Alkuperäinen nimi: Men in Black

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Käsikirjoitus: Ed Solomon

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Will Smith, Linda Fiorentino
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1997

Kesto: 94 min

- All right, kid, here's the deal. At any given time there are approximately 1500 aliens on the planet, most of them right here in Manhattan. And most of them are decent enough, they're just trying to make a living. 
- Cab drivers? 
- Not as many as you'd think. 
 

 

D ja K (Richard Hamilton ja Tommy Lee Jones) ovat hyvin salaisen Men in Black -palvelun agentteja, joiden tehtävänä on tarkkailla ja valvoa liikennettä avaruuden ja Maan välillä sekä Maassa olevia avaruusolioita. He ovat keikalla, kun jo eläkeiässä oleva D haparoi asetta hakiessaan ja D päättää pistää pillit pussiin ja agentti K tarvitsee uuden työparin. Sellainen on löytymässä NYPD:n poliisista James Darrell Edwards III:sta (Will Smith), joka pysyy nopeasti juoksevan avaruusolion (Keith Campbellin) perässä ja tapaus tekee vaikutuksen K:hon. Edwards pääseekin MIB-tiimiin saaden uuden henkilöllisyyden: agentti J. Agentti J pääseekin heti tositoimiin K:n kanssa, kun Maahan saapuu ötökkä, joka ottaa maalaisjuntti Edgarin (Vincent D'Onofrio) hahmon, ja joka on salaperäisen galaksin perässä...

Ensi viikolla tulee ensi-iltaan kolmas Men in Black -elokuva, joten päätin ottaa nämä sarjan kaksi aiempaa elokuvaa käsittelyyn pikapikaa, sillä postistakin nämä tulivat vasta viime viikolla, vaikka katselua odottavia elokuvia olisikin jonoksi asti. Katseluaikataulu on laadittu siten, että elokuvien lisämateriaalit kommenttiraitoineen, mahdollinen MM-loppuottelu kuin myös Euroviisut on otettu huomioon ja jos kaikki menee putkeen, niin pääsen katsomaan kolmannen osan vielä ensi-iltapäivänään. Nämä aiemmatkin osat tuli nähtyä aikoinaan leffateatterissa ja tämän ensimmäisen osan ainakin pari kertaa sen jälkeenkin ja pitänyt tätä ihan hyvänä leffana, mutta edellisestä katselukerrasta on jo aika paljon aikaa. Hyvin Men in Black - miehet mustissa kuitenkin edelleen iski.

Toisin kuin minä tämän kirjoituksen ulostuottamisen suhteen (aloittelin tätä jo eilen), elokuvassa ei turhia viivytelty, vaan ensin esiteltiin MIB-miesten toimintaa käytännössä, jonka jälkeen toinen näistä eli agentti D ilmoitti vetäytyvänsä MIBistä ja heti seuraavan kohtauksen alussa katsojalle käytännössä selvisi K:n uusi työpari. Ihanan tehokasta! Noin muutenkaan elokuvassa ei liiemmin paikoilleen jääty, vaan koko ajan vietiin juonta eteenpäin pienin annoksin, vaikka katsojalle alkaa vasta noin elokuvan puolessa välissä selvitä elokuvan koko elokuvan juoni, minkä jälkeen jäljellä oli vain sen seuraaminen, miten J ja K estävät pahimman mahdollisen. Sitä ennen he kulkivat melko rauhallisissa merkeissä johtolangasta toiseen, kunnes vähitellen pääsivät jyvälle ja minä kyllä pidin tästä juonenkulun rytmityksestä. Huumori kulki läpi elokuvan mukana ilman, että sitä tuputettiin katsojan sieraimiin täyslaidallisella vitsikkäitä repliikkejä, vaan se nojasi nimenomaan tapahtumiin, vaikka oli niissäkin pari "alta riman" -vitsiä; esimerkiksi Laurelin (Linda Fiorentino) sormella osoittelu -juttu oli vähän kuiva. Lavastuspuolellakin oli onnistuttu, sillä tämä MIB-päämaja sai aikaan vieläkin jonkinasteisen WAU-efektin. Toimivan huumorin, lavastuksen, hyvin toteutettujen avaruusolioiden, hyvän juonenkuljetuksen sekä hauskan scititarinan kera elokuva olikin oikein viihdyttävä kokonaisuus.

Kaiken muun hyvän lisäksi Tommy Lee Jonesin ja Will Smithin kemiat pelasivat oikein hyvin yhteen. Jonesissa oli tässä elokuvassa jotain hyvin leslienielsenmäistä, sillä vaikka hän olikin läpi elokuvan vakavailmeinen, niin silti hän nauratti, vaikka Nielsenistä poiketen Jonesilla ei tosiaan ollutkaan pääosin mitään vitsejä suuhun laitettuna. Jonesin huvittavuuteen vaikuttikin suuresti nimenomana se seikka, että Smith toimi hänen rinnallaan, sillä Smith toi huumoria rennonletkeällä otteellaan ja sillä olikin paljon tekemistä sen kanssa, miksi kaksikko yhdessä olikin niin hyvä tutkapari. Rip Torn oli myöskin hyvä koko MIBin pomona, kun taas Linda Fiorentino vähän vaisumpi ruumishuoneen hoitaja Laurelina. Mukana menossa: Jon Gries (Lost, Kameleontti, Beverly Hills 90210), Carel Struycken (Twin Peaks), Tony Shalhoub (Monk) sekä Fredric Lehne (Lost).

Pisteitä: 4/5

Men in Black - miehet mustissa, Men in Black II, Men in Black III

Seuraavana arvosteluvuorossa: Men in Black II - miehet mustissa 2

Alkuperäinen nimi: Gremlins 2: The New Batch

Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Charles S. Haas

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990

Kesto: 102 min

- What happened to him?
- I dunno. I guess they pushed him too far.
 

 

Daniel Clamp (John Glover) on New Yorkissa suuri mediamoguli ja bisnesmies, joka aikoo rakennuttaa uuden rakennuksen vanhan tieltä, mutta tontilla kauppaansa pitävä kiinalaisvanhus Wing (Keye Luke) ei aio taipua. Wing kuitenkin kuolee pian, joten hänen hallussaan ollut mogwai, Gizmo, lähtee kauhakuormaajien tieltä, mutta hänet napataan. Gizmon entinen väliaikainen omistaja Billy Pretzel on tyttöystävänsä Katen (Phoebe Caites) kanssa töissä Clampin omistamassa tornitalossa ja kuin vahingossa Billy saa kuulla Gizmon olevan talossa olevassa laboratoriossa ja pelastaa sen sieltä. Pian suorastaan myyttiseksi hahmoksi noussut Clamp käväisee Billyn osastolla ja kehuu Billyä, minkä vuoksi Billyn opportunisti pomo Marla (Haviland Morris) iskee silmänsä aiemmin haukkumaansa Billyyn ja puolipakottaa Billyn päivällisille kanssaan ja Gizmo jää Billyn työpisteen laatikkoon. Gizmo ei viihdy kuitenkaan siellä, vaan hän lähtee seikkailemaan ja ennen pitkää hän kastuu ja pian pahismogwait ottavat käytännössä koko talon haltuunsa...

