Conan (Jason Momoa, Leo Howard) syntyy keskellä taistelua, jossa hänen äitinsäkin lopulta kuolee ja Conan päätyy isänsä Corinin (Ron Perlman) kasvatettavaksi. Conanista onkin kasvamassa kunnon soturi, kunnes paha Khalar Zym (Stephen Lang) hyökkää kylään löytääkseen viimeisen palan naamiosta, joka oli vuosia aiemmin hajoitettu osiin, koska kokonaisena naamion haltija saisi koko maailman hallintaansa. Zym tappaakin Corinin ja koko kylän muun väen ja Conan janoaa kostoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Conanista on tullut merirosvo, joka taistelee kaiken maailman orjuuttajia vastaan ja lopulta Conanin ja Zymin tiet risteävät taas, kun Zym etsii naamioonsa viimeistä silausta: puhdasverisen naisen verta...

En suoraan sanoen tiedä, mikä minuun meni tämän elokuvan kohdalla. Olin kuullut elokuvasta lähinnä vain negatiivissävytteistä palautetta niin itse elokuvasta kuin sen sisältämästä 3D-tekniikastakin. En ole mikään suuri Conan-fani ja itse asiassa kuulin hahmon perustuvan johonkin sarjakuvahahmoon vasta jokunen vuosi sitten, kun kaveri alkoi pelata Age of Conan -peliä. Ensimmäinen, Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Conan-elokuva oli minusta muistaakseni ihan hyvä, vaikka jatko-osasta en sitten niin kauheasti pitänytkään. Enkä edes ole mitenkään suuri muskelisankarifantasiaelokuvien ystävä. Kaikesta tästä huolimatta minun vain oli päästävä katsomaan tämä elokuva. En tiedä, oliko syynä kenties Iso-Arskan elokuvien haamu, elokuvan sinänsä hienot julisteet vai mitkä, mutta en vain saattanut jättää elokuvaa väliin. Kaikki eväät huonolle elokuvalle olivat olemassa, eikä tämä uusi Conan the Barbarian valitettavasti pettänyt niitä ennusmerkkejä.

Tarina on hyvin yksipuoleinen ja kliseinen. Okei, taistelun tuoksinassa syntymistä en ole aiemmin kai nähnyt, mutta muuten mennään kyllä niin kliseisissä merkeissä, että ei mitään rajaa. Conan kasvaa nuorella iällä vähitellen soturiksi, mutta jouduttuaan orvoksi päättää kostaa isänsä tappajille. Ei siinä mitään, kaikki tarinathan on vähän niin kuin jo kerrottu, mutta kun tätä kuvausta ei oltu saatu tehtyä millään tapaa mielenkiintoisella tavalla. Conanin ollessa lapsi yritin vielä valaa uskoa siihen, että elokuvasta saattaisi tullakin vielä jotain, mutta hyvin pian minulle selvisi, että aikamoinen pannukakkuhan tämä on. Tämä naamion viimeisteleminenkin vietiin läpi niin tutuin kuvioin, että sen jälkeen kun sai kuulla siihen tarvitsevan puhdasverisen verta, niin koko elokuvan juoni ja käänteet alkoivatkin olla tiedossa, eikä tarjonnut oikein mitään yllätyksiä missään vaiheessa. Elokuvan suurimpia ongelmia oli se, ettei se antanut tilaa tarinan kehittymiselle, vaan elokuvaa vietiin eteenpäin lähinnä taisteluiden kautta ja jos elokuvassa oltiin kymmentäkään minuuttia ilman taistelua, niin aika harvinainen näky se oli. Kun sitten taistelutkin oli toteutettu ADHD-meiningillä, niin ei hyvää päivää. En ole suurten taistelukohtausten ystävä, mutta tässä vedettiin kyllä jonkinasteiset pohjat taistelukuvausten suhteen. Kun edes Conanin taistellessa käytännössä yksin kohtauksista ei ottanut selvää, niin jossain oli menty pieleen ja pahasti. Nämä hiekkasoturit olivat elokuvan tylsin juttu, kun niitä syntyi uudestaan yksi pois ja uusi tilalle -periaatteella juuri niin kauan kuin tekijät niin halusivat. Pitkään elokuvaa ei tullut kuitenkaan seurattua sellaisella "onpa paskaa" -asenteella vaan pikemminkin "onpa aika huono" ja olin oikeasti antamassa elokuvalle puolta pistettä enemmän, mutta sitten lopun seikkailu Zymin linnassa kaikkine vesihirviöineen ja paikan romahtamisineen oli vain niin tylsää katseltavaa, etten voinut kuin pudottaa pisteitä vielä vähän. Tämä loppukohtaus nimittäin viedään sekin läpi hyvin kliseisissä merkeissä ja tekee sen vieläpä täysin epätyydyttävällä tavalla. Mitä tulee sitten 3D:hen, niin en käsitä, miksi elokuva oli ylipäätään kuvattu 3D:nä, kun se olisi näyttänyt muutamaa kohtausta lukuun ottamatta ihan samalta 2D-versionakin. 3D ei siis tuonut elokuvaan lainkaan lisäarvoa, vaan ihan hyvin olisi pärjätty ilman sitäkin. Maisemat sentään olivat ajoittain komeita.

