niin minulle on tullut sellainen kunnon "miksei tää kohtaus ole jo ohi" -olo ja en vain kykene kestämään ihmisten näkemistä vedessä. Tämä on oikeasti ollut aika raivostuttava. Ei ole ollut väliä, onko ihmiset olleet siellä vedessä kuin kotonaan vai täysin pulassa, siinä on vain jotain erittäin karmivaa. Niinpä kaikki veteen putoamiset ovat tuntuneet vähintäänkin ilkeiltä pienessä sielussani ja monesti vain huudellut mielessäni "pliiiis nouse pintaan, nouse pintaan, nouse pintaan" ja sen sellaista. Tämä kammo vaikuttaa jopa pelaamissani peleissä. Rakastan Tomb Raider -sarjaa, mutta minulle tulee pieni pala kurkkuun aina kun joudun seikkailemaan vedessä pinnan alla. Tähän periaatteessa voisi vaikuttaa se, että happipalkki pienenee jatkuvasti ja sitä aina ajattelee, että pääseekö seuraavaan määränpäähän ajoissa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Toisessa pelissä, Final Fantasy X, päähenkilö voi sukellella vedessä täysin vapaasti ilman mitään mahdollisuuttakaan hapen loppumiseen, mutta joka tapauksessa minun on henkisellä tasolla vaikea ohjailla hahmoa silloin kun hän on ollut veden alla; jostain syystä pelin minipeli Blitzballia sentään kykenen pelaamaan ilman vaikeuksia.

Mistä pääsemmekin sitten vähitellen Open Wateriin. Ilman seikkailujani jatko-osien maailmassa tuo elokuva tulisi katseluun jo ensi viikolla, mutta nyt sen katselu venyy pitkälle ensi kuuhun. Olen tiennyt elokuvan olemassaolosta lähes yhtä kauan kuin mitä se on ollut olemassa, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt väliin. Olen halunnut oikeasti nähdä tuon elokuvan jo pitkään nimenomaan siksi, minkälaista kammoa sitä kohtaan olen tuntenut, mutta jostain syystä en saanut sitä katsottua edes silloin, kun katsomattomien dvd:iden pino ei vielä ollut kovinkaan runsas eli silloin kun vielä katselin elokuvia myös tv:stä. Muistan ainakin yhden esityskerran, kun olen jättänyt sen väliin tietäen hyvin sen tulevan televisiosta, mutta täyttä varmuutta sen syystä en kuitenkaan tiedä. Ettei vaan tällä kammolla olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa niiden näkemättömien kauhuelokuvien joukossa Open Water edustaa minulle ennakkoon sieltä pahimmasta päästä olevaksi, vaikkei kaikki lähteet elokuvaa kauhuksi luokittelekaan. No, ensi kuussa tämäkin elokuva tullee kai jo katseluun. Jo ajatus sen katsomisesta kauhistuttaa!

Jo viime viikolla Movie Monday kyseli elokuvaa, jota muut inhoavat, mutta minä en. Pitkään mietin, jaksanko mä vastatakaan tähän, mutta nyt selvästi myöhässä päätin näin tehdä. Yksi syy tähän epäröintiin löytyi siitä faktasta, etten kuitenkaan keksisi oikein paljon mitään sanottavaa ja eipä tästä postista järin pitkä tullutkaan, mutta tulipahan tehtyä. Kaiken maailman Batman Foreverista olen jauhanut jo aiemmin, joten jätetään se tällä kertaa väliin. Siltikin minulla oli ainakin pari vaihtoehtoa kirjoitettavaksi, mutta puhtaasti paremmista pisteistä johtuen valitsin näistä kahdesta tämän Scar 3D:n.

Elokuvan tullessa Suomeen 3D-elokuvat tekivät vasta tuloaan ja tämä taisikin olla ensimmäinen (nykytekniikan) 3D-kauhu, joten kauhufanittajana tämä piti päästä katsomaan, mikä sitten tarkoitti Tampereelle matkaamista, koska Porissa ei tuolloin vielä ollut 3D-salia. Niinpä astuin junaan, kävin katsomassa leffan ja heti leffan jälkeen kotiin. Mikäs siinä! :D Mitä tulee sitten elokuvaan, niin eipä 3D silleen tuonut elokuvaan kauheasti lisäarvoa, mutta mitäs siitä, kun muuten tarjosi ihan hyvää kauhuviihdettä. Totta kai elokuva oli ottanut vaikutteita yhdestä jos toisestakin kauhusarjasta, mutta jännitystä elokuvassa piisasi siinä määrin, että hyvin tämän parissa viihtyi, vaikka loppuratkaisu olikin aika heikko. Kyllä tämä tulee hommattua vielä itsellenikin. IMDB:ssähän elokuva on saanut ääniä vain 4/10, mutta minkäs teet? Ihmiset ei vaan tajuu. :D