Kuten edellisessä postauksessa sanoin, tämä osa näistä kahdesta sai kunnian olla minulle se ensimmäinen näkemäni Gremlins-elokuva, jonka taisin nähdä silloin tv-ensi-illan aikoihin 1993 tai 1994 (elokuva uusittiin vain parin kuukauden päästä ensiesityksestään). Tuolloin muistelisin tykänneeni tästä kovastikin ja kohtalaisen kovaa elokuva on saattanut myös sitten seuraavalla katselukerralla luultavasti tyyliin muutamaa vuotta myöhemmin. Sittemminhän tätä elokuvaa ei ole varmaan tullut nähtyä (no, yli kymmenen vuotta ainakin on väliä), enkä ollut lainkaan varma, että tämä elokuva iskisi enää. Ensimmäinen Gremlins osoittautui vielä ihan hyväksi, mutta valitettavasti tämä Gremlins 2 - uusi pesue noudattaa jatko-osille ominaista kohtaloa ja on siten heikompi kuin edeltäjänsä... ollen kuitenkin juuri ja juuri ihan katsottavissa oleva tapaus.

Tämä toinen osa unohtaa kokonaan kauhupuolen ja yrittää olla vieläkin selvemmin vain komediaa siinä ihan täysin onnistumatta. Toki hauskoja tilanteita tulee edelleen eteen, mutta jotenkin kummasti ne hauskimmat hetket painottuivat elokuvan, jos ei nyt ihan loppuhetkiin, niin ainakin melkein, sillä vasta pahismogwaiden vallattua koko Clamp Buildingin alkoi kunnolla naurattaa. Ennen talon totaalista haltuunottoa nähtiin sitten ihmisiä tavalla tai toisella kiusaavia mogwaita, mistä minä en saanut revittyä oikein mitään huvittavaa, kuten en myöskään tapahtumista ennen Gizmon lisääntymistä. Esimerkiksi Marla oli epäuskottavuudessan täysin mielenkiinnoton hahmo ja hänet olisi voitu heivata silppuriin jo käsikirjoitusvaiheessa. Silloin tällöin lisähupia kyllä aiheutti metatasolle menemiset, jollaiseksi voisi kai laskea myös alussa nähty Väiski Vemmelsääri & Repe Sorsa -pätkä, mutta myös itse Gremlins-elokuviin viitataan pariinkin otteeseen ja yhdessä tällaisessa metakohtauksessa nähdään Hulk Hogan, ja oli juuri sellainen kohtaus, että jos elokuva tehtäisiin nyt, olisi Hoganin tilalla ollut Chuck Norris.

Noin muutenkin tuntui siltä kuin tekijät olisivat yrittäneet saada tähän elokuvaan kaikkea enemmän, sillä vaikka nyt kyseessä olikin vain pilvenpiirtäjä kokonaisen pikkukaupungin sijaan, niin silti tapahtumia ja mogwaijen sekoiluja oli selvästi enemmän jopa siinä määrin, että se tuntui ajoittain teennäiseltä. Varsinkin ensimmäisillä mogwailla oli omat persoonallisuutensa, jotta niistä saataisiin kunnolla erilaisia, mutta ei ratkaisu täysin minuun purrut. Osasyynsä oli kyllä silläkin, että mogwaiden ulkonäköä oli muutettu sitten ensimmäisen osan, eikä suinkaan parempaan suuntaan. Nyt nimittäin tuntui siltä kuin otuksista olisi haluttu tehdä enemmän nimenomaan lapsia miellyttävämpiä eli suomeksi sanottuna vähemmän pelottavia. Tätä korosti varsinkin näiden muuttuneiden mogwai-otusten ulkonäkö. Gizmo oli edelleen varsin söötti, mutta myös hän oli saanut pientä päivitystä, mikä vaikutelma saattoi johtua siitäkin, että Gizmo käyttäytyi ihan eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Gizmosta puheen ollen minua häiritsi vähän se, että elokuva keskittyi mielestäni liikaa pahismogwaiden ja Billyn ja kumppaneiden tekemisiin jättäen Gizmon suorastaan sivuosarooliin. Skandaali!

Niistä oikeista näyttelijöistä ensimmäisen osan roolin uusivat pääosissa nähtävät Zach Galligan ja Phoebe Cates sekä Futtermanin pariskuntana nähtävät Dick Miller ja Jackie Joseph. Joseph oli tässä osassa nyt ihan kunnon roolissa, eikä vain vilahda, mutta ensimmäisestä osasta häntä paremmin mieleen jääneet Galligan, Cates ja Miller tekivät vähintäänkin yhtä hyvät roolit kuin ensimmäisessäkin ja mielestäni Miller jopa hitusen paremmankin. Marlaa näytellyt Haviland Morris olisi saanut painua kotiinsa. John Glover oli sopivan hauska suorastaan lapsekkaana mediamogulina. Elokuvan parhaimman roolityön teki kuitenkin - tattadadaa - Christopher Lee, jolle tosin oli jäänyt turhan pieni rooli, enkä toki kiellä sitäkään, etteikö hänen hyvyyteensä olisi saattanut vaikuttaa myöskin hänen roolihahmolleen kirjoitetuista repliikeistä, joissa oli enemmän hauskuutta kuin muissa yhteensä... ainakin melkein. Mukana menossa: Henry Gibson (Ihmemies MacGyver), Bubba Smith (Poliisiopisto) ja Robert Prosky (Hill Street Blues).

Pisteitä: 2,5/5

Gremlins - riiviöt, Gremlins 2 - uusi pesue

Seuraavana arvosteluvuorossa: Men in Black - miehet mustissa

Alkuperäinen nimi: Gremlins

Ohjaus: Joe Dante
Käsikirjoitus: Chris Columbus

Pääosissa: Zach Galligan, Hoyt Axton, Phoebe Cates
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1984

Kesto: 101 min

- What are they, Billy?
- They're gremlins, Kate, just like Mr. Futterman said.
 

 

Puolitoimimattomia keksintöjä keksivä Randall Peltzer (Hoyt Axton) yrittää kaupata uusinta keksintöään mystisen kiinalaisen kaupan pitäjälle (Keye Luke), mutta löytääkin kaupasta oudon otuksen, jonka aikoo antaa pojalleen Billylle (Zach Galligan) joululahjaksi. Otus on pieni mogwai, joka nimetään Gizmoksi. Gizmon hoitamisessa on tarkat säännöt eli häntä ei saa päästää päivänvaloon, ei syöttää keskiyön jälkeen eikä kastella vedellä. Billyn ystävän Peten (Corey Feldman) tullessa käymään tämä sitten vahingossa kastelee Gizmon ja Gizmosta lähtee karvapalloja, joista muodostuu pian uusia mogwai-otuksia, jotka eivät ole aivan yhtä viattomia kuin Gizmo. Kaikki kuitenkin menee selvästi pahempaan suuntaan, kun nämä uudet mogwait saavat huijattua itselleen ruokaa keskiyön jälkeen...