En ole tosiaan Conan-sarjakuvia lukenut yhtäkään, mutta jotenkin en vain saanut Jason Momoasta Conan-fiilistä. Enemmänkin hän toi minulle mieliin Prince of Persian ja viimeistään jo mainitusta hiekkasoturitaistelusta tämä mielikuva jäi elämään. Ei sillä, hän oli ihan kelpo tapaus voittamattomaksi muskelimieheksi, mutta siinä se pitkälti tahtoi ollakin. Mitään kunnon näyttelijälahjoja hänelläkään ei tuntunut olevan, joten sikäli hän kyllä seurasi esikuviaan, ja karismaa hänessä ei ollut nimeksikään. Rachel Nichols jäi sitten vieläkin yksiulotteisemmaksi ja oli vain ja ainoastaan tylsä. Conanin vastustajatkin olivat sen verran kliseistä kamaa, ettei niidenkään näyttelijöistä oikein otetta saanut.

Pisteitä: 1,5/5

PS. Kiintoisaa sikäli. että tämä on toistaiseksi paras näkemistäni Marcus Nispelin elokuvista, joskin olenkin nähnyt niitä nyt vasta kaksi.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Ihmemies MacGyver: Kadonnut aarre

Pandora-nimisellä planeetalla amerikkalaiset yrittävät ottaa kontaktia planeetan omiin na'vi-ihmisiin keinotekoisilla avatar-kehoilla, jotka muistuttavat planeetan asukkeja. Merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) saapuu Pandoraan, jossa hänen vasta kuollut kaksoisveli oli työskennellyt ja ottaa tämän entisen avatar-kehon itselleen. Hän saa eversti Quaritchiltä (muulta Avatar-ydinryhmältä) salaisen tehtävän kartoittaa na'vi-ihmisten maita ja yriittää suostutella na'vit luovuttamaan maansa jenkeille suurten luonnonvarojen takia. Sully lähteekin suorittamaan tätä tehtävää, mutta tavattuaan na'vi-naisen Neytirin (Zoe Saldana) ja tutustuttuaan navien elämään, hänen on lopulta valittava puolensa...

Tulihan se sitten viimein: yksi vuoden (pelonsekaisin tuntein) odotetuimmista elokuvista. Kovin ristiriitaisia arvioita tästä on saanut lukea ja  nähdä, eikä parhaimmat näkemäni arvostelut ole juuri kolmea tähteä ylittäneet, joskaan en ole niitä loppujen lopuksi niin kauheasti nähnyt. Itse siten joudunkin myöntämään, että pidin tästä keskimääräistä enemmän, sillä pitkästä kestostaan huolimatta Avatar on loppujen lopuksi varsin tiivistunnelmainen viihdepaketti.

