Mickeyllä ja Malloryllä (Woody Harrelson ja Juliette Lewis) on molemmilla ollut huono lapsuus ja kun he tapaavat, he löytävät heti yhteisen sävelen. Mickeyn paettua vankilasta he tappavat Malloryn vanhemmat ja aloittavat tämän jälkeen suuren murha-aallon tiellä 666. Pariskunnasta tulee nopeasti julkkiksia ja mitä enemmän uhreja tulee, sitä enemmän kaksikolla on faneja ja media seuraa kaksikon menoa hyvin tarkkaan. Kun kuitenkin niin media kuin poliisikin seuraa perässä, voiko pakomatka jatkua loputtomiin?

Minun oli tarkoitus katsoa ihan toinen elokuva tämän kuukauden WANHANA (Mulholland Drive), mutta koska suureksi hämmästyksekseni se ei ollutkaan 1001-elokuva, niin ”jouduinkin” sitten katsomaan tämän elokuvan, jonka olen nähnyt ainakin kahdesti aiemminkin, mutta jotenkin olin tyystin unohtanut lähestulkoon kaiken alkukohtausten jälkeen. Niinpä sinänsä pääsin melko tuorein silmin tätä katsomaan, mutta joudun kyllä myöntämään, että vaikka tarina itsessään oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen, niin kokonaisuutena Syntyneet tappajiksi ei minuun tehonnut ihan parhaalla mahdollisella tavalla.

Tarina siis maistui minulle melko hyvin ja Mickeyn ja Malloryn matkantekoa oli mukava seurata aina niistä takaumista nykyhetkeen asti. Elokuva ei ollut pelkkää silmitöntä väkivaltaa, vaan se kuvasi myös jollain kieroutuneella tavalla ihanasti Mickeyn ja Malloryn keskinäistäkin suhdetta. Olin myös tyytyväinen siihen, että elokuva ei keskittynyt pelkästään kaksikon pakomatkaan, vaan myös pakomatkan jälkeisiä aikoja kuvattiin ihan kiitettävästi. Elokuva päättyikin sitten ihan sopivan tylyllä tavalla. Jos itse tarinasta jotain marisemisen aihetta löytyi, niin minua ei pätkääkään kiinnostanut etsivä Scagnettin tekemiset varsinaisen työnsä ulkopuolella ja jotenkin hänen sekoilunsa siellä motellihuoneessa oli aivan turha lisä elokuvaan.

Jos siis kuitenkin tarinasta pidin pääosin, niin missä mentiin vikaan? No, elokuvan nähneet voivat ehkä hyvin päätellä vastauksen. Aivan, kuvaustyylissä. Elokuvan alussa vielä jaksoi vähän aikaa viehättää jatkuvien kuvaustapojen ja -tyylien muutokset, mutta ns. vitsi meni vanhaksi jo siinä puolen tunnin tietämillä ja sen jälkeen olisi minun puolestani voitu siirtyä takaisin perinteiseen kuvaustyyliin. Jotenkin rupesi vain jossain vaiheessa puuduttamaan se, että samassa kohtauksessa kun vaihtui kuvakulma, niin samalla kuvaustapa oli tyystin eri; milloin oli mustavalkoinen ruutu, milloin käsivarakameralla kuvattu, milloin siirrytty sarjakuvamoodiin jne. Ei tällaista paria tuntia olisi jaksanut mitenkään, hetken aikaa kylläkin. Vallankumouksellinen kuvaustyyli Hollywood-elokuvaksi? Ehkä, ehkä ei, mutta minä en jaksanut oikein viehättyä siitä.

Woody Harrelson ja Juliette Lewis olivat kyllä aivan mainio parivaljakko ja varsinkin Lewis teki Malloryna ison vaikutuksen, vaikka Mallory olikin kaksikosta selvästi se enemmän sekaisin oleva osapuoli. Jollain tavalla sekaisin tuntuivat olevan myös ne tärkeimmät sivuosien hahmot ja varsinkin Robert Downey Jr. oli roolissaan tv-toimittaja Wayne Galena vallan mainio. Sen sijaan – kumma kyllä – Tommy Lee Jonesista en oikein tykännyt, sillä hän tuntui ylinäyttelevän roolinsa ja pahasti.

Pisteitä: 3/5