Piti eilen lähteä leffaan, mutta kun tuuli niin pirusti, enkä ollut oikein tykännyt siitäkään tuulesta, mikä vaivasi töistä kotiin polkiessani, niin päätin jättää Dark Shadowsin toiseen kertaan. Niinpä otinkin katseluun nämä seuraavina katseluvuorossa olleet Gremlins-elokuvat, joista kummatkin näistä olen nähnyt viimeksi varmaankin yli kymmenen vuotta sitten. En ole varma, paljonko pidin näistä silloin edellisellä kerralla, mutta muistan tykänneeni elokuvista ainakin silloin kun olin pienempi. Yhtälailla muistan senkin, että näin sarjan toisen osan paljon tätä ensimmäistä osaa aiemmin ja itse asiassa sen elokuvan sisällöstä jotain muistinkin toisin kuin tästä, paitsi Gizmon löytymispaikan. Tämä sarjan ensimmäinen osa, Gremlins - riiviöt, oli edelleen ihan mukava, vaikka heikkouksiakin oli.

Päällimmäisenä elokuvasta jäi mieleen se, että tuli sellainen olo kuin tekijät eivät olisi osanneet päättää, millaista elokuvaa tahtovat tehdä. Toki elokuva oli helposti miellettävissä kauhukomediaksi, mutta välillä elokuvaa ei ajatellut sellaiseksi. Alku muistutti nimittäin enemmänkin draamapohjaista perhekuvausta (Steven Spielbergin toimiminen tuottajana sopii kuvaan), jossa huumorista piti vastata Randallin kehnot keksinnöt, mutta ainakaan itse en saanut niistä mitään hupia aikaiseksi. Tämän aikana Gizmo tulee sitten taloon, mutta vaikka uusia mogwaita ilmestyykin, niin meno on aika rauhallinen ilman suuria komediallisuuksia. Kauhupiirteitä tulee mukaan sitten siinä vaiheessa, kun mogwait Gizmoa lukuun ottamatta ottavat uudet olomuotonsa ja komediaksi elokuva muuttuu, kun nämä riiviöt alkavat kunnon mellastuksen. Elokuva oli kauhuhetkiensä aikana jopa vähän jännittävä ja komediahetkien aikaan ihan hauska, mutta pitkään minusta vaikutti siltä, etteivät komedia ja kauhu missään vaiheessa kohtaa, vaikka loppupuolella niin ainakin ajoittain tapahtuikin. Tämä genrevaihtelun tuntu ei nyt varsinaisesti liikaa häirinnyt, vaikka asia jäikin parhaiten mieleen.

Ihan hyvää viihdettä elokuva kuitenkin tarjosi ja tarina olikin kaikin puolin mukiinmenevä, joten ei aika missään nimessä tylsäksi käynyt. Elokuva kyllä sijoittui joulunaikaan, mutta varsinaiseksi jouluelokuvaksi tätä en kutsuisi; joulu lahjoineen vain tarjosi keinon saada Randall ostamaan Gizmo pojalleen. Eihän kaikki tehosteet oikein aikaa olleet kestäneet (mogwaipahisten rellestäessä kaupungilla tämä näkyi ajoittain), mutta kyllä ne minulle kelpasivat. Vähän kyllä suretti tapa, jolla suurin osa pahismogwaista saatiin pois jaloista, mutta ihan vain tapahtumapaikkansa puolesta. Niin ja yksi tärkeimmistä syistä, miksi elokuvan parissa viihdyin oli Gizmo, joka vaan ON ylisöpö!

Näyttelijät eivät olleet mitenkään erityisen mieleenpainuvia, paitsi elokuvan taustapahiksia Ruby Deaglea ja Billyn työkaveria Gerald Hopkinsia esittäneet Polly Holliday ja Judge Reinhold (Beverly Hills kyttä), mutta nämäkin lähinnä vain siksi, että molemmat hahmot oli vähän tarkoituksellisen ylivedettyjä. Päähahmoja näytelleet Zach Galligan, Hoyt Axton ja  ehkä myös Phoebe Cates olivat kaikki ihan kelvollisia, mutta eivät onnistuneet loistamaan oikein yksikään. Keye Luke kiinalaisvaarina oli ihan ok kanssa, vaikkakin kiitos kuului kai enemmän maskeeraajille. Mukana menossa: Corey Feldman (Stand by Me - Viimeinen kesä).

Pisteitä. 3,5/5

Gremlins - riiviöt, Gremlins 2 - uusi pesue

Seuraavana arvosteluvuorssa: Gremlins 2 - uusi pesue

Alkuperäinen nimi: Goodfellas

Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Nicholas Pileggi, Martin Scorsese

Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1990

Kesto: 139 min

- You know anything about this fucking restaurant business?
- He knows everything about it. I mean he's in the joint 24 hours a day. I mean another fucking few minutes he could be a stool that's how often he's in there.
 

 

Henry Hill (Ray Liotta, Christopher Serrone) asuu New Yorkissa amerikanitalialaisten gansterien asuttamassa korttelissa ja ihailee näiden elämäntapaa. Hän haluaakin päästä gansteriksi enemmän kuin presidentiksi, sillä gansterit tuntuivat tekevän mitä haluavat. Henry aloittaakin vain 13-vuotiaana gansterien autojen parkkeerajana, vaikka hädin tuskin näkee kojelaudan yli ja vähitellen saa lisää tehtäviä samaan aikaan kuin lopettaa koulunkäymisen. Vähitellen Henry tutustuu sitten kunnianhimoiseen Jimmyyn (Robert De Niro) ja pahasuiseen Tommyyn (Joe Pesci) ja kolmikosta tulee tiimi ja he tekevät yhdessä keikkoja. Henry pääseekin nauttimaan niistä gansterielämän kaikista eduista, joista hän oli haaveillut ja siihen elämään mahtuu yhtä jos toista...

En ole mikään mafiakuvausten suurin ystävä, vaikka ensimmäisistä Kummisedistä ja Sopranosista (joka on mielestäni paljon velkaa tälle elokuvalle) pidinkin, mikä näkyy lähinnä siinä, etten mitenkään suurella innolla hakeudu mafiakuvausten pariin. Silti minulla ei ollut oikeastaan epäilystäkään, ettenkö voisi tästä elokuvasta pitää paljonkin ja siitä on kiittäminen yhtä henkilöä: Martin Scorsesea. Olin pitkään Taksikuskia ja ehkä Kuin raivoa härkää lukuun ottamatta aikamoisessa Scorsese-pimennossa ja vasta viime vuosina olen herran elokuvia alkanut enemmän katsoa ja pitänyt aika monestakin, mitä nyt Hugo oli (Scorsese-asteikolla) pieni pettymys, mutta sekin sai minulta 3,5/5. Scorsesesta onkin pikku hiljaa muodostumassa yksi suosikkiohjaajistani, joten siksikin epäilykset olivat tämän elokuvan suhteen aika vähissä. Niin ja kuten rivien välistä on luettavissa, niin ei. En ollut nähnyt Mafiaveljiä tätä ennen, mutta oli suurin piirtein niin hyvä kuin otaksuinkin olematta kuitenkaan ihan täydellinen.