Tarina itsessään on melko tutun oloinen eli alusta asti oikeastaan oli aika vahva tunne siitä, millaiseksi tarina muodostuu noin niin kuin päätarinaltaan. Tämä ei kuitenkaan minua haitannut, sillä juuri tällaisista tarinoista minä tykkään ja siten minä pystyinkin nauttimaan siitä päällisin puolin. Elokuvan alku oli selkeästi elokuvan heikoin osa, sillä minua ei oikein jaksanut kiinnostaa tämä armeijan harjoittama paskanjauhanta (anteeksi ruma kielenkäyttöni) tai sitten kinastelu tukikohdan eri ryhmien välillä ja itse asiassa tämä Jaken saama tehtäväkin sai minussa aikaan ärtymystä.  Tämä Jaken ensimmäinen matka avatar-hahmonakaan ei nyt niin suuresti säväyttänyt. Sitten kun Jake tutustuu Neytiriin ja sitä myöten matka navien kulttuurin omaksumiseen alkaa, niin elokuva alkaa vetää puoleensa entistä enemmän, mutta totta puhuen on sanottava, etten tässäkään vaiheessa ollut vielä täysin vakuuttunut, vaikka eittämättä tätä Sullyn matkaa na'vien parissa olikin mielenkiintoista katsottavaa.

Sitten siinä puolivälin paikkeilla tai vähän sen jälkeen tapahtuu jotain: tämä suuri juonenkäänne. Okei, juonenkäänne oli sinänsä odotettavissa, mutta oi että kun se sai minut vihaiseksi. Vihaiseksi nimenomaan ihmisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan ja oikeasti ajattelin istuessani täpötäydessä leffasalissa, että kuolkoon pois koko *sensuroitu* ihmiskunta, kun ei kerran osata muuta kuin aiheuttaa suurta tuhoa. Tässä vaiheessa tajusin, että hyvin pienin tapahtumin na'vit olivat saaneet minut suorastaan ihastuksesta mykäksi ja itse asiassa mietinkin, että na'vien elämästä haluaisin oppiakin eteenpäin. Toisin sanoen tekijät olivat minun osaltani ainakin onnistuneet tehtävässään. Sitten tulevat ihmiset ja tuhoavat kaiken tämän kauniin. En tykännyt yhtään ihmisten toiminnasta (elokuvallisessa mielessä toki hyvä juonenkäänne) ja niinpä koko loppuelokuvan ajan toivoinkin vain ihmisten totaalista hävittämistä, vaikka itse en ensin keksinytkään, miten se olisi voinut tapahtua. Onneksi Cameron niin teki ja vieläpä todella vakuuttavalla tavalla. Lopputaistelu oli verrattain pitkä, mutta hyvä sellainen, mutta se vihoviimeinen kaksinkamppailu tuntui sitten jo täysin turhalta kaiken nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu oli juuri niin mieleinen kuin toivoinkin sen olevan.

Tajusin tuossa eilen, että hyvä (3D-)tekniikka ei varsinaisesti voi parantaa elokuvan tehoa minun silmissäni, mutta se voi kyllä tukea elokuvaa, kun taas huono (3D-)tekniikka kyllä voi latistaa elokuvan vaikuttavuutta. No, mitään varsinaisesti huonoa ei Avatarin kohdalla todellakaan voinut edes odottaa, vaan 3D-tekniikka tuki hyvin varsinaista elokuvaa, mitä nyt välillä hyvin lähellä kameraa olleet objektit tuntuivat vähän suttuisilta; en sitten tiedä, johtuiko tämä siitä, että istuin melkein toisessa reunassa. Kuitenkin se, missä tämä eroaa muista näkemistäni 3D-elokuvista, on se, että siinä missä muissa elokuvissa asiat ovat tuntuneet tulevan suoraan silmien eteen, niin Avatarissa koettiin pääasiassa vain juuri vastakkainen ilmiö: oli valkokangas, jonka "taakse" kaikki jutut pääasiassa tuntuivat jäävän, ei päinvaston. Ei sillä, 3D oli toteutettu varsin mallikkaasti ja nämä lähikuvat tai melkein sellaiset aiheuttivatkin ihastusta meikäläisessä, mutta sitten taas ilmakuvat, joissa kaikki jutut olivat selvästi kaukana, niin vaikka ne näyttivätkin ihan hyviltä, niin en epäile lainkaan, että ne näyttäisivät yhtään huonommilta myöskään 2D:nä.

