Lastenpsykiatri Malcolm Crowe (Bruce Willis) palkitaan saavutuksistaan kunniataululla, jota hän ja vaimonsa Anna (Olivia Williams) aikovat juhlistaa kahden kesken, mutta näihin juhliin on tullut myös kutsumaton vieras: Crowen entinen potilas Vincent (Donnie Wahlberg), jota Crowe ei onnistunut parantamaan, minkä johdosta Vincent ampuu tätä. Vuotta myöhemmin ampumatapauksen jälkeen vaimostaan etääntynyt Crowe ottaa potilaakseen Colen (Haley Joel Osment), jolla on samoja oireita kuin Vincentillä, mutta onnistuuko Crowe pelastamaan tämän pojan ja jos niin, niin mitä siitä lopulta seuraa?

Tiedän joitakin ihmisiä, jotka eivät koe tarpeellista nähdä elokuvia toiseen kertaan varsinkaan, jos elokuvan lopussa tapahtuu jokin twisti, jonka he tulisivat muistamaan ikuisesti ja siten heidän mukaansa tällaiset elokuvat eivät enää kestä toista katselua. Siten he tuppaavat lähes yksinomaan unohtamaan, että sitä unohtumatonta loppukohtausta on (useimmiten) edeltänyt hieno ja vaikuttava tarina, jossa se lopputwisti on vain yksi pieni osa-alue elokuvaa. Näin oli asianlaita kuukauden WANHAna katsotun Kuudennen aistin kohdallakin. Tästä elokuvasta ei vain voinut olla tykkäämättä silloin ensimmäiselläkään kerralla, ja jos mahdollista, niin myöhemmillä katselukerroilla elokuvasta sai vielä enemmän irti (tämä oli ainakin viides katselukerta).

Siinä missä toisella ja ehkä vielä kolmannellakin katselukerralla elokuvasta löysi uusia aspekteja, jotka vihjaavat tulevan lopun tapahtumia, niin nyt myöhemmillä katselukerroilla voi vain keskittyä seuraamaan tarinaa, joka oli läpi elokuvan todella hyytävä. Aluksi katsojalle annetaan kuva, että Crowe ottaa Colen potilaakseen siksi, että yhdellä samankaltaisen potilaan, Vincentin, kohdalla hän epäonnistui, jonka vuoksi Vincent-kohtaus oli alussa, mutta lopussa hienosti paljastetaankin totuus Vincent-kohtauksen mukanaololle. Itse Colen tarina alkaa hyvin draamavetoisesti ja tämä draama on kuvattu todella kiinnostavalla ja vähäeleisellä tavalla, mistä ei voinut kuin pitää, varsinkin kun draaman keskellekin mahtui myös jonkin verran niitä outoja tapahtumia. Tätä alkuosaa katsoi oikein mielellään, kun sai keskittyä seuraamaan niitä lopusta vihjaavia vihjeitä niin Malcolmin ollessa Colen kanssa kuin myös Crowen ollessa Annan läheisyydessä ja vaikka mitään erikoista ei tapahtunutkaan, niin tunnelma oli jo hyvin jännittynyt.

Kun sitten Cole kertoo Crowelle suuren salaisuutensa, niin elokuva muuttuu siitä draamavetoisuudesta enemmänkin piinaavan trillerin puolelle ja tässä kohtaa minä olin melkein sydänhalvauksen partaalla, sen verran hyytävää jännitysnäytelmää olin katsomassa ja olo oli tietyllä tavalla ahdistunut koko loppuelokuvan ajan, vaikka tiesinkin lähes jokaisen kohtauksen tapahtumat ulkoa. Sen verran hyvin Shyamalan oli onnistunut luomaan tätä jännitysfiilistä (elokuvaan erinomaisesti sopivan musiikin avulla), että kylmät väreet hiipivät selkäpiihin tämän tästä ja minua ihan oikeasti pelotti välillä, mikä on erittäin hyvän elokuvan merkki, varsinkin kun katselukertoja on näinkin monta. Elokuvan kaksi viimeistä kohtausta olivat hyvin koskettavia, mutta ainakin vihoviimeisen kohtauksen kohdalla myös erittäin jännittävä ja kun elokuva oli ohi, niin olin jälleen kerran täysin mykistynyt elokuvan tehosta ja vielä pitkään elokuvan jälkeenkin olin elokuvan pauloissa.

Elokuva kyllä herätti minussa kysymyksiä, jotka saivat tietyt elokuvan jutut tuntumaan aika epäloogisilta, jos nyt unohdetaan koko kuolleiden näkemishomma pois laskusta, mutta vaikka kuinka olisin halunnut, niin en voinut näistä mieleen tulleista kysymyksistä rokottaa pisteen puolikastakaan, niin vaikuttava elokuva kuitenkin. Eikö kohtausten ulkopuolella Annan ja Malcolmin välillä ollut tapahtunut yhtään mitään? Ei edes heti ampumisen jälkeen? En ainakaan havainnut, että alkukohtauksen ja seuraavan syksyn välissä kuluneen ajan kestoa olisi kerrottu, mutta tuntuu oudolta, ettei pienintäkään epäilystä Malcolmille olisi tullut missään vaiheessa Annan käytöksestä ennen loppua? Niin ja miten Malcolm oli saanut tiedot Colesta ja osasi ylipäätään olla aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Kuka hänet oli kutsunut? Miten hän oli päässyt siinä alkuvaiheessa Colen kotiin, kun Cole ei ollut päästänyt häntä sisään?

Bruce Willis on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, mutta siitä huolimatta hän oli tässä elokuvassa lähes parhaimmillaan (Die Hardissa hän oli vakuuttavampi, myönnettäköön, mutta siihen ne paremmat roolityöt taitavat jäädäkin). Hän oli onnistunut tekemään Crowesta todella traagisen hahmon ja onnistui eläytymään rooliinsa täydellisesti. Kuitenkaan elokuva ei olisi ollut mitään ilman Haley Joel Osmentin tasoista lapsinäyttelijää, joka onnistui tuntumaan aidolta ja siten hänen pelkonsakin tuntui suorastaan tarttuvan ruudun toiselle puolen minuun.

Pisteitä: 5/5