Tällä kertaa Movie Mondayn haasteena on kertoa suosikki testosteronia ja machomeininkiä tarjoavista toimintaelokuvista ja kuten viimeksikin, niin maanantaihaasteet totta kai hoidetaan kuntoon näin sunnuntaina. Itsellähän toimintaelokuvien katsominen on vähentynyt sanotaanko vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana todella merkittävästi ja nykyään puhtaita toimintaelokuvia tulee katsottua todella harvoin, vaikka vanhat suosikkitoiminnat ovatkin pitäneet hyvin pintansa edelleen, mutta ihan samanlaista fiilistä ne eivät usein ole saaneet kuin silloin joskus. Niinpä onkin vain positiivista, kun pääsen näkemään minulle uusia toimintaelokuvia, jotka sitten tekevät kunnolla vaikutuksen. Näin kävi alkuvuodesta, kun pääsin katsomaan elokuvan Pako New Yorkista, jonka kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että se on nimenomaan jatko-osa, jonka tulin näkeneeksi joskus miljoona vuotta sitten, eikä suinkaan tämä.

Minuun iski lujasti elokuvan tarjoama maailma, sen musiikki sekä erityisesti elokuvan tarina, joka meni toimintaelokuvaksi oikein sulavasti eteenpäin ja aika kului kuin siivillä, sillä elokuvassa ei jääty turhia jarruttelemaan, vaan hyvän toiminnan taso pidettiin yllä koko ajan. Toimintaosuuksissa oli ammuskelua ja jonkin verran räjäyttelyäkin, mutta niitä ei ollut kuitenkaan liikaa, joten minä viihdyin elokuvan parissa paremmin kuin hyvin. Kuitenkin suurin syy elokuvan parhaudelle oli itse pääsankaria Snake Plisskeniä näytellyt Kurt Russell.

En ole Kurt Russellilta loppujen lopuksi kovinkaan montaa elokuvaa nähnyt, mutta niistä harvoista näkemistäni elokuvista nimenomaan tämän elokuvan rooli Snake Plisskeninä on ollut Russellin kohdalla ikimuistoisin. Plisskenin rooli vaatii kunnon äijäasennetta ja sellaisen on Russell toden totta omaksunut täydellisesti. Koko Russellin olemus huokuu machoasennetta ja äijyyttä, puhuttiin sitten äijän takatukasta, parransängestä, vaaatetuksesta tai silmälapusta, joka sekin taisi olla Russellin oma idea. Russellin näyttelemästä Plisskenistä oikeasti näkee sen, että toi tyyppi on oikeasti vaarallisen näköinen, mutta silti jollain kierolla tavalla kuitenkin helvetin puoleensavetävä. Kun Plisskenillä oli vielä asenne kohdallaan, niin ei paremmasta väliä.

Otsikon SNAKEEEEjne. huudahdus muuten ei viittaa niinkään tähän elokuvaan, vaan Metal Gear Solid -pelisarjaan (pelanneet tietävät miksi), jossa henkilöt Solid Snake ja varsinkin itse Snake muistuttavat joiltakin osin Plisskeniä ja minulle on se ja sama, mitä sarjan pääarkkitehti Hideo Kojima sanoo, niin en pidä yhtään mahdottomana, etteikö Kojima olisi ottanut hahmoihinsa mallia nimenomaan Snake Plisskenistä.

Päätin muuten juuri jatkaa keväällä tynkänä alkaneen jatko-osien metsästyksen. Olen listannut ja numeroinut kaikki ne omistamani elokuvat, joista on olemassa jatko-osia, ja niitä oli kuun vaihteessa 108. Sitten otin esiin netin satunnaisnumerogeneraattorin ja voitte olle varma, että oikeastaan vähän jopa tuuletin, kun näin, mikä jatko-osa tuli tilausvuoroon. Kyllä, arvasitte oikein: Pako Los Angelesista. Tämän ensimmäisen osan näkemisen jälkeen en malttaisi millään odottaa, että pääsen näkemään senkin, mutta siihen menee vielä pitkä aika, kun on edellä niin paljon kaikkea muutakin.

