Noin 30-vuotias Truman Burbanks (Jim Carrey) elää tavallisen miehen elämää: Hänellä on omakotitalo, vaimo ja työpaikka vakuutusyhtiössä. Kuitenkaan hän ei elä ihan normaalia elämää, sillä hän on elänyt koko elämänsä tv-sarjan lavasteissa ja kaikki hänen tuntemansa ihmiset ovat näyttelijöitä ja ainoa henkilö, joka ei tiedä tätä, on hän itse, mutta tämä suuri salaisuus on paljastumassa Trumanille pian...

Tänään on tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun aloin pitää tätä blogia ja melkein sattumalta tälle päivälle osui myös 300. arvostelemani elokuva. Niinpä ajattelin juhlistaa tätä hetkeä oikein kunnolla ja päätin katsoa tälle päivälle sen kaikkien aikojen suosikkielokuvani: Truman Show'n. Olen nähnyt Truman Shown kymmenkunta kertaa, mutta tähän elokuvaan ei vain voi kyllästyä ja aina tämä jättää lopuksi hyvän mielen, vaikka kuinka tietäisi tapahtumat etukäteen.

Tarina oli aivan huippuluokkaa. Se ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen, vaan eteenpäin mennään tasaiseen tahtiin. Jo heti elokuvan alussa tapahtuu ensimmäinen insidentti, kun taivaalta putoaa tämä rakennusosa. Kaikki nämä keskustelut eri henkilöiden kanssa vievät niin ikään tarinaa eteenpäin, kun palkatut näyttelijät valehtelevat Trumanille päin naamaa, minkä katsoja toki oivaltaa, mutta Truman ei (aluksi). Trumanin matkaa kohti lopullista valaistumista seuraa suurella mielenkiinnolla ja tuota matkaa seuraa välillä hihitellen, mutta välillä myös suuren jännityksen vallassa. Elokuvan loppukohtaus on aina yhtä upeaa katsottavaa ja saa minut aidosti kananlihalle ja iloiseksi.

Elokuva tuo myös tv-sarjan katsojat mukaan, mikä vain jotenkin syventää katsomiskokemusta, vaikka välillä katsojien tarkoituskin onkin valottaa elokuvan katsojalle erinäisiä asioita. Elokuva onnistuu hyvin vangitsemaan sen, mikä on näiden useimpien tosi-tv-sarjojen ydin aina tuotesijoittelusta ja Cristofin päätöksistä lähtien, vaikka vuonna 1998 nykyinen tosi-tv-kulttuuri olikin vielä lapsekengissään; ensimmäinen Big Brotherikin lävähti ruutuihin vasta seuraavana vuonna. Satiiri on hyvin läpinäkyvää, mutta samalla pirun toimivaa.

Olen jo pariin otteeseen vihjaillut katsovani Big Brotheria, mutta en kai vielä syytä siihen. Syy on siinä, että minua kiinnostaa se konsepti siinä taustalla eli se, että joukko ihmisiä pidetään eristyksissä ulkomaailmalta hyvin valvotuissa olosuhteissa. No, sama seikka minua on aina kiinnostanut Truman Show'ssakin, vaikka kyseessä onkin täysin fiktiivinen tarina ja useimmat Trumanille tapahtuvat asiat itsessään käsikirjoitettuja (siis Truman Show -tv-sarjassa). Ajatuskin siitä, että joutuisi moiseen tilaan pienemmässä (Big Brother) tai isommassa (Truman Show) mittakaavassa, on suorastaan kiintoisa. Muistan itsekin, kuinka kävellessäni elokuvan jälkeen elokuvateatterista kotiin leikittelin ajatuksella, että kaikki tämä olisikin täysin käsikirjoitettua hommaa, enkä rehellisesti sanottuna ole kokonaan lakannut leikittelemästä ajatuksella vieläkään; Trumanin repliikki "What now?" on jäänyt minun suuhuni elämään. Niinpä voikin sanoa, että Truman Show ei tarjoa ainoastaan toimivaa elokuvaa, vaan myös (saattaa) jättää katsojalle enemmän tai vähemmän tosissaan otettavia kysymyksiä.

Jim Carreystä voi olla montaa mieltä noin niin kuin yleisellä tasolla, mutta tähän elokuvaan hän sopii kuin nakutettu ja minun on vaikeaa keksiä ketään, joka olisi sopinut Carreyä paremmin Trumanin rooliin. Carreyn ansiosta Truman oli samaan aikaan hauska, mukava ja helposti lähestyttävä, mutta samalla myös tietyllä tapaa traaginen hahmo.

Pisteitä: 5/5