Näyttelijät olivat sellaisia perushyvän toimintaelokuvan näyttelijöitä eli vaikka he suoriutuivatkin rooleistaan kunnialla, niin varsinaisesti mieleenjääviä tapauksia ei ollut yhden yhtäkään ja siten mahdolliset Oscar-ehdokkuudet tulevatkin takuulla jostain muusta kuin näyttelijäsuorituksista. Sam Worthington oli juuri sellainen päähenkilö, jonka ominta alaa ovat nimenomaan tusinatoiminnan päätähti, mutta sellaisena ihan hyvä. Myös Sigourney Weaver oli ihan ok, mutta häntä nähtiin ihan liian vähän. Mukana menossa: sinänsä yllättävän isossa roolissa ollut Giovanni Ribisi (Frendien Phoeben velipuoli), CCH Pounder (Shield), Michelle Rodriquez (Lost).

Noin kokonaisuutena voisin sanoa, että Avatar on ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus ja jos ei anna pienen kliseisyyden haitata itseään, niin elokuvasta tulee luultavasti jopa nauttimaan, joten hopi hopi ja elokuvateatteriin päin!

Pisteitä: 4/5

Ebenezer Scrooge (Jim Carrey) vihaa joulua ja pitää sitä joutavana humpuukia, minkä hän osoittaa niin sukulaisilleen kuin palkollisilleenkin. Eräänä jouluna hän sitten saa luokseen seitsemän joulua sitten kuolleen kollegansa (Gary Oldman), joka oli hyvin samanlainen kuin Scrooge ja saa maksaa siitä tuonpuoleisessa. Hän kertoo Scroogelle, että kolme henkeä on tulossa hänen luokseen ja näyttävät hänelle tien parempaan loppuelämään, mutta onko Scrooge kuitenkin liian itsepäinen muuttuakseen?

3D on tullut kaupunkiin, joten piti heti käydä katsomassa parit 3D-elokuvat (ette ikinä arvaa, mikä oli se jälkimmäisenä katottu leffa :P). Sanottakoon se nyt heti alkuun, että minä en liiemmin pidä joulusta ja oikeastaan Scrooge kiteyttikin elokuvan alussa monin tavoin minun ajatukseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joulu olisi minulle tabu, vaan jos kohtaan jotain mielestäni kiinnostavaa, niin kyllä minä siihen tutustun riippumatta siitä, onko se jouluaiheinen (hei, voin vilpittömästi sanoa tykkääväni Joulumaa-kappaleesta, joskin sekin on lähes ainoa), ja kun kerran Saiturin joulu tarinana kiinnosti, niin päätinpäs käydä katsomassa, nyt kun tosiaan 3D-version pääsi katsomaan.

Saiturin jouluhan perustuu Charles Dickensin klassikkosatuun ja vaikka en itse satua olekaan lukenut, niin jonkin (Aku Ankka- ?) version olen joskus lukenut niin, että tarina pääpiirteittäin oli hyvin hämärästi tuttu. Tiesin siis aika pitkälle sen, mitä elokuvassa tapahtuu, mutta en sitä, miten kaikki tapahtuu, joten tarjosi elokuva minullekin paljon uuttakin ja mikäs siinä, minusta elokuva ainakin tuntui todella uskolliselta alkuperäiselle tarinalle, tiedä sitten osuiko tämä tunne oikeaan. Elokuva alkaa mielessäni todella hyvin ja sitä jaksaakin seurata suurin piirtein puoleen väliin asti ihan hyvin, mutta siinä nykyisyyden haamun kohdalla kyllä alkoi se paras potku loppua. Tämä johtui osittain juuri siitä, että tiesin tosiaan, millaiseksi lopputarinasta olisi tulossa, eikä elokuvassa sinänsä enää tuntunut riittävän kunnolla imua; kaikki "vakioseurattavien" osaltakin asia tuli selväksi juuri siinä nykyisyyskohdassa ja niinpä tulevaisuus-jakso jäikin hieman kuriositeetin omaiseksi. Muutenkin mentiin vähän liian moralisoinnin puolelle.