Elokuva perustui tositapahtumiin ja sen voi karkeasti jakaa kahteen (kuvitteelliseen) osaan. Ensimmäisessä osassa näytettiin gansterien suorastaan yleellinen elämäntyyli, mihin olennaisena kuului pieneltä tuntuvat pahoinpitelyt, ryöstöt ja pelottelut, kun taas toisessa osassa alkoi todellinen vedenvuodatus silloinkaan unohtamatta sitä kohtuullisen rentoa elämänmenoa. Elokuva oli reilusti yli kaksi tuntia pitkä (139 minuuttia), joten näitä mafiaelämän hyviä puolia päästiin katselemaan verrattain pitkä tovi. Katsojaa ei kuitenkaan huijattu luulemaan todellisen mafiaelämän olevan lähes pelkkää kermahyhmää vaan tai että nämä päähenkilöt olisivat olleet (pääosin) vain sellaisia leppoisia hyväntahtoisia mafiosoja, mistä pitää huolen elokuvan alussa näytetty pätkä päähenkilöiden tulevaisuudesta, jossa nämä murhasivat yhden tyypin.

Tarina on peräisin oikealta Henry Hilliltä itseltään, joten hän onkin elokuvan selkeä keskushenkilö. Elokuvan aikana kuullaankin paljon Henryn voice over -monologeja, jotka tuovat huimasti lisää eloa samaan aikaan ruudulla tapahtuviin muutenkin mielenkiintoisiin asiohin, minkä vuoksi nämä Henryn monologipätkät kuuluivatkin elokuvan hienoimpiin hetkiin ja varsinkin alun pitkä monologi, jota tahditti sitten kuvaus Henryn nuoruusvuosista, kuului ehdottomaan parhaimmistoon. Vaikka elokuvan tyyli muuttuukin hieman loppua kohti mentäessä, niin silti ainoa todellinen kokemani yllätysmomentti tapahtui siinä vaiheessa, kun Henryn lisäksi omia monologejaan alkoi pitää Henryn heilaksi nouseva Karen (Lorraine Bracco). Nyt vahvasti epäilen, että syy, miksi en löytänyt ihan yhtä suurta kiinnostusta Karenin monologeihin, ei löytynyt niinkään hahmon tylsyydestä, sillä sitä Karen ei ollut, vaan puhtaasti siitä, että Liottan ääni ja puheen tempo vei mukanaan tavalla, jota Braccon ääni ei tehnyt.

Elokuva oli hyvin kuvattu, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että vaikka jokseenkin rankasta aiheesta elokuva kertoikin, niin silti koko ajan mukana kulki sellainen tietynlainen rentous, minkä tunnelman saamiseen myös elokuvan musiikilla on ollut suuri mierkitys. Musiikki olikin varsin monipuolinen koostuen vähän klassisemmasta menosta modernimpaan, elokuvan tapahtumavuosiin sijoittuviin rock-kappaleisiin. Ajan henki siis oli hyvin esillä. Kuvauspuolelta pitää vielä mainita erikseen parit todella pitkät kamera-ajot, joissa yhdellä otolla kuvattiin pitkiäkin jaksoja kerrallaan, kuten Henryn ja Karenin kulku kellarikäytävän kautta keittiön läpi tyyliin kaupungin hienoimpaan ravintolaan.

Minulla oli etukäteen aavistus siitä, että elokuva on aika pitkä, minkä vuoksi yritinkin aloittaa katsomisen tavallista aikaisemmin siinä kuitenkaan onnistumatta, vaan elokuvan katselu venyi pitkälle puolenyön jälkeen, mutta vaikka normaalisti tuohon aikaan olisi väsyttänyt, niin nyt väsymys ei tullut kuin vasta elokuvan jälkeen. Pituutensa vuoksi elokuvassa oli sitten tapahtumia vaikka miten ja täytyy myöntää, että  yhdessä vaiheessa, joka sijoittui suurin piirtein tyttöystävien illasta puhumisen hetkiin, tuli semmoinen vähemmän mielenkiintoa herättänyt suvantovaihe, mutta sekin suvantovaihe oli aika hienovarainen niin, etten tarkalleen osaa sanoa, missä kohtaa se alkoi ja loppui. Kuitenkaan elokuvan kestosta suvantovaiheen synty ei johtunut, sillä loppupuoli, kuten myös alkupuoli, oli täynnä kunnolla kiinnostavia tapahtumia.

Kuten nyt Scorseselta voi odottaakin, niin näyttelijät tekivät todella hienoa työtä. Ray Liotta oli nappivalinta Henryn rooliin, vaikka ei niin ainutlaatuista, etteikö hänen paikallaan olisi voinut joku muukin. Ketään toista en kuitenkaan kaivannut, sillä Liotta, jonka todellinen läpimurto tapahtui tässä elokuvassa, tosiaan sopi rooliinsa erittäin hyvin ja toi välillä hyvinkin vähillä eleillä Henryn ajatukset katsojalle, vaikka kyllä niitä kunnon tunteenpurkauksiakin nähtiin. Robert De Niro oli totutun hyvä, mutta tässä osassa hän oli ehkä tavallistakin särmikkäämpi tapaus ainakin, mitä tulee herran myöhempiin elokuviin (jos nyt vuonna 1990 julkaistua elokuvaa vielä tähän kategoriaan voi laskea). Joe Pesci oli sitten kärkikolmikon täydentävä näyttelijä, joka oli roolissaan kanssa hyvä, mutta samalla teki hyvin pescimäisen roolin. Toisin sanoen Pesci oli hieman pelle, mutta Tommyn roolissa hyvin vaarallinen ja herkkänahkainen sellainen ja siten nautittava. Erikseen pitää mainita vielä Tommyn äiti, joka ihan oikeasti näytti Martin Scorseselta itseltään ja hetken aikaa jopa mietin, että kyseessä on joku vitsinä tehty cameo, mutta kyseessä olikin oikeasti Scorsecen äiti Catherine Scorsese.

Mafiakuvauksissa nähdään usein ainakin jossain määrin samoja amerikanitalialaisia näyttelijöitä ja tämän elokuvan näyttelijöistä ainakin Lorraine Bracco, Tony Sirico, Tony Darrow, Frank Vincent, Michael Imperioli ja Frank Pellegrino on kaikki nähty Sopranosissa, joka on minulle se tutuin mafiakuvaus johtuen tietysti tv-sarjamaisuudestaan (sekin sarja pitäisi hankkia). Mukana menossa: Frank DiLeo (Wayne' s World -leffat), Tobin Bell (Saw) ja Samuel L. Jackson.

Pisteitä: 4/5

PS. Syy harventuneeseen postaustahtiin löytyy elokuvien ekstroista, sillä siinä missä viime viikolla kului päiviä Kala nimeltä Wanda -ekstrojen parissa, niin nyt aikaa kuluttaa  tämä elokuvan ekstrat, joihin lukeutuu myös kaksi kommenttiraitaa, joista toisessa kuullaan sitä oikeaa Henry Hilliä. Kyllä tää tahti hivenen kiristyy vielä ennen kesää.

