Hawkeye Pierce ja Duke Forrest (Donald Sutherland ja Tom Skerritt) saapuvat Korean sodassa asemapaikalleen armeijan liikkuvaan kenttäsairaalaan kirurginhommiin ja pian heidän seurakseen liittyy Hawkeyen vanha tuttu Trapper John McIntyre (Elliott Gould). Vaikka heidän työnsä vaikeaa ja onnettomuusherkkää onkin, niin he pitävät mielen virkeänä erilaisin tempauksin, mitä ei tiukanpuoleinen Majuri Burns (Robert Duvall) ja leirille saapuva hoitaja O'Houlihan (Sally Kellerman) oikein hyväksy, mutta kumpi osapuoli joutuukaan lopulta tekemään myönnytyksiä asiassa?

Jälleen ollaan yhden komediaklassikon äärellä, jota en ollut ennen nähnyt, mutta josta olen kuullut hyvin paljon juttua. Ehkäpä elokuvan miljöö eli sotatanner on taannut sen, etten hirveän kiinnostunut ole tästä aiemmin ollut ja luultavasti pitkälti samasta syystä myös elokuvaa seurannut tv-sarjakin on jäänyt kokonaan huomiotta, mutta toisaalta ainakin jälkimmäisen kohdalla kyse on voinut olla siitäkin, ettei sarjaa ole hirveän usein minun aikanani esitetty ja silloin kun on, niin en ole kuitenkaan alkuun päässyt mukaan; sellainen muistikuva on, että sarjaa olisi ainakin kerran näytetty minun aikanani, mutta toisaalta saatan sekoittaa A-Teamiinkin. No, komediallisesta luonteesta johtuen lähdin katsomaan tätä elokuvaa kuitenkin aika avoimin mielin, mutta ei M.A.S.H. - Armeijan liikkuva kenttäsairaala minun makuhermoon oikein parhaalla tavalla iskenyt olematta myöskään ihan huonokaan.

Elokuvan puolesta puhuu ainakin yksi asia: siinä ei varsinaisesti sodittu, vaikka haavoittuneita kenttäsairaalaan jatkuvalla syötöllä tuotiinkin. Toiminta oli siis jossakin muualla kun sairaalan alueella, mikä ainakin itselleni sopi paremmin kuin hyvin. Elokuvan alku ei luvannut hirveän hyvää, sillä en tahtonut löytää sieltä kovin paljon oikeasti humoristisia kohtauksia löydy, vaikka naurahdinkin ääneen tuolle yllälukevalle sitaatille. Noin muuten tuntui jonkin aikaa siltä, että jos elokuvassa oli löydettävissä jotain huumoria, niin se oli liian kuivakkaa, jotta minä olisin löytänyt siitä mitään hauskaa. Onneksi sitten pian sen jälkeen, kun Trapper astui leiriin, niitä hauskoja tapahtumia alkoi olla vähän tiheämmin (ilman, että elokuva olisi ollut kunnolla hauska) ja niinpä aika ei käynytkään varsinaisesti tylsäksi, vaikka alussa näyttikin vähän huonolta. Noin kokonaisuudessaan elokuvassa ei mitään suurempaa juonta ollut, vaan se koostui enemmänkin satunnaisista tapahtumista leirialueella ja vähän sen ulkopuolella ja nämä kohtaukset oli nivottu yhteen (ilmeisesti viime hetkellä) ihan hauskoilla kuulutuksilla (varsinkin ne japanilaiset pop-laulut), enkä tullut sen kummemmin ajatelleeksi tarinallisen jatkuvuuden puutetta. Kyllä näissä päähenkilöiden tempauksissa oli hauskatkin hetkensä, mutta yleensä homma oli lähellä kaatua siihen, että niitä pitkitettiin ihan liian pitkiksi ja tällaisia turhan pitkiä kohtauksia olivat esimerkiksi jalkapallo-ottelu ja Japanin matka, vaikka sinänsä Japaniin sijoittuivatkin ehkä elokuvan parhaat vitsit. Muutenkin elokuva tuntui hitusen liian pitkältä, mutta samaan hengenvetoon on myönnettävä, että vaikka olisi voitukin joitakin kohtauksia tiivistää, niin silti tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon kello olikaan elokuvan päätyttyä. Ihan kiinnostavana seikkana mainittakoon vielä, että elokuva on tehty Vietnamin sodan aikoihin, mutta se sijoittui kuitenkin Koreaan (tämä mainitaan alussa), mutta elokuvan aikana tuli sellainen tunne, että se olisi hyvin voinut sijoittua Vietnamiinkin ja mitä jälkikäteen katsoin dokumentista, niin en ilmeisesti ollut ollut ainoa.