Kun nyt kyseessä oli 3D-elokuva, niin sanotaan nyt 3D:stä sen verran, että tässä oli (ainakin ennen illan toista 3D-elokuvaa) selvästi parhaat näkemäni 3D-efektit, mutta sitten taas tässä onkin (ehkä) 3D-tekniikkaa hiottu sitten edellisen näkemäni 3D-leffan (Matka maan keskipisteeseen). Osasyynä hyvässä tekniikassa saattoi olla myös se tosiseikka, että elokuva oli pääosin animoitu, mene ja tiedä. Joitakin hyvin toteutettuja 3D-kikkailujaksojakin (esimerkiksi alun katoilla lentely) kyllä koettiin, kun asiat tahtoivat tulla ihan nenän eteen.

Vaikka kyseessä olikin animaatio, niin näyttelijät tuntuivat olevan näytelleen roolinsa ja sitten vaan näyttelytyöskentely oli muutettu koneella animaatiohahmoiksi. Esimerkiksi Scroogen liikkumisesta välillä tuntui paistavan läpi Jim Carreyn maneerit, mutta tämä saattoi olla vain optimistinen illuusio, kun kerran selvästi tiesin kyseessä olevan Carrey. Parissa kohtaa ääni kyllä paljasti Carreyn selvästi.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Tämä elokuva ei onnistunut myöskään muuttamaan käsitystäni joulusta.

Alkuperäinen nimi: Scar 3D
Ohjaus: Jed Weintrob
Käsikirjoitus: Zack Ford
Pääosissa: Angela Bettis, Kirby Bliss Blanton, Christopher Titus
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007

Vuosia sitten Joan Burrows (Angela Bettis) pakeni hullun sarjamurhaajan Bishopin (Ben Cottno) kynsistä tappaen tämän ja lähtee muistoja pakoon pois kotikaupungistaan. Joitakin vuosia myöhemmin Joan palaa kotikaupunkiinsa veljensä Jeffin (Christopher Tituksen) ja tämän tyttären Olympian (Kirby Bliss Blanton) luokse. Kuitenkaan menneisyys ei jätä Joania rauhaan, sillä näyttäisi siltä, että myös Bishop on palannut leikkimään sekopäistä murhaleikkiään...

Olen tähän mennessä nähnyt kaksi 3D-elokuvaa (Beowulf ja Matka maan keskipisteeseen), mutta kumpikaan niistä ei oikein vakuuttanut. Tämän vuoksi en odottanutkaan Scar 3D:stä kovin hyvää tapausta. Itse asiassa suurimmat odotukset on tällä hetkellä suunnattu James Cameronin tulevaan Avatar-elokuvaan. Joka tapauksessa Scar 3D on ensimmäinen nykyisellä 3D-tekniikalla teattereihin tullut kauhuelokuva, ja koska elokuvamakuni kuitenkin on monin paikoin kauhupainotteista, niin koin suorastaan velvollisuudekseni mennä katsomaan tämä pätkä. Siitäkin huolimatta, ettei täällä Porissa 3D-teatterisalia ole ja siten jouduin vartavasten menemään Tampereelle tämän elokuvan vuoksi. Nyt elokuvan nähtyäni voin ilokseni todeta, että matka kannatti.

Tätä elokuvaa on monin paikoin haukuttu turhaksi tekeleeksi, joka on tehty tuhat kertaa aiemminkin, mutta minua tämä kyllä miellytti. Okei, eihän elokuva sieltä omaperäisimmästä päästä suinkaan ollut, mutta tyylilajissaan ihan onnistunut kokonaisuus kuitenkin.

