Sheriffi Will Kane (Gary Cooper) menee naimisiin väkivaltaa inhoavan kveekari Amyn (Grace Kelly) kanssa. Naimisiin menemisen johdosta Kane jättää työnsä ja tuore pariskunta lähtee kohti uusia seikkailuja. Samaan aikaan kuitenkin kolme rosvoa tulee odottamaan pelättyä toveriaan Frank Milleriä (Ian MacDonald), jonka Kane viisi vuotta sitten passitti vankilaan, saapuvaksi puoliltapäin juna-asemalle ja Kanen on käännyttävä takaisin. Hadleyvillen asukkaat ovat kuitenkin vastahakoisia auttamaan Kanea, joten joutuuko hän todella kohtaamaan roistot yksin...

Lännenelokuvien maailmaan tutustuminen jatkuu ja tämä onkin jo kolmas lännenelokuva lyhyen ajan sisään, joskin samalla myös viimeinen vähään aikaan. Tämä elokuva sai aikoinaan suuren kohun aikaiseksi siksi, että elokuvan ajateltiin edustavan anti-amerikkalaisuutta, mutta se ei estänyt elokuvaa voittamasta neljää Oscaria ja saamatta kolmea muuta Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse en tästä saanut kuitenkaan ihan niin paljon irti, vaikka ihan kelpo elokuva Sheriffi olikin.

Tarina ei tehnyt minuun mitään suurta vaikutusta, joskaan ei myöskään jättänyt täysin kylmäksikään, vaan tuli seurattua elokuvaa aika neutraalein mielin läpi elokuvan. Toisin sanoen ihan seurattava elokuva tämä oli, mutta ei tarjonnut suuria ahaa-elämyksiä. Kanen ja Amyn pois lähteminen varsinkin oli vähän tylsä ratkaisu, kun hyvin selkeästi arvattavissa oli, että Kane muuttaa mielensä ja kääntyy takaisin. Sitä en vain täysin käsittänyt, miksi ihan kaikki tuntuivat kääntäneen Kanelle selkänsä, vaikka pelätty murhamies olikin tulossa takaisin pilaamaan kaupunkia; jos he pelkäsivät henkensä puolesta, niin eikö kuoleman mahdollisuus olisi vähintäänkin yhtä suuri, jos nämä roistot hallitsisivat kaupunkia? Niin ja jos tosiaan Kane oli ollut paras sheriffi koskaan, niin siksikin vähän epäilytti tämä suhtautuminen avunpyyntöön. Se, mistä itse pidin, oli Kanen ja entisen sheriffin Martinin (Lon Chaney Jr.) välinen keskustelu. Pidin myös siitä, että tapahtumat tapahtuivat reaaliajassa, mitä näytettiin lukuisten kellojen avulla. Lopputaistelu eteni monin paikoin odotetunlaisesti, eikä tarjonnut juuri yllätyksiä. Oikeastaan ainoa mielenkiinnon aihe siinä oli pohdiskelu siitä, rientäisivätkö kaupungin asukkaat sittenkin Kanen avuksi mietittyään asiaa hetken.

Vielä tuosta päätarinasta sen verran, että sehän koostui lähinnä siitä junan odottelusta ja niinpä lopputwisti tai toinenkin olisi saattanut hyvinkin piristää elokuvan kokonaisuutta, mutta sellaisia ei tuohon aikaan kai harrastettu. Veikkaanpa, että jos nykyään tehtäisiin elokuva, joka koostuisi vain jonkin asian odottelusta, niin lopussa saattaisi hyvinkin kokea jonkin asteen yllätyksen. Itse roistothan eivät käsittääkseni juurikaan puhuneet Frank Milleristä (tai en ole nyt varma, puhuiko se yksi siellä baarissa), vaan kaikki puheet herrasta taisivat tulla kaupungin asukkaiden suista (lennättimellä oli kyllä saatu tieto siitä, että Frank on junassa). Niinpä olisikin ollut vain hauskaa, jos kaiken tämän jännittyneen ilmapiirin jälkeen nämä Frankin kolme rikostoveria olisivatkin olleet odottelemassa vain Frankin ruumisarkkua ja lähteneet tiehensä sen kera tai jos Frank olisikin muuttunut kuuliaiseksi kansalaiseksi, mutta ei sitten.

Gary Cooper, jonka elokuvia en ole aiemmin tainnut nähdä yhtäkään, oli minusta ihan hyvä roolissaan, joskin minun on myönnettävä, että olin ajatellut Cooperin olleen selvästi nuorempi (ja siten siloposkisempi) elokuvan teon aikoihin. Grace Kelly oli myöskin ihan ok tässä yhdessä ensimmäisissa elokuvarooleissaan, vaikka näyttelikin vähän vähäeleisesti. Kanen entistä heilaa Helen Ramírezia näytellyt Katy Jurado oli olemukseltaan kuin hänet olisi napattu suoraan joltain teatterilavalta elokuvan lavasteisiin. Lon Chaney Jr. olisi mielestäni saanut olla suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 3/5