10.5. edit. Nimi lisätty.

Seuraavana arvosteluvuorossa: Gremlins - riiviöt / Dark Shadows

Alkuperäinen nimi: War of the Dead

Ohjaus: Marko Mäkilaakso
Käsikirjoitus: Marko Mäkilaakso

Pääosissa: Andrew Tiernan, Mikko Leppilampi, Samuli Vauramo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Liettua, Italia

Ilmestymisvuosi: 2011

Kesto: 86 min

- Shoot them in head.
- Why?
- To make sure.
 

 

Joukko amerikkalaisia sotilaita on tullut jatkosotaan suomalaisten avuksi ja mukana pyörii myös dokumenttia tekevä Selzman (Mark Wingett). Amerikkalaista eliittijoukkoa johtaa Martin Stone (Andrew Tiernan), jonka apumiehenä toimii sitten suomalainen luutnantti Laakso (Mikko Leppilampi), jolla on komennettavanaan myös suomalaisia. Pian joukko joutuu taisteluun venäläisiä vastaan, jonka aikana molemmilla puolilla tulee miestappioita, mutta suomalaiset ja amerikkalaiset perääntyvät ja leiriytyvät odottamaan yötä. Yöllä he näkevät jonkun harhailevan lähistöllä ja kun Laakso menee katsomaan lähempää, tämä joku osoittautuu kersantti Haloseksi (Antti Reini), jonka pitäisi olla kuollut ja pian joukon elossa olevat jäsenet saavat paeta eläviä kuolleita oikein tosissaan...

Toisin kuin Iron Skyn tapauksessa, johon tätä elokuvaa tuotannollisista syistä usein verrataan, tämän elokuvan katsomispäätökseen vaikutti nimenomaan sen kotimaisuusaspekti. Toki elokuvan tuottajamaat löytyvät vain Suomen ulkopuolelta, mikä tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, mutta suomalaiset juuret elokuvalla on ja sijoittuukin tänne kotopuoleen. Elokuva on saanut kuitenkin sen verran nihkeitä arvosteluja, että ilman Suomi-kytköstä en välttämättä olisi mennyt tätä katsomaan. Toisaalta kauhuelokuvia ei koskaan ole liikaa tarjolla, varsinkaan kotimaisia sellaisia, joten sen puolesta elokuva olisi kiinnostanut taatusti, joskin toisaalta koko elokuva ei olisi päätynyt levitykseen, jos tätä ei miellettäisi suomalaiseksi. War of the Dead - Stone's War oli kuitenkin mainettaan hieman parempi tapaus.

Myönnettäköön, että elokuvan juoni oli melkoisen ohut, mutta en minä nyt tällaiselta kauhuleffalta moista juuri kaivannutkaan. Natsit ovat tehtailleet hyvin salaisia kokeita, joiden tuloksena syntyi zombeja ja sankarimme joutuvat lahtaamaan niitä samalla kuin pakenevat. Kuulostaa tietyiltä osin ihan Resident Evil -pelien meiningiltä ihan positiivisessa mielessä, vaikkei niissä natseja ollutkaan. Kyllähän tarinaan tuli vähitellen lisää sisältöä, vaikkakaan ei niin paljon, että sillä olisi ollut mitään merkitystä, mutta kun näennäisesti piti juontakin kuljettaa johonkin suuntaan, niin meni siinä sivussa. Uusia henkilöitä esiteltiin ja tietenkin sankareillemme vähitellen selvisi karu totuus koko hommasta (asia, joka tavallaan paljastettiin katsojalle jo lyhyessä prologissa). Vaikeaa ei kuitenkaan ollut arvata, kuka ainakin selviää elokuvasta hengistä. Se minua viehätti, että jossain vaiheessa zombeja vastaan taisteli samalla puolella suomalainen, venäläinen ja amerikkalainen.

Kun kysessä oli kuitenkin zombienlahtauspeli... -elokuva, niin toimintaahan tässä oli tämän tästä ja en voi käsittää, mitä tekijöiden päässä on voinut liikkua, sillä nämä toimintakohtaukset olivat elokuvan ehdottomasti suurin heikkous. ADHD-leikkauksilta vältyttiin, mutta kamera heilui niin sekavasti sinne tänne, ettei toimintakohtauksista saanut silti mitään selvää. Vaikka alussa keskityttiinkin näyttämään tätä suomalais-amerikkalaista yhteenliittymää, niin ekan taistelun alkaessa ei oikein saanut selvää, kummalta puolelta niitä ukkoja kaatuili milloinkin. Sama epäselvyys haittasi välillä Stonen kaksintaistelua loppupuolella. Zombienkin tullessa kamera poukkoili sinne tänne hämärtäen näkyvyyden, mikä ei todellakaan ollut hyvä juttu. Toki taiteilija saattaa olla sokea omalle luomukselleen, mutta siinä palaverissa olisin halunnut olla kärpäsenä katossa, missä tekijät ovat tulleet siihen tulokseen, että nämä toimintakohtaukset olivat onnistuneita. Jos ei ollut taitoa tehdä näyttävää toimintaa, niin olisivat pulittaneet vähän lisää ja hommanneet jonkun, joka sen homman taitaa.

Pelkäksi toiminnaksi elokuva ei kuitenkaan jäänyt, vaan väliin mahtui rauhallisempiakin jaksoja ja näistä jaksoista minä kyllä pidin. Ei elokuva tosiaan tarinallisesti tarjonnut mitään erikoista, mutta tunnelma oli kuitenkin elokuvan jonkinasteinen pelastaja, sillä sillä puolella elokuva kyllä maistui. Sopivan hämärää yhdistettynä ihan kelvolliseen jännitysmusiikkiin ei aiheuttanut varsinaista pelkoa taikka ahdistusta, mutta sai silti jatkuvasti miettimään, putkahtaisiko jostain lisää zombeja heti seuraavan nurkan takaa; asia, joka tekee näistä RE:n kaltaisista kauhupeleistäkin niin toimivia. Eihän niitä kunnolla yllättäviä zombien ilmaantumisia tullut, mikä peleissä aiheuttaa niitä parhaita säikähdyksiä, mutta siitä huolimatta loppuun asti asiaa tuli mietittyä. Tosin ihan kaikki tunnelmoinnitkaan eivät toimineet, mutta kuitenkin yleisesti ottaen tunnelman luomisessa onnistuttiin.