Jos nyt jätetään tämä murhaleikki ja silpomiset huomiotta, niin elokuvassa oli paljon aineksia jopa psykologiseen kauhuun. Tämä johtui siitä, että murhaajaa ei näytetty nykyajassa kuin hetkittäin, mikä antoi paljon aihetta spekulaatioihin ja kohotti tunnelmaa siten entisestään. Takaumatkin oli leikelty paloihin ja niitä vietiin esiin aina "sopivin" väliajoin, mikä oli sekin hyvä ratkaisu. Nämä silpomiset siellä täällä toivat mieleen jopa vanhat kunnon kauhuklassikot aina Halloweenistä Perjantai 13. päivään asti, kun tapettuja alkoi löytyä sieltä täältä. Mitä tulee sitten juuri siihen silpomisleikkiin, niin sehän oli selvästi saanut vaikutteita Saw-elokuvista, mutta tämä oli jotenkin helppo antaa anteeksi. Itse olen ilmeisesti nähnyt jo niin paljon kauhuelokuvia, ettei veren suuri määrä ja silpomisleikki itsessäänkään säväyttänyt puoleen eikä toiseen. Oikeastaan vasta ihan lopussa elokuva vasta muuttui kunnolla verellä mässäilyksi, sillä sitä ennen varsinaisia kuolemia näytettiin todella vähän. Tämä loppuratkaisu olikin siten elokuvan selvästi heikointa antia murhaajan, jota ei voinut päätellä etukäteen mitenkään, motiivit mukaan luettuna. Silti elokuvassa riitti jännitystä loppuun asti, joten minä ainakin viihdyin elokuvan parissa.

Mitä tulee sitten tähän 3D-tekniikkaan, niin saattaa olla, että aika multaa muistot, mutta minusta tämän elokuvan 3D-kuvaus oli onnistuneempia kuin aiemmin näkemissäni Beowulf- ja Matka maan keskipisteeseen -elokuvissa. Jotenkin nyt onnistuttiin tuomaan sen 3D-tekniikka valkokankaalle silleen, ettei hahmot sun muut näyttäneet suorastaan animoiduilta. Tosin tämänkin elokuvan kohdalla varsinkin joissakin lähikuvissa oli pientä epämääräisyssä monessa kohtaa ja tekstitys jotenkin häiritsi läpi elokuvan. Ihmettelin kyllä elokuvan jälkeen, miksi tämä on ylipäätään tehty 3D-tekniikalla, sillä tekniikkaa ei sinänsä käytetty luomaan sitä kauhutunnelmaa. No, äsken sitten selvisikin, että tämä on tehty myös perinteisellä kuvauksella, joten se selittänee kaiketi paljon. Tosin vaikka minä tästä pidinkin, niin pohdin myös sitä, että elokuva olisi kaiketi päätynyt suoraan DVD:lle täällä Suomessa, jos tähän ei olisi ympätty 3D-tekniikkaa mukaan.

Näytteliät olivatkin sitten ihan hyviä, vaikka Bishop vähän ylivedetty hahmo olikin. Varsinkin Joanin hahmo tuntui kunnioittavan vanhoja kauhuelokuvakuvajaistoa, eikä Kirby Bliss Blanton Olympiana yhtään hullumpi ollut. Eihän näihin hahmoihin liikaa syvyttä saanut, mutta enpä oikein sellaista lähtenyt hakemaankaan.

Elokuva oli siis varsin toimiva kauhupläjäys, joskaan ei mitenkään omaperäinen, mutta ei 3D-tekniikan takia. Niinpä leffasalista poistuessani jäinkin vielä odottamaan sitä kauhuelokuvaa, jossa 3D-tekniikkaa käytetään kunnolla hyväksi katsojien säikyttelemiseksi.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Sinänsä melkein täysin irrelevanttina huomiona täytyy todeta, että jäin miettimään paria asiaa koskien 3D-tekniikkaa. Ensinnäkin: tullaankohan lähitulevaisuudessa näkemään jonkinlaisena muotivillityksenä 3D-lasien myynti, joiden etuna olisi se, että ne olisivat tavalla tai toisella parempia kuin Finnkinon omat lasit? Näin siis elokuvakokemus saattaisi olla hieman erilainen riippuen käytettävistä laseista; tämä tuli mieleen juuri mainittujen lähikuvaongelmien kautta, sillä eihän sitä tiedä, vaikka joillakin laseilla moisetkin vaivat korjaantuisivat.