Tämän viikon Movie Monday -haasteessa etsitään niitä elokuvien hauskimpia kohtauksia, jotka tulevat hyvin helposti mieleen tietyissä tilanteissa. No, näitä hauskoja kohtauksia löytyy paljon, mutta minulle enemmän tv-sarjojen puolella ja varsinkin Frendien kohdalla tulee mieleen niitä hulvattomia dialogeja verrattain usein. Samoin muun muassa Monty Python ja lentävän sirkuksen sketsien ajattelu saa nauramaan toisinaan mitä kummallisimmassa paikoissa. Tästä saammekin aasinsillan sitten Monty Pythonin elokuviin, joista riittääkin niitä hupaisia kohtauksia siihen malliin, että vain yhden kohtauksen sanominen olisi mahdotonta. Itse asiassa en kykene keskittymään vain yhteen Monty Python -elokuvaan, vaan minun on aivan pakko ottaa käsittelyyn niistä ne kaksi parasta, Brianin elämä sekä Monty Pythonin hullu maailma. Nämä elokuvat ovat niin täynnä hauskoja juttuja, että elokuvat kuuluvat ehdottomasti suosikkikomedioideni joukkoon ja ei tarvitse montaa sitaattia lukea näistä elokuvista IMDB:stä, kun jo repeän nauramaan. Olisi aivan mahdotonta luetella kaikki ne kohtaukset, joissa on jotain hauskaa ja jotka tulevat kovin helposti mieleen, mutta jos ne useimmin mieleen tulevat kohtaukset mainitsisi. Nämä kohtaukset eivät ole missään paremmusjärjestyksessä, vaan ovat suurin piirtein siinä järjestykseen kuin missä ne tulivat mieleen tätä kirjoittaessani. Mainittakoon nyt vielä sen verran, että Monty Pythonin hullussa maailmassa naurattavat enemmän tapahtumat, mutta Brianin elämässä naurattavat nimenomaan dialogit.

Monty Pythonin hullu maailma - ratsastus

Tämä "ratsastus" tulee mieleen kovin usein mieleen silloin, kun erinäisissä porukoissa puhutaan ratsastamisesta tai hevosista ja usein silloin alkaa väkisinkin naurattaa, mutta saan aina joten kuten yleensä pidettyä pokkani sen verran, että ei tule lisäkysymyksiä. Pitkin elokuvaahan siis ratsastus hoidetaan kävellen ja ratsastusäänet tehdään lyömällä kookospähkinöitä yhteen. Vaikka taustalla olikin rahan säästäminen, on tämä aina jotenkin niin hauskaa.

Monty Pythonin hullu maailma - Musta ritari

Kohtauksessa kuningas Arthur tapaa mustan ritarin, joka ei tahdo päästää Arthuria ohikseen ja taisteleekin Arthuria vastaan viimeiseen raajaan asti. En sano tiettyä tilannetta, jolloin tämä kohtaus tulee mieleen, sillä tämä tulee lähinnä satunnaisissa yhteyksissä mieleen, mutta ehkä ainakin silloin, kun puhutaan periksiantamattomuudesta. Hauska kohtaus kaikki tyynni.

Monty Pythonin hullu maailma - kolme kysymystä

Tämäkin tulee lähinnä satunnaisissa yhteyksissä mieleen, mutta tietenkin "Saanko kysyä jotain?" -tyyliset kysymykset tuovat tämän hyvin herkästi mieleen. Parastahan tässä kohtauksessa lienee tapa, jolla kohtaus päättyy ja niinpä tulee naurettua aina, kun tämä kohtaus on vuorossa elokuvassa.

Monty Pythonin hullu maailma - tappajajänis

Tämä kohtaus on ehkä jopa Monty Python -asteikolla hyvin absurdi kohtaus, mutta yhtälailla aivan helvetin hauska. Tämä kohtaus tulee lähes aina mieleen, kun kaneista puhutaan ja viimeksi tämä kohtaus taisi tulla mieleen viime viikonloppuna. Noin yleisestikin tämä tulee mieleen melko usein, kun eräällä työkaverilla sattuu olemaan omia kaneja. Kohtauksessahan ei naurata vain tappajajänis, vaan myös kaiken ratkaiseva pyhä käsikranaatti, josta on tullut käsite itsessään ja monen pelin "piiloase".

Brianin elämä - kotietsintä

Brianin elämä on täynnä hulvattomia dialogeja, mutta tässä kohtauksessa on yksi suosikeistani. Kyseisessä dialogissa puhutaan siitä, kumpi on pahempi rangaistus, ristiinnaulitsemien vai puukotus ja repeän vain aina nauramaan sitä keskustelua kuunnellessani. Olen ehkä outo.

Brianin elämä - Always Look on the Bright Side of Life

Kaiken edellisen jälkeen tämä ei liene suuri yllätys. Muistan, kuinka katselin tämän kohtauksen alkua ensimmäistä kertaa, kun Brianin toverit tulivat paikalle ja olin ihan varma, että kohtaus päättyy siihen, että Brian tovereineen pakenevat paikalta, mutta sitten kävikin näin. Niin Monty Pythonin hullu maailma kuin tämäkin elokuva sisältää monia hulvattomia lauluja, mutta ottaen huomioon tämän nimenomaisen laulun asiayhteyden, niin taitaa tämä sitten olla se henkilökohtainen suosikkini kaikista Monty Python -lauluista. Erittäin hyvä päätös hyvälle elokuvalle.

-----------------------------------------------------------

PS. Seuraavan viikon aikana tulee aika vähän katsottua elokuvia (yksi ainakin), koska yleisurheilun MM-kisat sekoittaa unirytmiä aika pahasti, mutta ainakin yritän katsoa sen MacGyverin viimeisen kauden loppuun.