Yksi pienenpieni häiritsevä seikka oli se, että suomalaiset näyttelijät puhuivat vain englantia, mutta kun ottaa huomioon pääasialliset tuotantomaat, niin hyväksyttävissä sekin oli. Varsinkin, kun kukaan heistä ei solkannut sellaista rallienglantia, mitä vähän pelkäsin. Olen pitänyt Mikko Leppilammen julki-minäänsä jotenkin turhan siloposkisena ja hieman ärsyttävänäkin, mutta näytellä tyyppi kyllä osaa ja tässäkin elokuvassa hän oli mies paikallaan. Andrew Tiernan puolestaan oli kuin minkäkin tusinatoimintaelokuvan tähti, eikä siten aiheuttanutkaan tuntemuksia oikeastaan puolesta tai vastaan. Jouko Ahola kapteeni Niemenä oli ihan ok. Silti minusta ehkä parhaimman roolityön teki Samuli Vauramo (elokuvassa Samuel), joka esitti englantia venäläisittäin murtavaa Kolyaa. Toki Kolyastakin oli tehty jonkinasteinen supersotilas, mutta Vauramo esitti häntä ainakin minua kovasti miellyttäen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Mafiaveljet

Siitä on taas jokunen aika, kun viimeksi olen Movie Mondayhin osallistunut, mutta kun en ole keksinyt mitään järkevää sanotttavaa viime viikkojen juttuihin, niin olen antanut olla. Nyt on kuitenkin jälleen aika tarttua toimeen, kun Movie Monday kyselee soundtrackien perään tai oikeastaan laajemmin kaikkien mielenkiintoisten leffalaulujen perään. No, tämän postauksen aloittaessani keksin ainakin yhden kappaleen, jonka esittäjän ja biisin etsin käsiini (tosin lopputeksteistähän mä sen jo ehkä bongasin) ja tämä oli norjalalaisessa Jäätävä ansa -elokuvassa kuultu Turbonegron All My Friends Are Dead, ja koska en Turbonegroon ollut pahemmin tutustunut, tuo kappale herätti kiinnostuksen, joskin tutustuminen on edelleen lähtöasemissa. Porispereen bändi olisi tulossa, mutta ei tällä kuuntelulla viitsi vielä useampia kymppejä maksaa... mutta se  siitä.

Olin joskus sitä mieltä, etten oikein tahdo löytää soundtrackeista ystävää, enkä vuosikausiin omistanutkaan kuin yhden Tähtien sota -musiikkilevyn, joka ei tainnut olla edes virallinen soundtrack, vaan random-levy täynnä John Williamsin kappaleita noista ensimmäisistä kolmesta elokuvasta. Sitten tuli Suspiria ja olisi ainakin vähän liioiteltua väittää, että kaikki muuttui, mutta jokin kuitenkin. Tuo Goblinin elokuvaan säveltämä musiikki oli sen verran tykkiä kamaa, että pitihän sen soundtrack jostain kaivaa esiin, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. En nimittäin tuolloin harrastanut ulkomaisia verkkokauppoja ja kävin sitten kaikki isommat nettilevykaupat läpi, mutta turhaan. Lopulta, pitkien etsintöjen päätteeksi päädyin sitten pienen, ilmeisesti jo edesmenneen jyväskyläläisen Airon Musiikki -levykaupan nettisivuille ja sieltähän tuo kyseinen levy sitten löytyi ja sain sen omakseni.

Ei sillä, että tuon jälkeen minusta mikään soundtrack-fani olisi sittenkään tullut, mutta joitakin satunnaisia levyjä on kyllä hankittua, joiden joukkoon kuuluvat muun muassa Burtonin Batmanin, Mission:Impossiblen  (Music inspired by -tyylinen kyllä) ja tv-sarjojen puolelta Twin Peaksin levyt. Olen moneen kertaan blogissani nimennyt niiden elokuvien musiikkiraitoja, jotka varmasti tulee hankittua "jossain vaiheessa", mutta vähän vaiheessa tämä juttu tällä hetkellä olevan ja osan niistä hyvistä soundtrackeista olen jo unohtanut ja toivoa sopii, että löydän ne vielä blogini uumenista sitten kun oikeasti haluan niitä levyjä ostella; miksi ostoa aina täytyy viivyttää? Yksi soundtrack, joka on sillä ainaisella hankintalistalla, on Sademies-elokuvasta, mutta milloin sekin tulee oikeasti hankittua, se jää nähtäväksi.

PS. Suspirian Main Theme on muuten kännykässäni soittoäänenä, joka soi tuntemattomien soittaessa.

Alkuperäinen nimi: A Fish Called Wanda

Ohjaus: Charles Crichton
Käsikirjoitus: John Cleese, Charles Crichton

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, John Cleese, Kevin Kline
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia

Ilmestymisvuosi: 1988

Kesto: 103 min

- You tell those pigs to fuck off.
- Fuck off, pigs.
 

 

Neljän hengen joukko ryöstää jalokiviliikkeen. Vieraiden kielten puhumisesta kiihottuva Wanda (Jamie Lee Curtis) esittää kiinnostuneensa George Thomasoniin (Tom Georgeson), mutta on todellisuudessa äkkipikaisen ja itsensä haukkumista sietämättömän Otton (Kevin Kline) kanssa, vaikka kaksikko esittääkin muille olevansa vain sisaruksia. Nelikon täydentää änkyttävä Ken (Michael Palin). Keikan jälkeen Ken huolehtii ryöstövaatteiden hävityksestä, kun taas Wanda, Otto ja George suuntaavat ryöstösaaliin kätköpaikalle, jossa on kassakaappi. Wanda ja Otto ilmiantavat Georgen, mutta George ehtii ennen kiinni jäämistään piilottaa saaliin parempaan paikkaan. Wanda hyppää Georgen asianajajan Archien (John Cleese) kelkkaan saadakseen vihiä saaliista, mutta kuka tai ketkä saaliin lopulta saavatkaan?

Niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, niin olen nähnyt tämän elokuvan tasan kerran, vaikka ainakin omasta mielestäni elokuva onkin ollut säännöllisesti uusintakierrossa. Tosin mulla ei ole mitään hajuakaan siitä, milloin tämän näin ensimmäistä kertaa, vaan tuo kerta on voinut sijoittua niin 90-luvun loppuvuosille kuin tämän vuostuhannen puolellekin. En tiedä. Sen verran tunnustettakoon, että tämän hankittuani ja tietoja laitellessani tietokantaan hämmästyin, että elokuva on 80-luvun tuotos, sillä olin kuvitellut sen ilmestyneen monta vuotta myöhemmin. Muistelin pitäneeni tästä elokuvasta aiemmalla katselukerralla ja kyllä Kala nimeltä Wanda edelleen minuun upposi.