Elokuva vilisee paljon tuttuja kasvoja, mutta oikeastaan vain Robert Duvall oli tunnistettava oma itsensä, eikä sekään ihan jokaisesta kohtauksesta käynyt ilmi. Donald Sutherland oli hänkin sinänsä helppo tunnistaa, mutta tämäkin lähinnä siksi, että tiesin hänen kuuluvan elokuvan päähenkilöihin, eikä hänen kasvonpiirteitään tullut esille muistakaan hahmoista. Elliott Gould, jonka minä tietenkin tunnen parhaiten Frendeistä, olikin jo ihan mahdoton tehtävä tunnistettavaksi, enkä oikeastaan löytänyt hänestä yhtään tuttua piirrettä ja itse asiassa vasta lopussa minulle selvisi varmasti, kuka hän oli. Toisaalta mitä pidemmälle elokuvassa mentiin, niin sitä enemmän Trapperin hahmon äänessä tuntui olevan Gouldia, joten vahva epäilys minulla asiasta oli. Sutherland ja Gouldhan elokuvan kärkipari oli, mutta eivät mitenkään ylitsevertaisen hyviä olleet, vaan enemmän heidän roolityönsä tuntui sellaiselta "hoidetaan homma kotiin ja pidetään samalla hauskaa" -asenteella tehdyltä, vaikka tiedänkin jo tuon yhden dokumentin katsoneena, että näyttelijät pitivätkin ohjaaja Robert Altmanin ihan hulluna ja ehkä jopa vähän epäpätevänäkin, mutta se, miten tämä vaikutti näyttelijöihin, on kokonaan toinen juttu.

Mitä tulee elokuvan pisteytykseen, niin en tosiaan voi pitäneeni tästä kunnolla, mutta en myöskään tylsistyneeni sen parissa, vaan elokuvan vaikutus jäi aika keskiverroksi, mutta sitä, oliko elokuva huonompaa (2,5) vai parempaa (3) keskitasoa, mietin pitkään, enkä vieläkään ole täysin varma siitä, onko antamani pistemäärä se oikea, vaan melkeinpä olisi pitänyt sijoittaa tämä elokuva johonkin näiden kahden arvosanan väliin... ehkä, mutta taisi tämä sittenkin sen verran miellyttää, että antamani pistemäärä vastaa jotakuinkin todellisuutta.

Pisteitä: 3/5

PS. Minulle jäi sellainen pieni uteliaisuus elokuvan jälkeen tehtyä tv-sarjaa kohtaan, mutta onko se oikeasti hyvä? IMDB:ssä sarja on saanut selvästi paremmat pisteet kuin elokuva, mutta mikä on totuus? Onko se parempi, huonompi vai samaa tasoa kuin tämä elokuva? Jos en elokuvastakaan tykännyt tämän enempää, kannattaako sarjaa testata? Saa kommentoida.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvan käsikirjoittaja Ring Lardner Jr. kuului ainakin vielä tämän elokuvan aikana käsikirjoittajien vanhempaan kaartiin ja hän olikin suorastaan tyrmistynyt siitä, kuinka paljon Altman hänen käsikirjoitustaan muutteli ja antoi näyttelijöille luvan jopa vähän improvisoidakin. Tämä hirmuteko ei kuitenkaan estänyt Lardneria hakemasta hymyssä suin elokuvan ainoaa saamaa Oscar-pystiä parhaasta käsikirjoituksesta.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nainen Shanghaista