Toisekseen jäin sitten pohtimaan sitä, että mikä on paras etäisyys 3D-elokuvien katseluun. Minä olen aina ollut takapenkkien poikia, joten nytkin menin sitten takariviin ja ainakin minusta 3D-toteutus näytti ihan hyvältä, toisin kuin Beowulfin ja Matka maan keskipisteen -elokuvien kanssa, jotka katsoin paljon lähempänä johtuen siitä, että en ollut niitä katsomassa yksin. Mutta johtuiko toteutuksen hyvältä näyttäminen istumapaikasta vai itse elokuvasta? Vaikka sinänsä takarivissä elokuva näytti hyvältä, niin kyllä silti tuntui, että edempänä elokuva olisi näyttänyt vielä paremmalta, sillä nyt 3D-kokemusta hieman häiritsi näkövinkkelin alalaidassa näkyvät tuolit ja niillä istuvat päät. Tietenkin myös sivuilla näkyi muuta kuin valkokangasta. Niinpä takarivissä katsottuna näkökenttä ei rajoittunut vain valkokankaaseen, mikä sinänsä oli vähän ikävä jutut. Täten olen hieman kahden vaiheilla siitä, missä oikeasti kannattaisi istua. Mielipiteitä?

Alkuperäinen nimi: Journey to the center of the Earth
Ohjaus: Eric Brevig
Käsikirjoitus: Michael D. Weiss, Jennifer Flackett, Mark Levin
Pääosissa: Brendan Fraser, Josh Hutcherson, Anita Briam
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008

3D-elokuvien on sanottu pelastavan amerikkalaiset elokuvateollisuuden, sillä uusi tekniikka saa ihmiset palaamaan teattereihin, kun eivät voi nauttia 3D-elokuvista täysin rinnoin Internetistä ladattujen elokuvien kautta. En tiedä, kuinka liioiteltua tuo väite on, mutta mielestäni tuota tekniikkaa täytyisi pystyä parantamaan huomattavasti, ennen kuin väki toden teolla näistä elokuvista innostuisi. Alkuhuuman jälkeen kun nopeasti tulee selväksi, että 3D-toteutus on vielä vähän lapsenkengissä, eivätkä aidosti hyvät 3D-elokuvatkaan olisi pahitteeksi.

Matka maan keskipisteeseen vie katsojat Trevor Andersonin (Brendan Fraser)  johdolla matkalle maan sisuksiin. Trevorin veli Max on kadonnut vuosikymmen sitten johonkin ja Trevor lähtee veljenpoikansa Seanin (Josh Hutcherson) kanssa aina Islantiin saakka selvittääkseen Maxin kohtalon. Siellä he saavat oppaakseen Hannah Ásgeirssonin (Anita Briam), Maxin islantilaiskollegan tyttären, ja matka maan keskipisteeseen voi alkaa.

Matka maan keskipisteeseen on ehdottomasti paras näkemäni 3D-elokuva, eikä tämä johdu siitä, että olisi ainut näkemäni 3D-elokuva. E-hei! Olenhan mä nähnyt jo Beowulfinkin... no joo. Halusin liittää edellisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen "Jules Vernen hengessä", mutta vaikka siitä on ainakin vuosikymmen, kun olen viimeksi Verneä lukenut, niin silti uskaltaisin väittää, ettei tämä elokuva ole Vernen hengen mukainen.  Jos olisi ollut, elokuva olisi ollut vakavampi ja siten nautittavampi, mutta mitä muutakaan voisi odottaa elokuvalta, jonka tarkoitus on lähinnä leikkiä uudella tekniikalla.

Elokuvan tarina oli nimittäin kovin löyhä. Sinne tärkeimpään eli maan sisuksiin ei ollut viitsitty kyhätä kunnon juonta, vaan katsojaa viedään lähinnä 3D-kikkailusta ja silmäkarkista toiseen hyvin hataran tarinan vetämänä. Tämä oli ilmeisesti tehty niille varhaisteineille, jotka ovat vasta Vernensä lukeneet. Tähän viittaa myös melko pökkelön Brendan Fraserin valinta pääosaan.

3D-tekniikasta vielä sen verran, että toisaalta minä odotan sitä, että koittaisi aika, jolloin 3D-tekniikalla leikkiminen ei ole 3D-elokuvan itseisarvo, mutta toisaalta taas luotan siihen, että 3D-tekniikka voisi avata kauhuelokuvateollisuudessa täysin uuden suunnan, ainakin mitä tulee katsojien säikyttelyyn ja sekös olisi nannaa.

Pisteitä: 2/5