Elokuvassa esitellään hulvattomat hahmot nopeasti Archiea lukuun ottamatta, jonka jälkeen siirrytäänkin jo ryöstöön, mikä toimi erinomaisesti, sillä koska elokuvan focus oli ryöstön jälkeisissä tapahtumissa, niin siihen saatiin varattua suhteellisesti suurin osa elokuvasta. Tämä ryöstösaaliin olinpaikan selvittely olikin ihan hauskaa seurattavaa johtuen juuri hahmoista, jotka elokuvan huumorista pitkälti vastasivatkin, sillä kaikki he olivat tavalla tai toisella urpoja, paitsi ehkä George, mutta hän jäikin selkeään sivuosaan, joten se ei haitannut. Elokuvan verrattain suuresta joukosta päähenkilöitä johtuen elokuvasta sitten riitti tapahtumia vaikka kuinka ja vaikka ihan kaikki kohtaukset eivät minua hirveästi huvittaneetkaan, niin selvästi suurimmassa osassa riitti sen verran potkua, että elokuvan parissa oli helppo viihtyä. Yksittäisistä tapahtumista ehdottomasti hauskimmat hetket koettiin Kenin salamurhayrityksien sekä Otton kalansyöntikohtauksen aikana, mutta kyllä tämä muutenkin hihitytti melkein koko ajan, vaikka esimerkiksi tämä Wandan vieraskielifetissivitsi ainakin omalta osaltani meni nopeasti vanhaksi. Itse tarina polveili sinne tänne ja kyllähän siitä pieni haju oli, miten elokuva päättyisi ainakin tietyiltä osin, mutta eipä sillä suuremmin väliä ollut, kun tarinan seassa tapahtui niin paljon kaikkea hullua.

Jamie Lee Curtis ja John Cleese tekivät molemmat hyvät, perusvarmat roolisuoritukset ja varsinkin Cleese oli tietystä vakavuudestaan huolimatta naurettava. Curtiskin oli hauska olemalla enemmän oma itsensä ja hänen vahvuutensa olikin sitten hänelle kirjoitetuissa repliikeissä. Nelikon kaksi muuta jäsentä, Kevin Kline ja Michael Palin olivatkin sitten ihan toista luokkaa, eikä ihme, että he molemmat saivat niitä tärkeimpiä palkintoja (Kline Oscarin ja Palin BAFTAn; tosin myös Cleese sai BAFTAn). Kline kuulemma improvisoi eleitään paljon kohtauksissa niin, etteivät muut tienneet, mitä tuleman piti, mutta kohtauksessa kuin kohtauksessa Kline varastaa ansaitusti huomion. Palin puolestaan oli loistava änkyttävänä Keninä, jolla riitti änkytyksen lisäksi myös muuta annettavaa. Tom Georgeson ei liiemmin miellyttänyt George Thomasonina. Mukana menossa: Stephen Fry (Kyllä Jeeves hoitaa).

Pisteitä: 4/5

PS. Miksiköhän IMDB sanoo Tom Georgesonin roolihahmon nimeksi Georges, vaikka kaikkialla muualla hahmon nimi tuntuikin olevan George?

Seuraavana arvosteluvuorossa: War of the Dead - Stone's War

Alkuperäinen nimi: Born American

Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Renny Harlin, Markus Selin

Pääosissa: Mike Norris, Steve Durham, David Coburn
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Suomi

Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 92 min

- It's like guerrillas behind enemy lines.
- Hey, I wouldn't be such a hero, K.C..
- Yeah, we could smuggle a pregnant elephant across the border and nobody would've known the difference.
 

 

Savoy, Mitch ja K.C. (Mike Norris, Steve Durham ja David Coburn) ovat yhdysvaltalaisia kaveruksia, jotka ovat tulleet viettämään lomaa Suomeen. Heidän tarkoituksenaan on ajaa Helsingistä napapiirille asti ja hankkivat sitä varten menopelin. Napapiirille saavuttuaan ja hetken leikittyään he tulevat Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajavyöhykkeelle ja hauskanpidon vuoksi päättävät ylittää sen. Varsinaista rajaa vartioi vain yksi sotilas, joka hänkin viihtyy eniten vartiokopissaan, joten yön pimeydessä kaverukset ylittävät rajan. Piikkilankaan jää kuitenkin K.C.:n reppu, joten neuvostosotilaat pääsevät kolmikon jäljille ja kaiken muun lisäksi he joutuvat kuin vahingossa sekoitetuksi pienen kylän murhatapaukseen...

Elonetin mukaan tämä elokuva on esitetty Suomen televisiosta 2006, joten tuolloin minäkin olen tämän ensimmäistä kertaa nähnyt. Elokuvahan oli Renny Harlinin (onnistunut) käyntikortti Hollywoodiin, joten tästä syystä itsekin sen tuolloin katsoin, vaikka kyllähän minua samalla kiinnosti Harlinin vanhemmat elokuvat ennen niitä tunnetumpia tapauksia. Joitakin pieniä muistikuvia minulle elokuvasta oli kuitenkin jäänyt, mutta pääosin en tapahtumia muistanut, enkä oikeastaan muistanut yhtään edes sitä, mitä mieltä elokuvasta tuolloin olin ollut. Elokuva oli siis vain hyvä ottaa uusintakatseluun, kun siihen mahdollisuus ilmaantui. Vaikka elokuva olikin täynnä toimintakliseitä, niin siitä huolimatta Jäätävä polte oli ihan mukavaa katseltavaa.

Elokuvan aluksi ajeltiin tovi Suomen puolella, mutta ei kuitenkaan liian kauan, vaan Neuvostoliiton rajalle siirryttiin suhteellisen nopeasti. Tämä oli vain hyvä asia, sillä siellä rajan tuntumassa seistessään elokuva pääsi vasta kunnolla käyntiin, vaikka Suomen puolellakin oli ihan kivaa kaverimeininkiä. Naapurin rajan takana elokuva oli ehtaa toimintaa pullollaan, sillä kaveruksilla ei paljon luppoaikaa jäänyt, vaan meno oli yhtä pakenemista tai räiskimistä ainakin pidätetyksi tulemiseen asti, eikä senkään jälkeen toiminta tyystin loppunut. Toimintakohtaukset menettelivät, vaikka välillä kaverusten selviytymisissä oli kyse suorastaan jumalallisesta suojelusta, mistä räikeimpänä esimerkkinä loppupuolella viemärissä juoksentelu miliisien jatkuvan tulituksen kohteena. Ihan oikeesti: ne ampuivat aluksi päin, eikä maahan! Lisäksi räjähdyksiä nähtiin enemmän kuin tarpeeksi ja minua ainakin ilahdutti se seikka, miten helposti Savoy omaksui singon käytön. Ehkä tämä pienen kylän tragediassa oli vähän elokuvan pitkittämisen tuntua, kun muuten ei materiaalia ollut tarpeeksi, mutta eipä se nyt mitenkään hirveästi häirinnytkään. Käänteitä tapahtui tarinassakin kuitenkin sen verran, että tylsistymään ei päässyt ja kun en myöskään muistanut selviytyjien määrää tai henkilöllisyyksiä, niin kyllähän tätä ihan mielellään katsoi. Se koko ihmisshakki kuului elokuvan hämärimpiin osuuksiin ja Amiraalin (Thalmus Rasulala) tuleminen kuvioihin aiheutti pientä huvittuneisuutta, mutta kokonaisuutena ihan kelpo toimintaleffa. Toki paljon propaganda-aineksia, mutta sillä seikalla olikin haluttu kosiskella jenkkejä.

Näyttelijät olivat ihan kelvollisia tällaiseen pienemmän budjetin elokuvaan, vaikkakin pääkolmikko olikin aika tuntematonta. Toisaalta sitten nämä näyttelijät olisi voitu siltä istumalta heittää b-luokan kauhuleffaan ilman, että heidän roolihahmojaan olisi tarvinnut muuttaa juuri yhtään. Täytyy myöntää, että minulle jäivät mieleen kolmikosta Mike Norris sekä David Coburn Mitchiä näytelleen Steve Durhamin jäädessä hieman taustalle. Kuitenkin kolmikkoa paremman roolityön teki Vesa Vierikko venäläisenä vankina ja oli siinä roolissa suorastaan hulvaton, mutta positiivisella tavalla. Amiraalia näytellyt Thalmus Rasulala oli ihan ok, vaikkakin roolihahmonsa hieman absurdi olikin.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Kala nimeltä Wanda

Alkuperäinen nimi: Clueless

Ohjaus: Amy Heckerling
Käsikirjoitus:  Amy Heckerling

Pääosissa: Alicia Silverstone, Stacey Dash, Brittany Murphy
Valmistusmaa: Yhdysvallat

Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 93 min

- Would you call me selfish?
- No, not to your face.
 

 

Cher (Alicia Silverstone) on ystävänsä Dionnen (Stacey Dash) kanssa koulunsa suosituimpia oppilaita ja hänen elämäänsä kuuluu olennaisena osana shoppailu, vaatteiden valinta tietokoneohjelman avulla ja kouluarvosanojen kohottaminen nyyhkytarinoiden avulla, sillä hänen lakimiehenä toimiva isänsä Mel (Dan Hedaya) ei voi sietää huonoja arvosanoja. Cher puolestaan ei voi sietää kasvattiveljeään Joshia (Paul Rudd), joka saapuu pidemmäksi aikaa käymään Cherin luona. Cherillä on tavalla jos toisella aina itsekkäät ajatukset mielessään, jopa järjestäessään opettajia yhteen, mistä Josh piikittelee Joshia. Cher suivaantuu asiasta niin, että päättää auttaa kouluun uutena tulokkaana tulevaa Taita (Brittany Murphy) nousemaan rumasta ankanpoikasesta suositumpien joukkoon...

Minulla oli aika selkeä käsitys elokuvan tyylilajista etukäteen, minkä vuoksi olin hieman ihmetellyt elokuvan pääsyä 1001 elokuvaa -kirjaan, mutta koska en ollut vielä nähnyt koko elokuvaa, enkä varmaan olisi katsonutkaan, jos elokuvaa ei olisi tuossa kirjassa ollut, niin enpä lähtenyt etukäteen tuomitsemaankaan. Elokuva on ilmeisesti moderni versio - vai pitäisikö sanoa bimboversio? - Jane Austenin aikanaan kirjoittamasta kirjasta Emma, johon siihenkään en ole aiemmin perehtynyt ja itse asiassa tämän seikan sainkin kuulla vasta elokuvan jälkeen. En tiedä, kuulunko kenties väärään sukupuoleen vai olenko katsonut Beverly Hills 90210:n lisäksi ihan liian vähän 90-luvun teinidraamoja, mutta vaikka elokuva olikin ihan katsottavissa, niin ei Clueless minua kunnolla puolelleen voittanut.

Elokuva käsitteli teinidraama-aihettaan hyvin parodisella otteella, mutta teki sen varsin pirteästi, mihin auttoi päähenkilö Cherin lähes ehtymätön positiivisuus. Itse en tunnustaudu teinidraamojen suurkuluttajaksi, mutta pätkiä minäkin olen nähnyt niistä värikylläisistä ja BH90210:a vieläkin naiivimmista teinisarjoista, joten kyllä minä tunnistin tästä elokuvasta sen tarkoituksellisen ylivetämisen tunteen... ainakin jossain määrin. Vaatteet olivat mahdollisimman värikkäitä, tytöt äärimmäisen pinnallisia, mutta samalla bimbomaisia ja sen sellaista. Kuitenkin tämä parodiallisuus jäi lähinnä taustalle samaan aikaan kun varsinaista tarinaa vietiin eteenpäin. Itse tarinassa oli juuri sitä pinnallisuuden tuntua ja vaikka syvällä jossain saattoi piillä vähän muutakin, niin silti tämä pinnallisuuden tuntu ei tehnyt elokuvasta kunnolla hauskaa, mutta kuitenkin ihan seurattavan ja tosiaan tuntui siltä kuin olisi katsonut jotain teinisarjaa. Juoni oli aika merkityksetön juttu, vaikka sellainenkin toki oli. Tosin ihan näin tarkoituksellisen kärjistettyihin bimboihin ei kai päästä edes tv-sarjoissa. Näiden tyttöjen jokseenkin älyvapaat tekemiset olivat kuitenkin syynä siihen, että elokuvan parissa jaksoi jotenkuten kestonsa verran, mutta eihän tätä paljon kauemmin olisi jaksanut katsella. Elokuvan musiikkiraita oli kokonaisuudessaan ihan kiva.

Myönnän jääneeni miettimään sitä tv-sarjaa, jollaiseksi tämäkin elokuva alun perin piti tehdä, että onnistuttiinko siinä säilyttämään samanlainen fiilis vuodesta toiseen? Jos onnistuttiin, niin mitä jottei voisi sarjankin katsoa, kunhan saisin nuo parisataa muuta tv-sarjaa ensin pois alta.

Alicia Silverstone ei koe-esiintynyt elokuvaa varten lainkaan, vaan hänet otettiin suoraan mukaan Aerosmithin musiikkivideoiden perusteella jai ihan hyvää työtä hän tekeekin ainakin puolittain alyvapaana bimbona ja hänen suorituksestaan johtui nimenomaan se seikka, että elokuva oli näinkin kivaa katseltavaa. Bimbouden lisäksi Silverstonen hahmo oli olemukseltaan sekä tyylitietoinen että positiivinen, joten siksikin häntä katseli elokuvan pääosassa oikein mielellään. Sama positiivinen ote koski tavallaan myös muitakin näyttelijöitä ja niinpä Cherin kavereita näytelleet Stacey Dash ja Brittany Murphy toivat oman hyvän lisänsä elokuvaan ja sopivat hienosti Cherin rinnalle. Nimenomaan Frendeistä minulle itselleni tutuksi tullut Paul Rudd oli hänkin ihan hyvässä vedossa ollen ihan samannäköinen kuin Frendeissä, vaikkakin selvästi nuorempi. Muista tyypeistä jäi parhaiten mieleen Christiania näytellyt Justin Walker, joka toi tarkoituksellisesti mieleen BH90210:ssa esiintyneet Jason Priestleyn tai Luke Perryn riiippuen kuvakulmasta. Mukana menossa: Elisa Donovan (Beverly Hills 90210), Dan Hedaya (Mulholland Drive, Epäillyt), Jeremy Sisto (Mullan alla) ja Breckin Meyer (Road Trip).

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Beverly Hills 90210 -sarjaan olen viitannut monesti tämän kirjoituksen aikana, mutta viittaan vielä kerran. Yhdessä kohtauksessa nimittäin käytetään koulun julkisivuna samaa taustaa kuin mitä BH90210:ssa yhtenä yliopiston julkisivuista. Hih!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jäätävä polte